Kaupunki ja maaseutu tutkimuskohteina

Paikannimet voidaan lukea ihmiskunnan vanhimmaksi kulttuuriperinnön osaksi, ja niiden mer-kittävyys liittyy vahvasti siihen, miten ne kertovat sekä tarkoitteinaan toimivista paikoista että niiden nimeäjistä (Helleland 2012: 101). Pitkänen (1999: 19) esittää, että Suomen paikanni-mistö on ollut oletettavasti enimmillään 1900-luvun alussa, kun maaseudulta kaupunkiin suun-tautuva muuttoliike ei ole vielä ollut voimakkaimmillaan. Pitkäsen (mp.) mukaan suomenkie-lisen väestön käytössä oleva paikannimistö on arvioitu noin kolmen miljoonan nimen laa-juiseksi ja ruotsinkielisen väestön käyttämät nimet 300 000:n laalaa-juiseksi. Kiviniemi (1990: 33) taas arvioi, että suomalainen paikannimistö Neuvostoliitolle luovutetut alueet mukaan lukien olisi ollut suurimmillaan noin 2,5 miljoonaa paikannimeä. 1900-luvun alussa Suomi oli käytän-nössä kehitysmaa, ja elinkeinorakenteiden muuttuminen sekä kaupungistuminen oli varsin no-peaa vuosisadan alkupuoliskolla. Jo 1950-luvulle tultaessa suurin osa suomalaisista asui joko kaupungissa tai nopeasti kaupungistuvissa taajamissa (Kiviniemi 1999: 10).

Nimenkäyttäjien katoamisen myötä myös nimistö muuttuu. Tämä nimistön dynaamisuus ja nimenkäyttötodellisuuden alituinen muutos tarjoavat lukuisia mielenkiintoisia näkökulmia paikannimien sosio-onomastiselle tutkimukselle. Paikannimitutkimus on Suomessa ja monissa muissakin maissa painottunut 2000-luvulle asti lähinnä maaseudun paikannimien tutkimuk-seen, vaikka kaupungistuminen ei ole Suomessakaan uusi ilmiö. Suomessa kaupunkinimistöä koskevaa tutkimusta on tehty muun muassa Kotuksen ja yliopistojen yhteisessä tutkimushank-keessa, jonka pilottihanke sijoittui vuosille 2001–2003. Tämä hanke sisälsi lähinnä opiskelijoi-den opinnäytetöitä. (Ainiala 2005: 11.)

Kiviniemen aikalainen ja nimistön syntaktis-semanttisen analyysimallin isä, nimistöntut-kija Kurt Zilliacus, on Kiviniemen ohella vaikuttanut merkittävästi nimistöntutkimuksen kehi-tykseen. Hänen kehittämänsä analyysimalli yhdisti nimistön rakenteen ja semanttisen sisällön toisistaan riippuvaisiksi asioiksi. Sama analyysimalli korosti myös paikannimistön systemaat-tista luonnetta, jota Kiviniemikin myöhemmin painotti. Näin ollen yksittäisten paikannimien tutkimisessa edellytettiin myös typologista vertailua muuhun paikannimistöön. Aiemman tut-kimusparadigman vähäinen kiinnostus nimeämisperusteisiin haastettiin näin ollen uudella teo-rialla ja metodologialla, jotka on sittemmin osoitettu toimiviksi. (Ainiala & Pitkänen 2002:

234.)

Historiallisesti elinkeino- ja yhteiskuntarakenteiden muutokset, kuten kaupungistuminen ja teollistuminen, voidaan nähdä ilmiöinä, jotka heijastuvat myös paikannimiin ja niitä

7

koskevaan tutkimukseen. Viimeiset kaksisataa vuotta ovat olleet keskeisiä paikannimien syn-tymisen kannalta. Tänä aikana väestönkasvu kiihtyi merkittävästi. Asutuskehityksessä oli kui-tenkin huomattavia alueellisia eroja, mikä vaikuttaa luonnollisesti myös paikannimistön kehit-tymiseen. Alueelliset erot näyttäytyivät esimerkiksi Pohjanmaalla siten, että olemassa olevista tiloista lohkottiin paljon uusia tiloja, minkä seurauksena taloja lopulta siirrettiin väljemmille alueille. Tästä syystä yhdysnimityyppi Neva-Kokko, Latva-Kokko yleistyi tilannimissä. Lou-nais-Suomessa taas torppien määrä ja metsätalouden lisääntyminen olivat merkittäviä ilmiöitä, joten voidaan otaksua myös paikannimistön heijastelevan näitä muutoksia.(Kiviniemi 1990:

29–31.) Paikannimistön nopeaa muutosta voidaan tarkastella myös paikannimen lajien perus-teella. Kiviniemen (mts. 47) mukaan valtaosa suomen paikannimistä on luontonimien sijaan kulttuurinimiä, mikä on osoitus siitä, että Suomen paikannimistö on pääosin melko nuorta.

