Elämäkertatutkimuksen metodikirjallisuudessa käsitellään laajasti aineiston lu-kemistapoja. Elämäkertatutkija selittää lukutapaansa esimerkiksi niin, että samal-ta tekstiltä kysytään eri luensamal-takerroilla eri kysymyksiä. Ensimmäisellä kerralla luodaan kokonaiskuva, jota leimaa välitön kokemus, vaikka se takertuu myös pikkuseikkoihin. Lukukertojen lisääntyessä on mahdollista, että epämääräisyys lisääntyy sen sijaan, että tulkinta tihenisi, voi tulla uusia kerrostumia ja vanhojen hylkäämistä. Koodit, alleviivaukset, huomautukset avaavat tietä edellisen luku-kerran jäljille tai sitten entisten jälkien toistamiseen. (Vilkko 1997, 73.)
Hyvärinen (1994) puhuu metodisesta lukutavasta. Siinä tutkija soveltaa metodia tekstiin, asiaan tai ihmiseen siten, että hän etukäteen tietää, mitä on saamassa aineistosta irti. Hän esittää aineistolleen kysymyksiä ”mitä” ja ”miksi”. Vastaa-vasti niin sanotun inspiroituneen lukutavan avulla lukija toivoo itse muuttuvansa tai muuttavansa käsitteitään tulkinnan seurauksena. Lukija voi löytää kosketus-pintaa luettuun eletystä elämästä, elinympäristöistä, aikalaisista ja heidän käy-tännöistään. (Hyvärinen 1994, 54.)
Narratiivista tutkimustapaa edustavien tutkijoiden mukaan narratiivinen lukuta-pa vaatii kolmen eri kertomuksen jatkuvaa keskinäistä dialogia: kertojan äänen mukanaoloa, taustateoriaa ja lukijan reflektiivistä aineiston lukutapaa ja tulkin-taa.61 Miten tutkija sitten löytää tarinoista sen, millä on yleistä kiinnostavuutta?
Mikä on se kohta, joka puhuttelee myös muita lukijoita? Eräsaari (1995) pohtii kysymystä seuraavasti:
61 Etnografit, muun muassa Leena Eräsaari (1995, 80), pohtivat tutkijan läsnäoloa tekstissä tai vaihtoehtoisesti tutkijan läsnäolon häivyttämistä tekstistä. Tutkijan läsnäolo tekstissä minä-kertojana saattaa tehdä tekstistä omakohtaisemman, vetää lukijan mukaansa, luoda dialogisen suhteen kirjoittajan ja lukijan välille, herättää lukijan sympatioita tai herättää lukijassa aggressii-visuutta ja ärtymystä, varsinkin jos minä-muodon käyttö on liian toistuvaa tai perusteetonta.
Palmu (2003, 16) ratkaisi ongelman käyttämällä vaihtelevasti minä-muotoa ja tutkija-muotoa kulloisesta asiayhteydestä ja omakohtaisuudesta riippuen. Erityisesti naistutkimuksen piirissä on tarkasteltu tekstin henkilökohtaisuutta, minän positiota ja kirjoittajaminää. Kirjoittajaminää prob-lematisoitaessa voidaan Eräsaaren (1995, 61) mukaan puhua itsensä ”kehystämisestä” (engl.
framing), itsensä paikantamisesta (engl. localizing yourself), näkökulmasta (engl. standpoint) tai tunnustuksellisuudesta (engl. confessions).
Olisin valmis nimittämään sitä havaitsemiseksi tai havahtumiseksi. Tälle havah-tumiselle on tunnusomaista hetkellinen oivallus, aistien terästymisen tunne. Ha-vahtumiseen liittyy myös samastuminen siten, että samuuden ja yhtäläisyyksien lisäksi tunnistaa myös eroavuuden ja erilaisuuden. Jotta tutkija kykenisi valitse-maan erilaisesta rannattomasta materiaalista lukijaa havahduttavat yksityiskoh-dat, täytyy hänen itsensä ne jollakin tavalla tunnistaa. Miten? Etnografiat synty-vät tutkijan ja kuvattavan kokemusten leikkauskohdissa. Kun kaksi autobiografi-aa kohtautobiografi-aa, niin kohtautobiografi-aamisessa on läsnä kaksi kokemushistoriautobiografi-aa. Kohtautobiografi-aaminen voi olla rutiininomainen, mutta ainakin siihen sisältyy mahdollisuus, eikä vähi-ten lukijan suurien odotusvähi-ten takia. (Eräsaari 1995, 119–120.)
