Lähestyn pro gradu -tutkielmassani kestävää aluepolitiikkaa alueellisen koheesion lisäksi elinvoimaisuuden käsitteen kautta. Edellä mainitut näkökulmat ovat osittain päällekkäisiä niihin liittyvien samanlaisten kehityskulkujen ja muuttujien vuoksi. Valitsin elinvoimaisuu-den toiseksi kestävän aluepolitiikan tarkastelemisen näkökulmaksi sen vuoksi, että kuntien hallinnon ja rakenteen uudistamisen erääksi tavoitteeksi mainitaan usein juuri kunnan elin-voimaisuuden tukeminen ja parantaminen. Esimerkiksi Jyrki Kataisen hallituksen vuonna 2009 eduskunnalle antamassa kuntien hallinnollisen aseman uudistamista kuntajaon muut-tamisen kautta käsitelleessä esityksessä elinvoimainen kuntarakenne mainitaan erääksi uu-distuksen tavoitteeksi (Valtioneuvosto 2009, 34–35). Valtiovallan pyrkimys kunnan elinvoi-maisuuden korostamiseen näkyy myös tulevassa alueuudistuksessa, jonka osana sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät uusien itsehallinnollisten maakuntien järjestämisvastuulle. Kysei-sessä alueuudistuksessa kuntien erääksi tehtäväksi on tarkoitus jättää juuri sen muodostaman alueen ja yhteisön elinvoimaisuuden turvaaminen. (Valtioneuvosto 2016a, 1–2 ja 135.)
Mathur, Ryynänen ja Nystedt määrittelevät teoksessaan Communities at Risk joitakin teki-jöitä, joita kuntalaiset tarvitsevat voidakseen hyvin, sekä piirteitä tai ominaisuuksia, joita kunnat tarvitsevat ollakseen elinvoimaisia. Ensinnäkin kuntia koskevat universaalit vaati-mukset esimerkiksi terveydenhuoltopalveluista, koulutusmahdollisuuksista, riittävästä ra-vinnosta sekä ajattelun ja toiminnan vapaudesta. Lisäksi edellä mainittujen tutkijoiden mu-kaan kunnalla tulisi olla riittävä väestöpohja sekä hyvällä tasolla oleva väestöllinen huolto-suhde, sillä julkisten palvelujen kulut katetaan osittain työssäkäyvän väestön maksamilla verovaroilla. Kunnan alueella tulisi myös olla tarjolla riittävästi hyödykkeitä ja palveluita riittävän alhaiseen hintaan. Menestyvän kunnan tunnusmerkkeihin Mathur, Ryynänen ja Ny-stedt laskevat myös kunnan riittävän sosiaalisen pääoman sekä tarvittavat liikenne- ja vies-tintäyhteydet, toimivat infrastruktuurin ja markkinat, sekä tarpeeksi suuren tarjolla olevien julkisten palveluiden määrän. (Mathur ym. 2003, 4 ja 15.)
Kunnalla voidaan Henna Paanasen, Arto Haverin ja Jenni Airaksisen mukaan katsoa olevan niin kutsuttu elinvoimatehtävä, jolla tarkoitetaan kunnan perustehtäväksi luokiteltua kunnan alueella asuvien henkilöiden, sekä sen alueella toimivien yritysten ja muiden toimijoiden tukemista sekä hyvinvoinnin edistämistä. Kunnan elinvoimaisuuteen voidaan erityisesti kunnan hallintoon ja johtamiseen liittyvästä näkökulmasta määritellä kuuluvan kunnalla
käytettävissä olevat resurssit, kunnan sosiaaliseen pääomaan liittyvän vuorovaikutuksen, sekä asennoitumiseen tulevaisuuteen ja halun kehittyä. Kunnilla olevat resurssit luovat Paa-nasen, Haverin ja Airaksisen mukaan kunnille mahdollisuuksia, mutta myös uhkia, jotka täytyy ottaa huomioon kunnan toiminnan suunnittelussa. Vuorovaikutus niin kunnan sisällä kuin sen ulkopuolisten toimijoiden kanssa on puolestaan tärkeää sen vuoksi, että se vahvistaa yhteisöllisyyttä sekä tukee uudenlaisten toimintatapojen kehittämistä. Tulevaisuuteen asen-noitumisella on kunnan elinvoimaisuuden kannalta tärkeä merkitys sen vuoksi, että kuntien on kohdistettava resurssejaan kestävään ja tulevaisuuden huomioon ottavaan toimintaan, jotta kunta voisi kehittyä ja sopeutua mahdollisiin uudenlaisiin toimintaympäristöihin. (Paa-nanen, Haveri & Airaksinen 2014, 16–20.)