Itse kaupungin määritelmäkin on häilyvä, joten ei liene ihme, että myös nimistöntutki-muksen parissa on pohdittu, mikä lasketaan kaupunkinimistöksi ja mikä taas maaseutunimis-töksi. Esimerkiksi Riepponen (2008: 6) lähestyy terminologiaa omassa työssään nimeämällä tutkimuskohteensa taajamanimistöksi, sillä hänen tutkimuskohteensa on pieni kaupunginosa.

Kuitenkin Riepposen tutkimuskohteena oleva Marjala on Joensuun esikaupunkialueeseen kuu-luva lähiö, joka eroaa kaupunkimaisemmista esikaupunkialueista esimerkiksi siinä, että se on matalammin rakennettu. Joensuun kokoisen kaupungin tapauksessa on kuitenkin syytä pohtia, onko tällainen rajanveto nimistöntutkimuksen kannalta mielekästä, sillä maaseutukeskuksena kaupunki on kokonaisuudessaankin pienempi kuin moni muu suomalainen kaupunki. Ainiala (2003: 208—209) toteaa, että kaupungin määritelmäksi ei riitä hallinnollinen ja maantieteelli-nen määritelmä ja viime kädessä tutkijan on itse arvioitava tutkimuskohteensa kaupunkimai-suus. Onkin totta, että binäärinen kaupunki–ei-kaupunki-jaottelu ei ole mielekästä. Lähestymis-tapana voisi toimia ennemmin sumean logiikan kaltainen tarkastelu, jossa kohde voi olla esi-merkiksi enemmän tai vähemmän kaupunkimainen kuin jokin verrokkialue. Kaupunki- ja maa-seutukulttuurin keskinäinen lähentyminen on niin ikään ilmiö, joka liittyy vahvasti kaupungin ja maaseudun nimistön dynamiikkaan ja nimistöntutkimukseen. Esimerkiksi epävirallisen slan-ginimistön käyttö on levinnyt kaupunkilaisnuorten piiristä myös maaseudulle, vaikka epäviral-lista käyttönimistöä on toki ollut maaseudulla ennenkin (Ainiala 2005: 20). Joka tapauksessa en näe ongelmaa Joensuun kaltaisen kaupungin esikaupunkialueiden lukemisessa kaupun-kinimistöön. Tutkimukseni kohteena oleva Karhunmäki on myös kaava-aluetta muiden Joen-suun kaupunginosien tapaan, joten käsittelen alueen nimistöä kaupunkinimistönä.

8 3.2 Epävirallinen nimistö ja sosio-onomastiikka

Urbaaniin ympäristöön kuuluvat virallisten nimien lisäksi myös epäviralliset nimet, joita on-kin viime vuosina tutkittu runsaasti. Epävirallisten ja virallisten nimien keson-kinäinen suhde on dynaaminen, sillä epäviralliset nimet voivat muuttua virallisiksi ja toisinpäin. Suomessa epävi-rallisten nimien tutkimus nousi valtavirtaan Kotuksen ja yliopistojen koordinoimassa yhteis-hankkeessa 2000-luvun alussa, jossa tutkittiin paikannimistöä pääosin opiskelijoiden voimin.

(Ainiala 2005: 11–13.) Mielikäinen (2005: 27–28) huomauttaa, että slangimaiset, kaupunkiym-päristöön viittaavat nimet eivät sinällään ole uusi ilmiö, mutta aiemmassa paikannimitutkimuk-sessa on keskitytty maaseudun nimiin ja slangitutkimukpaikannimitutkimuk-sessa nämä epäviralliset nimet on käsi-telty osana slangisanastoa. Epäviralliset nimet on ollut tapana jakaa sekundaareihin, eli viralli-sen nimen pohjalta muodostettuihin, ja primaareihin, jotka on muodostettu virallisista nimistä riippumatta. (Ainiala mts. 12.) Epävirallinen nimistö mahdollistaakin sosio-onomastisen tar-kastelun monenlaisista näkökulmista.

