Monta tarinaa, monta prosessia

Mitä kauemmin Sadetarinoiden taiteellisesta työstä on kulunut, sitä selvemmin näen kaksi pääl-lekkäistä vaiheikkoa; taiteellisen prosessin ja tutkimustyön. Ja minä niitä näkemässä (taiteilija, tutkija, kulkija) näen sen joka oli minä, aavistan sen joka olen nyt ja näen monia, joita olen halunnut olla. Prosessien vyyhdestä löytyy moneksi kerittävä lanka. Moneus (Deleuze 1992, 29) on prosessin kuva; kätkeytyvä ja elävä. Jos keskittyisin lopputulokseen, aineistoni kertoisi puusta nimeltä Sadetarinoita, sen juurista ja muista ulokkeista; moneus jäisi sivuun.

Silloin kun Sadetarinoita vasta valmistettiin, kun elettiin ja toimittiin sen hyväksi, me mukanaolijat elimme kehkeytymisten keskellä, tietämättä ja tuntematta tapahtumien ra-kenteita ja ulottuvuuksia.

Tutkimusmatkan lähtövihellys kaikui jossain taiteellisen vaiheikon alla; taiteellinen työ jäi päätyttyään läikkymään siitä kehkeytyvän kirjoituksen pohjamaaliksi. Eri tarinat kehkeytyivät ja elivät kietoutuneina toisiinsa, syntyivät toisistaan ja tarvitsivat toisiaan.⁸⁵

Tutkimusprosessi alkoi Sadetarinoita-teosta valmistettaessa. Sen voi nähdä taiteellisen prosessin aikana kirjoittamistani työpäiväkirjoista, joissa tulee toistuvasti eteen maininta siitä, että ryhmä kantoi huolta tutkimuksestani. He toivoivat sen etenevän ja valmistuvan, he huolehtivat kerätyn materiaalin riittävyydestä. Luen merkintöjä hämmentyneenä; tavoit-teeni oli ollut päinvastainen: halusin taiteellisen prosessin kehkeytyvän riippumattomana tutkimuksen velvoitteista.

Mitä aloitinkaan, milloin? Asia vaivasi minua, seuloin muistikuviani, muistiinpanojani, kokemuksiani kunnes sain, Milan Kunderan innoittamana, kirjoitetuksi ongelmasta kah-den toimintalinjan rakennetta myötäilevän tarinan (ks. s. 85–88).⁸⁶ Kundera perustelee (romaani)taiteessa tietämistä:

85 Tämä ilmiö toistuu myös Koti- ja Uni Riippukeinussa -prosesseissa.

86 Kundera 1987, 77–82, romaanin polyfonisesta rakenteesta. Kundera käyttää myös kontrapunktiikan käsitettä tarkastellessaan saman teoksen sisältämiä erillisiä, yhtäaikaisia ja samanarvoisia kertomuksia tai toimintalinjoja.

Ihminen kaipaa maailmaa jossa hyvä ja paha ovat selvästi erotettavissa sillä hänessä on synnynnäinen ja horjumaton halu tuomita ennen kuin on ymmärtänyt. Uskonnot ja ideologiat perustuvat tälle halulle. Ne voivat päästä sovintoon romaanin kanssa vain kääntämällä romaanin suhteellisuuden ja moniselitteisyyden kielen omalle vastaan-sanomattomalle ja dogmaattiselle puhetavalleen. Uskonto ja ideologia vaativat että joku on oikeassa; joko Anna on rajoittuneen despootin uhri tai Karenin moraalittoman naisen uhri. […]

Tähän ’joko-taihin’sisältyy kykenemättömyys sietää inhimillisten asioiden olemuk-sellista suhteellisuutta, kykenemättömyys kohdata kasvotuksin ylimmän tuomarin poissaolo. Romaanin viisaus (epävarmuuden viisaus) on tämän kykenemättömyyden takia vaikea hyväksyä ja ymmärtää.

(Kundera 1987, 14)

Kunderan (1987, 22) esittämät kysymykset romaanin käyttämättömistä mahdollisuuksista ovat virittäneet ajatteluani. Taiteessa ajattelemisen puolustaminen ja romaanin historiallinen kontekstualisointi ovat auttaneet minua katsomaan vastaavin kysymyksin teatterin suuntaan.

