4.3 Kerronnallinen identiteetti
4.3.3 Kerrottu ja eletty elämä
Stories happen to people who know how to tell them (Henry James).
”Elämä saa rakenteen, jota sillä ei ole” tai ”tarinat tekevät elämästä fiktion” tai
”tarinat romantisoivat minän” ovat ilmaisuja, joilla kertomusten todenperäisyys asetetaan kyseenalaiseksi. Whiten (1981, 4–5) mukaan ei ole olemassa sellaista kuin tosi tarina, maailmaa ei ole annettu meille hyvin muotoiltuna tarinana, vaan me itse luomme kertomuksemme ja oletamme, että todellisuus näyttäytyy niiden kautta. Minkin (1981, 238–239) mukaan syy siihen, miksi kerromme tarinoita elämästämme, ei ole kognitiivinen, vaan moraalinen. Meillä ei ole tarvetta välit-tää tietoa todellisuudestamme, vaan meillä on tarve moraalisiin auktoriteetteihin.
Kertomukset toimivat ikään kuin moraalisina auktoriteetteina, jonkinlaisina mo-raalisina impulsseina.
Kritiikin mukaan myös muistamisen vaikeudet ja kielen aiheuttamat väärinym-märrykset vievät tarinoilta pohjaa. Voidaan kysyä, ovatko tarinat totta, jolloin kysytään sitä, vastaavatko tarinat todellisuutta. Yhtä hyvin kuitenkin voidaan kysyä, mitä totuudella ymmärretään ja mikä on todellisuus. (Ellis & Bochner 2002, 745.) Käsillä olevassa tutkimuksessa totuutta ei nähdä totuuden korres-pondenssiteorian valossa, ei ole objektiivista yhtä totuutta. Lähtökohta tarinoiden kuuntelulle ja tulkintojen teolle on se, että narratiivi on aina kertomus menneestä, ei itse menneisyys. Eletty ja koettu on eri asia kuin kerrottu.
Omasta elämästä kertomisella on yksilön elämään jatkuvuutta ja eheyttä tuova funktio. Ymmärrys elämästä ja tulkinta omasta itsestä rakentuu vähitellen kerto-misen ja uudelleen kertokerto-misen myötä. Kertomus jäljittelee elämää, elämä jäljitte-lee kertomusta. Ikääntymistarinoiden kerronta voidaan nähdä paitsi tutkijaa hyö-dyttävänä tutkimusaineiston karttumisena myös kertojan itsetuntemusta lisäävä-nä ja oivalluksia itsestä ja elämästä tuottavana toimintana. (Atkinson 2002, 127;
Heikkinen & Huttunen 2002, 174.)
Hännisen (1991) mukaan tarinametaforaa voidaan käyttää kahdessa eri vahvui-sessa mielessä. Tutkimukvahvui-sessani tarinat näyttävät toimivan molemmissa merki-tyksissä. Ensinnäkin opettajat hahmottavat ja esittävät verbaalisesti jälkikäteen elämänsä kulkua ja tapahtumia kertomuksina. Tällöin usein korostetaan kerto-mista kokemusten jäsentäjänä. Elämä itse on kaoottinen sarja tapahtumia, joihin luodaan jälkikäteen järjestys hahmottamalla tapahtumat loogisesti eteneväksi kertomukseksi. Tähän sisältyy jo mainittu metodologinen varaus. Ihmisen ker-tomuksia elämänsä kulusta ei voida pitää yksi yhteen -kuvauksena todellisesta tapahtumien kulusta, vaan ne on nähtävä kerronnan sääntöjen muovaamina re-konstruktioina. Toinen, kertomuksen ja elämän yhteyttä vielä vahvempana pitävä ajattelutapa, on nähdä kertomus kulttuuriseksi tapahtumien jäsennystavaksi, joka ruumiillistuu paitsi kertomuksissa myös itse elämässä. Tarinuus on siis läsnä jo itse tapahtumapaikalla. Ihminen tuottaa elämällään tarinaa soveltaen kulttuuri-sesta varannosta löytyviä henkilöhahmojen ja juonen kulun tyyppejä omaan
ti-lanteeseensa. Opettaja voi luoda elämästään kertomisen arvoista heittäytymällä välillä seikkailuun omasta työstään. Halu tehdä välillä jotakin ihan muuta on identiteettiprojekti samalla tavalla kuin voi olla maratoniin osallistuminen tai matkalle lähtö. Tässä kertomuksen olomuoto ei ole teksti tai puhe, vaan katkelma todellista elämää, josta voidaan jälkikäteen kyllä esittää yhä uusia tulkintoja.
(Hänninen 1991, 348–349.)
