MTK

oli   konkurssi,   joka   pakotti   niitä   lakkauttamaan   oman   toimintansa.   Vuoden   1993   muutoksen   myötä   STTK:n   jäsenliittojen   määrä   nousi   25:een.   Koska   uudet   jäsenliitot   olivat   keskimäärin   STTK:n   aikaisempia   jäsenliittoja   suurempia,   nousi   STTK:n   kokonaisjäsenmäärä   lähes   nelinkertaisesti,   alle   200   000:sta   yli   600   000:een.   (Koivisto   1994,  11.)  

Vuonna  2015  STTK  koostuu  kaikkiaan  17  ammattiliitosta  ja  sillä  on  rekisterissään  noin   608   000   jäsentä.   Naisia   sen   jäsenistä   on   75   prosenttia   ja   miehiä   25   prosenttia.   Liki   puolet   (42   %)   sen   jäsenistä   työskentelee   yksityisellä   sektorilla,   toiseksi   eniten   sen   jäseniä  työllistää  kunta  tai  kuntayhtymä  (39  %).  Valtiolla  työskentelee  13  prosenttia  sen   jäsenistä.   STTK   itse   määrittelee   visiokseen   olla   nimensä   mukaisesti   toimihenkilöiden   paras   edunvalvoja.   STTK   mainitsee   olevansa   poliittisesti   moniarvoinen   järjestö,   joka   pyrkii  mahdollisemman  aktiiviseen  yhteistyöhön  yhteiskunnan  eri  vaikuttajien  kanssa.  

Edunvalvonta   sopimustoiminnassa,   lainsäädännön   kehittäminen   ja   työllisyyden   ylläpitäminen   sekä   työntekijöiden   menestyminen   työelämässä   ovat   STTK:n   keskeisiä   tehtäviä.   STTK   haluaa   itse   korostaa   suurien   joukkojen   voimaa   Suomen   kaltaisessa   sopimusyhteiskunnassa,   jossa   keskeisten   asioiden   päättämiseksi   tarvitaan   isojen   ryhmien   suostumus.   Omien   sanojensa   mukaan   se   kokoaa   yhteen   niin   koulutettuja   ammattilaisia  kuin  asiantuntijoitakin.  (STTK  2015.)  

4.1.4  MTK    

MTK   on   perustettu   Helsingissä   maanviljelijöiden   suuressa   helluntaikokouksessa   vuoden   1917   toukokuussa.   Liiton   jäsenmäärä   on   liki   sadan   vuoden   aikana   ehtinyt   hitaasti   sekä   kasvaa   että   laskea.   Jäsenmäärä   kasvoi   vähitellen   1970-­‐luvun   alkuun,   jolloin   se   oli   huipussaan,   noin   411   000.   1980-­‐   luvun   puolivälissä   jäseniä   oli   noin   300   000,   ja   vuonna   2011   jäseniä   oli   noin   152   500.   Jo   syntyajoistaan   lähtien   MTK   on   vaikuttanut   paljon   myös   metsäsektorin   edunvalvonnallisissa   asioissa.   Vuonna   1992   voimaan   astuneessa   sääntöuudistuksessa   MTK:n   nimi   muutettiin   Maa-­‐   ja   metsätaloustuottajien   Keskusliitoksi,   vaikka   kirjainlyhenne   säilyikin   samana.   1990-­‐

luvulta   lähtien   edusvalvonnassa   on   otettu   yhä   enemmän   huomioon   myös   maatalousyrittäjyys.  (MTK  2015.)  

