Voimavarojen hyödyntäminen - Itsensä kehittämisen taidot

3 Suomalainen valmennusosaamisen malli

3.1 Itsensä kehittämisen taidot

3.1.3 Voimavarojen hyödyntäminen

3.1.3 Voimavarojen hyödyntäminen

Valmentajana toimiminen vaatii veronsa, jos ei pysty pitämään huolta itsestään ja omista voimavaroistaan. Valmentajalla on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa omien voimavarojensa riittävyyteen. Riittävällä unella ja liikkumisella on tunnetusti yhteys parantaa omaan jaksa-mistaan. Liikkuminen on pääosin yhdistetty fyysiseen hyvinvointiin, mutta sillä on todettu olevan paljon positiivisia vaikutuksia myös aivojen toimintaan. Valmentajalla tulee olla myös ns. luppoaikaa, jolloin ajatukset saavat vaellella vapaasti ja tutkitusti tämä tukee op-pimista ja kehittymistä. Myös tekemiseen syventymisellä on vaikutus omaan vireystilaan ja jaksamiseen. Valmentajalla tulee olla aikaa keskittyä toiminnan kehittämiseen, koska tämä lisää mielekkyyttä ja mahdollisuuksia hieman haastaa itseään. Näin valmentaja ko-kee tekevänsä merkityksellistä työtä. Kun valmentaja huolehtii omista voimavaroistaan, hän jaksaa paremmin sekä tämä mahdollistaa oppimisen ja kehittymisenkin. Oma jaksa-minen pitää vireystilan hyvänä ja valmentaja jaksaa reflektoida omaa valmennustoimin-taansa ja sitä kautta kehittää valmennusosaamistaan. (Tiikkaja 2014, 93-99.)

12 3.2 Urheiluosaaminen

3.2.1. Suunnittelu ja organisointitaidot

”Kaiken valmennustoiminnan tulee olla suunnitelmallista ja nousujohteisesti etenevää, ja sen tavoitteena on pelaajan tai joukkueen tarkoituksenmukainen kehittäminen” (Korsman ym. 2013, 146).

Suunnittelussa tulee huomioida pääpainopisteajattelu, jossa huomioidaan urheilijan lähtö- taso, ikä, tavoitteet. Painopisteajattelua tulee tehdä vuosi-, jakso-, viikko- sekä harjoitus- tasolla ja tämä mahdollistuu vain tekemällä valintoja. Painopisteenä olevan asian kehittä- minen vaatii puolet viikon harjoitusajasta. Loppuaika tulisi käyttää muiden ominaisuuksien ylläpitämiseen. Määrällisesti pääpainopisteenä olevaa asiaa tulisi harjoituttaa vähintään 2- 3 kertaa viikossa. (Forsman & Lampinen 2008, 412.)

Suunnittelun aikajänteitä voidaan jakaa seuraavasti: pitkän tähtäimen suunnitelma, vuosi- suunnitelma, jaksosuunnitelma, viikkosuunnitelma ja yksittäinen harjoitussuunnitelma.

Seuraavassa kuvataan jokaisen suunnittelun aikajänteiden perusperiaatteita.

Pitkän tähtäimen suunnitelma tehdään useamman useammalle vuodelle huomioiden urheilijan ikään liittyviä omimaispiirteet / herkkyyskaudet. Jokaiselle vuodelle määritellään pääpainopisteet sekä tavoitteet niiden kehittymisessä. Suunnitelmassa huomioidaan myös urheilun ulkopuoliset asiat, kuten koulunkäynti, perhe, ystävät ja urheilijan mahdolliset muut harrastukset. (Forsman & Lampinen 2008, 412.)

Vuosisuunnitelma tehdään yhdelle harjoituskaudelle / vuodelle, joka sisältää kokonaisval- taisesti (tekninen, taktinen, fyysinen ja henkinen) jaksojen pääpainopistealueet ja tavoit- teet näihin. Vuosisuunnitelmasta ilmenee karkeasti ottelukausi, harjoitusottelut, harjoitus- määrät, turnaukset, leirit, kehittymisen seuranta, harjoitustauot, omaehtoinen harjoittelu ja harjoitusolosuhteet. (Forsman & Lampinen 2008, 413.)

Vuosisuunnitelma sisältää 4–8 viikon harjoitusjaksoja, joissa näkyvät kokonaisvaltaisesti valitut painopisteet. Jokaista harjoitusjaksoa edeltää arvion urheilijan sen hetkisestä tilasta (testit, kilpailu, tunne) ja tämä arvio voi vaikuttaa tulevan jakso suunnitelmaan. Jaksosuun- nitelma sisältään runko-ohjelman, viikon rasitustason, viikon rytmityksen, viikon keskeiset tavoitteet ja kehittymisen seurannan. (Forsman & Lampinen 2008, 413.)

