Jakolinjojen  muutokset  ja  uudet  jakolinjat

1970–80  -­‐luvuilla,  jolloin  silloinen  populistipuolue,  Suomen  Maaseudun  Puolue  (SMP),   keräsi  suurimmat  kannatuslukunsa.  Keskustan  vahvaa  asemaa  Suomen  puoluekentällä   voidaan   pitää   harvinaisena,   sillä   pitkälti   maaseudun   asioita   ajamaan   keskittyneen   puolueen   menestyminen   2000-­‐luvun   jälkiteollisessa   yhteiskunnassa   on   jokseenkin   poikkeava   ilmiö.   (Karvonen   2014,   19.)   Keskustan   menetystä   voidaan   selittää   esimerkiksi  sillä,  että  se  on  onnistunut  profiloimaan  itsensä  maakuntien  yleispuolueeksi   lähes   kaikkialla   Etelä-­‐Suomen   ulkopuolella.   Keskustan   asema   haja-­‐asutusalueiden   suosituimpana   puolueena   on   horjunut   tähän   mennessä   ainoastaan   vuoden   2011   eduskuntavaaleissa  perussuomalaisten  myötä.  (Kestilä-­‐Kekkonen  &  Westinen  2015,  6.)    

3.4  Jakolinjojen  muutokset  ja  uudet  jakolinjat    

Lipset   ja   Rokkan   olivat   sitä   mieltä   1960-­‐luvulla,   että   yhteiskunnalliset   jakolinjat   eivät   eronneet   keskeisesti   jo   1920-­‐luvulla   yhteiskunnissa   esiintyvistä   jakolinjoista.   Tämä   jakolinjojen   jähmettyneisyys,   pysyvyys   ja   samanaikaisesti   valtansa   vakiinnuttaneet   suuret  puolueet  sopivat  hyvin  myös  suomalaiseen  yhteiskuntaan  1960-­‐  ja  1970-­‐luvuilla.  

Myöhemmin   kuitenkin   käsitys   poliittisten   jakolinjojen   jäätymisestä   on   kumoutunut,   koska  jälkiteollisen  yhteiskunnan  uudenlaisten  intressien  myötä  puolueet  eivät  kykene   sopeutumaan  riittävän  hyvin  vanhoihin  jakolinjoihin.  Perinteisten  jakolinjojen  vaikutus   äänestyspäätökseen  on  vähentynyt.  Lisäksi  koko  puoluekentän  on  nähty  teollistuneissa   yhteiskunnissa  pirstoutuneen  viimeisten  vuosikymmenten  aikana  ja  vanhat,  jo  pitkään   asemansa   säilyttäneet,   puolueet   ovat   kohdanneet   uudenlaisia   ehtoja   sekä   vaatimuksia   toiminnalleen.  (Ks.  esim.  Mair  2001,  29;  Gallagher  et  al.  2006,  272–275.)  

David  Arter  on  havainnut  Pohjoismaisissa  puoluejärjestelmissä  muutoksia  1970-­‐luvulta   eteenpäin.   Arter   on   teoksessaan   Scandinavian   politics   today   (2008)   kategorisoinut   1970-­‐luvun   ja   sen   jälkeisen   pohjoismaisen   puoluekentän   uudet   puolueet   neljään   eri   kategoriaan   seuraavasti:   ekososialistiset   puolueet,   radikaalioikeistopuolueet,   vihreät   puolueet  ja  uudet  kristilliset  puolueet.  Nämä  ikään  kuin  kokonaan  uudet  puolueet  ovat   osaltaan   laajentaneet   pohjoismaisia   puoluekenttiä   ja   korostaneet   jakolinjoja   sekä   vieneet   niitä   korostetummin   eri   suuntiin.   Arter   huomauttaa,   että   pohjoismaiset   puoluejärjestelmät   ovat   muuttuneet   enemmän   rakenteiltaan   kuin   kooltaan.   Hän  