Kysymykset tukevat tarinallista, etnografista orientaatiota, samaan tapaan kuin seuraava etno-grafitutkijoiden Carolyn Ellisin ja Arthur P. Bochnerin keskustelukatkelma hahmottelee:

”[…K] eeping in mind the goal of being inclusive, I’m thinking of feminist ethnography, performance as method, interactive modes of interviewing, art as a mode of inquiry, narrative methods, and performative writing,” Carolyn suggests.

“That would include the notion of ethnographers as storytellers and writing as a mode of inquiry,” Art responds.

“As well as strategies for practicing reflexivity.”

“And let’s not forget ethical dimensions of ethnographic practices,” says Art.

“Then there’s community and activist ethnography.”

“And subjectivity in the research process,” Carolyn offers, […]

(Bochner & Ellis 2002, 6) Ellisin ja Bochnerin keskustelussa kirjoittaminen mainitaan tutkimisen tapana ja tutkija nimetään tarinankertojaksi, joka voi paljastaa kirjoittamalla myös harjoittamaansa refleksiivistä ja etnogra-fista toimintaa, pohtia eettisiä kysymyksiä ja valaista tutkimusprosessin subjektiivista luonnetta.

Kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden todistuspuheenvuorot kirjallisuudesta ja toiminnasta sen piirissä edustavat minulle taiteen autoetnografista tutkimusaineistoa.

[…] a valuable use of autoethnography is to allow another person’s world of experience to inspire critical reflection on your own. Here, readers recontextualize what they knew already in light of their encounter with someone else’s life. This may not be a pleasant experience. When an autoethnography strikes a cord in readers, it may change them, and the direction of change cannot be predicted. Indeed, as one of the anonymous reviewers commented in regard to my own autoethnography, ’The Fatal Flaw’ […]

(Sparkes 2002, 220)

Kahden toimintalinjan tarinat

JosSadetarinoiden prosessia kuvaisi romaanina, joka koostuu tiettynä ajanjaksona tapah-tuneista toisiinsa liittymättömistä tapahtumista; jos romaani kertoisi samanaikaisesti ke-hittyvästä kahdesta eri juonesta, kahdesta päähenkilöstä, kahdesta maailmasta; jos juonten leikkauspisteet näyttäisivät satunnaisilta:

• Ensimmäisessä kertomuksessa seurattaisiin tutkimussuunnitelman toteutumista käytännössä.

• Toinen kertomus kertoisi taiteellisesta prosessista ja teoksen kehkeytymisestä.

Missä ja milloin juonet leikkaisivat toisiaan? Kahden kertomuksen punominen samaan romaaniin on perusteltua ja kiinnostavaa, jos kertomukset valaisevat toisiaan ja paljastavat, ehkä kuten peili tai kuin röntgensäde, toisistaan jotain yllättävää. Kahden rinnakkaisen kertomuksen välisen jännitteen syntyminen on kiinnostavaa. Niiden suhteesta syntyy ko-konaisuuden suspense, lukijan mielessä kutoutuva odotus:

Ensimmäisen (tutkimus) ja toisen (teos) juonen keskinäinen suhde paljastuu yllättävän läheiseksi. Miten toinen edistää toista? Milloin toinen on toisen tiellä, esteenä? Kumpi oli ensin? Tällaisia kysymyksiä herää, mutta ne uhkaavat vetää huomion takaisin yhden juonen malliin. Kahden toimintalinjan dramaturgia edellyttää tasaveroisia kertomuksia; toinen ei voi olla alisteinen toiselle. Venytän kertomusten välimatkan äärimmilleen, haluan katsoa niitä erillisinä, se voi paljastaa jotain:

T

^EOS

Olipa kerran taiteellinen idea ja sille toteuttajat. Läksivätpä siitä prosessin matkaan.

Matka osoittautui mutkaiseksi.

T

^UTKIMUS

Olipa kerran tutkimussuunnitelma ja sille tekijä. Tekijä sai jatko-opiskelupaikan taide-yliopistosta ja ryhtyi tutkimusta tekemään. Opinnot osoittautuivat teoreettisiksi.