Yksittäisen viikon suunnitelman sisältää jokaisen harjoituksen rasitustason, jolla pyritään

turvaamaan urheilijan riittävä palautuminen sekä kehittyminen. Viikkosuunnitelmassa on myös mietitty tarkasti yksittäisten harjoitteiden järjestys, joka tukee harjoitteen tuottaman ärsykkeen vaikutusta urheilijan kehittymiseen. Esimerkiksi nopeusharjoite tulisi tehdä aina palautuneessa tilassa lepopäivän tai huoltavan harjoituksen jälkeen. (Forsman ja Lampi- nen 2008, 413.)

Yksittäinen harjoitussuunnitelma on hyvin konkreettinen, mitä harjoituskokonaisuus pitää sisällään. Harjoituksella on aina tavoite, joka tulee kertoa urheilijalle. Harjoitussuunnitelma sisältää kaikki yksittäiset harjoitteet alusta loppuun. Jokaisen harjoitteen säännöt, alueen koot, pelaajamäärät, kesto, palautukset ja avainkysymykset on kuvattu ja kerrottu. (Fors- man ja Lampinen 2008, 413.)

3.2.2. Ohjaamistaidot

Taitoja opitaan tekemällä eli harjoitustilanteessa tulisi urheilijan saada mahdollisimman paljon toistoja valitusta teemasta. Jotta valmentaja saa organisoitua urheilijalle mahdolli-simman paljon toistoja, tulee hänen miettiä erilaisten opetus-/valmennustyylien hyödyntä-mistä harjoituksissa. Tässä yhteydessä valmentajan tulee myös miettiä, miten nämä eri valmennustyylit vaikuttavat esim. urheilijan saamaan palautteeseen. Näitä erilaisia val-mennustyylejä voidaan jaotella valmentajakeskeisiksi tai urheilijakeskeisiksi tavoiksi. Val-mentajakeskeisessä opetustyylissä valmentaja tekee suurimman osan valmentamiseen liittyvistä ratkaisuista ja urheilija pyrkii hyödyntämään tätä tietoa ja taitoa mahdollisimman hyvin. Urheilijakeskeisessä valmennustyylissä urheilija ratkaisee harjoittelun etenemisen ja yrittää ratkaista tehtäviä oman päättelykykynsä, kokeilemisen ja osallistumisen kautta.

(Jaakkola 2015, 129-130.)

Suomen Palloliiton valmentajakoulutuksessa käsitellään valmentajan toimintaa auttavaa valmennuksen paloja (kuvio 5). Valmennustilanteessa ohjeiden antaminen eli selitys tulisi pitää riittävän yksinkertaisena ja lyhyenä. Tämä selitys tulisi pitää sisältää oleellisen infor-maation harjoitteesta, jotta toiminta saadaan käynnistettyä. Valmentajan tulisi olla sijoittu-nut niin, että kaikki varmasti näkevät hänet ja kukaan ei ole hänen selkänsä takana. Val-mentajan on hyvä varmistaa urheilijalta, mitä seuraavaksi tehdään. Tämä kysymys tulee tehdä niin, että urheilijan tulee kertoa tuleva toiminta. (Jaakkola 2015, 134-136.; Suomen Palloliitto 2018.)

Urheilijan oppimisprosessia tuetaan selityksen lisäksi myös näytöillä. Näyttö voi tapahtua monin eri tavoin: valmentajan tai toisen urheilijan toimesta, kuvin, kuvasarjoin tai videon

avulla. Itse harjoitustilanteessa vertaisnäyttöä tulee koko ajan ja tämä on erittäin tehokas oppimisen alkuvaiheessa. Näyttöä tehdessään valmentajan tulee varmistaa, että kaikki näkevät ja kuulevat hänet. Näytössä tulee keskittyä vain yhteen tai kahteen asiaan kerral-laan. Valmentajan tulee ohjata urheilijan omaa ajattelua käyttämällä kyselytekniikkaa ja näin aktivoida urheilijaa itse oivaltamaan asioita. Ennen kuin toimintaa jatketaan, on hyvä varmistaa urheilijan ymmärrys halutusta toimintatavasta. (Jaakkola 2015, 136-137.; Suo-men Palloliitto 2018.)