Aineiston lukutapani ei perustu ennalta määrättyyn muottiin. Vaikka kirjallisuu-desta löytyy erilaisia lukutapojen analyyseja ja vertailuja, viime kädessä tutkijan ja aineiston vuoropuhelu on aina persoonallista.
Kertomusta voidaan lukea sen mukaan, löytyykö siitä jokin ideaalitila, jota tavoi-tellaan tai sitten päämäärä, jota pitää vältellä. Päämäärää voidaan kuvailla myös odotusanalyysin (Hyvärinen 1994, 50, 57) tai ydinepisodin (Mishler 1986, 236–
237) käsitteillä. Alasuutari (1999) puhuu juonellisuudesta itsestään selvänä il-miönä tarinassa. Hän tähdentää, että kirjoitus sisältää tietyn kirjoittajan konstru-oiman argumentaatiostruktuurin. Kirjoittaja hyväksyy tietyt premissit, eksplisiit-tisesti tai implisiiteksplisiit-tisesti ilmaistut tavoiteltavat päämäärät, ja ratkaisee, mitkä estävät tai vaikeuttavat päämäärän saavuttamista ja mitkä taas edistävät sitä.
(Alasuutari 1999, 137.)
Myöhemmillä lukukerroilla aineiston moninaisuus, kerroksellisuus ja monien eri ideaalitilojen yhtäaikainen ja jopa ristiriitainen läsnäolo tekivät tulkinnan huo-mattavasti monisyisemmäksi, mutta ensilukemalla opettajien kertomuksista kävi selväksi yksi tietty ideaalitila: Ihanteena näyttäytyy eläkkeelle siirtymiseen asti tunnollisesti, innostuneesti, terveenä ja osaavana toimiva opettaja, joka on lop-puun saakka oppilaiden ja työtovereiden pitämä. Hän siirtyy tarpeellisten vuosi-en täyttyessä jonkinlaistvuosi-en huomionosoitustvuosi-en saattelemana ja riittävän eläkkevuosi-en ansainneena nauttimaan uudesta vapaudesta ja vapaa-ajasta. Kerronnan tehtävänä oli tehdä selkoa siitä, miten itse määrittyy suhteessa ideaalitilaan.
Havainnollistan sitaattiesimerkein, mitä löytyneellä ideaalilla tarkoitan. Ensinnä-kin tärkeänä nähdään se, että opettaja on oppilaiden pitämä loppuun saakka.
Mitä lähemmäksi eläkkeellejääntipäivä, kevätlukukauden viimeinen päivä 2002 tuli, sitä surullisemmiksi oppilaat muuttuivat. Keskustelimme asiasta paljon. He halusivat, että jatkaisin vielä kaksi vuotta heidän opettajanaan. (Luokanopettaja.)
Pienet oppilaat osoittavat ”pitämistään”, isommat oppilaat enemmän arvostusta ja luottamusta opettajan ammattitaitoon.
Mä jouduin käymään joka päivä opettajana itseni kanssa tilin ja aina siihen liittyi jotakin häpeää, syyllisyyttä ja tappiota, mutta kuitenkin semmoinen varmuus.
Kun on ollut niin kauan samassa talossa, kuuluu kalustoon. Oppilailla on käsitys, että toi ihminen kuuluu tänne. Oppilaiden asenteet on loppuun asti myönteiset.
Lukiolaiset arvostaa asiantuntemusta. Ne tietää, että vanhoilla sitä on. (Aineen-opettaja.)
Työssä olisi hyvä olla loppuun saakka, jotta eläkepäivät olisivat taloudellisesti turvatut.
En todellakaan ole valmis jäämään työstä pois kansaneläketasoisella työeläk-keellä. Sillä ei voi toteuttaa tulevan ajan toiveitaan. (Aineenopettaja.)