Epävirallisen ja virallisen nimistön suhde voi vaikuttaa mutkattomalta: epävirallinen ni-mistö on viralliseen verrattuna toissijaista, ja ihmiset joutuvat joka tapauksessa käyttämään vi-rallista nimistöä epävirallisen rinnalla. Ruotsin maanmittauslaitos Lantmäteriet on kuitenkin toteuttanut kokeilun, jonka avulla tätä työnjakoa on tarkasteltu erilaisesta näkökulmasta. Ihmi-siltä on puhelinsovelluksen avulla kerätty tietyn alueen epävirallista paikannimistöä, jota on sitten koottu esimerkiksi pelastushenkilökuntaa hyödyttäviksi uusiksi kartoiksi. (Nyström 2018: 270.) Vaikka näillä nimiaineistoilla ei olisikaan vaikutusta elämän ja kuoleman tilantei-siin, on kerätty aineisto varmasti arvokasta tutkijoiden näkökulmasta. Lisäksi se voi vahvistaa ihmisten suhdetta omaan asuinalueeseensa sekä herättää kiinnostusta paikannimiä kohtaan ylei-semminkin. Viljamaa-Laakso argumentoi jo vuonna 1995, että vaikka hälytysajoneuvojen kul-jettajat tuntevat epävirallista nimistöä, ei epävirallista nimistöä ole syytä virallistaa, sillä se tar-joaa ihmisille mahdollisuuden vallankäyttöön ja identiteetin rakentamiseen (Viljamaa-Laakso 1995).

Mielikäinen (2005: 27) huomauttaa, että epävirallisten nimien synty ja käyttö luovat ikään kuin uusia sisäpiirejä, joissa nimistöä käytetään. Etenkin primaareissa nimissä opaakit nimet voivat olla läpinäkyviä vain pienelle ryhmälle. Toki kohtuullisen korkean käyttöfrekvenssin ja laajan levikin saavuttaneet primaarit nimet ovat oletusarvoisesti sen verran läpinäkyviä, että nimen syntymiseen vaikuttanut ajatuskulku on tulkittavissa. Usein primaarit nimet ovat sävyl-tään ennemmin negatiivisia kuin positiivisia, ja ne tuovat esiin paikkoihin liittyviä mielipiteitä ja asenteita (Ainiala 2005: 17). Tämä affektiivisuus tuottaa ilmiöitä, jotka ovat mielenkiintoisia sekä nimistönsuunnittelun että sosiolingvistiikan näkökulmasta. Paikannimet herättävät paljon

9

tunteita, joten nimenkäyttäjien suhtautuminen paikannimistöön on edelleen erittäin relevantti tutkimusaihe. Epävirallisten nimien merkitsevä piirre on usein sosiaalinen funktio (Ainiala mts.

20). Ei siis liene täysin sattumaa, että sosio-onomastisen tutkimussuuntauksen yleistyminen ja kaupunkinimistön valikoituminen tutkimuksen kohteeksi ovat tapahtuneet jokseenkin samaan aikaan. Osaltaan tämä johtunee myös perinteisen maaseutunimistön tutkimuksen saturaatiopis-teen lähestymisestä. Kaikesta huolimatta kaupunkinimistöllä on paljon annettavaa sosio-ono-mastiselle tutkimukselle. Aiemmin suomalaisessa paikannimitutkimuksessa on tarkasteltu muun muassa nimitaitoa sekä paikannimistön muuttumista. Tämä tutkimus on tapahtunut maa-seudun paikannimistön parisssa. Tämän jälkeen kaupunkinimistön tutkimuksessa on keskitytty esimerkiksi variaatioon sekä nimiin liittyviin asenteisiin ja mielikuviin. (Ainiala mts. 21.)

10 4 NIMISTÖNTUTKIMUKSEN HISTORIAA

Tässä luvussa tarkastelen nimistöntutkimuksen suhdetta lähitieteisiin ja erityisesti historiantut-kimukseen ja etymologiseen tuthistoriantut-kimukseen, jotka ovat varsinkin nimistöntutkimuksen alkuai-koina olleet merkittävässä osassa. Tarkastelen myös nimistöntutkimuksen suuntauksia sekä merkittäviä nimistöön liittyviä tutkimuksia.