korostaa  monen  muun  tutkijan  tapaan,  että  uusia  puolueita  on  lähes  mahdotonta  yrittää   sijoittaa   vanhoille   ja   perinteisesti   luokkaeroihin   perustuville   poliittisille   jakolinjoille,   kuten   vasemmisto–oikeisto-­‐ulottuvuudelle.   Esimerkiksi   Tanskassa   ja   Norjassa   on   havaittu,   että   maahanmuutto   on   asiakysymyksenä   noussut   vähitellen   1970-­‐luvulta   lähtien   yhä   keskeisempään   rooliin   puolueita   jakavissa   asiakysymyksissä,   ja   jopa   kokonaan  uusia  puolueita  on  noussut  tämän  asiakysymyksen  ympärille.    Yleisesti  Arter   on   havainnut   kolme   pohjoismaisten   puoluejärjestelmien   epävakaisuudelle   ominaista   piirrettä.   Ensinnäkin   lainsäädännöllisten   puolueiden   lukumäärä   on   kasvanut,   uudet   puolueet  ovat  haavoittuvaisia  ja  helposti  kokonaan  kuolevaisiakin  kuin  vanhat  puolueet.  

(Arter  2008,  137–146.)  

Puolueiden,   puoluejärjestelmien   ja   koko   yhteiskunnan   rakennetason   kohtaamiin   muutoksiin   on   politiikan   tutkimuksessa   tavattu   liittää   näkemykset   poliittisten   jakolinjojen   muutoksesta.   Kuten   jo   tutkielman   taustaa   esittelevässä   toisessa   luvussa   esitettiin,   muutaman   viime   vuosikymmenen   ajan   länsimaiden   politiikassa   on   ollut   havaittavissa   muutoksia   yhteiskuntaa   lohkovissa   poliittisissa   jakolinjoissa   sekä   asiakysymyksissä.   Jakolinjojen   liikehdinnästä   ponnistava   pitkälinjaisempi   yhteiskunnallinen   muutos   on   havaittu   Suomen   lisäksi   monissa   muissakin   länsimaissa.  

Esimerkiksi   Paloheimo   (2008)   on   kiinnittänyt   tämän   muutoksen   pohjalta   huomiota   perinteisten   työväenpuolueiden   kannatuksen   laskuun   ja   todennut   että   käynnissä   olevassa   poliittisen   kentän   uusjaossa   sosiaalidemokraattiset   puolueet   ovat   puolustuskannalla,   sillä   heidän   kannatuspohjansa   on   siirtymässä   perinteisestä   työväenluokasta   keskiluokkaan.   Tämän   lisäksi   yleisesti   se   pohja,   jolle   vanhat   kolme   suurta   puoluetta   ovat   Suomessakin   syntyneet,   näyttäisi   olevan   katoamassa.  

Vasemmisto–oikeisto-­‐   ulottuvuus   on   hälvenemässä,   mutta   myös   keskusta–periferia-­‐

jako  on  menettänyt  merkitystään  uusien  jakolinjojen  astuessa  yhä  näkyvämmin  esiin.  Se   luokkajako,   jota   nämä   kaksi   suurinta   ja   syvintä   jakolinjaa   hyvin   kuvastivat,   on   järjestäytymässä  uudelleen.  Keskiluokka  on  muuttunut  heterogeenisemmäksi  joukoksi   ja   äänestäjät   liikkuvat   aktiivisesti   yli   perinteisten   luokkarajojen.   (Sundberg   2001,   54–

55.)  

2000-­‐luvulla   Kriesi   ym.   (2006)   ovat   tuoneet   esille   kaksi   uutta   jakolinjaa,   jotka   ovat   havaittavissa   lähes   jokaisen   länsimaalaisen   yhteiskunnan   poliittiselta   kentältä.   Nämä   ns.   uudet   jakolinjat   ovat   sosioekonominen   sekä   sosiokulttuurinen   ja   niihin   perustuen  

Kriesi   puhuukin   globalisaation   voittajista   ja   häviäjistä.   Kriesin   ym.   nimeämät   uudet   ulottuvuudet   eivät   kuitenkaan   ole   täysin   uusia,   vaan   ne   ovat   syntyneet   aikaisempien   ulottuvuuksien   pohjalta.   Etenkin   taloudellinen   ulottuvuus,   joka   tässä   yhteydessä   nimetään   sosioekonomiseksi,   on   vain   muuttanut   muotoaan   asettaen   nyt   vastakkain   avoimen   globaalin   markkinatalouden   ja   itsenäisen   sekä   vahvan   valtiontalouden.  