T

^EOS

Taiteilijat eksyivät mutkaisella polulla. Niin kauan kuin he pysyivät yhtenä ryhmänä, he jatkoivat huolettomina matkaa, mutta yksi kerrallaan he eksyivät myös toisistaan.

T

^UTKIMUS

Tutkijan takapuoli puutui kovalla luentosalin penkillä. Hän ikävöi toimintaa. Juuri kun hän aikoi paeta luennolta, hän kuuli luennoitsijan sanovan jotain, joka sytytti hänen mielensä teoreettiselle pohdinnalle.

T

^EOS

Synkimmällä hetkellä eksyttävällä taipaleella epätoivon lannistama taiteilija löysi jäl-jen. Hän lähti sitä seuraamaan. Aikansa kuljettuaan vastaan tuli toinen taiteilija. Jälkiä seuraamalla he rupesivat etsimään muita eksyneitä.

T

^UTKIMUS

Tutkijan päivät täyttyivät opinnoista. Aamuhämärissä hän lähti, iltaisin hän kirjoitti esseesuorituksia. Hän opetteli lukemaan vaikeaselkoista filosofista kirjallisuutta. Hän hankki sanakirjoja ja ensyklopedioita. Hän huumaantui ihmiskäsityksestä, maailma-kuvasta ja taiteen etiikasta. Hänen oli vaikea nukahtaa iltaisin.

T

^EOS

Lopulta melkein kaikki olivat koolla, eksyksissä syvällä metsässä, vain yksi puuttui.

Päätettiin punoa pitkä köysi, joka estäisi heitä eksymästä toisistaan uudelleen sillä aikaa kun he etsivät viimeistä kadonnutta. Köydestä kiinni pitäen he loittonivat toisistaan, jokaista merkkiä kuunnellen, etsimään puuttuvaa tekijää.

T

^UTKIMUS

Tuli käytännöllisten opintojen vuoro. Tutkija palasi toiminnan ääreen valmistautuneena havainnoimaan oppimiaan asioita ja jopa edistämään niitä työssään. Toiminta osoit-tautui vaikeammaksi kuin hän muisti. Hän huomasi olevansa kömpelö ja hidas, jopa huolimaton siinä mitä teki. Hänen oli ponnistettava kaikki voimansa keskittyäkseen toimintaan, toteuttaakseen sen läheskään yhtä hyvin kuin mihin hän oli aikaisemmin pystynyt, siltä hänestä tuntui.

T

EOS

Uuden yhteenkuuluvuuden saattamana taiteilijat suunnistivat takaisin polulle. He joutuivat jatkuvasti tukeutumaan yhteiseen köyteen ja kompastelivat toisiinsa, sillä yö oli pilkkopimeä. He etenivät äänettömästi, yksituumaisena joukkona polun päähän saakka. Päästyään perille he lepäsivät ja odottivat aamun tuloa.

T

^UTKIMUS

Tutkija palasi kirjojen ja tutkimussuunnitelman ääreen. Hän oli lyhyen tutkijanuransa aikana jo unohtanut miten käytäntö toimii. Hän istui pitkään kirjoituspöytänsä ääressä miettien, miten käytäntöä sitten voisi tutkia. Miten muistaa niin, ettei kokemus vääristy vaikka se muuttuu? hän kyseli itseltään. Ensimmäisen kerran juuri silloin hän tunsi yl-lättävästi olevansa hetkessä läsnä; juuri sinä hetkenä siinä huoneessa siinä tuolissa, juuri se maisema ikkunan takana juuri sellaisena kuin sillä hetkellä, hänestä tuntui hyvältä se, että hän oli eksyksissä ja ettei hänellä ollut aavistustakaan, mistä seuraava kipinä sinkoaisi.

Hän tunsi odotuksen levollisena koko ruumiissaan ja antoi katseen kiertää ikkunasta levittäytyvää maisemaa.

T

EOS

Ensimmäinen taiteilija heräsi ja hieraisi silmiään. Tännekö me olimmekin matkalla? Toi-nen taiteilija nousi uToi-nenpöpperöisenä istumaan ja katseli ympärilleen. Sitten hän painui huokaisten takaisin maate. Kolmas havahtui toisen huokaukseen ja pomppasi pystyyn.

