Vesiensuojelu -luokan kirjoituksissa käsiteltiin paljon vesien laatua. Kirjoituksista löytyi seuraavia teemoja: juomaveden laatu, jätevedet, pesuaineiden haitat ja vesiensuojelu. Kirjoitukset jakaantuivat pääpiirteittäin niin, että 1960-luvulla kirjoitettiin jätevesistä ja juomavesienlaadusta ja 1970-luvulla pesuaineiden haitoista ja vesiensuojelusta. Huomioitavaa tämän luokan kirjoituksissa oli muihin ympäristöteemoihin verrattuna poikkeuksellinen maltillisuus sekä vaikutelma että kansantaloudelliset syyt hillitsivät aiheen esillä olo Emäntälehdessä.
Ympäristövuonna 1965 Emäntälehdessä oli kaksiosainen juttusarja juomaveden laatuvaatimuksista.
Artikkelit eivät olleet kantaaottavia vaan hyvin neutraaleja, ja niiden tehtävä oli tiedonjakaminen.
Ensimmäisessä artikkelissa tuotiin esille, kuinka vesikysymys oli saanut lähiaikoina paljon huomiota osakseen ja kuinka veden joukkoon oli päätynyt vieraita aineita. Elintason nousu näkyi asutustaajamien kasvuna, joka oli merkittävä tekijä, tehtaiden rinnalla, jätevesien kasvaneeseen määrään. Kirjoittaja totesi, etteivät edes ajanmukaiset puhdistusjärjestelmät yksin riittäisi ratkaisemaan ongelmaa. Esille nousi myös maa- ja metsätalouden ravinnepäästöt sekä kasvinsuojeluaineiden myrkyt.687
Sarjan toinen artikkeli keskittyi juomaveden laatuvaatimuksiin. Artikkelissa esiteltiin laatua heikentäviä tekijöitä ja niiden mahdollisia haittavaikutuksia. Haittavaikutuksista esiteltiin bakteriologiset ongelmat, myrkylliset aineet, kemialliset aineet, kasvinsuojeluaineet ja radioaktiivisuus. Esille tuli myös uusi ehdotus terveydenhoitolaista, joka velvoittaisi viranomaisia valvomaan vesienlaatua. Vaikka artikkelien sävy oli neutraali, kirjoittaja lopetti kirjoituksensa toteamalla, että vahingot ja laiminlyönnit olivat pilanneet vettä, joka oli arvokasta luonnonrikkautta.688
1960- ja 1970-luvuilla puunjalostusteollisuuden saastuttamat vesistöt olivat yleisiä. On arvioitu, että noin puolet väestöstä asui 1970-luvulla saastuneiden vesien läheisyydessä.689 Metsäteollisuuden aiheuttamat jätevesipäästöt alkoivat vähentyä 1970-luvulla, mutta puhdistussysteemit olivat varsin vaatimattomia. Metsäteollisuudessa biologis-kemiallinen puhdistus otettiin käyttöön vasta
687 Emäntä 6/1965 174–175.
688 Emäntä 7/1965, 206–208.
689 Laine & Peltonen 2003, 145.
luvulla, lähes 20 vuotta myöhemmin kuin yhdyskuntajätteen käsittelyssä.690 Emäntälehdissä tuli esiin se, ettei teollisuuden lisäksi myöskään maataloutta vaadittu huolehtimaan jätevesistään.
Asutuskeskusten jätevesikuormituksen osuus oli vain 19 prosenttia jätevesien haitoista 1970-luvun alussa, mutta teollisuuden osuus oli 75 prosenttia. Maatalouden todellisista haitoista ei tiedetty, ja sen osuuden arviointi oli hyvin puutteellista. Kahden vuosikymmenen aikana asutuskeskusten jätevesien osuus oli kuitenkin kasvanut voimakkaasti. Puhdistuslaitoksia oli rakennettu, mutta niiden teho oli riittämätön ja vesistöihin valutettiin edelleen paljon haitallisia aineita.691
Jätevesistä kirjoitettiin antamalla ohjeistusta ulkokäymälän hoitoon692, pakinoimalla likakaivoista ja nostamalla esiin jätevedet saastumisprosessin kannalta. Likakaivopakinassa todettiin viemäröinnin olevan kallista, minkä vuoksi kirjoittaja oli itse siirtänyt hankintaa tulevaisuuteen. Kehitys oli tuonut mukanaan uusia pulmia, joita kirjoittajan mukaan viisaat yrittivät parhaansa mukaan ratkaista.
