Kasvatukseen on nuorisotyössä suhtauduttu varsin ristiriitaisin tuntein (mm. Hanhivaara 2009; Nieminen 2010; Soanjärvi 2011). Toisaalta siihen on viitattu ikään kuin itsestään-selvyytenä, mutta muutoin ilmapiiriä on hallinnut välttelyn kulttuuri. Alan käsitteistössä kasvatusta ei ole liiemmin viljelty eikä kasvatuksen tavoitteita syvemmälti pohdittu (Hanhivaara 2009). Tomi Kiilakoski (2014c) tuo näkyväksi nuorisotyön ja kasvatuksen suhteeseen liittyvän ristiriidan Nuorisotutkimus-lehden pääkirjoituksessa, jossa hän tun-nustaa näkevänsä nuorisotyön kasvatuksena ja lisää: ”vaikka tätä tosiasiaa ei aina iljettäisi tai uskallettaisikaan sanoa ääneen”. Syytä nuorisotyön ristiriitaiseen kasvatussuhteeseen voitaneen etsiä toisaalta kasvatustieteestä, jossa tutkimus on keskittynyt kasvatuksen sijasta lähinnä oppimiseen ja opetukseen ja jossa nuorisokasvatus on sivuutettu miltei tyystin (jälkimmäisestä Nieminen 2010). Toisaalta kyse on myös yhteiskuntatieteiden ja erityisesti sosiologian dominoivuudesta nuorisotutkimuksen kentällä (Soanjärvi 2011, 79). Taustalla vaikuttaa myös yleinen arvorelativistinen postmodernin henki, johon kuuluu kaiken salliva pluralismi (Purjo 2012, 81).105 Kasvatukseen on luonnollisesti vaikea sitoutua, jos sen arvotavoitteita ei voida/tohdita määritellä.
Vuoden 2007 Jokelan koulusurmien jälkeen nuorisotyön suhde kasvatukseen on osoittanut kuitenkin myös lämpenemisen merkkejä. Tärkeä ulostulo asian tiimoilta oli Nuorisotutkimusverkoston vuonna 2010 julkaisema teos Nuorisokasvatuksen teoria – perusteita ja puheenvuoroja, jossa arvostetut ammattialan tutkijat ottavat kantaa
nuo-105 Juha Nieminen (2010, 57) kuvaa nuorisotyön arvoperustaa relativistiseksi: ”Ei ole olemassa sellaisia yleispäteviä arvoperustoja, joiden avulla voitaisiin määrittää koko nuorisotyön kenttää ja kaikkia nuorisotyötä tekeviä organisaatioita ohjaavat yhdenmukaiset kasvatustavoitteet ja toimintanormit.
Arvoperustoja eli itseisarvoja voidaan nuorisotyössäkin asettaa, mutta niistä tuskin koskaan päästään täydelliseen yksimielisyyteen.”
risokasvatuksen puolesta (Nivala & Saastamoinen 2010). Nuorisotyön kasvatuksellisen roolin vahvistamiseen toimialalla ovat vaikuttaneet muun muassa kriittisen pedagogii-kan viitekehyksestä Tomi Kiilakoski (2007), sosiaalipedagogiipedagogii-kan näkökulmasta Juha Hämäläinen (2010), elämäntaidollis-eettisen kasvatusfilosofian pohjalta Timo Purjo (2012) sekä yleisemmin nuorisokasvatuksen merkitystä esiin nostanut Juha Nieminen (2010). Kati Soanjärvi (2011) paaluttaa ammatillisen nuorisotyön kasvatukseksi ja nuoren kohtaamiseksi, jolla on poliittinen päällystakkinsa.
Nuorisotutkimus-lehden numerossa 2/2014 nuorisotyön tulevaisuutta tarkastellaan kentän (Laitio 2014) ja tutkijoiden (Kiilakoski 2014b; Nieminen 2014; Suurpää &
Souto 2014) välisenä vuoropuheluna. Tommi Laitio nostaa pohdinnassaan esille kolme viestiä nuorisotyölle: nuorisotyön tulee 1) harjoittaa politiikkaa ja puuttua rohkeasti eriarvoistumiseen, 2) profiloitua ryhmäosaamisen asiantuntijaksi sekä 3) panostaa entistä enemmän yksittäisten nuorten toimintakykyjen kehittämiseen. Tutkijat komppaavat ja Kiilakoski tulkitsee: ”Laition tekstissä nuorisotyö on suunnitelmallista toimintaa, jota ruokkii yhteiskunnallinen visio ja suunta, joihin nuoria pyritään tukemaan. Tämä tulkinta tekee nuorisotyöstä tietoisesti kasvatuksellisen.”