Ennen kuin annamme palautetta urheilijalle, on meidän havainnoitava urheilijan suorituk-sia ja analysoitava, mistä annamme palautetta. Havainnoinnissa valmentajan tulee antaa urheilijalle aikaa tehdä toistoja harjoitteesta. Valmentajan tulee pilkkoa suoritusta osiin (havainnointi, päätöksenteko ja toiminta) ja miettiä, missä näissä urheilija onnistuu ja missä kehittyä. Valmentajan tulee havainnoida monesta eri kulmasta ja kerätä näin paljon informaatioita urheilijan suorituksesta. Havainnoinnin jälkeen valmentaja päättää, mistä hän antaa palautetta. Tähän valmentajalla tulee olla kuva hyvästä suorituksesta ja val-mentaja vertaa urheilijan suoritusta tähän hyvään suoritukseen. Valval-mentaja tunnistaa ur-heilijan samankaltaiset suoritukset sekä eroavaisuudet/haasteet suoritusta tehdessään.

Tämän jälkeen valmentaja päättää, vahvistaako vai korjaako hän urheilijan tekemää suori-tusta. Valmentaja voi myös havainnoida asia, mutta käsittelee asiaa vasta myöhemmin.

(Suomen Palloliitto 2018.)

Urheilijan tulee saada oppimisprosessissa paljon palautetta. Harjoittelussa ja kilpailussa saatu palaute voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen palautteeseen. Sisäinen palaute liittyy aistien tuottamaan tietoon suorituksesta ja liikkeestä kehon sisäpuolelta (esim. lihakset) tai ulkopuolelta (esim. näkö- tai kuuloasti. Ulkoinen palaute auttaa urheilijaa hyödyntä-mään tietoa, jota hän ei sisäisen palautteen avulla pystynyt tunnistamaan. Ulkoinen pa-laute voidaan vielä jakaa palautteeseen lopputuloksesta tai suorituksen laadusta. Pa-lautetta annettaessa on palaute hyvä aloittaa kysymällä urheilijan tuntemuksia suorituk-sestaan. Näin aktivoidaan ja tuetaan urheilijan sisäistä palauteen tunnistamista. Palaut-teen spesifisyys riippuu urheilijan oppimisen vaiheesta. PalautPalaut-teen antaminen tulee rajoit-taa maksimissan kahteen asiaan ja palaute tulee olla urheilijan kannalta selkokielinen sekä palauteen tavoite tulee olla realistisesti saavutettavissa. Palautteen jälkeen valmen-tajan tulee varmistaa urheilijalta, että miten urheilija ymmärsi palautteen. (Jaakkola 2015 137-140.; Suomen Palloliitto 2018.)

Kuvio 5. Valmennuksen palat, valmentajakoulutuksen koulutusmateriaali (Suomen Pallo-liitto 2018)

3.2.3. Teknis-taktisen valmennuksen periaatteet ja trendit

Taitoharjoittelu voidaan jaotella yleistaitoharjoitteluun tai lajitaitoharjoitteluun. Yleistaito-harjoittelussa harjoitellaan taitoja hallita kehoa tasapainon ja erilaiset suunnanmuutosten luomissa tilanteissa sekä hallita ja oppia erilaisia liikesuorituksia. Tässä harjoittelu voi koh-distua esimerkiksi juoksemiseen, hyppäämiseen, kiinniottamiseen. Lajitaitoharjoittelun keskittyy juuri lajissa tapahtuviin taito-ominaisuuksiin, kuten esim. hyppypusku tai maalin-tekoyritys jalkapallossa. Niin yleistaito- kuin lajitaitoharjoittelussa ovat oleellisesti mukana liikehallinta-, havaintomotoriset- ja päätöksentekotaidot. (Kalaja 2016. 233.)

Oppija itsessään, tehtävä ja ympäristö vaikuttaa jatkuvasti toisiinsa. Jos esimerkiksi harjoi-tusaluetta pienennetään tai pelaajamäärää muutetaan niin sillä on vaikutusta oppijaa ja tehtävään. Valmentajan tehtävänä on tukea urheilijan oppimista etsimällä erilaisia tapoja harjoitella kyseistä taitoa. Urheilija oppii taitoja tietoisesti ja tiedostamatta. Tietoisesti opit-taessa urheilija tiedostaa opettelevansa jotain taitoa ja valmentaja valmentavansa. Tie-dostomatta opittaessa urheilija oppii asioita, vaikka hän tietoisesti harjoittelee jotain toista taitoa. Tutkimuksissa on havaittu, että tiedostamattoman oppimisen osuus on osoittaunut hyvin merkittäväksi. Tukeakseen urheilijan tiedostamatonta oppimista, valmentajan tu-lee luoda virikkeellinen, konkreettinen, runsaasti erilaisia mahdollisuuksia sisältäviä har-joitteluympäristöjä. (Kalaja 2016, 233.)