Elinvoimaisuuden käsitettä voidaan lähestyä myös yhteisön elinvoimaisuuden määrittelemi-sen kautta. Jake Harwood, Howard Giles ja Richard Y. Bourhis ovat määritelleet elinvoi-maisuuden merkitystä erilaisten etnisten ja kielellisten ryhmien näkökulmasta, mutta heidän ajatuksensa yhteisön elinvoimaisuudesta voisivat sopia myös kuntarajojen määrittelemien yhteisöjen elinvoimaisuuden arviointiin. Harwoodin, Gilesin ja Bourhisin mukaan yhteisön elinvoimaisuus koostuu kolmesta eri osa-alueesta: väestöllisistä, institutionaalisista ja yhtei-sön asemaan tai statukseen liittyvistä tekijöistä. Väestöllisillä tekijöillä tarkoitetaan väestön määrän, ikärakenteen ja muuttoliikkeen lisäksi myös asutuksen jakautumista alueella. Insti-tutionaaliset tekijät tarkoittavat puolestaan erilaisten institutionaalisten toimijoiden tarjoa-maa tukea ja kontrollia yhteisöille, tässä tapauksessa kunnille. Yhteisön statukseen tai ase-maan alueellisesti vaikuttavat puolestaan sen taloudellinen, sosiaalinen sekä historiallinen asema. (Harwood, Giles & Bourhis 1994, 168–169.) Kunnan muodostaman yhteisön elin-voimaisuuteen vaikuttavia institutionaalisia tekijöitä voisivat olla esimerkiksi valtion kuntiin kohdistama säätely sekä kunnan asema kunnalliseen yhteistoimintaan liittyvissä organisaa-tioissa.
Tässä tutkielmassa liitän kunnan taloudellisen, sosiaalisen ja historiallisen aseman kunnan käytössä oleviin sosiaalisiin ja taloudellisiin resursseihin. Käsittelenkin yhteisön elinvoimai-suuteen kuuluvaa yhteisön statusta osittain alueellisen koheesioon kuuluvien sosiaalisten ja taloudellisten resurssien kautta. Edellä mainitut näkökulmat, alueellinen koheesio ja kunnan elinvoimaisuus, nivoutuvat muutenkin monin tavoin yhteen, sillä esimerkiksi väestöllisillä
tekijöillä on suuri merkitys sekä kuntien muodostaman yhteistoiminta-alueen alueellisen ko-heesion, että kunnan ja edellä mainitun yhteistoiminta-alueen elinvoimaisuuden määritte-lyssä.
Elinvoimaisuutta voidaan siis määritellä aluepolitiikan näkökulmasta esimerkiksi alueen tai kunnan väestöllisten tekijöiden kautta. Muuttoliike on alueellisen elinvoimaisuuden kan-nalta tärkeä käsite sen vuoksi, että se suuntautuu yleensä voimakkaimmin alueille, joissa taloudellinen tilanne on hyvä ja ansiomahdollisuudet korkeita. Innovaatiorahoituskeskus Te-kesin vuonna 2009 julkaiseman katsauksen mukaan alueen taloudellisilla resursseilla ja muuttoliikkeellä onkin tilastollisesti merkitsevä yhteys. Taloudellisesti heikommin menes-tyvillä alueilla nettomuuttoliike, eli alueelle muuttavien ja siltä pois muuttavien välinen ero-tus, oli tutkimuksen mukaan negatiivinen, eli alueelta muutti pois enemmän väestöä kuin mitä sinne suuntautui muuttoliikettä. (Nikula 2009, 10.)
Muuttoliikkeen epätasaisesta alueellisesta jakautumisesta voi seurata myös muuttoalueiden, kuten kuntien, väestöpohjan muuttuminen. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että taloudellisesti vahvoille ja kasvaville alueille muuttava nuori väestö on yleensä hyvin koulutettua. Tällöin muuttotappioalueiden sosiaaliset resurssit tai niin kutsuttu inhimillinen pääoma heikkenevät, ja alueen kilpailukyvyn alentuminen kiihtyy. Nuoren, 15–40-vuotiaan väestön kuntarajat ylittävä muuttoliike on lisääntynyt viimeisten vuosikymmenten aikana, minkä seurauksena nuori ja koulutettu väestö on keskittynyt aiempaa harvemmille alueille. Eräs syy nuorten muuttoliikkeelle on kotikunnan vähäisten työllistymismahdollisuuksien lisäksi koulutus, jonka perässä muutetaan toiselle paikkakunnalle. Alueellisten kehityserojen tai elinvoimai-suuden kannalta tämä on ongelmallista silloin, jos työikäinen väestö ei koulutuksen hankki-misen jälkeen palaa kotikuntaansa tai sen lähialueille. (Nikula 2009, 13 ja 18.)