Ollaanko perillä? hän huusi. Sitten hänkin katsoi ympärilleen. Kaikki olivat nyt hereillä.

Yksi puki sanoiksi kaikkien mielessä olleen kysymyksen: Miten me tänne jouduttiin?

Tiesikö joku että tie vie tämmöiselle seudulle? Kaikki pudistivat päätään. No, tämähän nyt on eri paikka kuin odotettiin, sanottiin. En ole ikinä ennen ollut täällä. Enkä minä, sanottiin. Lähdetäänkö eteenpäin? joku ehdotti. Näin sanaillen he antoivat pettymykseksi kääntyneen odotuksen suuntautua toimintaan; kohti sitä mikä oli edessä.

Kaksi toimintalinjaa lyhyestikin kuvattuina tuottaa monta havaintoa: juonissa on saman-tapaisuuksia, tarinoiden kehkeytymisessä tyypillisiä rakenteita. Perustava ero kahden juonen välillä on se, että toisessa (tutkimus) toimija on yksilö, joka tuottaa juonta. Toisessa (teos) taas subjekti on kollektiivinen: päähenkilön, syntyvän teoksen alter egona toimii ryhmä.

Kumpikin kertomus sekä eroaa toisesta että muistuttaa toistaan: tutkija, tutkimus havahtuu uudenlaiseen tilaan, uuteen tietoisuuteen, jota leimaavat hämmennys, tietämättömyys ja levollisuus. Taiteilijaryhmäkin löytää jotain yllättävää; teos onkin jotain muuta, jossain toisaalla kuin tekijät ovat kuvitelleet.

Hämmennys ja tietämättömyys on yhteistä tutkimuskertomuksen kanssa, mutta laadut eroavat; tutkijan hämmennykseen liittyy levollisuus, kun taas taiteilijoiden eksyminen ja löytäminen on impulsiivista ja purkautuu toiminnaksi. Kuvatuissa tilanteissa ajattelun laadut eroavat toisistaan. Tavoitteiden erot osoittavat, että toimintalinjat ovat läheisiä toisilleen toimintaympäristönsä perusteella, mutta eroavat perustavasti toiminnan laadun perusteella;

niitä ei voi verrata toisiinsa kuten verrataan samankaltaisia tekoja; niillä on eri sisällöt, eri pyrkimykset, eri tulkinnat ja lopulta erilaiset kestot.

Jos katson kumman tahansa kertomuksen loppua suhteessa sen alkuun, näkyviin tulee muutos; näen muutoksen jonka tutkimuksen toimintalinja kohtaa ja muutoksen joka tai-teellisessa prosessissa tapahtuu. Muutos on kertomuksen rakentaja. Se ohjaa toiminnan suuntaa, se on peruuttamaton ja seurausta edeltävästä toiminnasta. Kun katson muutoksen laatua tarkemmin toisessa tarinoista, rinnakkainen tarina tulee avuksi; suhteessa toisiinsa kahden eri toimintalinjan kertomukset paljastavat luonteitaan. Muutos paljastaa eron, pro-sessin luonne ei ole verrattavissa toiseen prosessiin.

Kumpikin kertomus päättyy tilanteeseen, jossa päähenkilö (tutkimus / tutkija, teos / ryhmä) alkaa vasta nähdä mihin on ryhtynyt ja mitä on edessä, eikä hän / eivätkä he näe sitä selvänä reittinä vaan ponnisteluja vaativana seikkailuna. Toisiinsa kietoutuneiden tarinoiden kuvauksena, vain yhden kertomuksen kautta kerrottuna tämän kokonaisuuden lopussa ko-rostuisi ongelma: luultiin että tullaan kohta perille, kunnes tilanteen luonne valkeni. Kahden itsenäisen kertomuksen rinnakkainasettelussa tulee kerrotuksi sekä ongelman luonne että sen väistämättömyys: päästäkseen perille on selviydyttävä ongelmallisista tilanteista ja niitä tulee, toimitaanpa miten tahansa. Rinnakkaisuus, toisesta riippumaton samanaikaisuus nostaa näkyviin kuvatun prosessin luonteen.

