Seuraavaksi tarkastelen pro gradu -tutkielmaani liittyvää identiteetin sosiaalista rakentumista. Käsittelen aluksi hieman identiteettiä käsitteenä. Ulotan tarkasteluni myös minuuden käsitteen märittelyyn, sillä minuutta ja identiteettiä nähdään monesti käytettävän synonyymisesti (Saastamoinen 2006, 170). Näen myös omassa tutkielmassani niiden yhdistyvän merkityksiltään toisiinsa. Tämän vuoksi mielestäni onkin perusteltua avata käsitteen tasolla sekä minuus että identiteetti myös erikseen.
Myöhemmin tässä luvussa keskityn tarkemmin identiteetin tarkasteluun narratiivisesta näkökulmasta ja paneudun siihen, kuinka identiteetti rakentuu kertomuksissa.
Minuus ja identiteetti
Nykykäsityksen mukaan on olennaista, että minuus ja identiteetti eivät ole jotakin jo valmiiksi meille annettua, vaan ne tarvitsevat tietoista pohdintaa ja usein niitä on tuotettava erilaisen identiteettityön keinoin (Saastamoinen 2006, 170). Tämän päivän yhteiskunnassa yksilö joutuu tekemään jatkuvasti valintoja ja samalla arvioimaan, millä tavoin tehdyt valinnat vaikuttavat hänen elämäänsä ja tulevaisuuteensa. Sen lisäksi, että yksilö aktiivisesti muovaa, määrittelee ja korjaa itseään valinnoillaan, on hänen myös intensiivisesti havainnoitava ympäristöään ja siitä tuotettuja sen hetkisiä tulkintoja kyetäkseen toisaalta samaistumaan joihinkin tulkintoihin ja toisaalta torjumaan joitakin. Yksilön ainutkertaisiin kokemuksiin
perustuvat itseä koskevat tulkinnat muodostavat näin identiteetin. (Eteläpelto 2009, 140.)
Minuuden ja identiteetin käsitteiden määrittely yksiselitteisesti on haastavaa ja kirjallisuudessa kohtaakin niiden monia erilaisia määritelmiä. G.H. Meadin kehittelemä jako subjekti- ja objektiminään on osoittautunut minuuden määrittelyssä kestäväksi. Sen mukaan minuus nähdään yksilön refleksiivisenä tietoisuutena itsestään, joka sijoittaa yksilön aikaan, tilaan ja yhteisön moraaliseen järjestykseen.
(Saastamoinen 2006, 170-171.) Länsimaalaisen minuuden tunnusmerkkeinä voidaan pitää muun muassa seuraavia; minuus on monessa suhteessa tehty erilaisten yksilöllisten valintojen kautta, yksilö työstää minuuttaan päivittäin arjessaan, minuudella oletetaan olevan sisin ja siitä on tullut keskeinen moraalin lähde yhteisön sijaan, minuus kehittyy ajan myötä ja kehittyvä minuus tähtää siihen, että yksilö pyrkii tekemään elämästään ymmärrettävää rakentamalla ja kertomalla elämästään tarinaa, jota suhteuttaa kulttuurissa vallitseviin vastaaviin narratiivisiin malleihin elämänkulusta. (Saastamoinen 2006, 171-172.)
Identiteetin käsite on minuuden käsitteen tapaan monialainen ja se kietoutuu yhteen minuuden käsitteen kanssa. Minuuden muuttuessa kohteeksi, eli kun sitä määritellään ja arvotetaan, puhutaan identiteetistä (Saastamoinen 2006, 172).
Identiteetin käsitettä voidaan tarkastella esimerkiksi eri tieteiden näkökulmista lähestyen ja siitä keskustellaankin esimerkiksi niin sosiaalitieteissä kuin humanistisissa tieteissä. Myös kasvatus- ja aikuiskasvatustieteessä kysymykset minästä ja identiteetistä ovat ajankohtaistuneet yksilöllisyyden vaalimiseen sekä tietoisen ja itseohjautuvan ihmisen kasvatukseen tähtäävän päämäärän vuoksi.
(Eteläpelto 2009, 96-97.) Haasteellisesta ja vaikeasta määrittelystään huolimatta identiteetin käsitettä on viime aikoina käytetty silloin, kun on pyritty kuvaamaan ja selventämään aikuisten käsityksiä oppimisesta sekä osallistumista muodolliseen koulutukseen. Tällöin identiteetin käsitettä on rajattu esimerkiksi oppimisidentiteetiksi tai koulutusidentiteetiksi. (Moore 2003, 142.) Omassa tutkielmassani lähestyn identiteetin käsitettä opiskelijaidentiteetin rakentumisen näkökulmasta.
