Pelokuudesta epävarmuuteen

Jos olisin tarttunut ohjaamisen mahdollisuuteen röyhkeämmin, millaisen teoksen olisimme tehneet?

Etukäteisvirittelyni ensimmäisen päiväkirjan parissa kantoi hedelmää, tuotti harjoituksiin sisältöjä. Ennen harjoitusten alkua kehitellyt teemat ja harjoitusaihiot putkahtelevat sovellet-tuina pitkin matkaa esiin. Olisin voinut jatkaa virittelyä, mutta pelkäsin dominoivani ryhmän toimintaa syöttämällä omia ideoitani. Halusin avointa, kenen tahansa johtamaa improvisoin-tia. Jatkoin kyllä aihioiden kehittelyä päiväkirjojen sivuilla ja pohjustin seuraavia harjoituksia tällä ennakkotyöskentelyllä, mutta toive kollektiivisesta kehittelystä jarrutti sitä.

Jos olisin tuolloin osannut kysyä ryhmän jäsenten odotuksia ja oletuksia kollektiivisesta työskentelystä, olisimme kaikki saaneet ehkä mahdollisuuden toimia aktiivisemmin.¹⁰¹ Pro-sessista ja esityksestä olisi tullut toisenlainen. Lopputulosta ajatellen varsinkin toisen jakson aikana olisi ollut tarpeen johtaa selkeämmin työtä; tehdä valintoja jotka olisivat suunnanneet taiteellista prosessia, käyttää ’väkivaltaista valintaa’, olla varma, tehdä päätöksiä, tuhota vaihtoehdot. Olin myös sitonut itseni velvoittaviin lupauksiin ja joustoon. Enkö tunnistanut prosessin vaativuutta? Vai oliko joustavuus vain rohkeuden puutetta?

Prosessista tuli vauhdikkaan tai vapautuneen sijasta monimutkainen. Entä oliko se avoin, kehkeytyikö se ryhmänsä näköiseksi? Tavoitteena ollut toisintekeminen sai ravintoa ja in-noitusta kaikesta minulle uudesta.¹⁰² Filosofian tarjoamat vaikutteet auttoivat puhdistamaan ammatillista, taiteellista ajatteluani. Malttamattomuuttani lähdin soveltamaan löytämääni sulattelematta sitä ensin. Millaista tilaa avasin yhteiselle toiminnalle?

Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle on ollut tutkiessani eräs drama-turgisen näkökulmani tuki. Calvino kuvaa teoksessaan merkittävinä pitämiään kirjallisia arvoja vastakohtaparien kautta; keveyden merkitystä suhteessa painoon ja niin edelleen.

Mikä tärkeintä, hän pohtii, hän viipyy pohdinnoissa, hän kuvaa kertomusta; sen avaruutta, runoutta ja aikaa.

Viisaan suorasukaisella tavallaan Calvino toisaalta laventaa, toisaalta täsmentää ajattelun, ilmaisun ja tietämisen merkityksiä. Vastakohtaparien jännitteisiin väleihin avautuu tilaa.

Niissä voi syventyä, viipyä ja liikkua. Myös Georges Perecin Tiloja / Avaruuksia (1992) on virittänyt tarinallista näkökulmaani.

Sekä Calvino että Perec hahmottelevat lukijalle ENSYKLOPEDISEN TEOKSEN, mallin joka edustaa tarinallista maailmasuhdetta ja antaa mahdollisuuden suhtautua teokseen proses-sina. Ensyklopedinen teos on malli, joka avautuu yhä uusiin suuntiin täydentyen yhä uusilla tarinoilla. Calvino (1998, 119) nimeää tällaisen teoksen mahdollisuuksien verkon malliksi;

101 Sekä Sauer (2005) että Oddey (1994) toteavat teatteriryhmien muodostuvan samoin ajattelevista ihmisistä.

Usein tämä koskee ainakin oletuksena myös projektikohtaisia ryhmiä. Käytännössä samanmielisyys voi olla mo-nella tavalla harha ja jopa este. Yhteiset työtavat olisi joka kerran sovittava avoimessa keskustelussa, ja neuvoteltava tarvittaessa uudestaan.

102 Olin alkanut opiskella dialogista filosofiaa ja taidefilosofiaa, ja ihmiskäsitykseni ja oppimiskäsitykseni elivät kiihkeää muutosvaihetta samaan aikaan kun pohjustin tätä taiteellista työtä.

esimerkkinä hän käyttää Jose Luis Borgesin¹⁰³ muutaman sivun pituisia kertomuksia. Ensy-klopedinen teos voi näyttäytyä luettelona, palapelinä, kertomuskimppuna¹⁰⁴ tai päättymättö-mänä sinfoniana, kuten Paul Austerin (2005, 135–138) kertomuksessa säveltäjästä. Teoksen ensyklopedisyys voi olla myös ongelma tai puute; koskaan valmistumaton teos muuttuu labyrintiksi ja eksyttää sekä tekijän että vastaanottajan. Keskeneräiseen uppoutunut tekijä ehkä jatkaa labyrintissaan reiteistä huumaantuneena, mutta vastaanottaja saattaa kääntyä turhautuneena pois.