Kolme taitoharjoittelun keskeisintä osaa ovat: harjoittelun määrä, vaihtelu ja palaute. Eri-tyisesti palloilulajeissa korostuvat suoritukseen liittyvät seuraavat vaiheet: havaitseminen, päätöksenteko ja liike. Urheilijan tulee jatkuvasti havainnoida muuttuvia pelitilanteita ja tehdä päätös toiminnasta. Harjoittelun tuleekin sisältää paljon havainnointia ja päätöksen-tekoa. (Kalaja 2016, 233-234.)

Liikkeissä on yleinen sisäinen malli, joka tarkentuu aina jokaisen tilanteen mukaan. Esi-merkiksi kaarisyötössä ja laukauksessa on pohjalla sama potkun liikemalli. Vaihtelemalla näitä liikesuorituksia sisäinen malli tarkentuu. Taitojen oppimisen kannalta vaihtelua pide-tään erittäin tärkeänä. Urheilutaitojen oppimisprosessi on osa ongelmaratkaisun proses-sia. Urheilija kohtaa kentällä koko ajan erilaisia tilanteita ja hänen tulee ratkaista tilanne aina hieman eri tavalla hyödyntäen omia taitojaan. Epälineaarisessa pedagogiikassa har-joitustilanteet pyritään tuomaan kilpailuympäristöistä. Tässä tavassa valmentaja suunnitte-lee ja muokkaa tehtävää ja ympäristöä. Urheilija voi päästä lopputulokseen montaa eri kautta ja tämä tapa sallii urheilijan käyttää yksilöllistä tapaa toimia. Valmentajan tulee tässä tavassa antaa vain vähän suoria ohjeita. (Kalaja 2016, 235-236.; 241.)

Taitoharjoittelun vaihtelemisen tarkoituksen on löytää ystävällisiä virheitä eli virheitä, jotka auttavat urheilija kehittymään. Todella taitavat urheilijat kykenevät löytämään pienetkin erot omien suoritustensa välillä. Tätä myös taitavat urheilijat hyödyntävät oppiakseen li-sää eli tekevät suorituksen tietoisesti hieman eri tavalla. Tiivistettynä voidaan todeta, että jos kilpailusuoritus tapahtuu vaihtelevissa tilanteissa niin myös harjoitustilanteita tulisi vaihdella. Täten valmentajan tulee hyödyntää differentiaalioppimisen periaatetta, että ur-heilija tehdessä toisiaan lähellä olevia, mutta kuitenkin toisistaan poikkeavia liikkeitä, hän prosessoi eroja liikkeiden välillä ja hänen taitonsa hyödyntää osaamista eri tilanteissa ke-hittyy. (Kalaja 2016, 235-236.;241.)

Taitoja opitaan vaiheittain. Ensimmäinen vaihe on alkuvaihe eli kognitiivinen vaihe. Tässä vaiheessa oppija yrittää oppia ymmärtämään ja hahmottamaan opeteltavan tehtävän ko-konaisuutena sekä luoda siitä mielikuva. Alkuvaiheessa oppijan on keskityttävä paljon tek-niseen suorittamiseen ja muun ympäristön havainnointi ja päätöksentekovaihe ovat puut-teellisia. Alkuvaiheissa suoritukset saattavat ovat hieman kömpelöitä ja hitaitakin, tässä vaiheessa harjoittelua vaatii useita yrityksiä ja erehdyksiä. Seuraavaa oppimisen vaihetta kutsutaan harjoitteluvaiheeksi eli assosiatiiviseksi vaiheeksi. Tässä vaiheessa oppija suo-ritukset ovat jo kohtuullisesti vakiintuneet runsaiden toistomäärien kautta. Oppija on moti-voitunut, koska hän on oppinut luomaan mielikuvan taidosta ja ymmärtää sen kokonaisuu-tena. Ymmärrys auttaa oppijaa korjaamaan tehottomia suorituksia. Harjoitteluvaiheessa

oppijan havainnointi pysyy vielä liikkeenhallinnassa, ja hän ei pysty vielä täysin vapautta-maan aistejaan ympäristön tarkkailuun. Lopullista taidon oppimisen vaihetta kutsutaan au-tomaatiovaiheeksi. Tässä vaiheessa oppija pystyy tekemään taidon helposti ja tiedosta-mattomasti. Tässä vaiheessa virheitä tulee enää vähän ja oppija kykenee jo havainnoi-maan ympäristöä. Oppijan tulee harjoitella tuhansia tunteja ja vuosia saavuttaakseen au-tomaatiovaiheen, siksi ei voida olettaa kovin nuorten (alle 15-vuotiaat) pääsääntöisesti saavuttaneen tätä vaihetta. (Jaakkola & Kalaja 2015, 203-204.)