Kirjoittaja piti likakaivoja välttämättöminä ja uskoi, etteivät ihmiset olleet piittaamattomia asian suhteen.693
Saastuvat järvet -artikkeli käsitteli vesiasiaa käymällä ensin läpi vedentarvetta, sen jälkeen jätevesien sisältöä päätyen puhdistuksen ongelmiin ja suojeluntarpeeseen. Kirjoittaja kertoi suomalaisten olevan ahkeria vedenkuluttajia: hänen mukaansa viisi miljoona ihmistä käytti vettä 30 miljoonan ihmisen edestä. Tässä artikkelissa nousi ensimmäisen kerran esille pesuaineiden jäämät jätevesissä. Myös DDT ja muut hajoamattomat myrkyt ja näiden aineiden siirtyminen kaloihin mainittiin vesistöjen ongelmina. 694
Ruotsissa havaittiin vuonna 1964 suuria elohopeapitoisuuksia pyydetyissä kaloissa. Tämän myötä elohopeasta tuli kansanterveydellinen riski. Suomen televisio esitti vuonna 1967 ohjelman, jossa tuotiin kansan tietoisuuteen myös Suomessa myytyjen kalojen kohonneet pitoisuudet. Seurauksena oli julkinen kohu, jonka vaikutuksesta puuteollisuus lupasi vapaaehtoisesti lopettaa elohopean käytön. Kuvaavaa ajan poliittiselle hengelle on se, että vesiensuojelu neuvottelukunta ei ottanut kantaa edellä mainittuun teollisuuden päätöksen eikä Suomessa myöskään tiukennettu päästölainsäädäntöä eikä elintarvikehygieenisia turvarajoja säädetty.695
690 Katko &Lehtonen 1999, 26–27.
691 Leino-Kaukiainen 1999, 66.
692 Emäntä 5/1965, 154.
693 Emäntä 8/1966, 14.
694 Emäntä 3/1970, 18–19.
695 Leino-Kaukiainen 1999, 58–59.
Päinvastoin lupien myöntäminen elohopean luontoon laskulle jatkui: Itä-Suomen vesioikeus antoi vielä vuoden 1967 lopussa luvan Kuusankosken klooritehtaalle laske elohopeaa Kymenkoskeen, vaikka joesta oli mitattu yli viisinkertaisia pitoisuuksia sallittuihin raja-arvoihin.696 Myrkkypäästöt vesistöihin muuttivat yleistä asennetta vesiensuojeluun ja tapaukset saivat kalastavan kansan nousemaan kapinaan.697 Emäntälehti ei osallistunut valtakunnalliseen elohopeakuohuntaan. Vasta useampi vuosi kohun jälkeen Emäntälehdessä oli maininta kalojen sisältämistä ympäristömyrkyistä edellä mainitussa vuoden 1970 artikkelissa.
Edellä kuvattu artikkeli halusi tuoda esille sen, että puhdistus oli kallista, mutta saastuneiden vesistöjen korjaaminen olisi vielä kalliimpaa ja myös hyvin hidas prosessi. Kirjoittaja perään kuulutti ajanmukaisen vesilain saamisen tärkeyttä erityisesti teollisuuden osalta. Ongelmana oli myös maatalouden poissaolo sen hetkisen lainsäädännön piiristä. Kirjoitus päättyi viestiin, että ihminen oli jo valloittanut ja voittanut luonnon ja uudeksi ongelmaksi oli tullut luonnon pitäminen hengissä, terveenä ja käyttökelpoisena.698
Yhdyskuntajätteen puhdistamisen jarruna oli hinta. Vesiensuojelun harjoittaminen ei tuottanut voittoa, se loi vain kustannuksia. Kaupungit joutuivat käyttämään investointeihin joko budjettivaroja tai lainarahaa. Ennen päätöksiä oli käytävä läpi hidas kunnallinen demokratiarakenne. Vesiensuojelun alkuun pääsemisessä keskeisessä asemassa oli, sattuiko päättävissä elimissä olemaan voimakastahtoisia ihmisiä tai riittävän akuutteja ja painavia ongelmia. Oli yleistä, että kaupunkien budjettivarat olivat niukkoja ja vedenpuhdistushankkeet jäivät usein toteutumatta.699
Vesiensuojelu herätti keskustelua niin tiedotusvälineissä kuin myös poliittisessa elämässä. 1960-luvulla järjestettiin valtakunnallisia vuosittaisia vesiensuojelupäiviä. Vuosikymmenen puolivälin korvilla tapahtuma oli hyvä kanava tuoda esille vesistöjen tilaa ja ongelmia. Vesien saastumista ei oltu saatu kuriin vesilailla700, vaan saastuminen eteni edelleen. Kuten Emäntälehdessä nousi näissäkin tapahtumissa esille elintason nousun yhteys luonnon tuhoutumiseen. Vesistöjen saastuminen oli osa ympäristön pilaantumista, ja se miellettiin osaksi länsimaisen yhteiskunnan ongelmia. Aihe nousi muun muassa lehdistössä esille voimakkaammin 1960-luvun lopulla.701