Länsimaiset   poliittiset   puolueet   ovat   Kriesin   ym.   mukaan   sijoitettavissa   näille   uusille,   yksityistämisen  ja  globalisaation  synnyttämille,  jakolinjoille.  

Kriesin  ym.  esittämät  uudet  jakolinjat  ovat  saaneet  vastaväitteen  W.  Van  der  Brugin  ja  J.  

Van   Spanjen   (2009)   toimesta.   He   ovat   sitä   mieltä,   että   länsimaalaiset   äänestäjät   ovat   kyllä   asetettavissa   kaksiulotteiselle   poliittiselle   kentälle,   jonka   uudet   jakolinjat   määrittävät,   mutta   poliittiset   puolueet   voidaan   vain   asettaa   sosioekonomiselle   ulottuvuudelle.   Siinä   missä   äänestäjäkunnan   mielipiteissä   on   selvästi   havaittavissa   kaksiulotteisia  piirteitä,  ovat  poliittiset  puolueet  Van  der  Brugin  ja  Van  Spanjen  mukaan   pyrkineet   paikantamaan   itsensä   vain   sosioekonomiselle   ulottuvuudelle.   Tästä   seuraa,   että   puolueet   eivät   kykene   vastamaan   äänestäjäkunnan   poliittiseen   kysyntään   toivotulla  tavalla,  mikä  olisi  edustuksellisessa  demokratiassa  suotavaa.  Van  der  Brug  ja   van  Spanje  uskovat  edelleen  vahvan  ja  perinteisen  vasemmisto–oikeisto-­‐ulottuvuuden   olemassaoloon  länsimaiden  poliittisella  kentällä,  vaikka  äänestäjäkunnan  mielipiteissä   olisikin  jo  havaittavissa  sosiokulttuurisen-­‐ulottuvuuden  mukanaan  tuomia  piirteitä.  

Uudesta   vasemmistosta   ja   uudesta   oikeistolaissiivestä   länsimaisissa   puoluejärjestelmissä   on   etenkin   Kriesin   teorioiden   pohjalta   kirjoittanut   Simon   Bornschier.   Hänen   näkemyksensä   mukaan   kulttuurinen   jakolinja   muodostaa   uuden   ulottuvuuden   vanhan   vasemmisto–oikeisto-­‐jakolinjan   vierelle.   Bornschier   katsoo   Kriesin   tavoin,   että   1960-­‐luvun   lopulta   lähtien   käynnissä   ollut   muutos   on   muovannut   globalisaatiosta   uhkakuvan   perinteisille   arvoille   ja   käynnistänyt   osaltaan   yhteiskuntaluokkien   etuoikeuksien   uudelleenjaon.   Vaikka   taloudellinen   ulottuvuus   ja   kulttuurinen   ulottuvuus   lähentyisivät   toisiaan,   se   ei   Bornschierin   mukaan   tule   poistamaan  kaksiulotteisuutta  länsimaiden  poliittisilta  kentiltä  (Bornschier,  2010,  419–

421.)  

Arvomuutoksen   synnyttämien   uusien   jakolinjojen   myötä   on   alettu   keskustella   myös   kansalaisten  ja  valtion  välisen  suhteen  muuttumisesta,  erityisesti  kansalaisten  suhteista  

edustuksellisen  demokratian  keskeisimpiin  toimijoihin  –  puolueisiin  ja  etujärjestöihin.  

Lähtökohtana   tällaisessa   näkemyksessä   on   ajatus,   että   kansalaiset   määrittävät   poliittisen   kysynnän,   johon   tässä   tapauksessa   puolueiden   ja   etujärjestöjen   on   sopeuduttava   tarjonnallaan.   Ajattelumalli   vie   lähelle   edustuksellisen   demokratian   responsiivisuuden   tutkimusta,   jonka   avulla   halutaan   selvittää,   kykeneekö   poliittinen   järjestelmä   vastaamaan   kansalaisten   kysyntään   ja   kuuntelemaan   kansalaisten   preferenssejä.    (Klingeman  &  Fuchs  2004,  1–23  .)  Tutkimusaihe  ei  varsinaisesti  kuuluu   tämän   tutkielman   aihepiiriin,   vaan   tarkoituksena   oli   lähinnä   tuoda   esille   tarve   pohtia   tarkemmin   puolueiden   ja   etujärjestöjen   mahdollisesti   muuttunutta   roolia   yhteiskunnassa.    