Kun taitoharjoittelua aloitetaan niin valmentaja usein antaa ohjeita. Valmentaja voi antaa ohjeet visuaalisesti tai verbaalisesti, kenties myös hyödyntäen molempia. Jokainen urhei-lija kuitenkin oppii omalla henkilökohtaisella tyylillään. Auditiivinen oppija sisäistää asiaa parhaiten kuulemalla, visuaalinen oppija taas sisäistää asian parhaiten näkemällä. Kines-teettinen oppija sisäistää asian itse tekemällä. Taitava valmentaja tuntee urheilijansa ja hyödyntää edellä mainittuja asioita antaessaan ohjeita urheilijalle. Oppimisprosessia tuke-vat myös erilaiset mallisuoritukset. On hyvä nähdä taitavien sekä aloittelevien urheilijoiden suorituksia. Näin jokainen urheilija löytää itselleen yksilöllisen tavan tehdä suoritus. (Ka-laja 2016, 237-238.)

Taitojen oppimiseen kuuluu oleellisesti palaute. Suorituksen jälkeen urheilija saa palaut-teen sekä sisäisesti omien aistien, että ulkoisesti esimerkiksi valmentajalta tai teknisen laitteen kautta. Ulkoinen palaute tulee auttaa urheilijaa työstämään informaatiota, minkä hän on suorituksesta saanut. Kuitenkin urheilijan tulee itsenäisesti päästä hakemaan rat-kaisua asiaan, jolloin oppimisprosessi on tehokkaampi. Fairbrother (2010) luettelee viisi perusohjetta valmentajalle palautteenantoon: 1) Enemmän ei ole aina parempi (liian usein annettu palaute tekee urheilijasta riippuvaisen palautteesta ja liian vähäinen palaute ei ke-hitä oppimisprosessia), 2) Palautteen tulee antaa konkreettisia ohjeita urheilijalle, kun hän ei itse osaa korjata liikettä, 3) Odota hetki, että urheilija on ehtinyt itse käydä läpi sisäisen palautteensa, 4) Anna urheilijan itse ensin arvioida oma suoritus, 5) Palaute tulee kohdistaa suorituksen osiin, jotka ovat urheilijan kontrolloitavissa. (Kalaja 2016, 238-239.) Pelaajien henkilökohtainen tekniikka on erittäin tärkeää, jotta pelaaja pystyisi selviämään pelissä tapahtuvista taktisista hetkistä. Palloliiton valmentajakoulutuksissa on pyritty opet-tamaan valmentajille pelin kautta opettamisen mallia eli Teaching Games for Understan-ding (TGfU. Seuraavassa kuvataan tätä mallia tarkemmin.

Pelin kautta opettamisen malli tarjoaa asteittain etenevän mallin, jonka kautta valmentaja voi auttaa pelaajia oppimaan uutta ja syventämään osaamistaan. Malli on kuusivaiheinen ja jokaisessa vaiheessa on oma tarkempi merkityksensä, joka tukee sekä tulevaa vaihetta

että pelaajan oppimista. Nämä kuusi vaihetta ovat: pelimuoto, peliajatus, taktinen tietoi-suus, päätöksenteko, taidon toteutus ja suorituskyky. (Savolainen 29.9.2019.)

Ensimmäisessä vaiheessa valmentajan on mietittävä pelimuoto, joka on johdettu pelaajien käyttämästä pelimuodosta. Tällöin voidaan puhua esim. 11v11, 8v8 tai 5v5 pelimuodosta.

Pelaajille pitäisi syntyä harjoituksessa sellaisia tilanteita, joiden pelaamisen mallit muistut-tavat pelaajien käyttämää mallia. Suunnittelussa on tarkasti harkittava esimerkiksi alueen koko sekä pelaajamäärä. Bunker ja Thorpe kehittivät myös neljä pedagogista periaatetta:

1) Harjoituksissa on käytettävä paljon erilaisia pelimuotoja, jotta pelaajat saavat kokemuk-sia eri pelimuodoista ja pystyvät hyödyntämään opittuja taitoja eri pelimuotojen välillä, 2) Pelimuodon pitää sisältää sama taktinen rakenne kuin virallisessa pelimuodossa, 3) Har-joitteen sääntöjä (esim. pelaajamäärä, alueen koko, jne.) pyritään korostamaan taktista ongelmaa niin, että se ilmenee pelimuodossa useammin kuin normaalisti ja 4) Pelimuodon tulee sopia oppijoiden kehitystasolle. (Savolainen 29.9.2019.)

