Kansainvälinen tutkimus

Oppilaat raportoivat minäpystyvyyden keskimäärin hyväksi (Tiippana 2009, 61). Itsearvostus sen sijaan oli alhaisempi (mt., 62). Parittaisen t-testin mukaan minäpystyvyydessä tai itsearvostuksessa ei tapahtunut ohjelman jälkeen tilastollisesti merkitsevää muutosta kummassakaan ryhmässä.

Ainoastaan interventioryhmässä tapahtunutta pientä nousua oppilaiden raportoimassa minäpystyvyydessä voidaan pitää huomionarvoisena (mt., 69).

Seuraavaksi siirrymme kansainväliseen tutkimukseen. Olemme koonneet Tiippanan tutkimukseen pohjaten mielestämme oleellista aiempaa tutkimustietoa Friendsistä.

7.5.2 Kansainvälinen tutkimus

Tiippana (mt.) esittelee Pro gradussaan Barretin ja Lowry-Websterin tuloksia Friends-ohjelman seuranta- ja vaikuttavuustutkimuksista. Tutkimusten mukaan keskimäärin 80% Friends-ohjelmaan osallistuneista lapsista ja nuorista on osoittanut ahdistuneisuuden tuntemuksien tasaantumista ja vähenemistä ohjelman jälkeen. Ohjelman vaikuttavuutta on tutkittu sekä oireilevien oppilaiden että koko luokan keskuudessa. Lisäksi pitkäaikaisvaikutuksia on tutkittu useissa, eri mittaisissa seurantatutkimuksissa: esimerkiksi Lowry-Webster, Barrett ja Lock havaitsivat tutkimuksessaan, että oireilevien lasten interventioryhmästä 85% oli oireettomia vuoden kuluttua tehdyssä seurantamittauksessa, kontrolliryhmässä tulos oli 31,2%. Myös riskistatusta mitattiin sekä loppu- että seurantamittauksissa (vuoden kuluttua) ja niissä saatiin samansuuntaisia tuloksia:

interventioryhmän lapsista riskiryhmään kuului 3,8 % ja kontrolliryhmästä 12,2 %. Tutkimukseen osallistui 594 10-13 -vuotiasta, joista interventioryhmään kuului 162 ja kontrolliryhmään 432 lasta.

Lapset oli jaettu ryhmiin satunnaisesti. (Mt., 27-28.)

Pitkäaikaisvaikutusta on tutkittu enemmänkin. Tiippana (mt.) jatkaa ohjelman kehittäjän Paula Barretin tutkimustulosten esittelyä. Barrett ja hänen kumppaninsa toteuttivat vuonna 2006 tutkimuksen, jossa Friends-ohjelman vaikuttavuutta seurattiin loppumittauksen lisäksi vuoden, kahden ja kolmen vuoden seurannoin. Ohjelmaan osallistui 669 lasta ja nuorta, joista

interventioryhmään kuului 379 ja kontrolliryhmään 290. Ohjelma toteutettiin kymmenessä viikossa ja osallistujat oli jaettu kahteen ikäryhmään: lapset 9-10-vuotta sekä nuoret 14-16-vuotta.

Vaikutukset näkyivät vasta kahden vuoden seurannassa, voimakkaimmin kolmen vuoden seurannassa. Interventioryhmään kuuluneista korkean riskin lapsia oli 12 %, kontrolliryhmän luvun ollessa 31%. Tämä on Tiippanan mukaan linjassa muiden tutkimusten kanssa. (Mt., 28.)

Interventio- ja kontrolliryhmien välillä on Tiippanan (mp.) tutkimuksessa esiteltyjen tietojen mukaan saatu eroja näkymään myös ohjelman loppumittauksissa, ei vain pitkäaikaismittauksissa.

Interventioryhmässä havaittiin vähemmän ahdistuneisuusoireita kuin kontrolliryhmässä. Tässä tutkimuksessa erityistä ja mainitsemisen arvoista oli se, että ohjelmaa vedettiin sekä opettaja- että psykologijohtoisesti, eikä ryhmien välillä havaittu eroa. Tämä vastaa lukijan kysymykseen siitä, ovatko ohjelman vaikutukset riippuvaisia ohjaajan koulutuksesta. Kuten edellä ohjelman esittelyosiossa on mainittu, ohjaajina voi toimia kuka tahansa koulutuksen läpikäynyt henkilö.