4.1 Nimistöntutkimuksen suhde muihin tieteenaloihin

Historiantutkija Virrankoski (1977: 7–9) tunnustaa nimistöntutkimuksen arvon itsenäisenä ja tärkeänä tieteenalana mutta huomauttaa myös, että erityisesti asutushistorian tutkimuksessa ni-mistöntutkimus voi tuoda sellaista korvaamatonta tietoa, joka esimerkiksi historiantutkijoilta tai arkeologeilta puuttuu. On helppo todeta oikeaksi Virrankosken arvio nimistöntutkimuksen mukautuvuudesta. Kuitenkin Virrankosken (mts. 9) näkemys, jonka mukaan nimistöntutkija on samalla myös perinteentutkija, sisältää jossain määrin vaarallisen ajatuksen siitä, että kielitiede antaa tutkijalle pätevyyden myös muiden lähitieteiden asiantuntijaksi. Tätä yhteiskuntaorien-toituneen kielentutkijan dilemmaa on käsitellyt muun muassa Pirkko Nuolijärvi (2002). Kui-tenkaan nimistöntutkimus ei tieteenalana vaikuta houkuttelevan tutkijoita astumaan oman asi-antuntijuutensa ulkopuolelle. Tämä ongelma on keskeisempi esimerkiksi diskurssintutkimuk-sen piirissä, jossa yhteiskunta- ja kielitieteilijöiden metodit ja tarkastelun kohteet saattavat mennä ristiin, eikä alan käsitteistö ole kaikilta osin tarkasti määriteltyä. Kyse voi myös olla näkökulman valinnasta, jolloin esimerkiksi diskurssintutkimuksessa painottuu kieli tai kon-teksti (Mäntynen & Pietikäinen 2009: 27). Ajatus näkökulman painotuksesta soveltuu mieles-täni myös nimistöntutkimukseen, etenkin kun tarkastellaan nimien käyttöä sosio-onomastisen tutkimuksen keinoin. Kielitieteellisessä tutkimuksessa kontekstin vaikutus kieleen on odotuk-senmukaisempi tutkimuskohde kuin kielen vaikutus kielenulkoiseen todellisuuteen. Juuri pai-nopiste kielen ja siihen liittyvän sosiaalisen kontekstin välillä on jokaisen tutkijan määriteltävä, eikä tarkan rajan vetäminen ole aina mahdollista.

Voi olla, että Virrankosken ajatusten ja laajemmin myös nimistöntutkimuksen ja lähitie-teiden lähentyminen heijastelee niin sanottua kielellistä käännettä. Kielellisellä käänteellä tar-koitetaan noin 1970-luvulla syntynyttä ilmiötä, jossa humanistinen sekä yhteiskuntatieteellinen tutkimus on nostanut kielen ja sen sosiokonstruktivistisen luonteen tarkastelun kohteeksi (Kuortti, Mäntynen & Pietilä 2008: 25). Virrankoski (1977: 13–14) kuitenkin esittelee töntutkimuksen hyötyjä esimerkiksi tapauksessa, jossa paikannimi Kappelinranta ei ole nimis-töntutkijan mukaan saanut nimeään kappelista tai muustakaan uskonnollisesta sanasta, vaan

11

Gabell-nimisestä henkilöstä. Tällöin syntynyt kansanetymologia on todistettu aiheeseen pereh-tyneen tutkijan toimesta vääräksi.

Näin myös Virrankoski tunnustaa monitieteellisen yhteistyön toimivuuden, kun eri alo-jen asiantuntijat toimivat yhdessä. Jos kuitenkin tarkastellaan nimistöntutkimuksen ja historian suhdetta pidemmällä aikavälillä, huomataan että näiden kahden tieteenalan suhde on kansain-välisesti paljon vanhempaa perua. Kiviniemi (1990: 13–14) toteaa, että 1800-luvulla tutkijoiden herättyä nimistön tutkimiseen nimistöä hyödynnettiin juuri historiaa koskevan tiedon kartutta-misessa tai perustelekartutta-misessa. Nimistöntutkimus nähtiin niin ikään yhtenä avaimena kansojen historiaan. Tällöinkin nimistöntutkimuksen kiinnostuksenkohteeksi nähtiin vain erisnimet.

