Miten Koti-esitys syntyi?

Aluksi oli vain ajatus liittää esitys avajaisyleisöön, Hia-kodin asukkaisiin, ja puhutella jollain tavalla heidän hoitajiaan ja omaisiaan, ja oli työryhmä, tanssija Kirsi Heimonen ja minä, näyt-telijä sekä myöhemmin mukaan liittynyt muusikko Jorma Tapio. Kohta oli myös asukkaiden kertomia muistoja, joista tehtiin käsikirjoitus, ja oli kuuntelemiskokemus; kohtaaminen jossa taiteilijat olivat kuulijoina kun heidän tuleva yleisönsä kertoi heille. Prosessi huipentui esitykseen huhtikuussa 2003: Teos esitettiin avajaisyleisölle, johon kuuluivat myös ne ihmiset, joilta alkuperäiset tarinat olivat peräisin.

Koti-esityksen elämä ei tekijöiden yllätykseksi päättynyt tähän. Esityksen pohjalta kuvattiin

Kuvassa Kirsi Heimonen, H-M K ja Jorma Tapio. Toukolan kadut ja kaivo. Kuva: Hannele Kurkela.

lyhytelokuva talvella 2004, ja Koti-elokuva palasi Diakonissalaitoksen väen katsottavaksi seu-raavana syksynä.¹⁴¹ Yllätys johti toiseen: havaitsin pian esitysten mentyä, että niihin johtanut prosessi herätti alituisesti kysymyksiä; pikku työ, kaivattu hengähdystauko jatko-opinnoista käynnisti merkityksenantoprosessin, voimallisen reflektion johon tempauduin. Teos oli keh-keytynyt kuin itsestään, muistikuvani normaaleista harjoitus- ja käsikirjoitusvaiheiden tuskai-luista, ponnisteluista tai muusta työtä raskauttavasta ovat olemattomat. Lopulta ymmärsin Koti-prosessin tunkeutuneen tutkimuksen osaksi tapauksena, joka voisi haastaa tekijänsä tutkimaan kokemusta vaiheikosta, jota muistellessa tulee hyvä mieli; jota ajatellessa lämpenee ja sulaa.

Oletin senkaltaisen prosessin reflektion olevan miltei mahdotonta mutta päätin yrittää.

Alkuidea syntyi Diakonissalaitoksella; Hia-kodin avajaisiin piti saada esitys. Oli luontevaa tilata se laitoksella toimivalta tanssitaiteilijalta, Kirsi Heimoselta.¹⁴² Heimonen tuli tilausta pohdittuaan ja tutustuttuaan asukkaisiin siihen tulokseen, ettei pelkkä tanssi riitä, tähän tilaisuuteen tarvitaan myös puhetta. Perusteluna hänen mielessään alkoi vahvistua Hia-kodin asukkaiden läsnäolon merkitys avajaistilaisuudessa; juhlittaisiin uutta kotia, juhla järjestettäisiin asukkaille ja heidän omaisilleen sekä henkilökunnalle. Heimonen halusi korostaa tuota merkitystä; mukaan piti saada asukkaiden omia tarinoita.

Joulukuussa 2002 Kirsi Heimonen ehdotti minulle, että tulisin projektiin mukaan, ensin käsikirjoittajana ja sitten esiintyjänä. Ensireaktioni oli uteliaisuus; en tiennyt paljonkaan Diakonissalaitoksella harjoitettavasta taiteellisesta toiminnasta enkä sitäkään vähää Hia-kodista. Kirsi kertoi kodin perustamisen taustoja ja myös aiemmasta kohtaamisestaan kodin asukkaiden kanssa. Hän oli käynyt muusikon, Jorma Tapion kanssa tutustumassa asukkaisiin;

he esiintyivät vanhusten väliaikaisessa hoitokodissa ja kohtaaminen oli painunut mieleen.

Asukkaat olivat myös kertoneet heille vierailun aikana paljon tarinoita. Houkutuin työtarjouk-sesta ja ehdotin vanhusten saduttamista¹⁴³ käsikirjoituksen lähtökohdaksi. Kirsiä ei tarvinnut suostutella; hänen kiinnostuksensa uuteen kohtaamiseen oli jo olemassa.