Pelimuodon valinnan jälkeen valmentajan tulee miettiä sääntöjä harjoitteessa ja näin saada pelaajat käyttämään tiettyjä jalkapallotaitoja ongelman ratkaisemiseksi. Harjoitteen käynnistyessä ensimmäisen tehtävä on saada pelaajat ymmärtämään harjoitteen säännöt ja tätä kutsutaan peliajatukseksi. Tässä vaiheessa valmentajan on hyvä tarkastella, toteu-tuvatko äskeisen kappaleen pedagogiset periaatteet (2.-4.) harjoitteessa. Jos harjoit-teessa jotkin periaatteet eivät toteudu niin valmentajan tulee muokata harjoitetta, jotta op-piminen ja opettaminen voisi mahdollistua. (Savolainen 29.9.2019.)

Seuraavassa vaiheessa tulee kehittää pelaajien taktista tietoisuutta ratkaista taktinen on-gelma. Tällöin pyritään keskittymään suurempiin kokonaisuuksiin eli strategisiin valintoi-hin. Tällaisia valintoja ovat mm.: Miten voitamme vastustajan? Mikä on paras tapa tehdä maali? Harjoitteen edistyessä pelaajille tulisi syntyä ajatus sopivasta taktiikasta ja tätä var-ten valmentajan tulee aktivoida pelaajia kysymysvar-ten kautta. Valmentaja pyrkii saada ohjat-tua pelaajat oivaltamaan itse oikean ratkaisun (Savolainen 29.9.2019.)

Taktisen tietoisuuden lisäännyttyä pelaajien päätöksentekokykyä tulee kehittää. Pelin kautta opettamisen mallissa on kaksi kategoriaa: Mitä tehdä? ja Miten tehdä? Ensimmäi-sen kysymykEnsimmäi-sen päätökEnsimmäi-senteko liittyy siihen, mikä olisi tilanteeseen sopiva ratkaisu. Kun pelaaja on tehnyt päätöksen sopivasta ratkaisusta niin pelaajan tulee tehdä päätös, miten hän sopivan ratkaisun suorittaa. Valmentajan tulee aktiivisesti olla vuorovaikutuksessa pe-laajien kanssa ja kysymyksillä johdatella pelaajia kohti oikeaa ratkaisua. Näitä kysymyksiä ovat esim.: Mitä? Missä? Milloin? Miksi? Kenen kanssa? Miten? (Savolainen 29.9.2019.)

Päätöksenteon jälkeen siirrytään tarkastelemaan pelaajan motorisia suorituksia. Miten laaja teknisesti ratkaisee pelitilanteen? Tässä vaiheessa valmentajan on analysoitava pe-laamista ja autettava pelaajaa korjaamaan teknisiä valmiuksia pelitilanteen ratkaise-miseksi. Valmentaja voi myös keskeyttää pelin ja harjoitella pelkästään pelissä vaaditta-vaa tiettyä teknistä suoritusta ennen pelaamisen jatkamista. (Savolainen 29.9.2019.)

Viimeinen vaihe on suorituskyvyn arvioiminen. Tässä vaiheessa pelaajien suorituskykyä arvioidaan esim. pelimuodon, harjoituksen tai jakson riippumattomaan kriteeristöön. Val-mentajan tulee arvioida, kuinka ja millä tehokkuudella pelaajat ratkaisevat pelissä tapahtu-via taktisia ongelmia. Tässä vaiheessa tulee huomioida myös kaikki aiemmat osaamisen vaiheet. (Savolainen 29.9.2019.)

3.2.4. Fyysisen valmennuksen periaatteet ja trendit

Fyysistä harjoittelua tulisi tehdä monipuolisesti. Erityisesti kasvuiässä monipuolisella fyysi-sellä harjoittelulla tarkoitetaan motoristen taitojen lisäksi myös eri elinjärjestelmien moni-puolista kehittämistä. Nämä elinjärjestelmät voidaan karkeasti jakaa neljään pääjärjestel-mään, jotka ovat hermosto, lihaksisto, tukielimet, hengitys- ja verenkierto sekä aineen-vaihdunta. Edellä mainitut elinjärjestelmät kuormittuvat ja kehittyvät osittain lomittain ja selvää rajaa ei siksi voida selvästi vetää. (Hakkarainen 2015, 179.)