Nimistöntutkimuksen suhde muihin tieteenaloihin sekä suuntauksiin kielitieteen sisällä on vaihdellut jonkin verran ajan mittaan. Nimistöntutkimuksen alkuaikoina keskeisessä roolissa oli etymologia. Etymologinen sanastontutkimus on tieteenala, joka usein kiinnittyy myös mui-hin tieteenaloimui-hin intressiensä vuoksi. Etymologiassa keskeistä on äänne-, levikki- ja merkitys-kriteerien tarkastelu. Häkkinen (1997: 69) mainitsee esimerkkinä suksi-sanan, jolle löytyy vas-tineita monista muista sukukielistä mutta ei unkarista, koska unkarinkielisellä alueella sukset eivät ole olleet yhtä pakollisia apuvälineitä kuin esimerkiksi Suomen alueella. Perustelut sanan levikille ja merkitykselle nojaavat näin ollen paljolti historiaan ja maantieteeseen. Vastaavan-laista poikkitieteellistä lähestymistapaa on käyttänyt myös Häkkinen (2009: 25–26) tarkastel-lessaan muun muassa vaski-sanan merkitystä ja esihistoriallista metallurgiaa kantauralin ajoit-tamisen kontekstissa.

Etymologinen nimistöntutkimusta voidaan siis kutsua nimistöntutkimuksen vanhim-maksi suuntaukseksi. 1800-luvun Keski-Euroopassa erityisesti vanhat ja opaakit paikannimet valittiin etymologisen tutkimuksen kohteeksi. (Ainiala & Pitkänen 2002: 231.) Suomessa siir-ryttiin nimitypologian, nimenmuodostuksen ja nimien rakenteen tutkimukseen 1960–1970-lu-vuilla (Ainiala 2008: 80). Monissa muissa Euroopan maissa on painopisteenä ollut vanhojen nimien selittäminen, mutta suomalainen tutkimus on ollut eräässä mielessä edelläkävijänä, sillä sosiolingvistisen nimistöntutkimuksen yleistyminen alkoi Suomessa jo 1990-luvulla, kun mo-nissa muissa maissa tämä käänne on tapahtunut vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin.

(Mts. 80–81.) Vaikka suoraa syy-seuraussuhdetta onkin vaikeaa osoittaa, voidaan etymologia-kiinnostuksen kääntöpuolena nähdä vahvempi arvostus nimiä kohtaan. Viljamaa-Laakso (1999:

40–41) toteaa, että vanhoissa sivistysmaissa on ymmärretty nimien kulttuurihistoriallinen mer-kittävyys sekä nimien merkitys kunnan imagolle, mikä on osaltaan lisännyt nimiä koskevaa arvostusta. Nimistön ja nimistönsuunnittelun arvostus onkin mielenkiintoinen aihe, jota käsit-telen tarkemmin luvussa 5.2. Suomessa nimistöntutkimus on haarautunut verrattain lukuisille poluille: 2000-luvulla suomalaisen nimistöntutkimuksen kiinnostuksenkohteet ovat

12

laajentuneet, ja esimerkiksi kaupunkinimistön tutkimus on yleistynyt. (Ainiala 2008: 79–81.) Aiemmin mainittu Virrankosken (1977) artikkeli heijastelee jossain määrin näitä myöhempiä kehityssuuntia, joissa nimistöntutkimuksen oppeja on yhdistelty muihin tieteenaloihin. Virran-kosken esimerkeissä kyse on kuitenkin juuri etymologisen nimistöntutkimuksen hyödyntämi-sestä.

Nimistöntutkimuksen monitieteellisistä mahdollisuuksista on toki uudempiakin esimerk-kejä, joissa erilaisten tieteenalojen metodeja hyödynnetään juuri nimistöntutkimuksen apuväli-neinä eikä toisinpäin. Esimerkkinä tästä on Leinon (2007) väitöskirja On Toponymic Construc-tions as an Alternative to Naming Patterns in Describing Finnish Lake Names. Väitöskirjassaan Leino hyödyntää esimerkiksi tietojenkäsittelytieteellistä datanlouhintaa karttojen paikkatiedon analysointiin, jonka lisäksi Leino käyttää aineistonsa analyysiä myös tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen, konstruktiokieliopin täydentämisessä.

