Narratiivis-elämäkerrallinen lähestymistapa

Narratiivisuuden juuret löytyvät filosofiasta, kirjallisuudesta ja kieli-tieteestä. Narratiivisuus luokitellaan tulkinnallisen tutkimuksen sivu-haaraksi, jonka pohjautuu Schleiermacherin hermeneuttiseen ihmistie-teeseen sekä Diltheyn henkitieihmistie-teeseen (Gudmundsdottir 2001, 229).

Narratiiviisuus on yleistynyt tutkimuksissa viime vuosina niin paljon, että puhutaan jopa narratiivisesta käänteestä: elämänkertomuksen (life story) ja narratiivin (narrative) käsitteet ovat käytössä niin sosiaalitie-teissä, yhteiskuntatieteissä kuin lääketieteessä (Hyvärinen 2004,1). Vas-taavasti Chamberlayne, Bornat ja Wengraf (2000) puhuvat elämäker-rallisesta käänteestä. Narratiivisuus tuli 1990-luvun puolivälissä kasva-tustieteelliseen tutkimukseen, jossa se on yksi voimakkaasti kehittyvistä aloista opettajan ajattelun ja tiedon tutkimuksessa (Cortazzi 1993, 5).

Tutkimukseni lähestymistapa on narratiivis-elämäkerrallinen, mikä merkitsee sitä, että olen hankkinut tutkimusaineistoni narratiivis-elä-mäkerrallista metodia käyttäen. Aineistoni koostuu sekä elämäkerral-lisista kirjoitelmista eli narratiiveista että puolistrukturoiduista teema-haastatteluista. (Ks. Heikkinen 2000, 49.) Tarkasteltaessa yksilöiden työuran muutosta ja ammatillisen identiteetin rakentumista pitkittäi-senä prosessina, on laadullinen, narratiivinen lähestymistapa perus-teltu. Narratiivisessa lähestymistavassa tarina nähdään keskeisenä ajat-telun ja elämän jäsentämisen struktuurina (esim. Hänninen 1999, 15−16). Identiteettitutkimus perustuu yleensä elämäkertametodiin, jossa yksilöiden subjektiiviset kokemukset tulevat parhaiten esiin.

Narratiivis-elämäkerrallinen lähestymistapa kiinnosti minua siksi, että ensinnäkin tutkittava ilmiö, työuran muutos ja ammatillisen iden-titeetin rakentuminen, on pitkäaikainen, kulttuuriin ja omaan hen-kilöhistoriaan sidottu prosessi tutkittavien elämässä (Polkinghorne 1995,16–17). Tässä tutkimuksessa eri tutkittavat muistelivat elä-määnsä noin 25−45 vuoden ajalta aina nuoruuden uravalinnasta tut-kimushetkeen saakka, jolloin kaikki olivat jo uudessa urassa. Elämäker-rallinen lähestymistapa on kokonaisvaltainen. Sen avulla olen voinut tarkastella tutkittavien koko elämänkulkua yksilöllisenä prosessina.

Tutkittavien oli myös helpompaa jäsentää omat kokemuksensa elämä-kerrallisena jatkumona, jossa heidän ilmaisemansa keskeiset tapahtu-mat seurasivat toinen toistaan. Tutkijana huomioni kiinnittyi Heikki-sen (2001, 129−130) mukaan siihen, millä tavalla tutkittavat antavat merkityksiä kokemuksilleen tarinoita käyttäen. Narratiivisen lähesty-mistavan keskeinen piirre on tietäjän subjektiivisuus. Tällöin tutkija ei pyri yleistettävään, objektiiviseen tietoon, vaan henkilökohtaiseen, subjektiiviseen tietoon.

Abbot (2002, 3) pitää tarinallisuutta sisäsyntyisenä ja ihmisen oleellisena tarpeena. Kerronta on Garron ja Mattinglyn (2000, 1) mukaan keskeinen tapa antaa kokemuksilleen merkityksiä. Kerto-mus toimii välittäjänä yksilön sisäisen maailman ajatusten ja tuntei-den sekä ulkoisen maailman välillä. Niinpä uudet näkökulmat voivat luoda uusia näkökohtia opettajien arkityöhön ja siinä toimimiseen sosiaalisen yhteisön jäseninä. Tämän tutkimuksen yhtenä tarkoituk-sena on tuoda avoimesti esiin, miten entiset opettajat ovat kokeneet oman elämänkulkunsa: miten heistä on tullut sitä, mitä he ovat tällä hetkellä uudessa urassa ja elämänvaiheessa.