Tammikuussa 2003 suuntasimme illan pimetessä Hia-kotiin. Edessä oli ensimmäinen sadutus ja minulla ensimmäinen tapaaminen asukkaiden ja henkilökunnan kanssa. Odotin jännitty-neenä, millaisen vastaanoton saisimme ja suostuisiko kukaan vanhuksista jututettavaksi.

Pari tuntia myöhemmin totesimme Kirsin kanssa Hia-kodin kolmannen kerroksen käy-tävällä, että lopetamme siltä päivältä. Muistan pois kävellessämme vallinneen pakkasillan kirpeyden, katunäkymän rauhoittavan autiuden sekä oman hämmästyneen olotilani, jota en saanut purettua sanoiksi, tuskin edes uskoin vielä. Kävelimme Toisen Linjan mäkeä alas hiljaisuudessa, sitten kahvilaan purkamaan päivän antia. Jompikumpi avasi suunsa ja sanoi sen ensimmäisenä: ”He puhuivat meille. He kertoivat meille tarinoitaan.” Toinen meistä jatkoi: ”Onko tässä se materiaali? Onko meillä jo tarpeeksi?”

Kävimme läpi yhdessä ja erikseen muistiin kirjaamamme tarinat ja tilanteisiin liittyneet

141 Elokuva esitettiin myös alkuperäisen yhteytensä ulkopuolella, lyhytelokuvafestivaali Kettupäivillä Helsin-gissä 24.11.2004.

142 Heimonen on yhteisötanssiin erikostunut tanssija, koreografi ja pedagogi.

143 Tarinoiden keruun menetelmä; ks. esim. Karlsson 2003.

havainnot. Meitä oli koskettanut kunkin kertojan läsnäolo, suhde meihin, ventovieraisiin, luottamus jolla he vastasivat pyyntöömme saada kuulla tarina. Myös vanhusten suhde kerto-miinsa muistoihin, viipyminen muiston äärellä ja sanonnan kirkkaus, yksinkertaisuus olivat koskettaneet. Hämmästys sai vähitellen sanallisen muodon: ”Se on jo tässä, asukkaiden alku-peräinen puhe, heidän muistojaan eri elämänvaiheista. Ei tarvita toista materiaalin keruuta.

Käsikirjoitustyö voi alkaa.” Olimme saaneet tarinoita vaalittaviksi ja työstettäviksi. Samalla meille oli syntynyt velvoite viedä työ päätökseen, tehdä esitys heille, jotka olivat tarinat meille antaneet. Olisimme tästä eteenpäin vastuussa tarinoiden matkasta.

Matkaan lähtö

Hannah Arendt luonnehtii ihmistä taipuvaiseksi aloitteelliseen toimintaan.

Toimiminen laajimmassa merkityksessään tarkoittaa aloitteen tekemistä, aloittamista […], jonkin liikkeelle panemista […]. Koska ihmiset syntymänsä nojalla ovat initium eli uusia tulokkaita ja vasta-alkajia, he ovat aloitteellisia, toimintaan taipuvaisia.

(Arendt 2002, 179) Arendt pitää toiminnallisuutta ja sen seurauksia perustavana osana ihmisyyttä. Ihminen tekee aloitteita ja niistä seuraa toimintaa. Samalla kun tämä kyky liittää ihmiset toisiinsa, toimimaan yhdessä, se luo ja luonnehtii inhimillistä tapaa toteutua maailmassa. Arendt kuvaa vakuuttavasti, miten inhimillisen toiminnan luonne on sen ennakoimattomuudessa ja muutosvoimassa.

Alkamiselle on luonteenomaista se, että aloitetaan jotain sellaista uutta, mitä ei osata odottaa aiempien tapahtumien perusteella.

(Arendt 2002, 180) Toiminta muuttaa toimivaa yhteisöä, mutta miten, se havaitaan jälkeenpäin. Jos toiminnan ulottuvuus puuttuu tai korvautuu työnteon ja valmistamisen aktiviteeteilla, yhteisö ennen pitkää tuhoutuu. Arendtin käsitteenä toiminta on inhimillisen kulttuurin perustava sosiaa-linen ja poliittinen ilmiö.