Ainiala (2008: 79) nostaa esiin 2000-luvun nimistöntutkimuksen yhteydessä myös maan-tieteen, sillä vuorovaikutus näiden kahden tieteenalan välillä on ollut merkittävää. Esimerkkinä maantieteen ja nimistöntutkimuksen yhdistämisestä on Pedersenin (2017) tutkimus, jossa tar-kastellaan muun muassa kveenin- ja saamenkielisten paikannimien siirtymistä norjankielisen väestön käyttöön Pohjois-Norjassa. Niin ikään maantieteen ja nimistöntutkimuksen alueella liikkuu myös Patronen (2017) teoksessaan Rajakarjalaisen sukunimistön kehittyminen osana Suomen karjalankielisen ortodoksivähemmistön suomalaistumista 1818–1925, jossa tarkastel-laan rajakarjalaisten suomalaistumisprosessia erityisesti sukunimien omaksumisen kautta.

Nämä esimerkit kuvaavatkin hyvin, miten maantieteellä ja erityisesti ihmismaantieteellä voi olla paljon annettavaa sosio-onomastiselle tutkimukselle ja toisin päin.

4.2 Suomalaisen paikannimistöntutkimuksen erityispiirteitä

Suomessa paikannimiä on onnistuttu keräämään erittäin kattavasti lukuisien nimestämismatko-jen aikana, joilla nimestäjät ovat pääosin haastattelemalla keränneet paikannimiaineistoa. Kivi-niemen (1990: 14) mukaan suomalaisten nimistöaineistojen vahvuus piilee siinä, että jo nimes-tämisen alkuaikoina 1900-luvun alussa on pyritty järjestelmällisyyteen ja jokseenkin pedanttiin lähestymistapaan, jossa näennäisen merkityksettömätkin paikannimet on pyritty dokumentoi-maan. Kun huomioidaan suomalaisen nimistöntutkimuksen laajat kiinnostuksenkohteet ja kyky uudistua, on erittäin hienoa, että paikannimet eivät ole kokeneet ennakkokarsintaa aineistoja kerättäessä. Myös Kiviniemi (mts. 14) itse toteaa, että käytettävän aineiston laajuus on mahdol-listanut myös hänen oman tutkimuksensa, jossa nimiaineistosta muodostettujen sähköisten

13

tietokantojen avulla on tutkittu muun muassa paikannimien yleisimpiä appellatiivisia perusosia ja yleisimpiä määriteosia.

Nimestäjien ponnistelujen seurauksena karttojen nimiä on päivitetty, jos aiempi tieto ei vastaa nimenkäyttötodellisuutta. Laajamittaiset ja organisoidut nimestämismatkat ovat kuiten-kin verrattain tuore, viimeisen reilun viidenkymmenen vuoden aikana tapahtunut ilmiö. Viljo Nissilä on esimerkillään luonut nimistämistradition, jonka seurauksena tutkijat ovat vuosien saatossa sekä keränneet valtavan paikannimiaineiston että saaneet ensi käden kosketuksen ni-mien käyttäjiin sekä nimenkäyttötodellisuuteen laajemminkin (Ainiala & Pitkänen 2002: 231–

232). Voidaankin ajatella, että tutkijoiden kiinteä suhde nimenkäyttötodellisuuteen on osaltaan edesauttanut sosio-onomastisen tutkimuksen nousua valtavirtaan. Tätä tukee myös se havainto, että suomalaisten paikannimien nimestyksen saavutettua jonkinasteisen saturaatiopisteen on so-sio-onomastisen tutkimuksen suosio kasvanut Suomessa 1990-luvulta lähtien..

On huomattava, että nimistöntutkimus on verrattain harvalukuisen joukon toteuttamaa varsinkin Suomessa. Ainiala (2008: 61) kuitenkin huomauttaa, että suomalaisessa nimistöntut-kimuksessa ei ole ollut kyse tiukasti yhteen ilmiöön rajautuneista tutkimuksista, vaan samassa tutkimuksessa esimerkiksi etymologioinnin ohella on voitu käsitellä myös typologiaa. Usein nimistöntutkijat joutuvat hyödyntämään vanhempaakin materiaalia, esimerkiksi Ruotsin vallan aikaisia hallinnollisia dokumentteja, jotka sisältävät tietoa esimerkiksi siitä, miten nimiä on vanhastaan kirjoitettu (mts. 53). Nimien keräämisen katalyyttina on Suomessa ja Euroopassa laajemminkin ollut 1800-luvun kansallisuusaatteen vahvistuminen (Ainiala mts. 46). Paikanni-mistöä on Suomessa tallennettu järjestelmällisesti vuodesta 1915, mutta keskeisin ja merkittä-vin osa aineistosta on kerätty suunnilleen vuosien 1950–1970 aikana (Kimerkittä-viniemi 1990: 27). Ni-mestämisen kannalta merkittävää oli Itkosen Nimestäjän oppan ilmestyminen 1961. Opas sekä innosti että ohjeisti nimestämään, joten paikannimiaineistojen laatu parani vanhempiin aineis-toihin verrattuna. Vaikka nimestämistoiminta hidastui 1970-luvulla, on paikannimien nimestä-minen jatkunut pienimuotoisesti myös 2000-luvulle asti. (Ainiala 2008: 45–47.)