Fyysisen harjoittelun yleiset periaatteet voidaan nimetä seuraavasti: 1) ärsyke ja kehitys, 2) spesifisyys, 3) palautuvuus, 4) yksilöllisyys ja 5) progressiivisuus. Seuraavaksi avataan jokaista hieman tarkemmin. Ärsyke ja kehitys eli superkompensaatio tarkoittaa sitä, että fyysinen suorituskyky kehittyy harjoittelun tuottaman ärsykkeen ja sitä seuraavan palautu-misprosessin kokonaisuudesta. Tätä palautumisprosessia kutsutaan superkompensaa-tioksi. Spesifisyys tulee siitä, että ne elimistön kudokset ja elinjärjestelmät kehittyvät, joihin harjoittelun tuottama ärsyke kohdistuu (esimerkiksi jalkatreenissä kehittyvät jalat). Palau-tuvuus tulee siitä, että fyysinen suorituskyky laskee harjoittelun lähtötasolle, jos harjoittelu lopetetaan. Jokaisen yksilön lähtötaso ja harjoitusvaste eli harjoittelun tuottama kehitys on erilainen. Valmentajan tulee huomioida jokaisen urheilijan taso ja mahdollistaa yksilölli-sellä huomioimisella jokaisen urheilijan yksilöllinen kehitys. Urheilijan harjoituksen ärsy-kettä tulee progressiivisesti lisätä. Liian nopea progressio voi olla haitaksi urheilijalle ja liian hidas progressio voi taas hidastaa kehittymistä. (Hakkarainen 2015, 179.)

Seuraavissa luvuissa keskitytään pintapuolisesti eri fyysisten ominaisuuksien sisältöihin ja harjoittelun periaatteisiin. Käsiteltäviä osa-alueita ovat: nopeus, nopeuskestävyys, kestä-vyys, voima ja liikkuvuus.

3.2.4.1. Nopeus

Suomalaisessa valmennusopissa nopeuden eri lajeja on määritelty seuraavasti: reaktiono-peus, räjähtävä nopeus ja liikkumisnopeus. Liikkumisnopeus on vastine liikenopeudelle.

Räjähtäväksi nopeudeksi peilataan yksittäistä liikettä (esim. tenniksen syöttö) ja liikeno-peudeksi liikkumista paikasta toiseen (esim. pikajuoksu). Liikkumisnopeus jaetaan vielä submaksimaaliseen, maksimaaliseen ja supramaksimaaliseen nopeuteen. (Juoste & Mero 2016, 242.).

Jalkapallossa pelaajan tulee olla nopea. Pelaajan tulee pelissä havainnoida paljon erilai-sia asioita (pallo, vastusta, omat pelaajat, tilat), tehdä päätöksiä ja siten esimerkiksi pyrkiä pallottomana pelaajana juoksemaan vastustajaa nopeammin tiettyyn paikkaan.

Kun urheilija reagoi nopeasti johonkin ärsykkeen niin puhutaan reaktionopeudesta. Reak-tionnopeus tarkoittaa käytännössä sitä, mikä aika kuluu ärsykkeestä varsinaiseen toimin-taan. Reaktionopeuden kehittymisellä tarkoitetaan reaktioajan lyhentymistä. Reaktiono-peutta tulisi harjoitella säännöllisesti ja lajinomaisesti 2-4 kertaa viikossa. ReaktionoReaktiono-peutta tulisi jalkapallossa testata esim. reaktionopeuden mittaamisella lajisuorituksessa, jossa on valinta mukana. (Juoste & Mero 2016, 242-248.)

Räjähtävä nopeus on lyhytkestoinen, yksittäinen ja mahdollisimman nopea suoritus. Täl-laisia suorituksia ovat esimerkiksi potkut ja hyppyjen ponnistukset. Hyvällä teknisellä tai-dolla on myönteinen vaikutus räjähtävään voimaan. Nopeusvoima on perusta räjähtävälle voimalle. Räjähtävän nopeuden kehittymisen suunnat seuraavat nopeus- ja maksivoimaa.

Räjähtävän nopeuden harjoittelua tulisi tehdä 2-4 kertaa viikossa soveltaen nopeus- ja no-peusvoimaperiaatteita lajinomaisesti. Räjähtävän nopeuden testaamista tulisi jalkapal-lossa testata esim. kevennyshypyllä tai vauhdittomalla pituudella. (Juoste & Mero 2016, 242-248.)

Liikkumisnopeudella tarkoitetaan sitä, kuinka nopeasti henkilö liikkuu paikasta toiseen.