696 Valste 2008, 180–182.
697 Simola 2008, 112–114.
698 Emäntä 3/1970, 19.
699 Laakkonen 1999, 210.
700 Katso luku 3.3.
701 Leino-Kaukiainen 1999, 53, 58.
Vielä 1970-luvulla vesipäivillä keskusteltiin siitä, kuinka tilanne pitäisi saada hallintaan ja saastuminen pysähtymään. Esiin nousivat luonnonarvot ja puhtaan veden kuuluminen elintason osatekijöihin. Vesiensuojelun toteutus oli kuitenkin samankaltaisessa tilassa kuin vuosikymmen aiemmin.702 Eduskunnassa vesiensuojelu oli aktiivisesti esillä, mutta päätöksiä ei saatu aikaan, vaikka yleisesti tiedostettiin vanhan vesilain jääneen jälkeen, minkä vuoksi se ei enää vastannut käytännön vaatimuksia. Asian tiimoilta käytiin paljon keskustelua, mutta päätökset jäivät muun muassa jaarittelun alle, kuinka ympäristöhallinto järjestettäisiin tai kuka joutuisi maksamaan kulut. Osa päättäjistäkin koki turhautumista asioiden hitaan etenemisen vuoksi. Tilanteelle kuvaavaa on myös se, että asiat olivat esillä ja kannanotot puolsivat niiden etenemistä, mutta kuitenkaan vesiensuojelua ei juuri huomioitu budjetteja laadittaessa.703
Vuonna 1970 Emäntälehdessä julkaistiin pienessä laatikossa jokamiehen vesiensuojeluohjeet.
Ensimmäistä kertaa lehti antoi konkreettisia ohjeita, kuinka vesiä voisi suojella arkielämässä.
Lehdessä oli tehty jo vuosien ajan kulutusneuvontaa uusien pesuaineiden tiimoilta. Vasta näissä vuoden 1970 käytännön ohjeissa Martat saivat vuosia myöhässä konkreettisia neuvoja, kuinka pesuaineiden haittavaikutuksia voisi omalla toiminnallaan estää. Marttoja neuvottiin seuraavasti:
pyykin pesuvesiä ei saisi missään tapauksessa kaataa suoraan järveen, järvipyykillä ei saisi käyttää synteettisiä pesuaineita vain mäntysuopaa tai saippuaa eikä astioita saisi pestä järvessä eikä niiden pesuvettä kaataa suoraan järveen.704
Ohjeissa kiellettiin myös käyttämästä järveä yleensäkään jätteiden ja roskien kaatopaikkana, ohjaamasta saunavesiä tai käymäläjätteistä järveen ja rakentamasta rantavyöhykkeelle. Kuten aiemmin esittelemässäni artikkelissa näissäkin ohjeissa tuotiin esille ennaltaehkäisyn halvempi hinta ja helppous verrattuna saastuneen veden hoitoon.705 Fosforipitoisten pesuaineiden käyttö oli lisännyt vesistöjen rehevöitymistä ja 1970-luvulla vesipuhdistamoita vaadittiin vähentämään fosforipitoisuutta vesistöihin laskettavassa jätevedessä, minkä seurauksena rinnakkaissaostus puhdistamoissa lisääntyi.706
Vuonna 1974 Vesi ja vesiensuojelu-artikkeli kertoi, että maamme vesistä oli arvioitu 10-15 prosenttia olevan saastuneita. ”Ihmisen pyrkimys saada luonnosta irti mahdollisimman suuri hyöty on sotien