Nimistöntutkimus on Suomessa painottunut paikannimien tutkimiseen. Syitä tähän ovat esimerkiksi paikannimiaineiston helppo saatavuus ja nimistöntutkimuksen teoreettisten kysy-mysten tarkastelu, jota on harjoitettu pitkälti paikannimitutkimuksen parissa. (Ainiala 2008:

60.) Kiviniemi (1990: 27) toteaa, että suomalaiset paikannimikokoelmat ovat erittäin laaduk-kaita muun muassa siksi, että keruumetodeilla on saatu tallennettua nimiin liittyvää perimätie-toa sekä kaikkein pienimpien nimenkäyttäjäryhmien käyttämiä nimiä. Paikannimikokoelmien puutteeksi Kiviniemi (mts. 27) mainitsee paikannimien keskeisyyttä ja tunnettuutta koskevat tiedot, sillä varsinkaan vanhempien tutkimusten yhteydessä näitä ei ole välttämättä eritelty, vaan aineistojen käyttäjä joutuu tekemään omat tulkintansa. Ainiala & Pitkänen (2002: 233)

14

korostavat Kiviniemen väitöskirjan Suomen partisiippinimistöä: ensimmäisen partisiipin sisäl-tävät henkilön- ja paikannimet (1971) merkitystä, sillä teoksen seurauksena ajatus paikanni-mistöstä systeeminä on vahvistunut. Kiviniemi ei väitöskirjassaan keskitykään vain yksittäisten nimien etymologiointiin – aineiston valtaosan koostuessa ekspressiivisanoista tämä ei olisikaan kovin mielekästä. Sen sijaan Kiviniemi jo tutkimuksensa tavoitteenasetteluissa korostaa, että nimien levikki ja ikä antavat tässä tapauksessa paljon enemmän tietoa kuin yksittäisten nimien alkuperän selvitys. Lisäksi hän on teoksessaan kohdistanut huomion ise-johdosten systeemiin, joka kattaa valtaosan tutkimuksen aineistosta. ise-johdoksia ovat esimerkiksi paikannimet Ko-lisevanjoki ja Tohiseva.Kiviniemi itse toteaa 1. partisiipin sisältävien paikannimien olevan hy-vin yleisiä myös muissa kielissä. (Kihy-viniemi 1971: 21, 32.) Näin ollen tutkimuksella on arvoa myös nimitypologian näkökulmasta.

Kiviniemi (Kiviniemi 1971: 21) itse arvioi nimistön syntyprosessien tutkimusta ja toteaa, että tutkimusmetodit eivät ole kovin vakiintuneita, sillä tutkimusta on tehty melko vähän ja aineisto vaikuttaa vahvasti metodien valintaan. Joka tapauksessa Kiviniemen tutkimus voidaan nähdä merkittävänä demonstraationa nimistön syntyprosessien ja erilaisten nimistösysteemien kehityksen tutkimuksessa, sillä kuten aiemmin mainittiin, nimistöntutkimus on monessa Eu-roopan maassa ollut vuosikymmenten ajan yksittäisten opaakkien nimien etymologioihin pai-nottuvaa.

Vaikka Suomessa onkin verrattain vähän nimistöntutkimukselle omistautuneita tutkijoita, on suomalainen tutkimus saanut paikoin laajaa kansainvälistä huomiota. Ainiala ja Pitkänen (2002: 236) toteavat, että erityisesti analogian ja nimisysteemin parissa tehty tutkimus sekä ni-mistön syntaktis-semanttinen kuvausmalli ovat herättäneet kansainvälistä kiinnostusta, mistä on seurannut suomalaisen nimistöntutkimuksen parissa itsereflektiota.

