Puoluesamastuminen

3.1  Puoluesamastuminen  

Puolueet   ovat   luoneet   yhteiskunnissa   pysyvän   ja   vahvan   aseman   yli   useiden   muiden   poliittisten   toimijoiden.   Teoria   puoluesamastumisesta   on   yksi   politiikan   ja   vaalitutkimuksen   keskeisimmistä   kehysteorioista   ja   sitä   on   pidetty   modernin   aikakauden  tärkeimpänä  poliittista  käyttäytymistä  selittävänä  mallina  (ks.  esim.  Dalton   2002,   20).   Se   on   lähtöisin   1950-­‐luvun   Yhdysvalloista,   jonka   kaksipuoluejärjestelmälle   on   ollut   kautta   linjan   hyvin   tyypillistä,   että   myös   vaalien   välillä   äänestäjäkunta   samastuu   vahvasti   yhteen   puolueeseen.   Tämä   puoluesamastumisen   yhdysvaltalainen   klassikkoteoria,   jota   myös   kutsutaan   Michiganin   koulukunnan   malliksi,   korostaa,   että   yksilöiden  puoluesamastuminen  kehittyy  jo  varhaisessa  lapsuudessa.  Yksilöt  omaksuvat   lapsena  vanhemmiltaan  yhden  puolueen  ja  alkavat  sosialisoitua  siihen.  Ensin  tapahtuu   psykologinen  kiinnittyminen  puolueeseen,  ja  tämän  jälkeen  koko  poliittista  pelikenttää   katsotaan   läpi   kyseisen   puoluekannan.   Teorian   keskeinen   väite   on,   että   yksilöt   saavat   vanhemmiltaan   perintönä   puoluesamastumisensa   ja   myös   kasvavat   miljöössä,   joka   heijastaa  sopivalla  tavalla  heidän  puolueensa  arvomaailmaa.  (Campbell  et  al.  1960,  13–

73.)  

Eurooppalaisessa   tutkimusperinteessä   on   yleensä   katsottu,   että   puoluesamastuminen   on   välttämätön   linkki,   joka   yhdistää   yhteiskunnallisen   rakenteen   ja   äänestystapahtuman   (Evans   2004,   62).   Yhteiskunnallisella   rakenteella   tarkoitetaan   tässä   yhteydessä   usein   yhteiskuntaluokkaa   ja   yksilön   itsensä   kokemaa   luokkasamastumista.   Yhdysvaltalaista   tutkimusperinnettä   on   kritisoitu   siitä,   että   se   ei   ota   huomioon   puoluevalinnan   ja   puoluekannan   välistä   suhdetta   eri   maissa,   vaan   se   keskittyy   ainoastaan   selittämään   puoluesamastumisen   mekanismeja   kaksipuoluejärjestelmässä.   Usean   Euroopan   maan   poliittinen   järjestelmä   perustuu   monipuoluejärjestelmään,   mikä   kiistatta   luo   puolueiden   väliseen   kilpailuun   erilaiset   asetelmat   verrattuna   Yhdysvaltojen   kaksipuoluejärjestelmään.   Eurooppalaisessa   vaalitutkimuksessa   yhteiskuntaluokan   on   kuitenkin   katsottu   vaikuttavan   vielä   enemmän   äänestyspäätökseen   kuin   puoluesamastumisen.   Eurooppalaista   äänestyskäyttäytymistä   tutkittaessa   onkin   havaittu,   että   mikäli   äänestäjä   ei   tietoisesti  

edusta  esimerkiksi  jotakin  yhteiskuntaluokkaa  tai  uskontokuntaa,  on  hänen  vaikeampaa   perustella  puoluesamastumisensa.  (Thomassen  2005,  12–13;  69.)  

Puoluesamastumisen   teorian   mukaan   on   oleellista   erottaa   puoluesamastuminen   ja   puoluevalinta,  eli  äänestyspäätös  toisistaan.  Vaikka  samastuisikin  johonkin  määrättyyn   puolueeseen,   on   silti   mahdollista   antaa   vaaleissa   ääni   eri   puolueelle.   Lisäksi   puoluesamastumisen   on   katsottu   olevan   äänestyspäätöstä   pysyvämpi   ominaisuus   yksilöillä,   sillä   äänestyspäätös   voidaan   sitoa   ainoastaan   lyhyeen   hetkeen,   jolloin   konkreettinen  äänestäminen  tapahtuu.  Toisaalta  puoluesamastumisen  eurooppalainen   tutkimusperinne  on  saanut  kritiikkiä  osakseen  juuri  siitä,  että  äänestäjien  on  havaittu   samastuvan  siihen  puolueeseen,  jota  he  ovat  viimeisimmissä  vaaleissa  äänestäneet.    Osa   on   saattanut   ajatella   niin,   että   samastun   kyseiseen   puolueeseen,   koska   annoin   sille   ääneni.  (Thomassen  1979,  63-­‐80.)    