MTK  on  kirjannut  oman  toiminta-­‐ajatukseensa  keskeisimmiksi  tehtävikseen  jäsentensä   taloudellisen   sekä   sosiaalisen   hyvinvoinnin   ja   maaseutuvarallisuuden   kestävän   taloudellisen   käytön   sekä   hoidon.   Jäntevä   ja   järkevä   edunvalvonta   yhdessä   markkinavaikuttamisen   kanssa   ovat   ensisijaisia   keinoja,   joilla   keskeisimpiä   tehtäviä   harjoitetaan.   Järjestö   vaikuttaa   painostuspoliittisin   keinoin   sekä   kansallisesti   että   kansainvälisesti.  Euroopan  unionin  tasolla  vaikuttaminen  on  tärkein  osa  kansainvälistä   vaikuttamista   ja   toimintaa,   minkä   johdosta   MTK:lla   on   toimisto   myös   Brysselissä.  

Arvoikseen  MTK  itse  määrittelee  tasa-­‐arvon  ja  oikeudenmukaisuuden  sekä  avoimuuden   ja   asiantuntijuuden.   Erityisinä,   muista   etujärjestöistä   erottuvampina   arvoina,   MTK   korostaa   maahengen   siirtymistä   sukupolvelta   toiselle,   juurten   tuntemista   ja   ammattitaitoa  sekä  peltojen  ja  metsien  tuotantokykyä.  Yrittäjyys  arvona  näkyy  tilan  ja   yrityksen  kunnon  ylläpitämisenä.  (MTK  2015.)  

MTK:n   juuret   ovat   pellervolaisuudessa,   joka   yhdistyksenä   syntyi   vuonna   1899   tukemaan   suomalaista   osuustoimintaa.   Pellervolaisuudella   tarkoitetaan   osuuskauppatoimintaa   Suomessa   erityisesti   1900-­‐luvun   alussa.   Vuonna   1917   maataloustyönantajan   kiinnostuivat   järjestäytymisestä,   mutta   MTK:sta   ei   kuitenkaan   päätetty   perustaa   ainoastaan   työantajajärjestöä,   vaan   kaikkia   maataloustuottajia   yhdistävä   maatalouspoliittinen   järjestö.   Järjestöön   saattoikin   liittyä   myös   maata   omistamaton   väestö.   Ennen   sotavuosia   MTK:n   nuorisojärjestöt   keräsivät   tasaisesti   uutta   jäsenistöä,   sillä   porvaripuolueilla   ei   vielä   siihen   aikaan   ollut   aktiivista   oheisjärjestötoimintaa.   Vuoden   1918   sodan   jälkeen   MTK   ja   sen   nuorisojärjestöt   olivat   merkittävä  tuki  Maalaisliiton  kasvavalle  kehitykselle.  Nämä  kolme  toimijaa  muodostivat   selkeä  symbioosin  keskenään.  (Mickelsson  2007,  37;  94;  102;  128;  172  &  194.)  

4.2  Kolmiomalli      

Stein   Rokkan   on   esittänyt   pohjoismaalaisen   yhteiskunnan   vanhimpiin   poliittisiin   jakolinjoihin   nojaavan   kolmiomallin   (1966,   92)   kuvastamaan   puolueiden   ja   niihin   kytköksissä   olevien   erilaisten   sidosryhmien   välisiä   suhteita.   Rokkan   itse   nimittää   kolmiomallinsa   lähtökohtia   yleiseurooppalaisiksi   konflikteiksi.   Hän   korostaa,   että   äänestäjät  harvoin  äänestävät  vain  yksittäisten  asiakysymysten  perusteella,  vaan  usein  

kyse   on   suuremmista   konteksteista   (Flora   et   al.   1999,   276).   Rokkanin   esittämä   malli   perustuu   kahden   edellä   esitellyn   poliittisen   jakolinjan,   vasemmisto–oikeiston   ja   keskusta–periferian,   olemassaoloon   sekä   niiden   luomiin   jännitteisiin   yhteiskunnassa.  

Nämä   kaksi   jakolinjaa   luovat   myös   kaksi   eri   jännitettä,   toisen   pääoman   ja   työn   välille  

Kuvio  3.  Kolmiomallin  sovittaminen  Suomen  yhteiskuntajärjestelmään.    