Liikkumisnopeus voi olla yhteydessä kiihdytysvaiheen nopeuteen, vakionopeuden vaihee-seen tai nopeuden vähenemisen vaiheevaihee-seen. Liikkumisnopeus voidaan jakaa submaksi-maaliseen (nopeus 85-95% matkan maksiajasta) ja maksisubmaksi-maaliseen (nopeus noin

96-21

100% matkan maksiajasta). Supramaksimaalinen nopeus (101-103% matkan

mak-siajasta) on yksi nopeuden laji, joka saadaan keinotekoisesti esim. alamäkijuoksulla, myö-tätuulella tai vetosysteemillä. Liikkumisnopeuden eri osa-alueiden harjoittelua tulee tehdä niin harjoitus- kuin kilpailukaudella. Raskailla harjoitusjaksoilla tulee maksimaalista ja sup-ramaksimaalista harjoittelua välttää, koska loukkaantumisriski on suuri. Liikkumisnopeu-den testaamista tulisi jalkapallossa tehdä juoksutesteillä tai lajinomaisilla testillä, jossa yh-distetään nopeus ja taito. (Juoste & Mero 2016, 242-248.)

Nopeusharjoittelua toteutetaan eri tavoin pelaajan eri ikävaiheissa ja kehitysvaiheissa.

Lasten harjoittelussa nopeusärsykkeitä tulee olla jokaisessa harjoitteessa. Hyvä esimerk-kejä lasten nopeusharjoittelusta ovat erilaiset kilpailut, hipat ja radat. Nuorten ja aikuisten harjoittelussa tulee paremmin huomioida pelin vaikutus pelaajien kykyyn toteuttaa no-peusharjoittelua. Jalkapalloilija on nopea kentällä, kun havaintojensa pohjalta tekee oi-kean päätöksen ja pystyy toteuttamaan tämän nopeammin kuin vastustajansa. Nopeus-harjoitteluun tulee siis yhdistää näköhavainto mahdollisimman usein. Lisäksi jalkapalloili-jan tulee olla myös absoluuttisesti nopea. Jalkapalloilijalkapalloili-jan nopeusharjoittelu voidaan toteut-taa erillisharjoitteena harjoitusvuoron alussa ja suunnittelemalla sekä toteuttamalla jalka-palloharjoittelua eri kokoisilla alueilla, jossa tulee erilaisia nopeusärsykkeitä jalkapallokon-tekstissa. Juoksunopeuteen vaikuttavat myös mm. pelaajan voimantuottokyky ja elasti-suus. Näiden kehittämisen tulee olla viikoittaista. (Ruuskanen 4.6.2020)

3.2.4.2. Nopeuskestävyys

Jalkapallo on nopeuskestävyyslaji, johon hyvä lajinopeus antaa perustan. Toisaalta no- peuskestävyyden kehittymistä parantaa myös lajiomaisen kestävyyden (anaerobisen peruskestävyyden) kehittyminen. Tässä tarkoitetaan sitä, että esim. jalkapallossa perus- kestävyyden merkitys tulee esiin erityisesti maitohapon poiston ja hyväksikäytön kautta.

Nopeuskestävyysharjoittelua voidaan lähestyä sekä nopeuden että kestävyyden kautta, mutta ohjelmoinnin kannalta näitä kahta ominaisuutta ei voida optimaalisesti harjoituttaa.

(Nummela 2016, 295.)

Nopeuskestävyys on hyvin lajisidonnainen, joka tarkoittaa, että harjoittelua tulee tehdä la-jinomaisesti. Harjoittelussa käytettäviä tehoja, vetojen pituuksia ja palautumisaikoja vaih-telemalla voidaan harjoitusvaikutus kohdistaa joko aerobiseen kapasiteettiin tai tehoon.

Tehoja, vetojen pituuksia ja palautumisaikoja muuttelemalla myös anaerobisen kapasitee-tin alakkapasitee-tinen (maitohapoton) ja lakkapasitee-tinen (maitohapollinen) osa painottuvat eri tavoin.

(Nummela 2016 295.)

Jalkapallon nopeuskestävyysharjoittelussa tulee huomioida pelaajien sen hetkinen taso ja pelipaikka. Nopeuskestävyysharjoittelun tehoja ja tarvetta voidaan arvioida testaamalla pelaajia. Nopeuskestävyysharjoittelua voidaan painottaa, mikäli pelaajien maksimaalinen aerobinen nopeus (MAS) on riittävällä tasolla. Maksimaalinen aerobinen nopeus voidaan määritellä useilla eri tavoilla, joista kenttätesteistä ainakin Brew & Kelly (2014), 1200 m vii-vajuoksutesti on käytännöllinen ja helposti toteutettava. Tässä testissä pelaaja juoksee 20

In document Arviointityökalun kehittäminen jalkapallovalmentajan kokonaisvaltaisen valmennusosaamisen todentamiseen (sivua 17-0)