Ylipäätään on kunnia-asia olla loppuun asti työssä, täysinpalvellut.
On ollut itsestään selvää, et mä teen sitä työtä siihen asti kun on päätepiste (Ai-neenopettaja).
Yksilö kaipaa arvostusta ja sen osoitusta tehdystä urasta. Eläkkeelle siirtyvä opettaja toivoo jonkinlaista elämäntehtävänsä huomioimista jäädessään työstä eläkkeelle. Opettajien kertomuksissa oli esillä useita esimerkkejä huomionosoi-tuksista: kaupungin yhteinen tilaisuus, johon koottiin useiden koulujen eläkkeelle siirtyviä opettajia, omassa koulussa joko itse eläkkeelle siirtyvän järjestämä tai koulun johdon tai työtovereiden (yhdessä oppilaiden kanssa) järjestämä tilaisuus.
Esimerkit kertomuksissa luonnehtivat erilaisia juhlia ikimuistoisista ja lämmin-henkisistä jopa kylmäkiskoisiin, virallisista vapaamuotoisiin, suureellisista jär-jestelyistä spontaanimpeihin, monista erilaisista huomionosoituksista täydelli-seen huomiotta jättämitäydelli-seen. Opettajat kertoivat juhlista ja juhlimatta jäämisistä usein täysin oma-aloitteisesti.
Työkaverini olivat usuttaneet minut kevätjuhlien etupenkkiin istumaan mahdol-lisia seremonioita varten. Tapoihini ei kuulu yleensä istua etupenkissä. Silloin menin velvollisuudesta. Ja mitä tapahtui? Ei yhtään mitään. Tyhjä ei paukahda.
Siellä minä häpesin ja istuin posket punaisina. Rehtori ei edes maininnut minua.
(Aineenopettaja.)
Läksiäiset olivat komeat lahjoineen ja ohjelmineen. Harvemmin yhteisiin rien-toihin osallistuvat opettajatkin olivat mukana. Nyt oli kaikki! (Aineenopettaja.) Joiltakin opettajilta kysyin haastattelussa, mitä he odottavat viimeisiltä koulupäi-viltä.
Tutkija: ”Mitä sä odotat niiltä viimeisiltä koulupäiviltä? Haluatko juhlia?”
Opettaja: ”Kyllä mä haluan juhlat.”
Myös asiantuntijahaastattelussa ennen varsinaisia tutkimushaastatteluja sivuttiin aihetta ja haastateltava kiteytti siirtymän työstä eläkkeelle seuraavasti:
Työyhteisössä pitäisi olla sellainen vanhan perheen hyvä malli, että isovanhem-pia kunnioitetaan ja että sitä työtä, vaikka sitä tekisi ei-totunnaisella tavalla,
ar-vostettaisiin. Kukaan ei saa jäädä eläkkeelle sillai, et sen loppuelämä on tietyllä tavalla haavoitettu. Sitä uraa pitää voida muistella mielihyvällä. (Rehtori.) Kun kerronta tarkastelee kertojan suhdetta tavoiteltavaan päämäärään, voidaan löytää seuraavanlaiset kertomustyypit Gergenin ja Gergenin (1986) jaottelun mukaan:
• Progressiivinen kertomus (engl. progressive narrative), jossa elämä ete-nee onnistumisen ja menestyksen kautta asteittain kohti päämäärää. Myös tulevaisuus nähdään onnistumisina. Opettaja siirtyy tai on siirtynyt eläk-keelle nousujohtoisen uran päätteeksi, jolloin eläkeläk-keelle siirtyminen voi näyttäytyä jonkinlaisena kliimaksina uralle.
• Regressiivinen kertomus (engl. regressive narrative) on kertomus alas-päinmenosta, epäonnistumisista. Myös tulevaa ennakoidaan negatiivises-ti. Eläkkeelle siirtyminen ei ole myönteinen kokemus, niin ikään ura on sisältänyt vastoinkäymisiä.