Teatterissa toiminta on keskeistä.¹⁴⁴ Sen sijaan toiminnan arviointi jää usein tekemättä, kun kiirehditään työstä toiseen. Toiminnan käsitteen avulla on mahdollista porautua myös teat-terityöskentelyn ytimiin ja katsoa ja kuvata sen ilmiöitä. Aristotelinen draaman malli (vrt. s.

79–80) käy työyhteisönkin roolien ja toiminnan hahmottamiseen; kun näytelmää jäsennetään aristotelisella dramaturgialla, keskeistä on roolihenkilöiden toiminta, yhteisössä keskeistä on yhteisön jäsenten toiminta. Arendtilaisessa toiminnan tarkastelussa teatterin toimijat paljas-tuvat samaan tapaan, vaikka näkökulma hieman muuttuu; toiminnan tarkastelussa näkyvät esimerkiksi ne valinnat ja kohtaamiset, jotka muovaavat teosta; itse toiminta ilmiönä suostuu

144 Arendtin (2002, 190) mukaan teatteri on poliittisin taiteenlaji.

katsottavaksi. Toiminnan käsite avaa teatterin ryhmätyöluonteen kuvattavaksi; avautuu mah-dollisuus toiminnan arvioinnille, tapahtuipa se sitten dramaturgian, filosofisen pohdinnan tai muun, käytännönläheisemmän lähestymistavan avulla. Koti-esityksen prosessin tarkastelussa pidän esillä näitä kahta tarinallista jäsennyksen mallia, Arendtin ja Aristoteleen, unohtamatta tarkasteluni dialogista tausta-asennetta, jolle tässä tarkastelussa erityisesti annan tilaa kysymällä tämän produktion taiteellisen toiminnan eettisiä perusteita.

Toiminta ja puhe liittyvät toisiinsa läheisesti siksi, että todellisen ja nimenomaan inhimillisen toiminnan on myös sisällettävä vastaus kysymykseen ”Kuka sinä olet?”

joka kysytään jokaiselta uudelta tulokkaalta. Se, kuka toimija on, paljastuu sekä hänen puheessaan että hänen teoissaan: puheen ja paljastumisen välinen suhde on kuitenkin läheisempi kuin toiminnan ja paljastumisen, niin kuin toiminnan ja aloittamisen suh-de on läheisempi kuin puheen ja aloittamisen, vaikka toiminta useimmiten tapahtuu puheen muodossa. Ilman puheen seuraa toiminta joka tapauksessa menettäisi niin paljastavan luonteensa kuin tekijänsäkin: toimivien ihmisten tilalle tulisivat suorittavat robotit, joiden aikaansaannokset olisivat inhimilliseltä kannalta käsittämättömiä. Toi-minta ilman puhetta ei enää ole toiToi-mintaa, koska tällöin toimijaa ei enää ole, ja toimija, tekojen tekijä, on olemassa vain, jos hän samalla on sanojen puhuja.

(Arendt 2002, 181)

Kun ryhdyimme Kirsi Heimosen kanssa lähestymään Hia-kodin asukkaita, olimme jo toi-minnan tiellä. Ensimmäiset aloitteet oli heitetty ja niihin oli tartuttu, oli tehty ensimmäiset valinnat. Samalla oli käynnistetty jotain ennalta-arvaamatonta, ’alkusysäys’ oli käynnistänyt dramaattisen tapahtumasarjan.

Yksi valinta oli kokeilla sadutusmenetelmää materiaalin keruussa.¹⁴⁵ Olin aiemmin so-veltanut sitä käytäntöön muutamissa eri yhteyksissä ja huomannut sen ansiot ainakin kah-denkeskisissä tarinatuokioissa, mutta tulisivatko menetelmän parhaat puolet uudenlaisessa tilanteessa avuksemme, oli arvausten varassa. Kirsille menetelmä oli uusi. Sadutus osoittautui toimivaksi. Jokainen kohtaaminen oli arvostava, työteliäs, rauhallinen, luottamuksellinen, ja jokainen kohtaaminen oli sitä omalla tavallaan. Puolen tunnin muistelu- ja muistiinkirjaa-mistuokio osoittautui kestäväksi materiaaliksi meille esiintyjille; tutustuimme ihmiseen ja fragmenttiin hänen muistoistaan, kuulimme puhetta, viivyimme muistamisen keveyden ja työläyden äärellä. Vietimme aikaa kertojan nykyisessä kodissa, hänen huoneessaan, hänen henkilökohtaisten esineidensä äärellä. Jälkeenpäin muistimme kädet, eleet, katseet, pään kallistukset, hymyn pilkahdukset silmänurkissa. Samalla kun kirjasimme saduttamamme henkilön puheenparren sana sanalta, puheen intonaatio ehti solahtaa meihin. Aistit tekivät työtä. Lukiessamme kirjoittamaamme ääneen kertojan tarkistusta ja korjauksia varten eh-dimme tavoittaa vilauksen hänen tarkkaavaisuudestaan, kuin kysymyksen: Kiinnostuitko?