Tiippana nostaa tutkimuksessaan esiin myös maahanmuuttajaryhmiin kohdistetut tutkimukset Friends-ohjelman yhteydestä psykologisiin oireisiin sekä tunne- ja selviytymistaitoihin (esim. Barrett, Moore & Sonderegger 2000 tutkimus; Barrett, Sondregger & Xenos 2003 tutkimus;

Mostert & Loxton 2008 tutkimus ym.). Barrett, Sonderegger & Xenos -tutkimukseen Friends-ohjelmasta menetelmänä nuorten Australialaisten maahanmuuttajien ahdistuneisuus ja sopeutumattomuus ongelmien kohtaamiseen osallistui 324 nuorta, joista interventioryhmään kuului 166 ja kontrolliryhmään 158. Osallistujat olivat Australiassa asuvia 6-19-vuotiaita lapsia ja nuoria, jotka tulivat eri kulttuuritaustoista. Interventioon osallistuneet raportoivat merkittävästi vahvemmasta itsetunnosta, psykosomaattisten oireiden vähenemisestä sekä myönteisemmästä suhtautumisesta tulevaisuuteen kuin verrokkiryhmässä niin loppumittauksessa kuin kuuden kuukauden seurannassakin. (Mt., 29.) Kontrolliryhmän oppilaiden oireilu muuttui voimakkaammaksi seurantajaksolla. Tämän tutkimuksen löydökset osoittavat, että ahdistuneisuus ja huolestuneisuus muuttuvat ajan myötä matalaksi itsetunnoksi ja lisäävät toivottomuuden tunnetta. Esiin nostamisen arvoista tutkimuksessa on entisestä Jugoslaviasta tulleiden lasten tila.

Lapset ovat traumatisoituneita, mutta juuri he raportoivat Friends-ohjelman jälkeen merkittävästi eniten ahdistuneisuusoireiden vähenemistä verrattuna muihin kulttuuriryhmiin. Nuorten mukaan sopeutuminen uuteen ympäristöön oli helpottunut, kliiniset ahdistuneisuusoireet vähentyneet ja viha sekä post-traumaattinen stressi vähentynyt. Ohjelman jälkeen nämä nuoret raportoivat ryhmän korkeimpia arvoja myös itsetunnossa. (Mp.)

Edellä mainittujen ryhmien lisäksi tutkimusta on tehty myös lapsista, jotka jo oireilevat.

Tiippana (mt., 29) esittelee tästä ryhmästä esimerkkinä Shorttin, Barrettin & Foxin vuoden 2001

ahdistuneille lapsille ja heidän vanhemmilleen. Tutkimukseen osallistui 71 lasta, joista interventioryhmään kuului 54 ja kontrolliryhmään 17 lasta. Interventioryhmän lapset kärsivät ahdistuneisuusoireista, joita olivat muun muassa eroahdistus sekä sosiaalisten tilanteiden pelko.

Seurantatutkimuksessa havaittiin, että vuoden kuluttua intervention jälkeen 68% lapsista oli ilman kliinistä diagnoosia; vastaava diagnoosivapaiden osuus oli kontrolliryhmässä 6% (Tiippana 2009, 29.) Toisen, otokseltaan suuremman N=692, tutkimuksen aiheesta ”Kehitykselliset eroavaisuudet lasten ja nuorten ahdistuneisuudessa: Ennaltaehkäisevä interventio lasten ahdistuneisuuteen”

Barrett, Lock & Farrell julkaisivat 2005. Osallistujat jaettiin ryhmiin heidän alkumittauksessa arvioidun ahdistuneisuustasonsa ja ikänsä mukaan. 9-10-vuotiaita oli 293 ja 14 -16-vuotiaita 399.

Sekä korkean että keskimääräisen riskin ryhmissä ahdistuneisuusoireet vähenivät enemmän verrattaessa kontrolliryhmään. Lisäksi tutkijat huomasivat, että ennaltaehkäisevä interventio tulisi toteuttaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, sillä 9-10-vuotiaiden lasten ryhmässä oli tapahtunut merkittävämpiä muutoksia ahdistuneisuuden vähenemisessä kuin 14 -16-vuotiaiden ryhmässä (mt., 30.) Tämä tulos tukee ohjelman aloittamista alakouluvaiheessa, tai jo päiväkodissa, tutustumalla omiin tunteisiin ikäkauteen sopivalla Fun Friendsillä ja jatkamalla siitä elämän läpi eri Friendseillä, kuten ohjelman kehittäjä Paula Barret on suunnitellut.