Sadetarinoiden taiteellinen prosessi vertautuu ensyklopediaan sekä monimutkaisuutensa että moninaisuutensa vuoksi. Teatterityö on tutkimukselleni ensyklopedisen kartan alusta:

lähde joka ei tyhjene; sitä uusinnetaan loputtomasti keksimällä uusia reittejä. Ajatus teok-sen ensyklopedisyydestä keskustelee myös Bahtinin (1991, 20, 68) POLYFONIAN käsitteen kanssa.

Pelko, soluttautuja

Olen oppinut Sadetarinoiden prosessin avulla paljon pelokkuudesta ja pelon kätkeytyvästä, soluttautuvasta luonteesta. Olen saanut tilaisuuksia katsoa omaa monimutkaisuuttani ja maailman monimutkaisuutta ja kyseenalaistaa niitä. Näistä kysymyksistä aukeaa koko-nainen aihepiiri siitä, miten eksyttävä monimutkaisuus kehkeytyy. Sama aihepiiri näyttää antavan ratkaisun avaimia, välineitä monimutkaisuuden kesyttämiseksi. Calvino kirjoittaa moninaisuudesta:

Moninaisessa tekstissä yhden ajattelevan minän ainutkertaisuuden korvaa lukuisa joukko subjekteja, ääniä, maailmankatsomuksia. Mihail Bahtin on kutsunut tätä mallia

’dialogiseksi’ tai ’polyfoniseksi’ (moniääniseksi) tai ’karnevaalinomaiseksi’ ja nähnyt Platonin, Francois Rabelaisin ja Fjodor Dostojevskin sen edelläkävijöinä.

On teoksia, jotka kiihkeässä halussaan pitää sisällään kaikki mahdollinen eivät kykene omaksumaan mitään muotoa eivätkä asettumaan mihinkään ääriviivoihin. Ne jäävät keskeneräisiksi oman sisäisen luonteensa vaatimuksesta, […]

Sitten on vielä teoksia, jotka kirjallisuudessa vastaavat filosofian epäjärjestelmällistä ajattelua. Ne etenevät aforismeina, pisteenkaltaisina ja epäyhtenäisinä välähdyksinä.

(Calvino 1998, 117) Kun katson Calvinon kuvausta hänen ’avoimeksi ensyklopediaksi’ kutsumastaan moninaisesta teoksesta, olkoonkin että romaanista, rakenteet, laadut näyttäytyvät huimaavan toisenlaisina kuin perinteisessä, yhtenäisen rakenteen teoksessa. Samalla tavoin yhtenäinen ja moninainen

103 Jose Luis Borges (1899–1986), argentiinalainen kirjailija.

104 Yann Martelin (kanadalainen kirjailija, 1963–) romaani Piin elämä (2003) edustaa ensyklopedista teosta kertomusten kimppuna. Kun päähenkilö maagisen realismin perinteeseen liittyvän teoksen lopussa, kerrottuaan elämäntarinansa, kysyy, millaisen kertomuksen hänen kuulijansa haluavat uskoa – uskomattoman vai uskottavan – kertomusten todellisuus avautuu myös lukijalle ennenkokemattomana. Martelin romaani näyttää väläyksenomaisesti kertomisen ja vastaanottamisen mahdollisuudet ja voiman moninaisuutena, jolla on valta muuttaa todellisuutta ja jolla on perustava eettinen side maailmaan.

prosessi eroavat toisistaan, ne ovat äärettömän erilaiset. ”Yhtenäinen teksti etenee yhden yksittäisen äänen puheena, jota voi tulkita useilla eri tasoilla.” (Calvino 1998, 117) Ehkä halu uuden kokeilemiseen liittyy myös haluun kehittää prosessi(e)n tajua.

I was asked why it was important for me to engage in cross-disciplinary creative col-laborative work with other people and not just do it myself. I think that a mixture of internal and external drivers motivate people to collaborate creatively [...] I wanted to continue to scare myself.

(Storey & Joubert 2004, 42)

Jokainen tunnistettu heikkous ja puute toimintatavoissa voi kääntyä voitoksi; on edistytty matkalla tavoitteseen ja tavoite on jopa muuttunut; se vasta paljastuu koko mitassaan. Jokainen tunnistettu pelko on kerrottavissa tarinaksi ja suhteutettavissa prosessin haasteisiin. Niinpä myös se, mitä epäilin aktiivisuuden tai rohkeuden puutteeksi, voi olla myös huolettomuutta tuntemattoman edessä. Vasta jos toistan työtapoja tieten tahtoen, olen jättänyt pelon vuoksi toimimatta.

Kohti epävarmuutta

Entäpä lopputulos, millainen teos valmistui ensyklopedisen taiteellisen vaiheikon tuloksena?