145 Sadutus, tarinoiden keruun menetelmä, joka kunnioittaa kertojan (sadutettavan) omaa tapaa ja valintaa kertoa tarinansa. Käyttämäämme voimauttavaa suuntausta on sovellettu pääasiassa lasten kanssa päiväkodeissa;

ks. Karlsson 2003.

Kiinnostuitko minusta? Noista hetkistä jäi harras, paneutunut tuntu.

Oma ensimmäinen sadutuskokemukseni, joka oli tapahtunut lyhyellä menetelmää esitel-leellä jaksolla Teatterikorkeakoulussa, oli menetelmän valinnan intuitiivisena taustana.¹⁴⁶ Se, että toinen kirjoittaa käsin muistiin todella kaiken sen, mitä sanon – ei korjaa, ei muuta eikä oikaise lausetta vaan kärsivällisesti kirjoittaa – saa aikaan muutoksen kertojassa. Että hän lukee kirjoittamansa minulle ja voin itse muuttaa tarinaa miten tahdon, vahvistaa muutoksen. Minuun sadutus vaikutti niin, että tulin toisen kohtaamisessa näkyvämmäksi, kuullummaksi jollain hyvin yksinkertaisella tavalla, joka oli helppo hyväksyä. Kirjoittamisen hitaus auttoi, hetkessä viipymi-sen merkitys korostui, kertomiviipymi-sen vapaus voitti kertomiviipymi-sen päämäärän, kuuntelijan (saduttajan) kuuntelu tuli minulle, kertojalle näkyväksi. Parhaimmillaan sadutus voi tuottaa arvokkaan ko-kemuksen, että kelpaa, riittää itsenään, sellaisena kuin on. Muistiin kirjoittaminen oli työlästä, hidasta, yksinkertaista toimintaa joka houkutti keskittymään toisen kuunteluun kaikin voimin, ja siksi arvokasta. Tällainen kokemus oli tukenani Hia-kodin vanhusten sadutuksessa.

Vanhusten kohtaamisessa oli kyse myös kunnioituksesta, ihmisarvosta, yksinäisyyden väis-tymisestä tuokioksi. Heidän muistonsa heräsivät eloon silmiemme edessä ja saimme todistaa arvokkuutta, itsetietoisuutta, joka syntyy eletystä historiasta. Kertojat tiesivät, että heidän kertomallaan oli arvo, jonka he ilmaisivat esimerkiksi näin: ”Silloin oli niin, nyt on toisin.” He viittasivat tietoon ja todistajanasemaan, joka voi olla vain kertojalla ja hänen sukupolvellaan.

Toisinaan muisto tempasi kertojan mukaansa. Eräs vanhus innostui kertomaan yhä uudestaan, yhä tarkemmin samaa muistoa, se näytti vetävän häntä puoleensa vastustamattomalla voimalla.

Silloin muisto oli arvokas juuri elävyytensä tähden, kuuntelijallekin miltei käsinkosketeltavasti läsnä, muiston tunnelataus tunnistettavissa ja tapahtuma myötäelettävissä. Jotkut Hia-kodin hoitajista yllättyivät, että juuri tämä vanhus oli suostunut puhumaan, hän kun ei toisinaan puhunut mitään päiväkausiin, eivätkä he milloinkaan olleet kuulleet hänen kertovan tarinoita.

Paljon myöhemmin, esityksen valmistumisen jälkeen sain kuulla, että saduttamani vanhus oli pitkään ollut puhumaton ja hänen muistinsa oli hämärtynyt; silloin hänen kertomiensa yksityiskohtaisten tarinoiden arvo näyttäytyi minulle aivan uutena ja moninkertaisena.