Kertomusten ja eletyn elämän välisessä suhteessa on kyse yksilöllisen ja sosiaa-lisen välisestä dialektisesta prosessista. Eläessään omaa ainutkertaista tarinaansa yksilö soveltaa luovasti sosiaalisen kokemuksen kautta omaksumiaan tarinoita omaan tilanteeseensa. Valmistuttuaan ja sosiaalisen julkistumis- ja arviointipro-sessin läpikäytyään hänen tarinansa vuorostaan siirtyy tuohon samaan sosiaali-seen varantoon, jota kirjallisuudessa kutsutaan mallitarinoiksi. Ne voivat vaih-della konkreettisista kertomuksista ”onpahan kiikkustuolissa lapsen lapsille ker-rottavaa” abstrakteihin narratiivisiin moraliteetteihin ”paha saa palkkansa”, ”vai-keuksien kautta voittoon” tai aineistossani muutaman kerran toistuneena eläk-keelle siirtymistä kuvaavana metaforana ”mauri on tehnyt tehtävänsä, mauri saa mennä”.59 (Hänninen 1999, 349; Scheibe 1986, 135.)
Kysymys totuudellisuudesta ei ole kysymys totuudesta tai valheesta. Tarina on yksityinen, koettu ja myös sepitetty. Se on silti aina sepitetty kontekstiin, sosiaa-lisesti hyväksyttäväksi ja pragmaattisesti käyttökelpoiseksi tarinaksi. Elämänta-rina sijoittuu yksityisen koetun ajan ja julkisen kronologisen ajan, koetun minän ja sosiaalisen henkilön leikkauspisteeseen. Omaelämäkerta ei ole viaton ikkuna elämään, vaan se on aina sepitetty. Sepittelyn lähtökohta on kuitenkin eletty ja koettu elämä. (Hyvärinen 1994, 53.) ”Samoin kuin tietystä alueesta voi laatia monenlaisia karttoja, mutta ei millaisia tahansa, voi tietyistä tapahtumista kertoa monenlaisia tarinoita, mutta ei millaisia tahansa” (Hänninen 1994, 173–174).
Tuottamalla kertomuksia opettajat konstruoivat kielellisesti ikääntymiskokemuk-siaan, mikä asettaa kokemusten välittymiselle kertomusten kautta tiettyjä rajoit-teita. Kun kokemus saa nimen, se pelkistyy. Nimeäminen karsii koettua moninai-suutta, se yksinkertaistaa ja yksipuolistaa kokemusta antamalla rikkaalle, sävyjen täyttämälle aistimukselle yleistävän nimen (Sinervo 2004, 46).
Kuva opettajan ammatista on osa kulttuurista tarinavarantoa ja se on usein ste-reotyyppisen yksinkertaistava. Julkisten keskustelujen stereotyyppiset käsitykset opettajan työstä saattavat myös ylläpitää käsityksiä opetustyön arjessa. Kasvatus-tieteen opiskelijoilta kerätyt 53 tarinaa näkivät opettajan keskiluokkaisena, suku-puolettomana, iättömänä, mallikelpoisena ulkonäöltään ja käyttäytymiseltään, tunneneutraalina kiireisenä luokkahuonetyöntekijänä, jonka päivät täyttää
59 Sanonta viittaa kiittämättömyyteen, jota auttaja saa osakseen autetulta. Lause on peräisin Friedrich von Schillerin näytelmästä Fiesco, jonka nimihenkilö suunnittelee Genovan dogen (doge= keskiaikainen genovalainen herttua) syrjäyttämistä ja palkkaa käsikassarakseen maurin, tunisialaisen Hassanin. Kun Fiesco käskee hänet tiehensä, hän sanoo kuuluisan repliikkinsä.
taminen ja koulun rutiinien pyörittäminen (Viskari & Vuorikoski 2003, 79). Kun kokemuksesta kertominen on jo pelkistys, kertomusten tulkitsijan tehtävä on huolehtia, että se ei ole stereotypioiden sävyttämä pelkistys.
Kertomus on aina tavallaan heuristinen60 konstruktio (Robinson & Hawpe 1986), mutta kuten Sinervo (2004) toteaa kokemuksen nimeämisen ongelmasta, myös aina pelkistys ja tiettyjen, juuri kyseiseen kertomukseen valittujen episodien va-raan rakentuva tiivistys. Yksilö rakentaa kertomustaan ja identiteettiään aina uu-delleen, valikoi siihen eri kerroilla juuri kyseiseen tarinaan sopivia episodeja, tuottaa uudenlaista ”minää”, hyödyntää ja kommentoi eri tavoin kulttuurin val-miita tarinamalleja – elää kertomusta ja kertoo elämästä eli tuottaa narratiivista identiteettiä.
60 Heuristinen = keksimään, oivaltamaan johtava, yrityksen ja erehdyksen kautta etenevä