Bruner (1984) jakaa ihmisen elämän 1) elettyyn (a life as lived), 2) koetuun (a life as experienced) ja 3) kerrottuun (a life as told). Eletty elämä ilmentää sitä, mitä on todella tapahtunut. Elämä koettuna kuvastaa ihmisen omia mielikuvia, haluja, ajatuksia, tunteita ja niille annettuja merkityksiä. Kerrottu elämä on narratiivi, jonka taustavai-kuttajina ovat niin kulttuurisen kertomisen sitoumukset ja sopimuk-set, kuin kuulijat ja sosiaalinen ympäristö. Kertomusta ei ole olemassa ilman, että sitä esitetään narratiivisesti, esimerkiksi puhuen tai kirjoit-taen (ks. myös Abbot 2002). Niinpä tähän tutkimukseen osallistu-neilla on oma subjektiivinen tapa jäsentää ja tulkita omaa elämäänsä.

Toisaalta uramuutoksesta kirjoitetut tai kerrotut tarinat voidaan liittää

muihin, aiemmin kerrottuihin uramuutostarinoihin, jotka pohjautu-vat kulttuuriseen, sosiaaliseen sekä historialliseen kontekstiin.

Kelchtermans (1993) on kuvaillut elämäkerrallista näkökulmaa hyvin monitahoiseksi: se on 1) narratiivinen ja konstruktivistinen, 3) kontekstuaalinen sekä 4) interaktionistinen ja 5) dynaaminen. Nar-ratiivisuus ja konstruktiivisuus ilmenevät tässä tutkimuksessa siten, että tutkittavat ovat rakentaneet elämän kokemuksiaan kerrontansa kautta erilaisiksi merkitykselliseksi tarinaksi. Kontekstuaalisuus tulee esiin siten, että kertoessaan tarinaansa tutkittavat sijoittavat tapahtu-mat tiettyyn sosiaaliseen ja kulttuuriseen ympäristöön. Elämäkerral-lisen näkökulman dynaamisuus liittyy tutkimuksen ajalliseen ja kehi-tykselliseen ulottuvuuteen (ks. Kelchtermans 1993, 443–444). Täl-löin työuran muutosprosessissa olevilla tutkittavilla on halu etsiä elä-määnsä uusia ratkaisuja. Liitän dynaamisuuteen myös sen, miten vah-vana muutoksena tutkittavat ovat kokeneet koko prosessin sekä siinä tapahtuvan oman ammatillisen kehittymisensä että kehittymisensä ihmisenä. Lisäksi tarkastelen muutokseen kulunutta aikaa ja ajankoh-taa historiallisesti. (Ks. myös Clandinin ja Connelly 1994, 416.)

Elämäkerrallinen lähestymistapa sopii hyvin elämänmuutosten tar-kasteluun. Vahvat sosiaaliset muutokset lisäävät ihmisen tarvetta muis-tella ja jäsentää elämää useaan kertaan. Tällä ihminen tavoittelee jatku-vuutta ja selkeyttä elämänkulkuun. Oman elämätarinan kertominen auttaa löytämään uuden kokonaiskuvan elämästä ja integroimaan men-neitä elämänvaiheita ja kokemuksia toisiinsa. (Hänninen 1999, 72.)

Kriitikot ovat arvostelleet narratiivista näkökulmaa siksi, että se liittää epäyhtenäiset ja hajanaiset kertomukset eheäksi identiteetin tarinaksi. Sitä pidetään eräänlaisena ”kulttuurisena pakkopaitana”, joka pyrkii väkisin löytämään tarinasta sen perusrakenteet. (Hänni-nen 1999, 78; Suomi 2002, 23.) Eikö kertomusten tarkoituksena ole juuri ehyen identiteetin tuottaminen? Epäyhtenäisyys ja hajanaisuus voivat johtua siitä, ettei ihminen ole pysähtynyt aidosti pohtimaan elämänkulkuaan ja omaa toimintaansa. Syrjälä ja Heikkinen (2002, 157−158) korostavat, että opettajien kertomusten avulla pystytään kiinnittämään kokonaisvaltaisempaa huomiota opettajien elämään.

Opettajat saavat niistä aineksia ammatilliseen kehittymiseensä. Kerto-muksissa tulee ilmi myös yhteiskunnassa vallitseva murroksen ja muu-toksen aika, jossa opettajat joutuvat pohtimaan uudesta näkökulmasta omaa minuuttaan, omaa paikkaansa sekä työnsä tarkoitusperiä.