Katarina Eskola (1997) pohtii kirjoituksessa Varhain kuolleiden äitien muisto yksityisen muiston jakamisen merkitystä:

Voin vilpittömästi tunnustaa, kuinka hämmästynyt olin, kun kirjallisuudentutkija Anna Mak-konen arvostellessaan Puolipisteen haave -kirjani Kulttuurintutkimus-lehteen (1996) väitti, että äitini menetys oli vahvasti läsnä aineissani, vaikka en siitä suoraan kirjoittanutkaan.

[…] Vaikka olin kesällä ja syksyllä 1995 aineita puhtaaksikirjoittaessani luullut tutustuneeni niihin todella hyvin, en ollut yhdistänyt aineiden eläintarinoita äitini kuolemaan!

(Eskola 1997)

146 Teatterikorkeakoulu, tanssi- ja teatteripedagogiikan laitos 2000. Teatteripedagogiikan koulutusohjelma, jonka lehtorina tuolloin toimin. Osallistuin opiskelijoiden kanssa Liisa Karlssonin pitämälle sadutusta esitelleelle jaksolle. Ks. myös Karlsson 1999.

Hän todistaa samassa kirjoituksessa myös, miten sai omia muistojaan takaisin toisten tunnistettua hänen omaelämäkerrallisissa tarinoissaan omakohtaisesti tuttua tai yleisesti tunnistettavaa, jota hän ei itse ollut havainnut kirjoittaessaan eikä lukiessaan omia kirjoi-tuksiaan.¹⁴⁷ Saduttamani vanhuksen muistot alkoivat elää tavalla, joka muistuttaa Eskolan kuvausta kertomisen merkityksellistymisestä, ja samalla vanhuksen tarinat ovat esimerkki ilmiöstä, joka toistui Koti-esityksen vaiheissa.

Omakohtaisen kokemuksen perusteella olen myös valmis sanomaan, että toisen yksityinen voi avata toisessa ihmisessä olevan ’memory blockin’. Näin väittäessäni ajattelen sitä äitinsä varhain menettänyttä nuorta naista, joka luki minun julkaistusta päiväkirjastani oman tarinansa.

(Eskola 1997)

En tiennyt, että vanhusta, jonka luokse ensimmäiseksi hakeuduin, pidettiin puhumattomana.

Minulla ei ollut aavistustakaan, että hänellä oli vaikeita muistihäiriöitä. Toki huomasin, että hän vaikutti ajatuksiinsa vajonneelta ja reagoi vähän ympäristön tapahtumiin, mutta reagoi kumminkin. Luulen, että ulkopuolisuuteni, se että tulin Diakonissalaitoksen ulkopuolelta, vähin ennakko-odotuksin, edesauttoi kohtaamistamme, niin kuin onnelliset sattumukset voivat tehdä. Toisaalta sitä edisti myös avoin uteliaisuus, joka ajoi minut ryhtymään tähän työhön. Tein aloitteen menemällä hänen luokseen ja kysymällä, halusiko hän osallistua juhlaan valmistettavaan esitykseen kertomalla tarinan tai pari, jotka kirjoittaisin muistiin. Eskolan kuvaama muiston merkityksen löytyminen ja vahvistuminen tapahtui vanhuksen ja minun välillä oikeastaan jo kohtaamisessamme.

Hapuiltuaan ensimmäiset sanat huulilleen vanhus ikään kuin heräsi tai syttyi. Silmät alkoivat tuikkia, katse haki katsettani. Puhe ei ollut kovin joutuisaa, en useinkaan joutunut pyytämään häntä odottamaan että ehtisin kirjoittaa. Hän puhui ihmetellen, kysyen itsel-tään kysymyksiä ja todeten painokkaasti asioita. Hän tuntui selaavan mielessään vuosia, tapahtumia, paikkoja ja henkilöitä, hän tuntui huomaavan asioita kuin ensimmäistä kertaa.

Paikat, tunnelmat, aistimukset viipyivät hänessä ja vahvistuivat viipyessään, odottaessaan pukeutumista sanoiksi. Koko tapaamisen ajan minulla oli vahva tunne, että hän sai meidän kohtaamisessamme omat, unohtuneet muistonsa takaisin, hän sai muistamisen merkityksen takaisin saatuaan mahdollisuden kertoa. Olen ehdottoman varma että hän valikoi kertomansa, ja hän myös varmisti toistuvasti nopealla vilkaisulla että ymmärsin tarinan.