• Pysyvyyskertomus (engl. stability narrative), jossa tapahtumat liittyvät toisiinsa niin, että tapahtumakulku etenee muuttumattomana suhteessa päämäärään, elämä vain kulkee eteenpäin ilman nousuja tai laskuja.
Opettaja siirtyy tai on siirtynyt eläkkeelle ”säällisessä” ajassa tasaisen uran päätteeksi. (Gergen & Gergen 1986, 27.)
Aineiston jakaminen kertomustyyppeihin ei ollut ongelmatonta. Esimerkiksi jos opettaja kertoo muuten onnistuneesta tai tasaisesta urasta, mutta keskittyy ker-ronnassaan vastoinkäymisiä sisältäneeseen eläkkeelle siirtymiseen, on luokittelu vaikeata. Se, että kerronta painottuu epäonnistuneeseen eläkkeelle siirtymiseen, vaikka ura olisi ollut tasainen tai jopa onnistuneen nousujohtoinen, tekee tässä luokittelussa kertomuksesta regressiivisen. Kyseinen eläkkeelle siirtymiseen liit-tyvä vastoinkäyminen saattaa olla kertomuksen käännekohta, joka motivoi koko kerronnan ja ylipäätään saa opettajan ottamaan tutkijaan yhteyttä. Toisaalta eläk-keelle pääsy voi olla kertomuksen huippukohta ja tasaisen uran kliimaksi ja myös syy siihen, miksi kertoja näkee oman tarinansa kertomisen arvoisena. Sen vuoksi kyseinen kertomus on tässä luokittelussa nähty progressiivisena. Näin ollen aineistossa oli seitsemän progressiivista kertomusta, joista yhdessä eläk-keelle pääsy oli koko kerronnan ja tasaisen uran käännekohta ja huippu. Muut kuusi progressiivista kertomusta olivat kuvailua onnistumisista sekä uran aikana että mahdollisen eläkkeelle siirtymisen yhteydessä. Regressiivisiä kertomuksia luokitteluni mukaan löytyi 11, joista epäonnistuneiksi kuvaillut viimeiset työ-vuodet ja/tai niihin liittynyt vastoinkäymisten sävyttämä eläkkeelle siirtyminen luonnehtivat seitsemää kertomusta. Neljässä kertomuksessa koko ura mahdol-lisine eläkkeelle siirtymisineen oli vastoinkäymisten sävyttämä. Pysyvyyskerto-muksia löytyi 11 ja kolmessa kertomuksessa oli kokemuksellisuuden aste niin alhainen, että päätelmää kertomustyypistä ei voi tehdä. Taulukossa 5 on kuvattu eri kertomustyyppien jakauma.
Taulukko 5. Aineiston jakautuminen kertomustyypin mukaan.
Kertomustyyppi Lukumäärä
Progressiivinen kertomus 7
Regressiivinen kertomus 11
Pysyvyyskertomus 11
Kertomustyyppi ei ilmene 3
Yhteensä 32
Ydinretoriikan löytymisen jälkeen luenta keskittyi nyansseihin. Ne joko tukivat ydinretoriikkaa tai olivat ristiriidassa sen suhteen. Huomio kiinnittyi myös niihin kertomuksiin, joissa ydinretoriikka koostui toisenlaiseen ideaalitilaan pyrkimi-sestä. Joissakin kertomuksissa ideaalitila saattoi olla mahdollisimman antoisat eläkevuodet ja kerronta keskittyi selvittämään niiden onnistumisen edellyttämiä järjestelyjä elämässä.
Kaikille kulttuurintuotteille, olivat ne sitten tekstejä, sävellyksiä, kuvia tai esteet-tisiä esineitä, on luontaista, että ne alkavat elää omaa elämäänsä varsinaisen luomisen jälkeen. Ne alkavat irtautua tekijäintentiosta kohti tulkitsijaintentiota.
(Suoranta 2000, 79.) Olen edennyt tutkimusprosessissani vaiheeseen, jossa on vuorossa analyysien ja tulkintojen teko. Tutkijan reflektiivinen lukijaääni on jo tullut ja tulee jatkossa entistä enemmän kertojaäänen rinnalle. Jos olisin etnogra-fi, jättäisin kentän (vrt. Palmu 2003).