Terveydenhuoltolain mukaan potilaiden hoidon on oltava korkeatasoista, näyttöön perustuvaa ja turvallista (Terveydenhuoltolaki 1:2.3 §). Terveydenhuoltoon kohdistuukin usein odotuksia jopa täysin virheettömästä toiminnasta, joita vahvistavat muun muassa lääketieteen ja teknologian nopea kehitys viimeisimpien vuosikymmenten aikana (Wu, 2000). Sairaanhoitajien koulutusta pi-detään kansalaisten keskuudessa yhtenä arvostetuimmista, ja myös hoitajat arvostavat ammatti-aan ja haluavat tehdä työnsä mahdollisimman hyvin sekä virheettömästi (Hahtela, 2015). Tervey-denhuollon ammattilaisten peruskoulutus turvaa heidän potilas- ja asiakasturvallisuuteen liitty-vät perustietonsa. Tämän lisäksi työntekijöiden oikeutena ja velvollisuutena on huolehtia osaa-misensa kehittämisestä sekä tietojensa ja taitojensa ajantasaisuudesta. Terveydenhuollon orga-nisaatioiden vastuulla on seurata, arvioida ja kehittää toimintaansa kohti yhä parempaa potilas- ja asiakasturvallisuutta. (Sosiaali- ja terveysministeriö [STM], 2017.)
Koska terveydenhuolto perustuu aina inhimilliseen toimintaan, on selvää, että mahdollisuus myös ammattilaisen tekemään virheeseen on olemassa (Wu, 2000). Terveydenhuollon virheet syntyvät tyypillisesti tavanomaisissa työtehtävissä monen inhimillisen yhteensattuman seurauk-sena (Västilä, 2018). Inhimillisten virheiden mahdollisuutta kasvattavat muun muassa kompleksi-nen terveydenhuollon toimintaympäristö, palvelujärjestelmän muutokset sekä niukkenevat hen-kilöstöresurssit (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos [THL] 2011, s. 9, STM, 2017, s. 20). Ammattilai-nen kokee työssä tekemänsä virheen usein yllättävänä ja järkyttävänä (Västilä, 2018). Terveyden-huollon organisaatioiden tehtävänä on nostaa potilas- ja asiakasturvallisuuden riskejä avoimeen ja syyllistämättömään keskusteluun (STM, 2017). Kun virhe sattuu, siitä otetaan opiksi (Potilasva-kuutuskeskus, 2019).
Terveydenhuollon vaaratapahtumissa tunnistetaan kolmenlaisia uhreja. Kansainvälisessä kirjalli-suudesta vaaratapahtuman kohteeksi joutuneesta asiakkaasta, potilaasta tai tämän omaisesta käytetään nimitystä ”first victim”. (Liukka ym., 2020.) Joutuessaan osalliseksi vaaratapahtumaa myös terveydenhuollon ammattilainen voi joutua eräänlaiseen uhrin asemaan (Rinaldi ym., 2016). ”Second victim” -käsitteen otti käyttöön yhdysvaltalainen lääketieteen tohtori Albert Wu (2000) artikkelissaan Medical Error: the second victim. The doctor who makes the mistake needs
help too. Scott ym. (2009) laajensivat käsitteen koskemaan lääkäreiden lisäksi myös muita ter-veydenhuollon ammattilaisia. Heidän mukaansa second victim on terter-veydenhuollon työntekijä, joka on joutunut osalliseksi terveydenhuollon vaaratapahtumaa lääkevirheen tai muun potilasva-hingon seurauksena ja myös hänestä tulee traumatisoitumisen riskissä oleva vaaratapahtuman uhri. Termiä ”third victim” käytetään kuvaamaan vaaratapahtumaan liittyvää kolmatta osapuolta, kuten terveydenhuollon organisaatiota tai organisaation potilasturvallisuudesta vastaavia (Russ, 2017).
Termeihin on kohdistettu viime aikoina myös kritiikkiä. Erityisesti second victim -käsitettä on ar-vosteltu terveydenhuollon ammattilaista leimaavana ja passivoivana. Potilaiden oikeuksia puo-lustavat kokevat käsitteen vähättelevän asiakkaiden ja potilaiden kokemia kärsimyksiä vaarata-pahtumatilanteissa. Kritiikistä huolimatta käsitteen avulla on voitu tunnistaa terveydenhuollon ammattilaisten haitalliset kokemukset vaaratapahtumiin liittyen ja niihin mahdollisesti liittyvän tuen tarpeen. (Wu ym., 2020.)
Hoitotyöntekijöiden tehtävänä on huolehtia potilaidensa hyvinvoinnista jatkuvasti muuttuvassa terveydenhuollon toimintaympäristössä koulutuksensa ja kokemuksensa turvin (Gaffney, Hat-cher, Milligan & Trickey, 2016). Muihin terveydenhuollon ammattilaisiin verrattuna hoitotyönteki-jöiden mahdollisuus joutua osalliseksi terveydenhuollon vaaratapahtumaan on suuri, sillä heillä on eniten suoria potilaskontakteja (Vogus ym., 2020). Vaaratapahtuma syntyy yleensä järjestel-mässä tapahtuneesta virheestä. Virheen korjaamista ei saa jättää yksittäisen työntekijän vas-tuulle, vaan organisaation on toimittava aiheutuneen vaaran korjaamiseksi. (Västilä, 2018.)