Yksi fragmentti vanhuksen kerronnassa oli ylitse muiden: hyppy sillalta veteen nelivuotiaa-na. Tarkistusvaiheessa, kun luin hänelle hänen omaa kertomustaan ääneen, hän alkoi kertoa samaa muistoa uudestaan hieman toisin sanoin, painottaen tarinan avainkohtia. Hän tuotti yhä lisää materiaalia ja lisäsi yksityiskohtia; lukemiseni näytti pakottavan hänet palaamaan muistoon uudestaan – siis palaamaan siihen todella, elämään sitä uudelleen ja uudelleen.

147 Vrt. tutkimuksen metodologiset sitoumukset, s. 55–56.

Kun Eskola kysyy, miksi yksityiset muistot kiinnostavat myös muita kuin asianosaisia, arvelen että osa totuutta piilee itse muistamistapahtumassa, muiston aktivoitumisessa ja tulemisessa näkyväksi. Millaisena se näyttäytyy (tällä kertaa), mitä näkyy, mikä jää hämärään? Tuottaako se mielihyvää, koskettaako se tarinansa vuoksi? Mikä jää mieleen? Mitä omista muistoista nousee mieleen toista kuunnellessa? Mitä sitten tapahtuu? Osallistuminen muistelemiseen voi tuottaa oivalluksia siinä missä tunnistettu tarinakin, kun omakohtaiseksi tai muuten merkitykselliseksi koettu aihe tunnistuu. Käsikirjoitukseen tuli tällainen kohtaus:

HYPPÄSIN VETEEN

(Kirsi ja H-M kävelevät rannalla ja vedessä. Vedenalainen maailma.)

H-M: Mustikkamaalla – Sen mä muistan että kun rannalla asuttiin mä menin sillalle ja hyppäsin veteen, halusin tietää millasta vesi on.

Onneks oli äiti ja veli mukana. Äiti käski veljen pelastaa: Kirsi putos ve-teen!

Siellä mä vieläkin olisin. Veli oli vanhempi, oli kiva että se pelasti mut.

Ihan tahallaan hyppäsin, kokeilin millasta vesi on.

Vesi oli märkää. Mä olin ihan märkä. Siinä sillalla, vesi vaan tippu minusta.

(Ravistelevat vettä, Kirsi tanssii ja ravistelee vettä itsestään.)

(liite 4: Koti, käsikirjoitus)

Aktiivinen, ilmaistu muistaminen on toimintaa. Toimintaa ei ole eristyksissä. (Arendt 2002, 190) Toiminta voi olla sekä sosiaalista, poliittista että eettistä. Toiminta on inhimillistä. Se välittää tapahtuman osallisille jotain ihmisestä, ehkä näyttää välähdyksen, ehkä johdattaa oivaltamaan; sitä voi kutsua vaikka tiedoksi tai todistukseksi tai tarinaksi ihmisestä. Muistami-nen on luovaa toimintaa niin kuin kertomiMuistami-nen, kuuntelemiMuistami-nen, kohtaamiMuistami-nen. KohtaamiMuistami-nen muuttaa ihmistä, myös omien muistojen kohtaaminen, ehkä aivan huomaamattoman vähän tai niin kuin kuvatussa sadutustuokiossa, näkyvästi. Esimerkkejä muutoksesta ovat myöhemmin kertoneet Hia-kodin hoitajat. Aktiivisen muistelun arvaamattomiin seurauksiin kuuluu, että se näytti muuttavan myös sitä yhteisöä, johon kohtaamisen jälkenä syntyneet tarinat palasivat matkansa lopuksi esityksessä, elokuvassa ja katsomiskokemuksessa.

Miten kohtaamiset muovasivat teosta?

Hia-kodin sadutustuokiot aukesivat dialogisiksi tiloiksi. Niiden toisinnot tai variaatiot nä-kyivät myöhemmin Koti-esityksessä. Sadutuksen mahdollistamat kohtaamiset kehkeytyivät toiminnan ennakoimattomina seurauksina ja ohjasivat meidät dialogiin, olemaan kasvokkain Minä ja Sinä. Syntyi dialoginen suhde saduttajan ja sadutettavan välillä. (Vrt. Buber 1993;

ks. s. 62–65)

Minä-Sinä on perustava suhde, todellisen kohtaamisen mahdollistava dialoginen tila.