Elämäkerralliset kirjoitelmat eli narratiivit

Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa pyysin tutkittavia kirjoitta-maan subjektiivisen, elämäkerrallisen kirjoitelman eli narratiivin työ-uran muutoskokemuksestaan. Kirjoitelmaa varten olin laatinut kysy-myksiä, jotka toimivat runkona kirjoitustyölle (Liite 1). Rungosta huo-limatta tutkittavat kirjoittivat persoonallisella otteella ja vapaasti tul-kiten. Aikaa kirjoitelmien tekoon annoin vähintään neljä viikkoa tut-kittavan elämäntilanteen ja ajan mukaan.

Minulla oli ennen aineiston keruuta aikaisempaan tietoon ja omaan kokemukseen perustuvaa kokonaisnäkemystä työuran muu-toksen kokeneiden elämäntilanteesta ja muutokseen johtavista teki-jöistä. Tämä edisti tutkimuksen eri vaiheiden läpiviemistä.

Kirjoitelmissa päähenkilö kuvaa yleensä kokemuksensa lapsuudesta aikuisuuteen. Lapsuus toimii heijastuspintana, jota vasten yksilö tut-kii ja jäsentää elämäänsä ja kokemusmaailmaansa sekä yhteiskunnan muutoksia. (Bardy 1998.) Vaikka tässä tutkimuksessa olen lähtenyt liikkeelle nuoruuden ammatinvalinnasta ja sen taustatekijöistä lap-suudesta lähtien, olen kuitenkin keskittynyt aikuiselämässä tapahtu-neeseen työuran muutokseen. Kerrotuksi ovat tulleet ne asiat, joilla on merkitystä tämän hetken näkökulmasta katsottuna (Vilkko 2000).

Kirjoitelmien tuottaminen edellytti tutkittavilta muistelemista pit-kältä aikaväliltä. Tutkittavat olivat tulkinneet omaa menneisyyttään jo ennen tätä tutkimusta kertoessaan kokemuksistaan esimerkiksi lähei-silleen tai kollegoilleen (Saastamoinen 2000a, 135) ja pohtineet sisäi-sesti erilaisten elämäntapahtumien merkityksistä itselleen (Turner 1994, 254−255). Hänninen (1999) kuvaa yksilön elämän prosessin tulkintaa itsensä ymmärrettäväksi tekemiseksi. Kirjoittaminen antoi tutkittaville mahdollisuuden jäsentää omaa elämää uudelleen.

Yksilön kertomus eletystä elämästä ei ole pysyvä, vaan elämänkulun edetessä kertomus jäsentyy yhä uudelleen (Hänninen 1999, 50−52;

Sugarman 2001). Kerrontahetkellä on merkitystä siihen, mitä ja miten kerrotaan (Bardy 1998, 181−200), sillä ihminen muistaa menneisyy-tensä eri aikoina eri näkökulmasta, vaikka tapahtumat eivät enää voi muuttua (Gergen & Gergen 1987, 121−137). Tähän tutkimukseen osallistuneet oivalsivat kerrontahetkellä uusia asioita omasta mennei-syydestään. He oivalsivat asiayhteyksiä ja eri tapahtumien merkityksiä uudella tavalla. Näin aika oli antanut perspektiivin erotella olennaiset ja epäolennaiset asiat toisistaan. Kerrotut tarinat olivat rekonstrukti-oita tutkittavien elämästä.

Katson, että tutkittavien kirjoitelmissa tuli esille se, mikä on merkit-tävää ja todellista uramuutoksessa. Tutkittavat pohtivat aidosti ja avoi-mesti kokemuksiaan muutoksesta. He toivat esiin niin uramuutokseen liittyvät positiiviset kuin negatiiviset tuntemukset. Kertomukset toi-mivat pohjana selitysmallille, jonka tulee Alasuutarin (1994) mukaan nojautua mahdollisimman hyvin perustana olevaan empiiriseen aineis-toon. Tässä tutkimuksessa elämäkerrallisuus näkyy myös omassa tavas-sani ymmärtää ihmisen kokemusmaailman rakentumista elämänkes-tävänä prosessina, jossa uusia kokemuksia tulkitaan ja ymmärretään aiempien kokemusten läpi.

