Seuraavaksi tarkastelen sekä kansainvälisen että suomalaisen työuratut-kimuksen historiaa. Selvityksestä käy ilmi, miten yksilön rooli työuran eri vaiheissa on muuttunut vuosikymmenien aikana passiivisesta toi-mijasta itseohjautuvaksi, aktiiviseksi yksilöksi. Opettajan työuraa kos-kevan tutkimusperinteen tarkastelu vie lukijaa yhä lähemmäksi käsillä olevan tutkimuksen aihepiiriä. Koska opettajan työuran muutosta on selvitetty Suomessa hyvin niukasti, keskityn kuvaamaan pääsääntöi-sesti ulkomaisia tutkimuksia.
Työuratutkimuksen historia
Ihmisen työuraa koskeva tutkimus on lähtenyt käyntiin 1950-luvulla, jolloin yksilön vertikaalista (ammattitasoon liittyvää) ja horisontaalista (ammattialaan liittyvää) urasuuntautumista katsottiin yksilön omi-naisuuksien ja kasvatuksen näkökulmista (Holland 1966). Uratutki-mus keskittyi 1960-luvun lopulle saakka eri vaihemallien tuottami-seen (esim. Hall & Nougaim 1968; Super 1957). Monien uravaihe-mallien perustana käytettiin Eriksonin (1950) mallia persoonallisuu-den kehittymisestä. Kuitenkin uravaiheet määriteltiin uran objektiivi-sia tunnusmerkkejä seuraten. Uravaiheiden nähtiin seuraavan toiobjektiivi-siaan ennalta määrätysti ja yksilön roolia oman uran kehittämisessä pidet-tiin passiivisena.
Uratutkimuksessa edettiin 1970-luvulla avoimien mallien kauteen.
Schein (1971) tutki yksilön urakäyttäytymistä yksilön ja organisaation vuorovaikutusprosessina, jossa yksilöstä tulee sosialisaatioprosessin kautta organisaation jäsen. Tarkastelun keskiöön nousi myös ura-ank-kureiden osuus yksilön uranvalinnoissa ja urakehityksessä. Levinson ym. (1979) kiinnostuivat urakriisien tutkimuksesta ja kehittivät siirty-mävaiheteorian, jonka mukaan ihmisellä on tietyissä ikävaiheissa ura-käyttäytymiseen vaikuttavia kehityskriisejä. Urakehitystä tarkasteltiin 1970−80-luvulla yksilön subjektiivisten kokemusten pohjalta konteks-tin merkitystä korostaen (Guthrie 1979; van Maanen & Schein 1979).
Ammattiryhmäkohtainen tarkastelu tuli uratutkimukseen 1970-luvun loppupuolella, jolloin omat uramallit kehitettiin muun muassa opet-tajille (Sikes, Measor & Woods 1985; Talbert 1986).
Uralla liikkuvuutta on tutkittu suhteessa yksilön uran etenemiseen (mm. Grismer & Kirby 1987; Murnane 1987) sekä suhteessa yksilön
urakehitys- ja elämänvaiheeseen (Goldman 1973). Uran eri ongelmat, esimerkiksi burnout ja työuupumus, olivat kiinnostuksen kohteina 1980-luvulla (Lazarus & Folkman 1984; Levinson 1984; Paine 1982).
Urakäyttäytymisen taustalta löytyivät uudet ammatit, yhteiskuntara-kenteen muutos, kilpailun kiristyminen ja arvomuutokset. 1980-lu-vun lopulla ja 1990-lu1980-lu-vun alussa tutkittiin erityisesti urakehityksen ongelmia naisilla (Eriksson-Stjernberg 1990; Sinkkonen & Hänni-nen-Salmelin 1989) sekä kahden uran perheillä (esim. Wiersma 1994).
1990-luvulla kiinnostuttiin työelämän, työmarkkinoiden ja amma-tillisten vaatimusten muutoksesta organisaatioissa. Muutoksen enna-kointi, vaikutus, hallinta sekä muutosjohtaminen kiinnostivat tutki-joita. (Grönlund 2000; Käsnänen 1998.)
Uratutkimuksessa suuntauduttiin 1990-luvun lopulla ja 2000-lu-vun alussa monimuotoisen uran ja joustavan urakehityksen tutkimuk-seen (Baruch 2004; Heilmann 2004; Heinonen, Kovalainen, Paasio, Pukkinen & Österberg 2006) sekä aikuiskoulutuksen merkitykseen urakehityksessä (Bell & Gilbert 1994; Jokinen & Luoma-Keturi 2005;
Meriläinen 1999; Mäkelä 1997). Asiantuntijuus vahvistui henkilökoh-taisten kompetenssien uusiutumisen ja monipuolistamisen sekä ver-kostoitumisen kautta. (Isopahkala-Bouret 2005; Kelchtermans 1993;
Kelchtermans & Vanderberghe 1994.)
Aiemmilla tutkimuksilla on yhteys tähän tutkimukseen erityisesti uramuutokseen liittyvän kriisiytymisen, ura-ankkureiden muodostu-misen, yksilöllisten siirtymävaiheiden, yhteiskunnallisten muutosten sekä arvomuutosten osalta. Tämä tutkimus liittyy oleellisesti myös 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun tutkimukseen, jolloin joustava urakehitys ja ammatillinen lisäkoulutus lisäsivät merkittävästi yksilöi-den asiantuntijuutta ja työtyytyväisyyttä.
