9.1 Aktiivinen ikääntyminen kulttuurisena kertomuksena opettajanarratiiveissa
Busy hands are happy hands (Katz 2000, 145).
Kuinka moni meistä näkee itsensä huonokuntoisena, ylipainoisena, tylsistyneenä eläkeläisenä, jonka harrastuksena on television katselu ja radion kuuntelu? Kuin-ka moni kertoisi kyseisen vision itsestään tutkijalle tai ylipäätään kenellekään?
Ainakin jos kertojana on eläkkeelle siirtyvä tai siirtynyt opettaja, kertomus on päinvastainen.
Aktiivisen ikääntymisen kertomusta voisi luonnehtia jopa välttämättömäksi reto-riikaksi 2000-luvun länsimaisessa kulttuurissa. Mitä pidemmälle elämänkulus-saan yksilö säilyttää riippumattomuutensa, sitä etäämpänä pysyvät kauhuskenaa-riot sairaalaan vuoteeseen hylätystä vanhuksesta. Oma aktiivisuus on edellytys riippumattomuudelle. Niin sanottu voimavaradiskurssi ikääntyneistä, minkä si-sälle aktiivisen ikääntymisen konstruktio asettuu, on lähes viralliseksi luokitelta-va ikääntymispoliittinen kannanotto.
Yleensä vanhustutkimuksessa aktiivisuudella viitataan kolmenlaiseen aktiivisuu-den muotoon: liikunnan harjoittamiseen, sosiaaliseen osallistumiseen ja kiinnos-tukseen jokapäiväisistä elämän ilmiöistä. Aktiivisuuden tavoitteeksi asetetaan hyvinvoiva ikääntynyt henkilö. (Katz 2000, 136.) Aktiivisuuden kautta voidaan saavuttaa hyvinvointia, joka takaa onnistuneen vanhenemisen. Vanheneminen on onnistunut, mikäli saa elää pitkään, terveenä ja tyytyväisenä (Palmore 1985, 29).
Ikääntyneet opettajat ovat sisäistäneet kulttuurisen kertomuksen aktiivisesta ikääntymisestä. Tämä ei tarkoita sen vastaansanomatonta hyväksyntää, vaan sitä, että aktiivisen ikääntymisen käsitteeseen otetaan kantaa samalla, kun kerrotaan omista kokemuksista ja suunnitelmista. Sirkan narratiivi on esimerkki aktiivisen ikääntymisen kulttuurisen kertomuksen omaksumisesta osaksi omaa tarinaa.
Sirkka todentaa Katzin (2000) busy bodies -konseption omassa tarinassaan itses-tään aina kiireisenä eläkeläisenä. Hänelle eläkkeellä olo merkitsee itsestä ulos-päin suuntautuvaa aktiivisuutta, sosiaalista osallistumista vaihtuvissa ja moninai-sissa yhteyksissä.
Katz (2000) pohtii ikääntyneisiin kohdistuvaa aktiivisuuden vaatimusta laajem-massa poliittisessa kontekstissa ja ulottaa sen koskemaan koko uusliberalistista
yhteiskuntaa.78 Paitsi että ikääntyneiden aktiivisuus on dominoiva lääketieteelli-nen ja kulttuurilääketieteelli-nen ihanne, hälääketieteelli-nen mukaansa uusliberalistisessa länsimaisessa yhteiskunnassa kaikki ei-tuottavat tahot pyritään voimaannuttamaan ja saatta-maan tuottaviksi, niin myös ikääntyneet henkilöt. Tuottavuus-sana on korvattu ilmauksella aktiivisuus.
Produktiivisen vanhenemisen käsite on myös osa suomalaista voimavaradiskurs-sia. Käsitteen keskeisenä sisältönä on näkemys ikääntyneen ihmisen käyttämät-tömistä, arvokkaista voimavaroista, jotka he erilaisin aktiviteetein voivat valjas-taa joko palkkatyöhön tai ei-palkkatyöhön kuten kotityö, lastenhoito, vapaaeh-toistyö tai omaishoito. Myös kouluttautuminen (vrt. elinikäinen oppiminen) ja uusien taitojen hankkiminen luetaan tuottavaan vanhenemiseen. Tuottavan ikääntymisen käsitteen käyttöä perustellaan tavallisesti viidellä argumentilla.
Ensinnäkin ikääntyneitten ihmisten toimintakyvyn lisääntyminen luo edellytyk-set tuottavalle toiminnalle. Toiseksi halutaan kiinnittää huomiota siihen, että yh-teiskunnassa ei ole riittävästi tuottavia rooleja ikääntyneille kansalaisille. Kol-mantena tavoitteena on kehittää positiivisempi näkemys käsitykselle, että ikään-tyminen on riippuvuuden kautta. Neljäs tarkoitus on murtaa ikäsyrjintä. (Koski-nen 2004, 33–34.)