Kolmiomallia   voidaan   pitää   tämän   tutkielman   kontekstissa   toimijatason   eräänlaisena   toimintatapana  tai  selitysmallina.  Etujärjestöjen  puoluekytkennät  ovat  yksi  suomalaisen   yhteiskuntajärjestelmän   tunnuspiirteistä,   ja   suomalaisten   etujärjestöjen   valta-­‐asemaa   voidaankin   pitkälti   selittää   niiden   suhteilla   valtaapitäviin   puolueisiin.   Etujärjestöjen   kytkentöjä   puolueisiin   on   tavattu   Suomessakin,   muiden   Pohjoismaiden   tavoin,   kuvata  

sidosryhmien   välisiä   suhteita.   Kolmion   kärjissä   ovat   työväestö,   pääoman   omistajat   ja   maatalousväestö  (Kuvio  3.).    

Kolmiomallissa   Rokkan   esittää,   että   kolmen   eri   ulottuvuuden   päissä   ovat   suuret   puolueet:   työväenpuolue,   talonpoikaispuolue   ja   konservatiivinen   puolue.   Lisäksi   jokaisen   kolmen   puolueen   asemaa   ovat   vahvistamassa   määrätyt   etujärjestöt.  

Työväenpuolueita   vahvistavat   ammattiliitot,   talonpoikaispuolueita   tuottajajärjestöt   ja   konservatiivisia   puolueita   työnantajaliitot.   Puolueiden   ja   etujärjestöjen   tiivis   kytkentä   vaikuttaa   myös   vaalien   tasolla.   Rokkanin   mukaan   etujärjestöt   ohjailevat   jäsentensä   äänestyspäätöksiä  ja  puoluevalintaa,  minkä  ohella  ne  myös  jatkuvasti  pitävät  hallussaan   mahdollisuutta  halutessaan  käyttää  painostuspolitiikan  keinoja  omien  väestöryhmiensä   poliittisten   etujen   saavuttamiseksi.   Työväestö   uskoo   lakkouhkauksien   tuomaan   vaikutusvaltaan.   Sen   sijaan   maanviljelijät   voivat   käyttää   omaa   tuotantovälineidensä   hallintaa   hyväksi   poliittisessa   vallankäytössään   aloittamalla   peruselintarviketeollisuuden   tuotantolakon.   Tämänkaltaiset   ryhmittymät   ja   tiiviit   vastavuoroiset  siteet  puolueiden  sekä  etujärjestöjen  välillä  muodostavat  oleellisimmat   vastakkainasettelut  myös  vaalitilanteissa.  (Rokkan  1966,  92;  Sundberg  2003,  90–91.)    

Rokkan   lähtee   teoriassaan   siitä   oletuksesta,   että   kolme   suurinta   puoluetta   eivät   tule   huomattavasti   horjumaan,   vaikka   kolme   ulottuvuutta   joutuisivatkin   kohtamaan   haasteita  erityisesti  äänestäjiensä  tasolla.  Näille  kolmelle  ryhmittymälle  on  tärkeämpää   organisatorinen  voima  kuin  vaaleissa  saatu  äänestäjientuki.  Vaikka  kannatus  vaaleissa   laskisi,   se   ei   suoranaisesti   johda   siihen,   että   ne   menettäisivät   oman   mandaattinsa   tai   että   niiden   tulisi   turvautua   jatkossa   raskaampiin   painostuskeinoihin   työvoimapoliittisissa  neuvotteluissa.  Nämä  olettamukset  perustuvat  siihen,  että  Rokkan   uskoo,   ettei   merkittävimpiä   talouspoliittisia   päätöksiä   tehdä   kansallisissa   parlamenteissa   kansanedustajien   toimesta.   Sen   sijaan   ne   solmitaan   eri   ammattijärjestöjen   johtajien   välisissä   neuvotteluissa,   joissa   hallituksen   edustaja   on   myös   läsnä.   Päätöksiä   ei   myöskään   tehdä   äänestämällä,   vaan   ne   ovat   sovittelumenetelmien  tulosta,  mikä  johtaa  aina  vaihteleviin  kompromisseihin.  (Rokkan   1987,  95–100;  ks.  myös  Sundberg  2003,  91.)  