Sadetarinoiden tapauksessa toiveeni riippumattomasta taiteellisesta prosessista näyttää jälkeenpäin mahdottomalta. Rinnakkaiset prosessit olivat lähtökohtaisesti kietoutuneita toisiinsa; tutkimus tarvitsi taiteellista prosessia aineistokseen. Jos olisin pitänyt tutkimisen omana tietonani, kietoutuminen olisi toteutunut selvemmin minun kauttani, tutkija-taitei-lijana olisin ollut yhdistävä linkki. Olisiko ollut reilua tehdä niin?⁸⁷ Taiteellinen työskentely

87 Myös kysymys tuotannon rahoituksesta kytkeytyy tähän problematiikkaan. Henkilökohtainen apurahani jäi miltei ainoaksi, vain Teatterikorkeakoulu (Rehtorin apurahat 2002) myönsi esityksen valmistamiseen tukea.

Lukuisissa kielteisissä päätöksissä vedottiin siihen, ettei kyse ollut taiteellisesta tuotannosta vaan tutkimuksesta.

Vrt. Storey & Joubert 2004, 44: cross-disciplinarity; Heikkilä 2006, 246–247.

olisi saattanut fokusoitua paremmin, esityksen valmistaminen olisi silloin ollut ryhmän ainoa yhteinen tavoite. Mutta olisiko työstä tullut sen laatuinen kokeilu kuin haluttiin? Olisiko otettu riskejä niin kuin otettiin? Olisiko viivytty huolettomassa materiaalin tuottamisessa? Aavistan, että tutkimusprosessin tuoma ulottuvuus oli myös taiteellista prosessia rohkaiseva tarina.

Ehkä tutkimuselementin mukanaolo edisti sellaista toimintaa, jota olisi muutoin ollut vaikea perustella. Tutkimus olisi kohdannut hankaluuksia, jos olisin pitänyt sen omana tie-tonani: miten käyttää materiaalina salaa kerättyjä tarinoita? Miten tulkita prosessia, miten avata sen vaiheikkoa, jos yksi olisi ollut tästä tavoitteesta tietoinen, mutta muut eivät? Miten tunnistaa tutkimisen vaikutukset prosessiin? Nyt se on yksi tarinoista joka kerrottiin ja joka rakensi vaiheikkoa kohti teosta.

Eksymisestä

On ehkä kyseenalaista väittää, että taiteentekemisessä pitää pyrkiä epäonnistumaan, ja epäonnistumaan paremmin, näinä tulosvastuullisina aikoina. Toisinaan on silti työsken-neltävä piittaamatta tuloksesta. Sadetarinat on esimerkki prosessista, johon suostuttiin, jolle antauduttiin ja joka sysäsi siihen osallistuneiden ajattelua ja toimintaa muutokseen.

Seurauksena oli oppimistapahtuma, vaiheikko joka sisälsi sekä uuden oppimista että vanhasta luopumista; tapahtumasarja joka syntyi toiminnasta ja kokemuksesta ja täydentyi kriittisessä ja dynaamisessa reflektiossa. Ensin oli kuitenkin eksyminen.

Virheiden välttäminen ei ole mahdollista, on rohjettava epäonnistua. ”On epäonnistuttava paremmin”⁸⁸, on jopa tietoisesti etsittävä epäonnistumisen mahdollisuutta. Tuo viisaus vihjaa, että vasta oma kokemus mahdollistaa oppimisen toisten kokemuksista ja ohjauksesta.

Usein tapahtuu, että aloittelija onnistuu luomaan vakuuttavan esityksen, mutta seuraavissa töissä hänen taitamattomuutensa jättää hänet pulaan ja hänen todellinen taitonsa, joka on taitamattomuutta, paljastuu.

28.6.

Tuottajan kanssa istuttiin kahvilassa ja puhuttiin rahatilanne läpi. Todettiin että purku onnistui asianmukaisesti. Ainoa ongelma oli valon närkästys H Valon poissaolosta ja että juttu lähti välikäsien kautta kierrokselle. Tuottaja oli myös lopputyötä tehdessään tutkinut tuottajan tehtäviä ja oli huolissaan ja tyytymätön omaan onnistumiseensa! Loh-dutin häntä ja puhuimme organisaatio vs. työryhmätuottamisen eroista. Koulutuksessa niitä ei kuulemma oteta huomioon!!!