702 Leino-Kaukiainen 1999, 64–66.
703 Nienstedt, 1997, 97–106.
704 Emäntä 10/1970, 25.
705 Emäntä 10/1970, 25.
706 Katko & Lehtonen 1999, 26–27.
jälkeisinä vuosina ollut merkittävin vesistöjä muuttava tekijä”707 Teollistumisen ja kaupungistumisen kerrottiin olevan syynä jätevesien aiheuttamiin vesistöjen pilaantumisiin. Artikkeli antaa joitakin käytännön neuvoja kotitalouksille. Pesuaineiden fosfaattipitoisuudet ja niiden vähentäminen tulivat esille tässäkin kirjoituksessa. Jokamiehen suojeluohjeissa ja tässä artikkelissa neuvottiin kaatamaan pesuvedet maahan, jolloin maaperän suodattavavaikutus puhdistaisi pesuvesiä ennen niiden joutumista vesistöihin.
Pääkirjoitus samalta vuodelta totesi, että korkea elintaso edellytti veden kulutusta. Huolena oli puhtaan veden riittäminen myös tulevaisuudessa. Tässäkin kirjoituksessa patistettiin ihmisiä omaan toimintaan eikä odottamaan viranomaisvetoista vesiensuojelutoimintaa. ”Tarvitsemmeko aina lainsäädäntöä ja rangaistuksen uhkaa ennen kuin osaamme parantaa tapojamme ja ajatella myös tulevaisuutta? Eikö oma ja koko kansan terveys vaatisi toimimaan ympäristöystävällisesti?” 708
Pesuaineiden vaikutuksia käsiteltiin myös omassa artikkelissa. Artikkeli suhtautui asiaan niin, että pesuaineiden pitoisuuksia tulisi muuttaa ympäristöystävällisimmiksi. ”On tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä vaikuttamaan valmisteen ominaisuuksiin kuin sen haitallisten vaikutusten ehkäisemiseen.”709 Vastuun tulisi olla kaupalla, joka ei saisi myydä haitallisia pesuaineita. Vastuu ja ominaisuuksien selvittäminen eivät olisi Emäntälehden mielestä saaneet jäädä kuluttajalle.
Vesiensuojeluartikkeleissa korostettiin usein maamme vesistöjen haurautta saastumiselle ja harhakuvitelmaa, että käyttövesimäärämme ovat ylettömän suuria.710 Tämä oli retorinen keino yrittää motivoida ja saada ihmiset heräämään tilanteeseen, jossa uudet elämäntavat olivat riski puhtaille vesistöille. Vielä 1960-luvulla herättely vesiensuojeluun on epämääräisempää ja neuvot suojelutoimiin koskivat lähinnä viemäri-tai käymälävesien ympäristöystävällistä hoitoa.
Heti vuosikymmenen vaihtuessa Emäntälehteen alkoi tulla konkreettisia arkielämän vesiensuojeluohjeita. Toisaalta lehdessä vedottiin yksilön vastuuseen, mutta toisaalta tuotiin myös esille, että kuluttajan ei tulisi joutua selvittämään tuotteiden ympäristöystävällisyyttä, vaan kauppojen valikoimien tulisi muuttua. Vesiensuojelusta kirjoitettiin varsin rauhalliseen sävyyn. Kirjoituksissa korostui kuitenkin huoli, ja ongelma tehtiin konkreettiseksi kaikkia koskevaksi. Vesiensuojelussa
707 Emäntä 7/1974, 7, 38.
708 Emäntä 7/1974, 5.
709 Emäntä 7/1974, 6.
710 Katso esim. Emäntä 6/1965, 174; 3/1970, 18; 7/1974, 7.
haettiin ryhmähenkeä. Kirjoitukset välittivät viestiä, että ongelma oli yhteinen. Koska vesiensuojelu koettiin kalliiksi, Emäntälehti toi toistuvasti esille, että ennaltaehkäisy tulisi kuitenkin halvemmaksi kuin tuhon selvittäminen.