Kolmiomallissaan   Rokkan   ei   varsinaisesti   koskaan   määritellyt   sitä   yksityiskohtaa,   kuinka  tiiviitä  puolueiden  ja  etujärjestöjen  suhteiden  todellisuudessa  tulee  olla,  jotta  ne  

soveltuvat   malliin.   Yhteistyö   ja   vuorovaikutus   ovat   kuitenkin   konkreettista   toimintaa   organisaatioiden   tasolla,   eikä   vain   ideologista   yksimielisyyttä   teoreettisessa   koordinaatistossa.   Oleellisinta   kolmiomallin   rakenteessa   ovat   kunkin   luokkaintressien   sisäiset   voimat,   jotka   pitävät   niitä   koossa,   ja   lisäksi   ponnistelu   toisia   ryhmittymiä   vastaan.   Kolmikannan   häviäminen   pois   yhteiskuntarakenteesta   edellyttää   Rokkanin   mukaan  läpikotaista  muutosta  olemassa  olevissa  jakolinjoissa.  (Sundberg  2003,  91.)    

Kolmiomallin   voidaan   katsoa   selittävän   hyvin   myös   sekä   Suomen   poliittisen   järjestelmän   keskeisiä   vastakkainasetteluja   että   suurimpien   etujärjestöjen   ja   puolueiden   yhteistyötä.   Kolmion   työväestön   kärjessä   puolueina   erottuvat   SDP   ja   vasemmistoliitto,   jotka   kumpikin   voidaan   sijoittaa   perinteisellä   vasemmisto–oikeisto-­‐

ulottuvuudella   vasemmalle.   Tutkitusti   vielä   2000-­‐luvullakin   perinteisten   vasemmistopuolueiden   kannatus   on   ollut   työväenluokassa   korkeampaa   kuin   missään   muussa   yhteiskuntaluokassa.   Perinteisillä   vasemmistopuolueilla   viitataan   tässä   yhteydessä   SDP:hen   ja   SKDL:n   seuraajaan   vasemmistoliittoon.   (Kestilä-­‐Kekkonen   &  

Westinen  2015,  5.)    

Elinkeinoelämän   kulmassa,   vasemmisto–oikeisto-­‐jakolinjan   oikeistolaisessa   päässä,   kokoomus   on   hallitseva   puolue   ja   työnantajajärjestöt   vaikuttavia   etujärjestöjä.   Vaikka   työnantajajärjestöt  ovat  aina  korostaneet  sitoutumattomuuttaan  puoluepolitiikkaan,  on   kokoomus   ollut   subjektiivisella   tasolla   suosituin   puolue   työnantajien   ja   yritysjohdon   keskuudessa.   Kolmatta   kärkeä   voidaan   nimittää   maatalouskärjeksi,   jossa   keskusta   on   hallitseva  puolue  ja  MTK  maatalousväestön  etuja  parhaiten  ajava  etujärjestö.  (Sundberg   2008,   76–77.)   Kolmiomallin   sovittaminen   Suomeen   on   havainnollistettu   kuviossa   3.  

Etujärjestöjen   puoluekytkentöjä   tullaan   yksityiskohtaisemmin   tarkastelemaan   alaluvussa  4.3.  

Vasemmisto–oikeisto-­‐jakolinjan   sekä   keskusta–periferia-­‐jakolinjan   voidaan   ajatella   rajaavan   Rokkanin   kolmiota.   Puolueista   kokoomus,   SDP   ja   vasemmistoliitto   voidaan   asettaa  vasemmisto–oikeisto-­‐linjalle  ja  keskusta  vastaavasti  keskusta–periferia-­‐linjalle.  