Opettajan työuran muutosta koskeva tutkimus
Opettajan työuran muutosta on tutkittu Suomessa varsin vähän. Tilas-tokeskus on selvittänyt OAJ:n toimeksiannosta Suomessa vuosina 2001−2003 opettajiksi valmistuneiden työllisyystilannetta vuonna 2004. Selvityksen mukaan 20 % suomalaisista opettajista jätti uran jo sen alkuvaiheessa. Pääkaupunkiseudulla joka kolmas opettaja jätti uransa muutaman vuoden kuluttua valmistumisen jälkeen. Pääsyynä oli opettajien liian matala palkkaustaso korkeaan koulutukseen ja työn vastuullisuuteen nähden. Tilanne on pahentunut koko 2000-luvun
aikana. Ongelmaa syventää se, että koulutulokkaiden määrä on kään-tynyt nousuun, mikä lisää opettajatarvetta. Lisäksi yli 50-vuotiaiden opettajien suuri määrä (40−50 %) ammattioppilaitoksissa ja -korkea-kouluissa, lukioissa sekä yliopistoissa lisää paineita opetushenkilöstön lisäämiseen. Peruskoulussa yli 50-vuotiaita opettajia on yli 30 %. Näi-denkin tulosten valossa on aiheellista perehtyä opettajan työuran muu-toksen taustatekijöihin ja selvittää, onko lähtökohtana muuta kuin opettajien tyytymättömyys palkkakehitykseen.
Kasvatustieteessä on tehty jonkin verran työuran muutosta sivuavia tutkimuksia. Esimerkiksi Räisänen (1996) on selvittänyt väitöskirjas-saan Pohjois-Karjalan luokanopettajien työn kokemista ja työorientaa-tiota. Tutkimuksessa esitetään, että varma ammatinvalinta johtaa kor-keaan opiskelumotivaatioon sekä jatkuvaan professionaaliseen kehityk-seen. Ammatinvalinnan onnistuneisuus riippuu yksilön ammatillisten intressien sekä kykyjen tiedostamisesta. Muilla tieteenaloilla työuran muutosta ovat tutkineet esimerkiksi Heilmann (2004), Heinonen ym.
(2006) sekä Lähteenmäki (1995). Tutkimuksissa on keskitytty uravalin-taan ja koulutuksen merkityksen selvittämiseen. Muutokseen liittyvissä tutkimuksissa on paneuduttu organisatoriseen muutokseen ja yksilön sopeutumiseen siinä eikä yksilölliseen työuran muutokseen.
Ulkomaisissa tutkimuksissa on selvitetty opettajien vaihtuvuutta (teacher turnover) (Boe, Bobbitt, Cook, Barkanic, & Maislin 1998;
Fresco & Kfir & Nasser 1997; Ingersoll 2001; Johnson & Birkland 2003; Lam, Foong & Moo 1995; Smith 2007; Smith & Ingersoll 2004). Tutkimuksissa on selvitetty opettajien urasitoutumista ja liik-kuvuutta koulusta tai kouluasteelta toiseen sekä persoonallisuuden, iän, kouluorganisaation ja kouluasteen merkitystä opettajan muutos-halukkuuteen tai pysyvyyteen samassa koulussa.
Opettajan työuran muutosta (teacher attrition) ovat tutkineet esi-merkiksi Grissmer ja Kirby (1987), Ingersoll ja Smith (2003), Lue-kens, Lyter ja Fox (2004), Manuel (2003), Murnane (1987), Ruhland (2001), Sharp ja Draper (2000), Sumsion (2003) sekä Vandenberghe (2000). Pääosin kvantitatiivisissa tutkimuksissa nousee huoli uusien opettajien halukkuudesta vaihtaa uraa. Jopa 11 % amerikkalaisista opet-tajista halusi siirtyä toiseen ammattiin ensimmäisen työvuoden jälkeen, ja 16 % opettajista halusi vaihtaa koulua. (Smith & Ingersoll 2004.) Ongelman lievittämiseksi Ingersoll ja Smith (2003) esittävät yksilöllistä mentorointia sekä uusien opettajien perehdytysohjelmia (induction
pro-gram), jotka tarjoavat mahdollisuuksia rohkaiseviin opetustyötä tuke-viin tapahtumiin parin ensimmäisen työvuoden aikana.
Urakriisiä, stressiä ja burnoutia työtyytymättömyyden ja työuran muutoshalukkuuden taustalla ovat tutkineet esimerkiksi Haikonen (1999), Hughes (2001), Hutri (2001), Neves ja Lens (2005), Troman (2000) sekä Troman ja Woods (2000). Tutkimuksissa nostetaan esiin ongelmalliset suhteet vanhempiin, kollegoihin ja johtajiin, mistä opet-tajille aiheutuu vihamielisiä tunteita ja stressiä. Työyhteisön negatiivi-siin ihmissuhteinegatiivi-siin todetaan olevan syynä opettajien työn lisääntymi-nen ja luottamuksen vähenemilisääntymi-nen. Yhteenveto työuran muutokseen ja siihen läheisesti liittyvistä tutkimuksista on koottu tutkimuskysy-myksittäin liitteeseen 4.