”…ei ole paikallaan hakea syntipukkia vain yhdeltä suunnalta ja vyöryttää kaikki tämän kannettavaksi (esim. teollisuuden kuten julkisuudessa on esitetty). Olemme kaikki osasyyllisiä. Näin ollen vastuu tulee meille kaikille.”711 Kirjoitus kuvaa, kuinka vesiensuojeluun kannustettiin kaikkia, mutta kannanotto tuntuu kohtuuttomalle: yksittäisen kansalaisen osuus vesien saastumisesta oli kuitenkin todella pieni. Teollisuus vastasi 75 prosenttia vesistöjen saastumisesta, josta metsäteollisuuden osuus oli merkittävän suuri.
Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa vesiensuojelussa arvioitiin hyötyjä ja haittoja vain talouden näkökulmasta. Tällä tarkoitettiin sitä, että erityisesti metsäteollisuuden hyödyt nähtiin huomattavan paljon suurempina kuin sen aiheuttamat ympäristölliset haitat. Vesiensuojelun hidas kehittyminen Suomessa selittyy metsäteollisuuden tärkeällä ja vahvalla yhteiskunnallisella asemalla.712
Esimerkiksi kalojen elohopeakohu laittoi päättäjät vaikeaan tilanteeseen. Kansa vaati nopeita päätöksiä ja lakien kiristämistä, ja samaan aikaan metsäteollisuus valitti puhdistusjärjestelmien kalleuden aiheuttavan teollisuuden alalle taloudellisia ongelmia. Saastumisten jatkuessa ilmapiiri vähitellen muuttui, mistä kertoo vuonna 1970 silloisen pääministerin Mauno Koiviston kannanotto saastumistilanteeseen. Hän totesi, että metsäteollisuuden toimintaa oli katsottu pitkään läpi sormien sallien ympäristön saastuttaminen. Vaikka hän puhui päästöjen kuriin laittamisesta, niin hänenkin puheessaan oli vielä paljon talousnäkökantaa mukana muun muassa ajatuksin ”mahdollisuuksien rajoissa” ja ”kansantaloudellisten rasitteiden minimointi”.713
Vesiensuojeluun ei liittynyt niin voimakkaita tunnelatauksia kuin aiemmin käsiteltyihin ympäristöluokkiin, vaan kirjoitukset olivat pääsääntöisesti hyvin neutraaleja, mikä on varsinkin 1970-luvun kirjoituksissa hyvin poikkeavaa esimerkiksi Ympäristötietoisuus -luokan kirjoitusten sävyyn verrattuna. Emäntälehdessä korostui kansantalouden merkitys tämän tutkimusajanjakson aikana.
Metsäteollisuuden suuri vaikutus tuon ajan kansantalouteen voi olla syynä siihen, ettei Marttajärjestö halunnut nostaa vesien saastumista ja siihen liittyviä suojelukysymyksiä vahvasävyisesti lehdessä
711 Emäntä 7-8/1970, 14.
712 Laine & Peltonen 2003, 145–147.
713 Leino-Kaukiainen 1999, 59–65.
esiin. Tätä tukee myös edellä oleva lainaus, jossa vastuuta ei haluttu kohdentaa metsäteollisuuteen sekä vesiaiheen verrattain vaisu läsnäolo lehdessä, vaikka aihe sai valtakunnallisesti ajoittain hyvinkin suurta huomiota ja kuohuntaa.
Merkille pantavaa on, ettei valtakunnalliset vesien saastumiseen liittyneet kohut heijastuneet juurikaan Emäntälehteen. Kalojen elohopeakohun lisäksi esimerkiksi Itämeren saastuminen ja sen vaikutukset muun muassa merikotkiin olivat tiedotusvälineissä aktiivisesti esillä714. Jälkimmäiset eivät näkyneet Emäntälehdessä ollenkaan. Emäntälehti ei ottanut osaa vesiensuojelukohuihin, vaan keskittyi lähinnä niihin seikkoihin, joihin yksittäiset kotitaloudet pystyivät vaikuttamaan omilla toimillaan, kuten viemäröintiin ja pesuainevesien käsittelyyn.
Emäntälehden pääkirjoituksessa vakuuteltiin vesivalvonnan puolesta kesällä 1974.