Perinteisesti  keskusta  on  tavattu  sijoittaa  vasemmisto–oikeisto-­‐jakolinjalla  keskelle,  ja   sen   sijaan   kokoomus,   SDP   ja   vasemmistoliitto   keskusta–periferia-­‐linjalla   kaupunkilaisempaan  päähän.  (Ks.  esim.  Paloheimo  2008,  38-­‐45.)  Keskustan  on  toisaalta  

tulkittu   olevan   huomattavasti   lähempänä   oikeistopuolueita,   kuten   kokoomusta   ja   RKP:ta,   sillä   se   on   suhtautunut   myötämielisesti   perinteisesti   oikeistolaisiin   teemoihin,   kuten  työurien  pidentämiseen  ja  yrittäjyyteen,  mikä  on  helpottanut  porvariyhteistyötä   niin   hallituksessa   kuin   oppositiossakin   (Paloheimo   &   Sundberg   2005;   Grönlund   &  

Westinen  2012).    

4.3  Etujärjestöjen  puoluekytkennät      

4.3.1  Yleistä  puolueiden  etujärjestökytkennöistä      

Länsieurooppalaisissa  demokratioissa  puolueiden  on  perinteisesti  nähty  muodostavan   siteitä   etujärjestöihin   kommunikoidakseen   kannattajiensa   ja   äänestäjäjoukkonsa   kanssa.   Jo   1800-­‐luvun   lopulla   työväenpuolueiden   ja   ammattiyhdistysten   välillä   havaittiin  tiivistä  yhteistyötä.  Samanaikaisesti  myös  agraaripuolueet  toimivat  läheisesti   yhdessä   silloisen   maanviljelijöiden   puolueen   kanssa.   Hieman   myöhemmin   konservatiivipuolueet   alkoivat   myös   luoda   kytkentöjä   taloudellisiin   toimijoihin.  

Puolueiden  ja  etujärjestöjen  tiivis  yhteistyö  mahdollisti  yhteiskunnan  tiettyjen  ryhmien   pääsyn   nopeammin   vallan   ytimeen.     (Allern   2010,   3–4.)   Tiivistetysti   puolueiden   ja   etujärjestöjen  suhde  voidaan  ajatella  niin,  että  etujärjestöt  muodostavat  mielipiteitään   sekä  näkemyksiään  omien  etujensa  mukaisesti  ja  ikään  kuin  kuljettavat  ne  puolueiden   kautta   poliittisen   järjestelmän   keskiöön.   Etujärjestöt   luovat   yhteyksiä   puolueisiin,   joskus   jopa   itse   muodostavat   puolueen,   mikäli   asiat   on   mahdollista   hoitaa   vain   poliittisen   järjestelmän   avulla.   Puolue   toimii   tässä   tapauksessa   pörssimeklarin   tavoin.  

Se  välittää  eteenpäin  etujärjestön  intressit,  kysynnän  ja  preferenssit.  (Warner  2000,  18.)      

Poliittisia   puolueita   voidaan   verrata   organisoituihin   yrityksiin,   jotka   tavoittelevat   suurinta   mahdollista   valtaa   vaaleissa.   Ne   ovat   autonomisia   toimijoita,   jotka   toimivat   usein   hyvin   eri   tavoin   samanlaisissa   yhteiskunnallisissa   olosuhteissa.   Kohdatessaan   etujärjestöjä  puolueiden  on  esitetty  arvioivan  rationaalisesti  etujärjestöjen  kyvykkyyttä   sopia   yhteen   omien   keskeisimpien   puoluetavoitteidensa   kanssa.   Puolueet   ikään   kuin   harkitsevat  etujärjestöjen  potentiaalisuutta  yhteistyöhön  rationaalisen  valinnan  teorian   mukaisesti   pohtien   tästä   seuraavia   mahdollisia   hyötyjä   ja   haittoja.   Usein   tällaisessa   ajattelumallissa   puolueet   nähdään   välillisinä   toimijoina,   jotka   pyrkivät   hankkimaan   itselleen   poliittista   valtaa   ja   virka-­‐asemia,   mutta   samanaikaisesti   niiden   toimintaa