Osalliset altistuvat keskinäiselle suhteelle, joka toteutuu heidän välillään kummankaan määrittämättä toista, kummankaan asettamatta ehtoja kohtaamiselle. Maaperää, jolla koh-taaminen tapahtuu, Martin Buber (1993, 34) nimittää välitilaksi korostaakseen suostumista luopumalla; osoittaakseen, että kohtaaminen on mahdollinen luopumalla omista asemista ja toisen asettamisesta objektin asemaan, antautumalla yhteiseen tilaan, väliin, välille.

Näin Minä-Hän muuttuu muotoon Minä-Sinä, kahden subjektin tilaksi, ja näiden kahden välillä aktualisoituu kohtaaminen kasvokkain. Buberin (1993, 159–163) mukaan ihmisten tulee pyrkiä tätä olemisen tapaa kohti, vaikka pyrkimällä emme voikaan sitä saavuttaa;

voimme vain suostua siihen, kun toinen kutsuu, voimme valmistautua tulemalla tietoisiksi mahdollisuudesta. Minä-Sinä -suhde on hetkellinen tila, johon ei voi jäädä pysyvästi vaan se muuntuu, palaa takaisin Minä-Se- tai Minä-Hän -suhteeksi; palaamme kasvokkain olemisesta, ehdoitta suostumisesta tarkasteluun, arviointiin; siitä mitä äsken tapahtui jää jälki. Niin kuin toimintaa, myös Minä-Sinä -suhdetta leimaa ennakoimattomuus. Dialogia ei voi tahtoa ja järjestää, siihen voi vain suostua. Dialogia ei voi kuvata tai tallentaa sellaise-naan, sen herkkä tapahtumatila muuntuu ohi mentyään, ja samalla sen keskeisin sisältö jää kuvauksen ulkopuolelle, sitä ei voi toistaa. Tässä prosessissa dialogista tallentui jälki, siitä jäi kerrottavaksi tarina.

”Tässä jutussa oli vaikuttavana tekijänä tarinoiden todenmukaisuus”, luonnehtii Jorma Tapio. (26.6.2007) Kohtaamisten jäljet kulkeutuivat tekijöissä läpi harjoitusprosessin ohjaten intuitiivisia valintoja. Elävän henkilön kertomus matkustaa meissä, ei vain paperilla jolle se tallennettiin. Eletty dialogi elää meissä, se on tallentunut meihin läsnäolomme väylää pit-kin. Se elää ja muistuttaa. Se muistuttaa pakkasillasta ja vierailusta Hia-kodissa, erityisestä kohtaamisesta, tietystä henkilöstä, ajasta, eleestä, jaetusta tuokiosta. Samalla kertomus elää omaa elämäänsä minuun, ruumiiseeni tarttuneena, juurtuneena toisen muistona, jonka sain kuin lahjan ja jota vaalin. Tätä ainutkertaista¹⁴⁸ tilannetta on syytä vaalia ja kiinnittää siihen erityistä huomiota siellä, missä se on uhanalainen. Minä-Se -suhde, jossa maailmaa tarkastellaan subjekti-objekti -suhteessa, välillisesti ja välineellisesti, on joka tapauksessa hallitseva, siihen havaintomme aina palaa. Kun dialoginen ulottuvuus häviää, häviää ihmi-syydestä jotain perustavaa aivan samoin kuin toiminnan hävitessä maailmasta, johon jäävät enää valmistamisen ja työnteon ulottuvuudet.

Uudet asiat tapahtuvat aina vastoin kaikkia tilastollisia lakeja ja todennäköisyyksiä, joihin kaikissa jokapäiväisissä käytännön tilanteissa voidaan luottaa. Siksi uusi asia ilmestyy aina ihmeen kaltaisena. Se, että ihminen kykenee toimimaan, tarkoittaa, että häneltä voidaan odottaa ennalta-arvaamatonta, että hän pystyy tekemään jotakin äärettömän epätodennäköistä. Tämä taas on mahdollista vain, koska ihminen on ainutlaatuinen, koska jokaisessa syntymässä maailmaan tulee jotakin ainutlaatuisen uutta.