Teemahaastattelu

Aineistoa lukiessani panin merkille, että kirjoitelmista nousi selke-ästi esiin myös tutkittavien ammatillisessa identiteetissä tapahtunut muutos. Asia alkoi kiinnostaa minua siinä määrin, että lisäsin amma-tillisen identiteetin rakentumisen työuran muutostarkastelun yhtey-teen. Aihe avaa uusia, kiinnostavia teoreettisia näkökulmia tutkitta-vaan ilmiöön.

Kirjoitelmista välittynyt informaatio ei ollut kuitenkaan kyllin riit-tävä, joten päädyin vielä neljään puolistrukturoituun teemahaastat-teluun, joissa paneuduin työuran muutosprosessissa tapahtuneeseen ammatillisen identiteetin rakentumiseen. Haastatteluissa kävimme läpi myös muut kirjoitelmissa esiintyneet teemat, jolloin myös haas-tatteluissa oli elämäkerrallinen lähestymistapa. Näin saatoin verrata toisiinsa kirjoitelmista saatua tietoa sekä haastattelutietoa yksilökoh-taisesti neljän haastateltavan osalta.

Miellän haastattelutilanteen tutkijan ja tutkittavan väliseksi vuoro-vaikutustilanteeksi, jossa molemmilla osapuolilla on osuutensa haas-tattelutekstin syntymisessä. Laadin kysymykset haastattelutilanteeseen sen perusteella, mitä itse aiemmin tiesin aiheesta ja mitä tietoa tar-vitsin tutkimukseeni. Siksi haastateltavien tarinoissa oli minulle sekä ennestään tuttua että uusia näkökulmia. Kysymykseni auttoivat osal-taan tutkittavia luomaan omaa tarinaansa. (Gudmundsdottir 1996, 299.) Jokainen haastattelutilanne oli ainutkertainen. Tietyssä haastat-telupaikassa tiettynä ajankohtana minulle kerrottu tarina voisi muo-toutua aivan toisenlaiseksi jossakin toisessa paikassa, eri aikana ja toi-selle ihmitoi-selle kerrottuna. Eri tutkijat pitävät narratiivis-elämäkerral-lista lähestymistapaa postmodernina, koska siinä todellisuus

käsite-tään situationaaliseksi ja joustavaksi, haastattelun aikana luotavaksi (Atkinson 2002, 124; Holstein & Gubrium 1995, 34; Miller 2000) ja vapaasti eteneväksi (Huotelin 1992, 48).

Teemahaastattelun apuna oli tutkimuksen viitekehykseen pohjau-tuva kysymysrunko, joka sisälsi seuraavat viisi aihepiiriä: 1) Haastatel-tavan taustatekijät, uranvalinta ja koulutus, 2) Työ opettajana, 3) Työ-uran muutos, 4) Uusi ura sekä 5) Uuden Työ-uran sopivuus elämän pala-peliin. Haastattelurunko on esitetty tarkemmin liitteessä 3.

Vaikka käytin kussakin haastattelussa samaa kysymysrunkoa, pai-nottui kukin haastattelu omalla ainutkertaisella tavalla eri aihepiireissä.

Tein luontevasti lisäkysymyksiä, jotka heräsivät tutkittavan vastauk-sista. (Hirsjärvi ym. 2002, 195.) Näillä spontaaneilla lisäkysymyksillä halusin saada haastateltavat kuvaamaan kokemuksiaan syvemmin sekä perustelemaan mielipiteitään (emt., 192). Metodologisesti teemahaas-tattelussa korostuvat Hirsjärven ja Hurmeen (2000, 48) mukaan tut-kittavien tulkinnat asioista, heidän asioille antamansa merkitykset sekä se, miten nämä merkitykset syntyvät eri vuorovaikutustilanteissa. Näin vastaukset ovat hyvin monitahoisia. Teemahaastattelut toivat lisävalai-sua ammatillisen identiteetin rakentumiseen.

Haastatteluilmapiiri oli vapaa ja luonteva. Koska olen toiminut opettajana, löytyi yhteinen kieli tutkittavien kanssa helposti. Tutkit-tava sai mahdollisuuden puhua itsestään (self-image) ja identiteettinsä muotoutumisesta. Menetelmässä oli myös narratiivinen ote, koska tut-kittavat kertoivat tarinaa tietystä elämänkaareensa liittyvästä teemasta.

(Hirsjärvi & Hurme 2000, 205.) Tutkittavien kokemusten merkitys-ten selvittäminen perustui muutosratkaisun ymmärtämiseen. Lisäky-symyksiä tein tarvittaessa sähköpostin avulla. (Hirsjärvi ym. 2002, 192−193.)