Leena Suurpää ja Annemari Souto (2014) varoittavat ryhmänäkökulman liiallisesta romantisoimisesta: ”Ryhmä ei ole aina nuorelle hyväksi eivätkä nuorten ryhmät ole irrallisia yhteiskunnan rakenteellisemmista eriarvoisuuden muodoista, jotka heijastuvat monin tavoin nuorten arjen jäsenyyksiin.” Timo Purjo (2012) kiinnittää huomiota samaan seikkaan ja kritisoi yhteisöllisyyden edistämistä tavoiteltavana ilmiönä, vaikkei käsitettä ole edes määritelty. Purjo näkee, ettei yhteisöllisyys voi olla itsetarkoitus ja heittää esimerkiksi kiinteästi hitsautuneiden ammatti- ja taparikollisten yhteisöt. Ratkaisuksi hän esittää nuorisokasvatuksellista ideaa, jossa keskiöön asetetaan yhteinen hyvä. Tämä luo arvopitoisen merkityksen yhteisöllisyydelle. Nuoria kasvatetaan edistämään kaikkien ihmisten yhteistä hyvää elämää ja ihmisten välisiä hyviä suhteita. Ajatuksena on, että kasvatuksellisessa toiminnassa keskitytään tukemaan ja kehittämään nuoren henkistä ja eettistä kyvykkyyttä.
Käsillä oleva toimialajäsennys sitoutuu Kiilakosken ja Purjon tulkintaan nuoriso-työstä kasvatuksena – sellaisiin arvoihin kiinnittyneenä kasvatuksena, jossa päämääränä on yhteinen hyvä ja maailma, jossa välitetään ja kunnioitetaan muita ja jossa rohjetaan kajota epäkohtiin siellä missä niitä ilmenee. Näillä pelimerkeillä nuorisotyö ei tyydy vain järjestämään mielekästä toimintaa nuorille – vaikka sekin on tärkeää – vaan ponniste-lemaan paremman maailman puolesta yhdessä nuorten kanssa. Nuorisotyö on siis sekä tavoitteellista kasvatusta että politiikkaa.
Lopuksi on syytä tuoda näkyväksi toimialajaottelun suhde Tomi Kiilakosken esiin nostamaan Torbjörn Forkbyn viiden pilarin malliin, jossa nuorisotyötä kannattelevat demokraattinen, pedagoginen, terveydellinen, sosiaalipoliittinen sekä kulttuurinen pilari (Forkby & Kiilakoski 2014). Malli kuvaa ruotsalaista nuorisotyötä, mutta se on hyvä lähtökohta hahmottaa myös suomalaista nuorisotyötä ja sen tulevaisuuden haasteita, kuten Kiilakoski (2014b) toteaa. Pilarimalli ei ole millään tavalla ristiriidassa toimialajaottelun kanssa. Ne voi ehkä pikemminkin nähdä toisiaan täydentävinä jäsennyksinä. Ehkä seu-raava askel voisi olla mallien yhdistäminen samaan kuvaan vaikkapa Cederlöfin (1998)
talometaforaa soveltaen. Cederlöfin kuvaama huvikumpu voisi kasvaa nelikerroksiseksi (toiminnan tasot) ja viiden pilarin varassa seisovaksi monitoimitaloksi, jonka perusta olisi valettu kestävälle arvopohjalle. Vai tulisiko nuorisotyöstä näin kuvattuna liiankin jämäkkä? Säilyisikö sen notkeus ja nopeus reagoida nuorten tarpeisiin ja toiveisiin kuten Katariina Soanjärvi ohessa maalaa? Olisiko se enää nuorisotyötä vai jotakin ihan muuta?
Nuorisotyön kesyttäminen jatkukoon, mutta täysin kesytetyksi sitä ei koskaan tarvitse saada. Tai jos saadaan, niin sitten kysymyksessä on ihan jotain muuta kuin nuorisotyö. Nuorisotyön tulee säilyttää villivärinsä, jotta sen notkeus ja nopeus reagoida eri aikakausina elävien nuorten tarpeisiin ja toiveisiin säilyy. (Soanjärvi 2011, 130.)
Nuorisotyön voi kiteyttää seuraavalla tavalla:
NUORISOTYÖ ON:
• nuorilähtöistä, vapaaehtoisuuteen perustuvaa ja prosesseille rakentuvaa toimintaa, jossa päämäärän sijaan korostuu matka,
• yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen toimintakykyä tukevaa, yhteiseen hyvään pyrkivää kasvatuksellista toimintaa, jossa kasvun ja kehittymisen rinnalla tavoitellaan myös ilon ja merkityksellisyyden kokemuksia
• nuoren toimijuutta korostavaa, osallisuutta laaja-alaisesti eri tasoilla edistävää
• nuorten asemaan ja yhteiskunnan nuorilähtöiseen kehittämiseen vaikuttavaa politiikkaa
• nuoren suhdetta itseen, vertaisiin, aikuisiin, viranomaisiin, rakenteisiin ja ympäristöön tukevaa → dialogisuutta edistävää
• matalakynnyksistä, kaikki nuoret tavoittavaa ja helposti saavutettavaa
→ yhdenvertaisuutta edistävää
• nuorten voimavaroja korostavaa sekä ongelmiin nuorilähtöisesti ja ratkaisukeskeisesti tarttuvaa
• eri toimintaympäristöjä monipuolisesti hyödyntävää; fyysinen, digitaalinen, sosiaalinen, kulttuurinen; nuorisotalo, koulu, katu, luonto, netti…
• erilaisia toiminnallisia, osallistavia ja dialogisia menetelmiä hyödyntävää
• monialaiseen verkostotyöhön kiinnittyvää ja sitä rakentavaa toimintaa.