(Arendt 2002, 180)

148 Buber (1993, 30) luonnehtii ja painottaa ainutkertaisuutta sanalla Ausschliessichkeit, ”yksinomaisuuden mahti”.

Lahja vertautuu ihmeeseen. Hia-kodin työntekijöille dementoituneen asukkaan puhe oli ihmeen veroista toimintaa. Kuuntelijalle, joka sai häneltä kohtaamisessa tarinan, tarina oli lahja, joka oli ihmeen kaltainen elinvoimansa vuoksi. Elinvoimaisia olivat niin tarina kuin itse kohtaamisen jälkikin. Dialogissa paljastuu jotain ainutlaatuista ihmisestä ja hänen kyvystään toimintaan.

Kohti käsikirjoitusta

Sadutimme kumpikin, Kirsi ja minä, yksin yhtä Hia-kodin asukasta ja lisäksi yhtä asukasta yhdessä. Saimme siis kolmelta vanhukselta tarinoita. Seuraavaksi kirjoitimme tarinat puh-taaksi muuttamatta pilkkuakaan. Kävimme keskinäisiä keskusteluja jatkosta; oli tärkeää rakentaa käsikirjoitus eettisesti niin, ettei asukkaiden yksityisyyttä loukattaisi. Halusimme myös välttää vihjaavia henkilökuvia, näköispatsaita näyttämöllä, joissa korostuisi enemmän esiintyjän taito ja esikuvan tunnistusleikki kuin – niin, mikä olisi teoksen keskeinen sisältö?

Puhuimme heistä, ihmisistä, joiden tarinoita ruumiillistaisimme näyttämöllä. Kyselimme toisiltamme: ”Oliko hän surullinen, vaikuttiko muisto hyvältä vai pahalta?” ”Sanoiko hän tuon leikillään vai oliko tosissaan?” ”Sanoiko hän juuri noin vai onko tuossa virhe?” ”Miksi hän kertoi niin monta vitsiä?” ja kymmeniä muita tarkentavia kysymyksiä. Vastaukset joita saimme toisiltamme, avasivat tekstin yhteyksiä näyttämöllä kehkeytyvän henkilön maailmaan, ja se tie tuntui oikealta. Kysymysten avulla teksti alkoi jälleen elää, esityksen sisältö pilkottaa tarinoiden sisältä. Samalla tulimme kertoneeksi toisillemme tärkeää taustamateriaalia, tul-kintoja kohtaamisista, joiden jälkiä kannoimme muistissamme. Näyttelijä Yoshi Oida kuvaa työskentelyään ohjaaja Peter Brookin kanssa:

Tavallaan työ Peter Brookin produktioissa on minulle helppoa, koska hän syöttää näyttelijöille paljon materiaalia virittääkseen heidän mielikuvituksensa. Kaikki käy:

valokuvat, musiikki, historia, raportit, kokemukset, jopa ruoka. Tämä informaatio auttaa alitajuntaa sulattamaan näytelmän maailman. Sitten kohtausten työstäminen alkaa, tutkimasi materiaali jollain lailla palaa ilman, että sitä tarvitsee ajatella. Sinusta tuntuu että sinä tiedät mitä on tekeillä, joten ei tarvitse ajatella miten kohtaus pitäisi esittää: sinä vain olet siinä. Sisälläsi on jotakin, ja siksi näytteleminen tuntuu kuin improvisaatiolta. Tietysti seuraat tekstiä ja kunnioitat näyttämöohjeita, mutta samalla tunnet todella tietäväsi mitä tapahtuu.

(Oida & Marshall 2004, 106)

”Kaikki käy” näyttää merkitsevän sekä Oidan esimerkissä että Koti-tapauksessa erityistä taiteellisen toiminnan tapaa, toiminnallista leikkivää viipymistä materiaalin ääressä tai vielä

”Kaikki käy” näyttää merkitsevän sekä Oidan esimerkissä että Koti-tapauksessa erityistä taiteellisen toiminnan tapaa, toiminnallista leikkivää viipymistä materiaalin ääressä tai vielä

In document Tarinat teatterin taiteellisessa prosessissa (sivua 172-193)