Yhtenäinen, yhden juonen vaiheikko olisi varmasti tuottanut toisenlaisen esityksen, mutta onneksi vertailu on mahdotonta. Esityksessä näkyi sen tekotapa, emme estäneet prosessia vuotamasta mukaan lopputulokseen. Calvinon ensyklopedisen teoksen luonnehdinta herättää ajatuksen, että prosessin alkuperäisiä tavoitteita olisi voitu noudattaa uskollisemmin, olisi voitu rohkeammin mennä kohti outoutta, muodottomuutta. Ryhmän pyrkimykseksi muo-toutui kuitenkin harjoitusten edetessä tuottaa perinteistä juonellista kehittelyä, henkilöiden draamallisia kaaria, syy-yhteyksiä kohtausten välille ja sisälle.

Merkitseekö yhtenäisyys turvaamista konventioon mielikuvituksen puutteen vuoksi vai prosessin hajanaisuuden takia? Alun leikittelevä huolettomuus ja tuotteliaisuus vaihtui henkilöiden luonnehtimiseen, henkilöiden välisten suhteiden luonnehtimiseen, syy-seu-raussuhteiden etsimiseen ja tapahtumien ketjuttamiseen. Leikki hiipui, läsnäolo harjoituk-sissa suuntautui lopputuloksen valmistamiseen; valmistaminen ja työ veivät tilaa yhteiseltä toiminnalta.

Lopulta käsikirjoitus ja esitys muistuttivat selvästi juonellista näytelmää. Kerronnassa säilyi joitain elementtejä selittämättömästä, abstraktista maailmasta, mutta näyttämö ja sen henkilöhahmot perustettiin realistiselle pohjalle. Emme ilmeisestikään olleet valmiita menemään kokeilussa loppuun asti, luopumaan opituista rakenteista; ne toimivat myös tur-varakenteina. Ehkä kysymys oli myös opittujen toimintatapojen hallitsevasta vaikutuksesta:

Sadetarinoiden vaiheikko vasta kyseenalaisti käytännössä omia vakiintuneita ammatillisia mallejamme ja odotuksiamme.

Kundera perustelee eurooppalaista romaania, eritoten Cervantesin Don Quijotea teoksessaan Romaanin taide. Seuraava luonnehdinta koskee myös moninaisuuden olemusta laajemmin:

Kun Jumala verkalleen väistyi paikaltaan, jolta oli ohjannut maailmankaikkeutta ja sen arvojärjestystä, erottanut hyvän pahasta ja antanut joka asialle merkityksen, Don Quijote lähti kotoaan eikä enää voinut tunnistaa näkemäänsä maailmaa. Korkeimman tuomarin puuttuessa maailma näyttäytyi äkkiä kauhistuttavan moniselitteisenä; yksi ainoa jumalallinen totuus hajosi sadoiksi suhteellisiksi totuuksiksi, jotka ihmiset keskenään jakoivat.

(Kundera 1987, 14) Kuvatunkaltaisen näyn edessä ihmisen ainoaksi varmuudeksi jää Kunderan mukaan epävar-muuden viisaus. Työryhmämme oli samantapaisessa tilanteessa kuin Don Quijote. Auktori-teetin puuttuessa ymmärrys oli luotava itse.

Paulo Freire kuvaa muutoksen tielle lähtevien maatyöläisten tilannetta yhtä dramaatti-sesti. Hän toteaa, että halun muutokseen on oltava työläisellä itsellään. Hänen on pystyttävä näkemään maailma kokonaan toisin kuin ennen ja hänen on rohjettava irtautua vanhoista turvarakenteista voidakseen saada aikaan muutoksen elämässään. Hänen haastattelemansa maatyöläisen lausahdus ” Mitä minä voin tehdä? Minähän olen vain maatyöläinen” muistuttaa, miltä neuvottomasta teatterintekijästä saattaa epävarmimmillaan tuntua. Freire (2005, 64) kirjoittaa sorrettujen eksistentiaalisesta kaksijakoisuudesta: auktoriteetti jatkaa vallankäyt-töään sisäistettynä, sortajasta on tullut sorretun sisäistetty varjo. ”Sen vuoksi he lähes aina ilmaisevat fatalistisia käsityksiä omasta asemastaan, ennen kuin konkreettisesti ’löytävät’

sortajansa ja sen myötä oman tietoisuutensa.”

Epävarmuuden viisaus, kyky sietää keskeneräisyyttä, halu astua tuntemattomaan ja viipyä siinä vaihteli ryhmässämme ja aikaansaamassamme prosessissa. Jonkinlainen halu muu-tokseen meillä alun perin oli, mutta oli idealistista kuvitella sen johtavan näin joutuisasti palkitseviin tuloksiin. Oli harkitsematonta kuvitella ryhmän halu yhdeksi ja yhteneväksi.

Oli niinkin, että huolettomuus johti pelon kohtaamiseen ja prosessin toteutuminen sen tunnistamiseen. Eräs välttämätön tapahtui kun haastajan, pelokkuuden, oli paljastuttava, sen läsnäolo myönnettävä ja sen läsnäollen toimittava.