Sitten ideoitiin tulevaisuutta, haaveita ja J:n juttuja.

(H-MK/päiväkirja III) Päiväkirjamerkintä esitysjakson jälkeen palauttaa mieleen rivien väliin kätkeytyvät tunteeni.

Oli ollut turhauttavaa luovuttaa näyttämölle esitys, jossa kaikki jäi kesken. Oli epämiellyttävää jättää käsistään työ, jonka olisi pitänyt saada elää vielä prosessiaan. Tähän turhautumiseen

88 Samuel Beckett Claes Anderssonin (2004, 129) mukaan.

liittyy tahmeita tarinoita, lausumattomien vaatimusten ja odotusten sameutta, lunastamatto-mien lupausten tuntua ja moninaisia lohdutuksen sanoja. Se rakastettava positiivisuus, jolla ryhmä alkoi työn ja jatkoi sitä olosuhteiden kurjistuessa ja ajan huvetessa, olisi ansainnut täyttymyksen; ohjaajana minulle jäi tunne etten osannut sitä antaa, tuottajalle jäi murhe, ettei hän osannut markkinoida esitystä ja saattaa yleisöä ja tekijöitä yhteen.

Sen sijaan että olisin kirjoittanut päiväkirjaan sekavista tunteistani, tallensin toiminnan jonka avulla vältimme ahdistavan kokonaiskuvan katsomista: ”Sitten ideoitiin tulevaisuut-ta…” Vain ”ainoa ongelma”, maininta episodista joka ei mitenkään ollut prosessin keskeistä ainesta, vapauttaa nyt lukiessani muistin ja ajallinen etäisyys ja omien kokemusten reflektio suhteuttavat tuolloin ahdistaneet tunteet. Lavasteiden purkamiseen liittynyt konflikti herättää kehon kokemuksen läikkyvästä, tunnekuohuisesta tilasta jossa rimpuilin itsesyytösten ja pettymyksen tiheikössä ja päätyy vakuuttumiseen: saimme myös jotain aikaan, teoksen joka olisi ansainnut viimeistelynsä täyteläistyäkseen ja puhjetakseen valmiina esityksenä, jolle olisi kenties löytynyt enemmän myös yleisöä. Mutta ensin vakuuttuminen kiersi mykkänä kehossani. Matkasin eksyksissä tutunoloisessa maisemassa, prosessissa jonka olin tallentanut ruumiiseeni ja muistiinpanoihini.

Etsimisestä

Each of us has his own convictions, his own world outlook, own ideals and ethical attitude toward life. These deeply rooted and often unconscious creeds constitute part of man’s individuality and its great longing for free expression.

(Michael Checkhov 1985, 35) Etsimisen tarinat, syvyyssukeltajan tunnistuksia: Ajattelen nyt, että oma osuuteni Sadetarinoi-den ohjaajana oli välttämätöntä sameuttani; sameutta tietyssä vaiheessa omalla tekijäntiellä, sameutta oman tehtävänasettelun vuoksi, sameutta joka kehkeytyi suhteestani ympäröivään todellisuuteen, sen virrasta lävitseni ja yhdessä asetettuihin huolettomiin tavoitteisiin. Sameus oli kasvun ja uudistumisen kysymyksen ilmentymää, ja sitä oli myös toteutunut projekti.

Sameus oli kysymystulvaa, jolla koetimme päästä kaavamaisuuksien taakse.

2000-luvun alussa perinteiset asetelmat ja muodot olivat vielä teatterimaailmassa eri tavalla hallitsevassa asemassa kuin vuosikymmenen puolivälin jälkeen, ja saman murtuman voi nähdä julkisessa keskustelussa. Tätä ilmiötä on vaikea huomata niin kuin useimpia muutoksia; emme muista enää miten oli ennen muutosta. On vaikea nähdä miten äsken oli, miksi etsittiin ja harhailtiin; kun tarinan langat kiertyvät yhteen, tosiasiat tukevat toisiaan.