15 5 NIMISTÖNSUUNNITTELUN HAASTEITA

5.1 Tarve suunnitellulle nimistölle

Käsittelen tässä luvussa joitain nimistönsuunnittelun ongelmia sekä nimistönsuunnittelun nor-mittamisen tärkeyttä. Kiviniemi (1999: 10) toteaa, että kaventuneen käyttönimistön sekä hal-linnollisen byrokratian vuoksi yhä suurempi osa jokapäiväiseen elämään liittyvästä ympäristön nimistöstä joudutaan luomaan tietoisesti. Paikannimet sijaitsevat etenkin kaupungeissa ja taa-jamissa siis spontaanin ja suunnitellun nimistön leikkauskohdassa. Yhtäältä asemakaavat ja tonttien lohkomiset edellyttävät nimistön luomista ja toisaalta ikivanhat nimet voivat edelleen olla laajassa käytössä, vaikka nimen alkuperä olisikin nykyihmiselle mysteeri. Tällaisia opaak-keja nimiä ovat esimerkiksi Saimaa ja Imatra (Kiviniemi 1999: 17). Kaupunkinimistön keski-össä sijaitseva kaavanimistö ei siis ole varsinaisesti spontaanisti syntynyttä vaan suunniteltua nimistöä. Kaavanimistö itsessään voi kuitenkin sisältää nimiä, jotka ovat syntyneet aikoinaan spontaanisti (Ainiala 2005: 13).

Euroopan suurissa kaupungeissa katujen nimeäminen alkoi muuttua systemaattisem-maksi 1700-luvulla. Tähän asti nimeäminen ei erityisemmin kiinnostanut hallintoa, vaan nimet syntyivät ja kuolivat tiuhaan. Hallinnolliset edut alkoivat kuitenkin painaa vaakakupissa enem-män, jolloin kaduille asennettiin tiekylttejä ja asuntoja numeroitiin. Tämä helpotti esimerkiksi postitoimintaa, verojen keräämistä ja sotaväkeen värväämistä (Vuolteenaho, Ainiala & Wihuri 2007: 216).

Vaikka paikannimistöä on ajan mittaan syntynyt nimeämistarpeiden tyhjiötä täyttämään, nimistönsuunnittelulla on keskeinen asema osana toimivaa yhdyskuntasuunnittelua. Vaarana ovat nimistönsuunnittelun liiallinen vapaamuotoisuus ja asiantuntijapula, jotka vaikuttavat usein negatiivisesti nimiympäristöön. Muuttuva maailma asettaakin nimistölle ja sen suunnit-telijoille erilaisia vaatimuksia. Esihistoriallisen ajan jälkeenkin tavallisten ihmisten elämä on usein ollut sidottu omaan pieneen elämänpiiriin, jossa suullinen viestintä on hallinnut kulttuuria kirjoitusviestinnän kustannuksella. Tällaisessa ympäristössä myös nimistön funktio on ollut päällisin puolin samanlainen kuin nykyään: oman elämänpiirin kannalta merkittävät paikat on nimetty, ja näitä nimiä on omaksuttu osana kulttuuria. Nyström (2018: 265) kuitenkin argu-mentoi, että tällaisessa yhteiskunnassa spontaania nimistön syntyä on kontrolloinut paikallisella tasolla itsesäätelymekanismi, joka on eliminoinut esimerkiksi vaikeasti äännettävät tai liian sa-mankaltaiset nimet pois käytöstä. Usein nimien tarkoitteet ovat liittyneet olennaisesti työnte-koon ja liikkumiseen (Ainiala 2008: 131). Yhteiskunta ja nimenkäyttäjät ovat siis olleet perus-tavanlaatuisesti erilaisia kuin nykyään. Tämänkaltaiset erot eivät välttämättä ole itsestään sel-viä, sillä ajoittain törmää redusoivaan käsitykseen paikannimistöstä eräänlaisena pakollisena ja

16

banaalina osana ympäristöä, jonka suunnitteluun kuka tahansa voi osallistua. Ilman normeja nimistönsuunnittelu olisi luultavasti vaikutusvaltaisten yksilöiden ja joukkojen epäsystemaat-tista toimintaa (Nyström 2018: 265).

Suomessa paikannimien suunnittelusta ja ratifioinnista vastaavat erilaiset tahot, ja iso osa

Suomessa paikannimien suunnittelusta ja ratifioinnista vastaavat erilaiset tahot, ja iso osa