Tutkijat   ovat   myös   pohtineet,   voidaanko   puhua   pelkistetysti   uusista   ja   vanhoista   jakolinjoista?  Poliittisia  arvoja,  ja  sitä  kautta  poliittisia  jakolinjoja,  ei  ole  helppoa  jakaa   yksiselitteisesti   uusiin   ja   vanhoihin.   Usein   oletetaan,   että   vanhoilla   viitataan   sellaisiin,   jotka   ovat   esiintyneet   menneisyydessä,   ja   vastaavasti   uusilla   viitataan   sellaisiin,   jotka   ovat   vasta   äskettäin   nousseet   hallitseviksi.   ”Vanhalla”   ja   ”uudella”   voidaan   tarkoittaa   edesmenneitä   ja   nykyaikaisia,   tai   toisaalta   myös   perinteisiä   ja   moderneja.   Vaikka   näkökannat   uudesta   ja   vanhasta   sisältäisivätkin   käsitteinä   hieman   erilaisia   nyansseja,   yhdenmukaista   kuitenkin   on   se,   että   ilmaisulla   halutaan   viitata   eräänlaiseen   arvojen   muutokseen  yhteiskunnissa.  (Halman  2007,  310.)  

On   myös   esitetty,   että   uudet   jakolinjat   ja   niille   asettautuminen   ovat   paljon   sidoksissa   sukupolviin.   Omassa   arvomuutosta   käsittelevässä   tutkimuskirjallisuudessaan   Ronald   Inglehart   korostaa,   että   yhteiskunnan   arvoissa   tapahtuvat   muutokset   kulkevat   käsi   kädessä   sukupolvenvaihdoksen   kanssa.   Tämä   tekee   arvomuutoksista   ja   uusien   jakolinjojen   syntymisestä   pitkäaikaisia  ja  asteittaisia.   (Inglehart   1997,   5.)   Sukupolvien   käsite   ja   niiden   väliset   erot   ovat   keskeisessä   osassa   poliittisen   sosialisaation   tutkimuksessa,   vaikkakin   poliittisen   sosialisaation   mekanismeista   on   olemassa   yhä   edelleen  useita  erilaisia  näkemyksiä  (ks.  esim.  Hyman  1959,  Dudley  &  Gitelson  2002).    

Poliittisella   sosialisaatiolla   tarkoitetaan   erilaisten   arvojen,   asenteiden   ja   toimintatapojen   oppimista.   (Grönlund   et   al.   2005,   107).   Herbert   Hymanin   (1959)   luoman   poliittisen   sosialisaation   käsitteen   mukaan   sosialisaatioprosessissa   tarvitaan   erilaisia   sosialisaatioagentteja,   joita   voivat   olla   esimerkiksi   perhe,   koulu,   ystävät   tai  

media.   Tällöin   erityisen   merkityksellistä   on   samaa   sukupolvea   olevien   keskinäinen   vuorovaikutus  (Ljundberg  2003.)  Vastaavasti  poliittisen  sosialisaation  sukupolviteoria   sisältää   agenttiteoriasta   poikkeavan   näkemyksen,   sillä   sen   mukaan   poliittinen   sosialisaatio  tapahtuu  ikään  kuin  vertikaalisesti  sukupolvelta  toiselle.  Luokkateorioiden   on   ollut   tapana   nähdä   poliittinen   sosialisaatio   vertikaalisesti,   mikä   tarkoittaa,   että   yhteiskuntaluokat   sekä   niiden   arvot   ja   elämäntavat   periytyvät   sukupolvelta   toiselle.    

Sukupolviteoriaan   kuuluu   kuitenkin   vielä   toinenkin   näkemys   sosialisaationmekanismeista.   Tämän   toisen   näkemyksen   mukaan   nuoruudessa,   noin   17–25   vuoden   iässä,   koetuilla   tapahtumilla   on   merkittävä   vaikutus   yksilön   arvomaailmaan,   asenteisiin   ja   elämäntapoihin.   Näitä   kokemuksia   on   tapana   nimittää   avainkokemuksiksi.   Samankaltaisia   avainkokemuksia   omaaville   yksilöille   muodostuu   todennäköisesti   asioista   samankaltaisia   käsityksiä,   joista   myöhemmin   muokkaantuu   arvoja   ja   asenteita.   Tätä   kautta   heille   muodostuu   myös   vahva   tietoisuus   omasta   sukupolvestaan  horisontaalisesti.  (Grönlund  et  al.  2005,  107–8.)  