1990-­‐luvulta   alkaen   etenkin   eurooppalaisessa   tutkimusperinteessä   on   alettu   keskustella   mahdollisesta   puoluesamastumisen   laskusta   ja   heikkenemisestä   (Dalton   2002,  20).  Sören  Holmberg  ja  Hermann  Schmitt  julkaisivat  vuonna  1995  artikkelissaan  

”Political   Parties   in   Decline?”   tutkimustuloksia,   joiden   mukaan   jonkin   asteista   poliittisten   siteiden   heikkenemistä   oli   havaittavissa.   He   tutkivat   puolueuskollisuutta   kaikkiaan   14:ssä   Euroopan   valtiossa   ja   Yhdysvalloissa.   Heidän   tuloksistaan   vedetyt   johtopäätökset   ovat   kuitenkin   heidän   itsensäkin   mielestä   monitulkintaisia.   He   korostavat,   että   mitään   yhtenäistä   puoluesamastumisen   kehityskulkua   länsimaissa   on   lähes  mahdotonta  tuloksista  ennustaa,  sillä  kehityksen  suunnat  vaihtelevat  niin  paljon   maittain   ja   puolueittain   (Holmberg   &   Schmitt   1995,   121).   Heidän   tutkimus   on   kohdannut   paljon   myös   kritiikkiä,   mutta   samalla   kuitenkin   haastanut   muita   tutkijoita   perehtymään  tarkemmin  samaan  tutkimusongelmaan  (ks.  esim.  Dalton  2002).  

2000-­‐luvulla   tutkijat   ovat   alkaneet   saada   yhä   enemmän   yhtäläisiä   tuloksia   puoluesamastumisen   jonkin   asteisesta   heikkenemisestä   länsimaisissa   demokratioissa.  

Huomattavaa   on   kuitenkin   Holmbergin   ja   Schmittin   (1995)   tutkimustulosten   tapaan,   että   puoluesamastumisen   kehitys   vaihtelee   paljon   paitsi   maittain,   myös   puolueittain.  

Yhdeksi   keskeiseksi   syyksi   puoluesamastumisen   muutokseen   on   esitetty   puoluejärjestelmissä  yleisesti  tapahtunutta  puolueiden  roolin  muutosta.  Lisäksi  tämän   kehityskulun   on   nähty   väistämättä   vaikuttavan   suoraa   yksilöiden   poliittiseen  

käyttäytymiseen,  sillä  puoluesamastumisen  on  nähty  olevan  keskeinen  puoluevalinnan,   poliittisten  arvojen  ja  asenteiden  sekä  yksiöiden  yhteiskunnallisen  mobilisoinnin  tekijä.  

(Dalton  2002,  36.)  

Puoluesamastumisen  ja  iän  suhdetta  on  tutkittu  myös  tarkemmin  jo  klassikkoteoksessa   American  Voter  (Campbell  et  al.  1960).  Esimerkiksi  yhdysvaltalaisessa  kontekstissa  on   havaittu  jo  1950-­‐luvulla,  että  vanhemmat  ikäluokat  ovat  nuorempia  todennäköisemmin   vahvemmin   samastuneita   johonkin   puolueeseen.   Myöhemmin   tehdyt   vastaavat   tutkimukset   ovat   osoittaneet,   että   tämä   ilmiö   on   vielä   vuosien   saatossa   vahvistunut   entisestään.  Tätä  havaintoa  on  pyritty  selittämään  kahdella  eri  tavalla.  Osa  tutkijoista  on   tavannut   korostaa   sukupolvien   merkitystä   ja   sitä,   millainen   poliittinen   ympäristö   ja   ilmapiiri   on   ollut,   kun   ihminen   on   äänestänyt   ensimmäisen   kerran.   Jos   ensimmäinen   äänestyskerta   on   tapahtunut   historiallisesti   tai   yhteiskuntapoliittisesti   merkittävänä   aikana,  on  todennäköisempää,  että  äänestäminen  on  painautunut  mieleen  merkittävänä   kokemuksena   ja   ohjautuu   näin   automaattisesti   ihmisen   asenteisiin   ja   arvoihin.  

Esimerkiksi   Yhdysvalloissa   havaittiin,   että   1930-­‐luvun   laman   aikana   äänestämisen   aloittaneet   henkilöt   kiinnittyivät   poikkeuksellisen   vahvasti   puolueisiin.   Toiset   tutkijat   taas   ovat   sitä   mieltä,   että   yleisesti   positiivisten   asioiden   läpi   käyminen   elämässä   lisää   todennäköisyyttä   kiinnittyä   vahvemmin   puolueisiin,   vaikkakin   iäkkäämpien   ihmisten   puoluesamastuminen   tulee   aina   olemaan   vahvempaa   kuin   nuorempien   ikäluokkien.  

Vanhempien   ikäluokkien   vahvempaa   puoluesamastumista   on   yksinkertaisesti   perusteltu   sillä,   että   vanhemmiten   ihmiset   kokevat   kantavansa   enemmän   vastuuta   ja   näin   myös   heillä   on   enemmän   vaikutusvaltaa   poliittiseen   päätöksentekoon,   mikä   motivoi  heitä  valitsemaan  puolueen,  johon  sitoutua.  (Kamieniecki  1985,  49–50.)  