Keskityn aluksi tarkastelemaan identiteettiä Hallin (1999) jaottelun mukaan, jossa hän jakaa identiteetin subjektikäsitysten perusteella. Hallin (1999) yksinkertaistava jako soveltuu hyvin oman tutkielmani narratiivisiin lähtökohtiin ja siksi sen esille nostaminen tässä yhteydessä on perusteltua. Hall (1999) erottaa identiteetistä kolme erilaista käsitystä, joista ensimmäinen valistuksen subjekti perustuu käsitykseen siitä, että ihmisellä on niin sanottu minän keskus, joka saa alkunsa ihmisen syntymässä ja kehittyy auki pysyen olemukseltaan samanlaisena koko ihmisen olemassaolon ajan. Ja tämä minän olemuksen keskus on sama kuin ihmisen identiteetti. (Hall 1999, 21.) Hallin (1999) nimeämän toisen, eli sosiologisen subjektikäsityksen mukaan, identiteetti muodostuu minän ja yhteiskunnan välisessä vuorovaikutuksessa. Myös tässä käsityksessä subjektilla on edelleen sisäinen ydin, mutta se muotoutuu ja muokkautuu jatkuvassa dialogissa ulkopuolella olevien kulttuuristen maailmojen ja niiden tarjoamien identiteettien kanssa. (Hall 1999, 22.) Kolmas identiteettikäsitys, postmoderni subjekti, pitää sisällään käsityksen subjektista, jolla ei ole kiinteää, olemuksellista tai pysyvää identiteettiä. Identiteetti muotoutuu ja muokkautuu jatkuvasti suhteessa niihin tapoihin, joilla meitä puhutellaan meitä ympäröivissä kulttuurisissa järjestelmissä tai joilla meitä representoidaan, ja tämän käsityksen mukaan identiteetti on historiallisesti määrittynyt biologisen sijaan. Subjekti ottaa näin ollen eri identiteettejä eri aikoina, aiheuttaen sisällemme tällöin ristiriitaisia ja eri suuntaan pyrkiviä identiteettejä, jonka vuoksi identifikaatiomme vaihtelevat jatkuvasti. (Hall 1999, 23.) Hallin (1999) mukaan täysin yhtenäinen, loppuunsaatettu, johdonmukainen ja varma identiteetti on kuvitelmaa, eikä yhtenäinen identiteetti yksilön syntymästä kuolemaan saakka näin ollen ole mahdollinen (Hall 1999, 23).
Hallin (1999) käsitys identiteetistä on yleisesti yhdistettävissä nykypäivän identiteettitutkijoiden näkemyksissä. Tutkimuksissa identiteetti määräytyy yhä yleisemmin identiteetin rakentumisen, identiteettityön ja identifioitumisen kautta ja ajatukset identiteetin pysyvyydestä ovat vähitellen väistyneet (Ruopsa 2016, 12.) Esimerkiksi Mahlakaarto (2010) määrittelee identiteetin prosessiksi, joka on jatkuvasti muotoutuva ja joka syntyy sosiaalisen ja persoonallisen välisessä suhteessa ja vuorovaikutuksessa. Se muodostuu rakentamalla kertomuksia omasta elämänhistoriasta ja omasta tulevasta sekä toivottavan ja tavoiteltavan minän
ajatuksesta. Identiteetti on oman kehityshistorian, perhe- ja sosiaalisen taustan ja yksilön psyykkisen rakenteen pohjalta muotoutuva kerroksinen kokonaisuus.
(Mahlakaarto 2010, 178.) Montonen (2014) puolestaan tukeutuu yliopistolähtöisten yritysten johtajien identiteettityötä ja toimijuutta käsittelevässä väitöskirjassaan identiteetin käsitteen kuvauksessa Hallin (1999) määritelmään, jonka mukaan identiteetti tarkoittaa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muotoutuvaa ymmärrystä itsestä ja meistä (Montonen 2014, 17). Identiteetti sisältää siis sen, kuinka yksilö näkee itsensä, sekä kuinka muut näkevät yksilön. Identiteetin voidaan katsoa tarkoittavan myös tapoja, joilla ihmiset määrittelevät ja ymmärtävät itsensä suhteessa paitsi itseensä myös sosiaaliseen ympäristöönsä ja kulttuuriinsa (Saastamoinen 2006, 172).