4.  ETUJÄRJESTÖJEN  JA  PUOLUEIDEN  SUHDE  SUOMESSA    

4.1  Etujärjestöjen  rooli  poliittisessa  järjestelmässä    

Etujärjestöjen  rooli  demokraattisessa  yhteiskunnassa  on  rinnastettu  puolueiden  rooliin   monipuoluejärjestelmässä.  Jäseniensä  näkökulmasta  etujärjestöjen  rooli  ja  merkitys  on   kuitenkin   usein   hieman   erilainen.   Jäsenten   näkökulmasta   etujärjestöjen   tehtävä   ei   ole   niinkään   vaikuttaa   valtion   päivänpolitiikkaan,   vaan   pyrkiä   parantamaan   sopimuksellisesti   eturyhmiensä   asemaa   yhteiskunnassa   ja   heidän   etuuksiaan.   Tähän   perustuen   voikin   olla   niin,   että   etujärjestöillä   on   puolueita   enemmän   mahdollisuuksia   ottaa  jäsenikseen  vain  sellaisia  ihmisiä,  jotka  todella  kannattavat  kaikkia  niiden  ajamia   asioita,   sillä   etujärjestöjen   valta   ei   ole   niin   suoraa   verrattavissa   niiden   jäsenistönsä   kokoon   kuin   puolueilla.   (Epstein   1967,   275–281).   Toisaalta   etujärjestöjen   asema   suomalaisessa   yhteiskunnassa   ei   ole   puolueiden   aseman   tapaan   katkolla   joka   neljäs   vuosi.  Etujärjestöjen  yhteiskunnallinen  asema  onkin  siinä  mielessä  suhteellisen  vakaa  ja   kyseenalaistamaton.  (ks.  esim.  Sundberg  2012,  121.)  

Etujärjestöt   pyrkivät   aktiivisesti   vaikuttamaan   politiikkaan,   mutta   eroavat   tässä   suhteessa   puolueista,   sillä   ne   eivät   tavoittele   poliittisesti   vastuunalaista   asemaa.  

Toisinaan   etujärjestöt   voivat   myös   keskittyä   ajamaan   joitakin   itselleen   merkittäviä   arvoja  yhteiskunnassa.  Wiberg  (2006)  katsoo,  että  tällöin  etujärjestöt  saattavat  pyrkiä   edistämään   jäsentensä   yhteisiä   etuja   vaatimalla   itselleen   sellaisia   etuja,   joiden   kustannukset   jäävät   muiden   maksettaviksi.   Tässäkään   tapauksessa   etujärjestöt   eivät   puolueiden   tapaan   pyri   edustamaan   maan   lainsäädäntöelimissä   omana   yhtenä   ryhmänään.  Ne  keskittyvät  vaikuttamaan  keskeisiin  lainsäädäntöelimiin,  hallitukseen  ja   eduskuntaan,   silloin   kun   kyse   on   niille   itselleen   merkittävistä   asioista.   (Wiberg   2006,   68–69.)  

Työntekijöiden   ja   työnantajien   etuja   ajamaan   perustetut   etujärjestöt   nousivat   yhä   vaikutusvaltaisempaan   asemaan   suomalaisessa   yhteiskuntajärjestelmässä   1960-­‐luvun   lopulla,   jolloin   ne   alkoivat   harjoittaa   ns.   keskitettyä   tulopolitiikkaa.   Ensimmäinen   tulopoliittinen   kokonaisratkaisu   tehtiin   vuonna   1968   ja   sitä   on   pidetty   eräänlaisena   sisäpoliittisena   suunnanmuutoksena   Suomessa.   Tämä   tulopoliittinen   käytäntö   vähensi   eduskunnan   vaikutusvaltaa,   sillä   eduskunnalle   annettiin   mahdollisuus   vain   hylätä   tai