Nuoresta väestöstä poiketen ikääntyneen väestön sijoittuminen eri alueille on nykyään tasai-sempaa kuin 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Jos ikääntynyt väestö kuitenkin kes-kittyy esimerkiksi työikäisen väestön muuttoliikkeen seurauksena, sillä voi olla huomattavia taloudellisia vaikutuksia ikärakenteeltaan vanhemmille kunnille. Vanhempi väestö tarvitsee keskimääräistä enemmän sosiaali- ja terveyspalveluja, mikä kasvattaa väestölliseltä huolto-suhteeltaan heikompien kuntien julkisiin palveluihin liittyviä kustannuksia. Kunnan tarjoa-mat palvelut rahoitetaan osittain kuntien keräämien verovarojen avulla, minkä vuoksi suuret palveluihin liittyvät kustannukset voivat lisätä kunnan verotasoa. Muita kuntia korkeampi
verotaso ei taas houkuttele uusia työikäisiä asukkaita, jotka olisivat tärkeitä kunnan kilpai-lukyvyn kehittämisessä. (Nikula 2009, 14.) Väestön ikärakenteen vaikutuksia alueen elin-voimaisuudelle käsitellään myös Työ- ja elinkeinoministeriön vuosille 2011–2015 laadi-tussa alueellisen kehittämisen ohjelmassa. Kyseisen ohjelman mukaan haasteita suomalai-selle aluekehityksuomalai-selle ja alueiden elinvoimaisuuden turvaamisuomalai-selle tuovat lähivuosina juuri väestön ikääntyminen sekä julkisen sektorin taloudellisten resurssien heikentyminen. (TEM 2012, 5.)
Kunnan elinvoimaisuuteen vaikuttavaksi tekijäksi voidaan edellä mainittujen seikkojen li-säksi laskea myös kunnan harjoittama kauppa sekä mahdollisuus tukea alueellaan toimivia yrityksiä innovaatiotoiminnan kehittämisen kautta. Innovaatiotoiminta liittyy Markku Koti-laisen mukaan niin yksityisen kuin julkisenkin sektorin toimintaan. Innovaatiotoiminnan ke-hittämisessä tärkeää onkin yksityisten, julkisten ja kansainvälistyen toimijoiden verkosto, joista erään tärkeän osan muodostavat alueen korkeakoulut. (Kotilainen 2009, 139 ja 141.) Ulkomaankauppa on myös monille alue- ja paikallistalouksille tärkeä elinvoimaisuuden tu-kemisen tekijä, sillä alueella katsotaan olevan sitä paremmat menestymismahdollisuudet, mitä laajemmalle alueelle se pystyy myymään tarjoamiaan tuotteita ja palveluita (Nikula 2009, 29). Taloudellinen kasvu ja sen tukeminen lasketaankin laajemminkin osaksi kestävän aluepolitiikan toteuttamista (Hilding-Rydevik & Clement 2004b, 40).
Suomen Kuntaliiton vuonna 2011 julkaisemassa Elinvoimainen kunta -julkaisussa määritel-lään myös kuntien elinvoimaisuuteen liittyviä tekijöitä. Elinvoimaisuuden edellytyksiksi las-kentaan muun muassa kunnan taloudellisesti vahva asema, jonka tulisi kestää esimerkiksi kunnassa tapahtuvat ikärakenteen muutokset. Kunnasta löytyvät sosiaaliset resurssit, kuten yhteisöllisyys, lasketaan myös kunnan elinvoimaisuuden kriteeriksi. Sosiaalisiksi resurs-seiksi lasketaan Kuntaliiton julkaisussa myös kuntalaisten vaikutusmahdollisuudet sekä kunnassa tapahtuva vuorovaikutus. Tarvittavat ja laadukkaat julkiset ja kaupalliset palvelut ovat myös tärkeitä kunnan elinvoimaisuuden turvaamisessa. Monipuolinen elinkeinora-kenne lisää puolestaan työpaikkoja ja verotuloja, ja siten kunnan elinvoimaisuutta. Houkut-televa elinympäristö sekä tarjolla oleva riittävä ja osaamistasoltaan korkea työvoima voidaan myös laskea kuuluviksi kunnan elinvoimaisuuden edellytyksiin. Kuntien tulisi Kuntaliiton julkaisun mukaan ottaa elinvoimaisuuttaan kehittäessään huomioon omat erikoispiirteensä ja toimia niiden mukaan. (Sallinen ym. 2011, 3–9.)