2000-­‐luvulla   on   havaittu,   että   puoluesamastumisen   ja   yhteiskuntaluokkien   välinen   yhteys  on  alkanut  heiketä  etenkin  Pohjoismaissa,  joissa  se  perinteisesti  oli  vahvaa  koko   1900-­‐luvun   ajan   (ks.   esim.   Sundberg   2003,   55–57).     Ovatko   mahdolliset   muutokset   puoluesamastumisen   prosessissa   havaittavissa   luokkaorientoitumisessa?   Onko   puoluesamastuminen   Suomessa   yhä   tiiviisti   yhteiskuntaluokkaan   sidottua,   vai   onko   näiden  kahden  välinen  suhde  muuttumassa?  Ennen  kaikkea,  heijastuvatko  mahdolliset   muutokset   puoluesamastumisessa   etujärjestöjäsenyyksiin,   ja   selittääkö   puoluesamastuminen   etujärjestöjäsenyyttä   2000-­‐luvulla   Suomessa?   Koska   tutkielma   painottuu   yksilökeskeiseen   näkökulmaan,   tullaan   tätä   kysymystä   pohtimaan  

yhteiskuntaluokan   kannalta   luokkasamastumisen   näkökulmasta.   Seuraavassa   luvussa   tarkastellaan  teoreettista  keskustelua  luokkasamastumisen  ympärillä.  

3.2  Luokkasamastuminen    

Maailmansotien   jälkeen   eurooppalaisessa   tutkimusperinteessä   tavattiin   liittää   luokkasamastuminen  hyvin  vahvasti  puoluevalintaan.  S.  M.  Lipset  kirjoitti  vuonna  1960   klassikoksi   muodostuneessa   teoksessaan   ”Political   Man”,   että   puolueet   moderneissa   demokraattisissa  yhteiskunnissa  heijastelevat  voimakkaasti  yhteiskuntaluokkien  välistä   kamppailua   (Lipset   1960).   Väitettä   on   pidetty   ja   voidaan   yhä   pitää   vakuuttavana,   vaikkakin   myöhemmässä   tutkimuksissaan   Lipset   erottaa   ja   nostaa   moderneista   demokratioista   yhteiskuntaluokkien   rinnalle   useampia   muita   yhteiskuntaa   kahtia   jakavia   kamppailuita,   kuten   poliittiset   jakolinjat,   joista   lisää   seuraavassa,   poliittisia   jakolinjoja   käsittelevässä,   luvussa   (3.3).   Varhaisimmissa   tutkimuksissaan   Lipset   havaitsi,   että   alempiin   tuloluokkiin   kuuluvalla   työväestöllä   oli   tapana   äänestää   poliittiselta   ideologialtaan   vasemmalla   olevia   puolueita   ja   korkeampituloiset   keskiluokkaiset   ja   sitä   ylempiluokkaisemmat     äänestävät   oikealla   olevia   puolueita.  

(Lipset  1960,  223–4).    

Yhteiskuntaluokkien  välistä  konfliktia  on  pidetty  politiikan  tutkimuksessa  myös  yhtenä   poliittisena   jakolinjana.   Se   nousi   vahvasti   esiin   länsimaiden   teollistumisen   jälkeen   poliittisen   elämän   keskiöön,   kun   tehtaiden   työväestö   alkoi   järjestäytymään   vastapainona   omistavalle   luokalle.   Tämän   luokkajaon   pohjalta   syntyivät   myös   ensimmäiset   yhä   olemassa   olevat   puolueet   ja   etujärjestöt.     Vasemmisto–oikeisto-­‐jako   on   tämän   luokkajaon   kanssa   mitä   suurimmissa   määrin   päällekkäinen.   Toisaalta   vasemmisto–oikeisto-­‐jako  syntyi  oikeastaan  vasta  luokkajaon  jälkeen,  kun  ensimmäiset   työväenpuolueet,   ja   vastaavasti   omistavan   luokan   puolueet   syntyivät.   (Gallagher   et   al.  

2006,  239.)  Tässä  tutkielmassa  käytetään  nimitystä  vasemmisto–oikeisto-­‐jako,  mutta  ei   synonyymina   luokkajaolle,   jolla   vastaavasti   tarkoitetaan   yksilöiden   jakautumista   eri   yhteiskuntaluokkiin  suomalaisessa  yhteiskunnassa.    Sosioekonomisella  orientaatiolla  ja   luokkasamastumisella   voidaan   olettaa   olevan   yhteys,   mutta   siinä   missä   yrittäjä   voi   samastua   työväkeen,   voi   ylempään   keskiluokkaan   samastuva   korkea   virkamies   olla   sosioekonomiselta  orientaatioltaan  enemmän  vasemmalla  kuin  oikealla.