”Lainsäädännöllisin keinoin valvotaan teollisuus- ja yritystoiminnan ympäristöön kohdistuvia haittavaikutuksia.”715 Kirjoitus on ristiriidassa yhteiskunnallisen ympäristöpolitiikan kanssa, koska tarvittavia päätöksiä ei saatu aikaiseksi, ja teollisuus sai edelleenkin saastuttaa varsin vapaasti jälkeenjääneen vesilain ollessa edelleen voimassa. Samassa lehdessä diplomi-insinöörin kirjoittamassa vesiartikkelissa mainittiin, että metsäteollisuus oli selvästi haitallisin vesistöjen kuormittaja.716 Kun järjestön ulkopuolinen asiantuntija toi lehdessä esille metsäteollisuuden roolin saastuttajana, pääkirjoituksessa korostettiin vesiensuojelun valvontaa. On mahdollista, että tapaus oli vain sattumaa, mutta se sopii myös hyvin siihen kuvaan, että Marttajärjestö ei halunnut nostaa esille teollisuuden osuutta vesistöjen saastuttajana.
Vesiaiheisissa kirjoituksissa käytettiin samalla tavalla me -muotoa retorisena keinona kuin Ympäristönsuojelu ja -tietoisuus -luokassa. Asia oli meidän kaikkien yhteinen ja kosketti meitä kaikkia. ”Ehkä tuntuu oudolta, että meidänkin vesirikkaassa maassamme voisi vesikysymys muodostua pulmaksi, mutta näin kuitenkin on. Laadullisesti hyvää vettä ei kaikkialla maassamme ole kohtuullisin kustannuksin enää nykyään riittävästi saatavissa.”717 Reaalisia perusteita käytettiin runsaasti ja asioista kerrottiin usein faktoina, jota voimistettiin käyttämällä numerotietoa. Reaalisia ja arvostamisen perusteita käytettiin lomittain toistensa kanssa. Tälle aineistolle oli tyypillistä sitoa fakta ja arvot yhteen ja viestittää asia vielä me -muodossa. Tästä esimerkkinä artikkeli, jossa kerrottiin
714 Halkka 2008, 116–119.
715 Emäntä 7/1974, 5.
716 Emäntä 7/1974, 7, 38.
717 Emäntä 6/1965, 174.
juomaveden laatuun liittyviä faktoja, mutta lopussa arvot otettiin mukaan kirjoitukseen. ” Tähän päämäärään pääsemme parhaiten järkiperäisesti suojelemalla vesistöjämme ja ympäristöämme likaantumiselta sekä korjaamalla epäkohtia, vahinkoja ja laiminlyöntejä, jotka ovat pilanneet arvokasta luonnonrikkauttamme, vettä.”718
Aivan kuten yllä olevassa lainauksessa adjektiivia arvokas yhdistettiin kirjoituksissa veteen ja vesistöihin, millä haluttiin tuoda esiin vesistöjemme arvo ja tärkeys. Ääri-ilmaisuna käytettiin muun muassa välttämätön -sanaa nimenomaan vesiensuojelutoimenpiteiden kohdalla korostamaan, ettei muuta mahdollisuutta ollut kuin tarttua näihin toimiin ja käytäntöihin.
Vesiensuojeluaiheeseen liittyi kaupungistuminen, elintason nousu ja teollistuminen. Useissa asiaa käsittelevissä artikkeleissa suurten yhteiskunnallisten muutosten koettiin olevan vesien saastumisen taustalla. Elintason nousun ymmärrettiin liittyvän vesiongelmiin, ja toisaalta uuden elämäntavan vaativan korkeaa vedenkulutusta. Kirjoituksista voi havaita, että kohonneeseen elintasoon liitettiin korkea vedenkulutus, mutta myös sävy, että vettä kulutettiin kyseenalaisen paljon. Toisaalta samanlaista ohjausta kulutuksen vähentämiseen kuin esimerkiksi kasvinsuojeluaineiden kohdalla ei ollut havaittavissa. ”Kehitys tuo mukanaan aina uudet pulmat.” Tämä lainaus kuvaa varsin hyvin Emäntälehden asennetta vesiensuojeluun. Asia tiedostettiin, mutta siihen suhtauduttiin kuin välttämättömänä pahana, jonka parantamiseen jokaisen tulisi arkielämässään osallistua, mutta josta toisaalta oli turha pitää liikaa meteliä.