Hoitotyön johtajilla on keskeinen rooli sekä vaaratapahtumien ennaltaehkäisyssä että sen jälki-hoidossa. Laaksosen ja Ollilan (2017) mukaan terveydenhuollon lähijohtajan tehtävänä on johtaa työyhteisöään. Hän edustaa työyhteisössään organisaatiota ja huolehtii strategian toteuttami-sesta käytännön tasolla yhdessä työyhteisönsä kanssa. Hoitotyön lähijohtajan tehtäviin kuuluvat myös ammatillisen eettisen arvopohjan pitäminen, taloudesta, asiakaspalvelusta ja hoitoproses-seista huolehtiminen sekä henkilöstöjohtaminen. Henkilöstöjohtamisellaan lähijohtaja innostaa
ja motivoi työntekijöitään sekä huolehtii heidän osaamisestaan, jaksamisestaan sekä työhyvin-voinnista.
Sosiaali- ja terveysministeriön vuosille 2009–2013 laatiman suomalaisen potilasturvallisuusstra-tegian yhtenä tavoitteena oli, että vuoteen 2013 mennessä organisaatioilla olisi yhteisesti sovitut menettelytavat haittatapahtumien jälkihoitoon (STM, 2009). Silti työntekijöiden tukemiseen suun-nattuja toimintamalleja on suomalaisilla terveydenhuollon organisaatioilla tiettävästi käytössä melko vähän. Tampereen yliopistollisessa sairaalassa otettiin vuonna 2018 käyttöön second vic-tim -toimintamalli, joka auttaa virheen tehnyttä terveydenhuollon ammattilaista (Västilä, 2018).
Lisäksi Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirissä on laadittu toimintaohje Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin akuuttisairaalan yksiköille – Toiminta vaaratapahtuman jälkeen (Jääskeläinen & Mik-kola, 2019). Yhdysvalloissa sen sijaan useissa terveydenhuollon organisaatioissa on käytössä toi-mintamalli, jolla pyritään sekä vaaratapahtumatilanteiden vähentämiseen että vaaratapahtu-maan osallisen työntekijän tukemiseen (Wu, 2000).
Aiempaa tutkimustietoa terveydenhuollon vaaratapahtumien jälkihoidon toteutumisesta hoito-työn johtajien näkökulmasta ei löytynyt. Liukan ym. (2018) tutkimuksessa selvitettiin, miten transformationaalinen johtaminen näkyy hoitotyön johtajien toiminnassa vaaratapahtumien jäl-keen. Tutkimustuloksissa painottuu kuitenkin vaaratapahtumien ennaltaehkäisy ja potilasturval-lisuuden edistäminen työntekijään kohdistuvan jälkihoidon sijaan. Vaaratapahtumien jälkihoidon tarvetta ja toteutumista on tutkittu kansainvälisesti hoitotyöntekijöiden, lääkäreiden ja potilas-turvallisuusvastaavien näkökulmista. Sen sijaan tutkimustietoa hoitotyön johtajan näkökulmasta ei löytynyt. Myös hoitotyön johtajan toiminnasta vaaratapahtumien jälkihoidossa löytyi vain vä-hän tutkimusta. Aiemmat tutkimukset ovat kohdistuneet lähinnä organisaatioiden potilasturvalli-suuskulttuuriin ja toimintaan vaaratapahtumien jälkeen sekä vaaratapahtumien toimintamallien käyttöönottoon. Christofferssonin, Teigenin ja Rønningstadin (2020) tutkimuksessa selvitettiin kätilöiden kokemuksia hoitotyön lähijohtajilta saadusta tuesta vaaratapahtumien jälkeen. Tutki-mustulosten mukaan vaaratapahtumien jälkihoidon johtamistyyleinä toimivat parhaiten trans-formationaalinen johtaminen sekä jaettu johtajuus.
Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on kuvata terveydenhuollon vaaratapahtumia hoito-työn toimintaympäristössä sekä vaaratapahtuman jälkihoidon toteutumista ja keinoja Suomessa hoitotyön johtajan näkökulmasta. Lisäksi tarkoituksena on kuvata vaaratapahtumiin sekä jälki-hoidon toteutumiseen yhteydessä olevia tekijöitä sekä sitä, miten vaaratapahtumien jälkihoitoa voitaisiin hoitotyön lähijohtajien mukaan kehittää. Tavoitteena on tuottaa tietoa, jonka avulla vaaratapahtumien jälkihoidon kannalta hyviksi havaittuja menetelmiä voidaan yhtenäistää ja joi-den käyttöönottoa voidaan laajentaa. Tutkielma on osa Itä-Suomen yliopiston MASI Lääkitystur-vallisuuden tutkimusprojektia sekä Itä-Suomen yliopistossa Terveystieteiden maisteritutkinnon opinnäytetyö.