Friendsiä on tutkittu Barretin ja australialaisten tutkimusten lisäksi myös muualla maailmassa. Tiippana (mt., 30-31) esittelee näistä yhdysvaltalaista, saksalaista, hollantilaista ja brittiläistä tutkimusta. Yhdysvaltalaiset Bernstein, Layne, Egan ja Tennison huomasivat 2005 vuoden tutkimuksessaan, että vanhempien mukaan ottaminen ohjelman toteutukseen on hyödyllistä lapsille. Heidän tutkimuksensa merkittävä tulos oli, että sekä lasten interventioryhmä että lasten ja heidän vanhempiensa muodostama interventioryhmä raportoivat loppumittauksessa alhaisempia arvoja ahdistuneisuudessa kuin kontrolliryhmä (mt., 30). Saksalaiset Condradt ja Essau tutkivat 2003 julkaistussa tutkimuksessaan Friends-ohjelman soveltuvuutta sekä tehokkuutta saksalaisessa peruskoulussa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 400 oppilasta, joista interventioryhmään kuului 200 9-12-vuotiasta lasta, kontrolliryhmään 200 lasta.

Interventioryhmäläisten vanhemmille järjestettiin neljä vanhempaintapaamista. Tutkimuksessa toteutettiin alku- ja loppumittaus sekä puolen vuoden ja vuoden seurantamittaukset. Tulokset osoittivat, että Friends-ohjelma oli hyvin vastaanotettu ja pidetty niin oppilaiden, vanhempien kuin ohjaajienkin mielestä. Interventioryhmäläisten ahdistuneisuusoireet olivat vähentyneet, ja ohjelmaan osallistuneet lapset olivat sosiaalisesti taitavampia ja käyttivät myönteisempiä selviytymiskeinoja kuin kontrolliryhmäläiset. (Mp.)

Hollantilainen ja brittiläinen tutkimus eroaa edellä esiteltyihin siinä, että niissä tutkijat eivät käyttäneet verrokkiryhmiä. Hollantilaiset Muris ja Mayer saivat vuonna 2000 seuraavan tuloksen:

36 ahdistuneesta lapsesta (jotka seulottiin 425 lapsen joukosta) 75 % oli diagnoosivapaita intervention jälkeen (Tiippana 2009, 31). Brittitutkimus (Stallard, Simpson, Anderson, Carter, Osborn & Bush 2005) puolestaan sai seuraavanlaisia tuloksia: 92,5 % ohjelmaan osallistuneista lapsista raportoi merkittävästi alhaisempia ahdistuneisuusarvoja ja merkittävästi korkeampia itsetuntoarvoja ohjelman jälkeen kuin ennen ohjelmaa. Lisäksi lapset vastasivat laadullisiin kysymyksiin ohjelman mieluisuudesta ja tarkoituksenmukaisuudesta seuraavasti: 81 % lapsista piti ohjelmaa hauskana, 77 % suosittelisi sitä ystävälleen, 73 % koko oppivansa uusia asioita ja 41%

oli auttanut jotakuta toista uusien taitojensa avulla. (Mt., 30-31).

Tähän mennessä Friends-ohjelmasta tehdyt tutkimukset ovat edellä esitellyn katsauksen mukaan olleet lähinnä kvantitatiivisia tutkimuksia, joten meidän laadullinen tutkimusotteemme on uuden- ja omanlainen lisänsä Friends-tutkimuksen kenttään. Lisäksi meidän tutkimuksemme lähestyy aihetta tunnetaitojen käsittelemisen näkökulmasta, kun taas aiempi tutkimus on käsitellyt ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja itsetuntoa.

8 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN

Tämä luku käsittelee tutkimuksemme toteuttamista. Esittelemme tutkimuskysymyksemme ja tutkimuksemme etenemisen. Interventiomme toteutettiin toimintatutkimuksena. Kappale 8.3 käsittelee toimintatutkimusta teoreettisesti sekä sitä, miten se toimi meidän tutkimuksessamme.

Lisäksi tässä luvussa esitellään tutkimuksemme aineisto ja sen analyysissä käytetty laadullinen sisällönanalyysi -metodi sekä pohditaan koko tutkimuksen luotettavuutta.