Samoin on vaikea muistaa, että aniharvat puhuivat yhteisöllisestä toiminnasta ja prosessiin luottavasta työtavasta muutama vuosi sitten. ( Ks. s. 17) Vaikuttaa siltä että teatterin paradig-ma on murtuparadig-massa ja elämme kiinnostavaa etsikkoaikaa. Tunnen voiparadig-makkaasti, että tarve eksymiseen ja etsimiseen on osa laajempaa ilmiötä teatterissa ja yhteiskunnassa.

Olin päättänyt pitää prosessin niin avoimena kuin suinkin. Edellytin dramaturgian ra-kentuvan kollektiivisesti ja kohtausten muotoutuvan yllyttämällä ja yhteisellä toiminnalla.

Saatoinko arvata että siitä voi syntyä turhauttava lopputulos, kyselin itseltäni myöhemmin.

Taiteellisen työn päätyttyä ajattelin, että ohjaajantyöni jäi vaillinaiseksi, en ottanut osaa tehtävästä koskaan vastuulleni ja osan siitä otin liian myöhään.⁸⁹ Soimasin itseäni myös kysymällä, aavistinko jollain tavalla, että oli todennäköistä että niin kävisi.

Nyt turhautuma on muuttunut. Se on kääntynyt opiksi siitä miten löytää valoa ja järjes-tystä, opiksi siitä mihin taiteellisessa ryhmätyössä tarvitaan työnjohtamista, ja miten se luo toiminnan edellytyksiä. Huoleton heittäytyminen tuotti tulosta; sekä taiteelliseen että tutkimusprosessiin syntyi materiaalia yllin kyllin. Ennen muuta syntyi kysymyksiä, jotka sysivät muutosta eteenpäin; muutosta nomadiorientoituneen näyttelijän matkasuunnitel-missa ajatteluun, tietämiseen ja taiteelliseen toimintaan.

Huimauksen asteelle joutuminen, toisin tekeminen todella, toiminnan ehtojen kysyminen toimimalla vapautti ryhmän ja minut kysymään teatteritaiteen mahdollisuuksia ja taiteilijan toimintaa siinä. Kysymään todella.

Etsiminen eksymisen käynnistäjänä

Eräs taustajuonne prosessin huolettomalle, idealistiselle käynnistämiselle tulee kokemuk-sestani näyttelijänä erilaisissa työryhmissä. Olen työskennellyt niin autoritaaristen ohjaajien produktioissa kuin demokraattisissa ja näyttelijävetoisissa ryhmissä, joissa vetovastuu on voinut vaihdella jopa ryhmän jäseneltä toiselle. (Vrt. s. 198–202) Suurin osa kokemistani prosesseista on ollut jotakin näiden väliltä. Kokemukseni mukaan ohjaajan rooli on yleensä teatterityössä sellainen, että hänen työtapansa keskeisesti vaikuttaa työn muotoutumiseen ryhmän jäsenille mielekkääksi.

Ohjaajat tarvitsevat omanlaisiaan toimintatapoja kommunikoidakseen ryhmän kanssa;

siinä missä yksi antaa ryhmälle runsaasti mahdollisuuksia vaikuttaa lopputulokseen, toinen tietää jo tarkkaan suunnan ja ohjaa muiden tekijöiden mahdollisuuksia vaikuttaa teokseen.

Joku pyrkii vaihtamaan työtapaansa prosessista toiseen. Jokainen näyttelijä on kokenut laiskuudesta tai epävarmuudesta kumpuavaa, tempoilevaa samoin kuin kannustavaa ja va-pauttavaa ohjausta. Moni on ollut mukana prosesseissa, joissa valittu työtapa, työn tavoitteet ja tekijät ovat toimineet hyvin. Silloin työ on perustunut luottamukseen ja kunnioitukseen, paneutumiseen ja sitkeyteen ja se on synnyttänyt taitoa ja iloa.

Vaikka teatteriopetus on kokenut monia vaiheita oman opiskeluaikani jälkeen ja vaikka teatterin kenttä on paljon muuttunut, teatteri on yhä hierarkinen työympäristö. (Vrt. Sauer 2005, 21–22) Myös työolojen muutokset estävät työkulttuurin kehittymistä. Teatterialan vah-vuus, elävä suullinen perinne uhkaa kuihtua nopeasti muuttuvissa paineisissa olosuhteissa.