Muun muassa Andrews (1999) ja Gibson (2000) kritisoivat vanhuksiin kohdistu-vaa tutkimusta siitä, että se tosiasiassa kieltää vanhuuden. Se, että vanhuutta ei sellaisenaan oteta tutkimuskohteeksi täysin omana, hyväksyttynä ilmiönä, kertoo heidän mielestään siitä, että jopa gerontologinen tutkimus ei halua tutkia van-huutta sinänsä, vaan sitä, miten ikääntyneetkin saataisiin olemaan keski-ikäisiä tai ainakin näyttäytymään ulospäin sellaisilta. Hiukan samaan viittaa tuottavan työn teon perusteluksi esitetty näkemys, että ikääntyminen ei ole riippuvuuden kautta. Toisille se on sitä, toisille ei; ikääntyneet eivät ole homogeeninen ryhmä.
Koko yhteiskuntaan, kaikenikäisiin ihmisiin kohdistuva aktiivisuuden vaatimus ulotetaan nykyaikaisessa voimavararetoriikassa koskemaan myös ikääntyneitä ihmisiä. Täten toisaalta halutaan välittää ikäsyrjintää purkava viesti – ikääntyneet kansalaiset ovat ihan kuin ketkä tahansa kansalaiset – toisaalta samanaikaisesti kielletään ikääntymisen ja vanhuuden vaiheen erityisyys ihmisen elämänkulussa.
Sirkan narratiivi on arkkityyppi aktiivisen ikääntymisen mallitarinasta. Mutta miten aktiivisen ikääntymisen ja tuottavan ikääntymisen ilmaukset sopivat Pirjon tai Johannan narratiiviin? Pirjo kertoi tavoittelevansa harmoniaa, tasapainoa, levollisuutta ja hiljenemistä eläkkeelle päästyään. Vielä viimeisiä vuosia työssä olevalla Johannalla ei ollut minkäänlaista visiota tulevaisuuteen, vain tämä hetki ongelmineen ja vastoinkäymisineen.
78 Työelämäkeskusteluun on tullut ilmaus 24 tunnin yhteiskunta tai social jet lag. Sillä tar-koitetaan ihmisten vuorokausirytmin sekoittavia epäsäännöllisiä työaikoja, palveluiden saata-vuutta ympäri vuorokauden, sitä, että yhteiskunta on ”aina hereillä”. (Helsingin Sanomat 19.07.06, B 6.)
Pirjolle harmonia ja levollisuus edustivat omaa rauhaa, omia aikatauluja, kiireet-tömyyttä, aikaa omille rakkaille harrastuksille kuten maalaamiselle, lukemiselle ja luonnossa liikkumiselle. Näen Pirjon tavoittelevan omalla tavallaan aktiivista ikääntymistä, mutta kysymys kuuluu, onko se kuvatunlaista ja ikääntyneeltä odo-tettua aktiivisuutta. Jos aktiivisuudella tarkoitetaan hyödyksi olemista ja sosiaa-lista osallistumista, omiin intohimoihin paneutuminen eläkkeellä tai ”oman si-simmän kuuntelu”, kuten Pirjo kuvaa, ei ole yhteiskunnan tarkoittamaa tuottavaa ikääntymistä.
Sosiaalisen osallistumisen vaatimus osana aktiivista ikääntymistä on saanut kri-tiikkiä osakseen. Ikääntyneisiin ihmisiin kohdistuvaan ”pakkososiaalisuuden”
vaatimukseen voi suhtautua myös huumorilla, kuten seuraavassa sitaatissa Kat-zin (2000) haastattelema Dorothea osoittaa:
We live in a community in Florida and some of the people there are what I call institutionalized. Now this is what I call the thing. They tell you we are going to have a pancake breakfast at eight o´clock on Wednesday; now all you little sen-iors have nothing to do. Everyone gather here at eight…I went to school as a child. I don´t want to go back to that as a senior. (Katz 2000, 146.)
Sosiaalisen osallistumisen vaatimus näkee helposti vanhukset homogeenisena ryhmänä, jonka puolesta päätökset osallistumisesta ja ryhmien toiminnan sisäl-löistä tehdään siellä, missä tiedetään, mikä vanhoille ihmisille on heidän par-haansa. Ikääntyneet ovat ilmaisseet tutkimushaastatteluissa halunsa valita itse osallistuako ja jos osallistua, minkälaisiin aktiviteetteihin ja milloin. (Katz 2000.) Sirkka kertoo liittyneensä hyvissä ajoin ennen eläkkeelle siirtymistään ryhmiin ja valmistautuneensa lisääntyneeseen vapaa-aikaan uusin harrastuksin. Hän ikään kuin laati oman, eläkeläisopettajan lukujärjestyksen harrastuksistaan ja menois-taan, kun taas toiset opettajat Pirjon tapaan kertoivat välttävänsä aikataulutettua vapaa-ajan viettoa ja vetäytyvänsä mieluummin omaan rauhaan ihmispaljoutta välttäen.
On välttämätöntä esittää kysymys, onko niin, että ikääntyneille henkilöille on olemassa valmis, ennakolta ja heidän ulottumattomissaan määritelty positio, jo-hon heidän tulee eläkkeellä asettua. Muiden määrittelemällä aktiivisuudella ja tuottavuudella ikääntyneet henkilöt voivat lunastaa paikkansa ja eläkkeensä. Jos he eivät siihen kykene tai sitä halua, on oma eläkeläisen subjektius rakennettava itse ja täysin uudelta pohjalta.