89 Itsekriittisyyteni perusta on perinteisessä käsityksessä teatteriohjaajan kokonaisvastuusta: ohjaaja johtaa koko työryhmän työtä ja ottaa taiteellisen kokonaisvastuun. Perinteinen produktiotyöskentely perustuu ohjaajan laatimaan ennakkosuunnitelmaan ja aikatauluun. Ohjaajan identiteetti on tällöin ”omien aiheiden ja oman muotokielen hah-mottamisessa sekä ryhmätyön luonteeseen liittyvässä erillisyyden ja yhteisyyden hallinnassa”. (Teatterikorkeakoulun Opinto-opas 2007–2008) Erika Sauerin (2005, 87) mukaan teatterin työryhmässä on yleensä samanaikaisesti (ja ristiriitaisesti) läsnä sekä sankariohjaajan, karismaattisen johtajayksilön odotus että toive jaetusta johtajuudesta ja kollektiivisesta ensemble-työskentelystä.

Se joutuu puristuksiin ja silloin myös sen hitaus ja jähmeys korostuvat; suullinen perinne jää toistamaan vanhoja rakenteita ja vahvistamaan hierarkisia asetelmia.

Teatteri on historiallisesti ollut syvällisessä yhteydessä aikakautensa todellisuuteen. (Ks.

esim. Paavolainen 1992, 213–216; Suutela 2005, 14) Syntyajoistaan lähtien suomalaisen teatterin yhteys kansan kaikkiin kerroksiin on muovannut myös teatterin konventioita ja sen kieltä. Seuranäyttämötoiminnan pohjalta ponnistanut maakunnallinen teatteri, suo-malaisen identiteetin rakentamisen valtakunnallinen tehtävä sekä teatterimme liittyminen miltei alusta alkaen eurooppalais-venäläisen realismin perinteeseen vaikuttavat edelleen, vaikka tehtävät ja toiminta ovat muuttuneet fennomaanien ja vasemmistoaallonkin ajoista.

Vaikeampi kysymys on, miten on muututtu ja mitä kohti ollaan menossa. Todistan muutosta sisältäpäin eläen ja toimien siinä.

Lähdin siis suunnittelemaan prosessia jossa kuka tahansa voisi olla tärkein tekijä. Halusin kyseenalaistaa näyttelijöiden kohtelemisen toteuttavana joukkona, joka ei kykene luovaan ongelmanratkaisuun. Luottamus näyttelijän luomiskykyyn eli minussa voimakkaasti. En vain tullut eritelleeksi luomiskyvyn ja eri tehtävien välisiä jännitteitä, en tullut ajatelleeksi sitä, ettei jokainen näyttelijä ehkä syty kokonaisuuksista ja vastuusta.⁹⁰ En tullut palanneeksi kysymyksee-ni, halusivatko näyttelijät ehdottamani kaltaista prosessia tai halusivatko toiset pohjimmiltaan jotain toisenlaista kuin minä, ja miten olisin voinut edistää heidän halunsa toteutumista. Jos

Lähdin siis suunnittelemaan prosessia jossa kuka tahansa voisi olla tärkein tekijä. Halusin kyseenalaistaa näyttelijöiden kohtelemisen toteuttavana joukkona, joka ei kykene luovaan ongelmanratkaisuun. Luottamus näyttelijän luomiskykyyn eli minussa voimakkaasti. En vain tullut eritelleeksi luomiskyvyn ja eri tehtävien välisiä jännitteitä, en tullut ajatelleeksi sitä, ettei jokainen näyttelijä ehkä syty kokonaisuuksista ja vastuusta.⁹⁰ En tullut palanneeksi kysymyksee-ni, halusivatko näyttelijät ehdottamani kaltaista prosessia tai halusivatko toiset pohjimmiltaan jotain toisenlaista kuin minä, ja miten olisin voinut edistää heidän halunsa toteutumista. Jos

In document Tarinat teatterin taiteellisessa prosessissa (sivua 84-93)