Monissa identiteettiteorioissa on säilynyt alun perin Jamesin hahmottelema jaottelu sosiaaliseen ja persoonalliseen minään, jossa sosiaalinen minä nähdään objektiminänä ja siten identiteettimme osana, joka on havaittavissa ja tiedostettavissa. Persoonallisen- eli subjektiminän avulla voidaan puolestaan arvioida ja reflektoida sosiaalista minää. (Eteläpelto & Vähäsantanen 2006, 32.) Etenkin sosiaalitieteellisissä tutkimuksissa identiteetin käsite jaetaan sekä persoonalliseen ja sosiaaliseen identiteettiin. Tällöin persoonallisen identiteetin ajatellaan merkitsevän jatkuvuuden ja johdonmukaisuuden tunnetta ihmisen minäkokemuksessa elämänkerrallisissa muutoksissa ajallisella jatkumolla.
Sosiaalinen identiteetti puolestaan merkitsee samaistumista erilaisiin sosiaalisiin yhteisöihin tai ryhmiin sekä jatkuvuutta ja määrätietoisuutta erilaisissa sosiaalisissa rooleissa toimittaessa. (Saastamoinen 2006, 172.) Jamesin jaottelussa objektiminää voidaan tarkastella kolmen eri ulottuvuuden kautta, jolloin materiaalinen minä käsittää ihmisen kehon lisäksi kaiken sen ulkoisen materian, jota ihminen on elämässään hankkinut tai työllään tuottanut. Sosiaalisen minän käsite pitää sisällään ajatuksen yksilön tarpeesta saada huomiota, arvostusta ja tunnustusta muilta yhteisössä, jonka jäsen hän on. Kolmas ulottuvuus, henkinen minä, koostuu ihmisen luonteesta, moraalista ja älyllisistä kyvyistä sekä omaa minää ja tunteita koskevista tulkinnoista. (Eteläpelto & Vähäsantanen 2006, 33.) Myös Ropo (2015) ottaa identiteetin jakautumisen tarkasteluun mukaan kolme ulottuvuutta. Ropo kuitenkin ulottaa tarkastelunsa persoonallisen ja yhteisöllisen näkökulman lisäksi myös
kulttuuriseen identiteetin ulottuvuuteen. Nämä ulottuvuudet ovat limittäisiä prosesseja ja yhteydessä ihmisen identiteetin rakentumiseen samanaikaisesti. (Ropo 2015, 43-45.)
Bambergin identiteettiteorian mukaan minän ja identiteetin muodostumiseen kytkeytyy puolestaan aina kolme ongelmaa, (viitattu seuraavassa luvussa, että nämä tasot avasin täällä) joista ensimmäisen muodostaa yksilön kyky suunnata toimintansa pysyvyyden ja muutoksen välillä. Tällöin yksilö rakentaa identiteettiään suhteessa ajassa tapahtuviin muutoksiin tarkastellen samaan aikaan itseään henkilönä, joka hän on aina ollut ja toisaalta sitä, joksi hän on muuttunut. (Bamberg 2011, 8.) Toisena identiteetin rakentumiseen liittyvänä dilemmana Bamberg (2011) näkee yksilön kyvyn tasapainoilla samuuden ja erillisyyden välillä, minä vastaan muut asetelmassa, jolloin yksilön identiteetin rakentumiseen heijastuu tarkastelu itsen erityisyydestä ja ainutlaatuisuudesta suhteessa muihin (Bamberg 2011, 8). Kolmas ongelma käsittelee yksilön toimijuutta, jolloin yksilö rakentaa identiteettiään suhteessa siihen onko hän itseohjautuva, autonominen toimija vai määrittääkö ympäristö häntä toimijana, toiminnan kohteena (Bamberg 2011, 9).
Identiteetin narratiivinen rakentuminen
Määriteltäessä identiteettiä narratiivisesti, identiteettiä ei nähdä tietynlaisena ja pysyvänä yksilön ominaisuutena ja sen katsotaan ilmenevän parhaiten kertomuksissa, jotka ovat sidottuja aikaan tai paikkaan. Yksilöllä on myös mahdollisuus muunnella kertomuksiaan tilanteen, kuulijoiden ja ajankohdan mukaan. Lisäksi narratiivinen identiteetti on kielellinen kuvaus ja tilanteessa tapahtuva tulkinta niistä merkityksistä, joita yksilö sisällään itseensä liittää. (Ropo 2015, 37.) Narratiivisissa lähestymistavoissa identiteetti nähdään rakentuvan omaelämänkerrallisten tarinoiden kautta, joita kerromme paitsi muille, myös itsellemme (Eteläpelto & Vähäsantanen 2006, 33). Omaelämänkerralliset tarinat edustavat narratiivisessa tarkastelussa suuria kertomuksia (Bamberg &
Georgakopoulou 2008, 378). Identiteetti nähdään elämänkerrallisena jatkumoa, joka rakentuu yksilön ainutkertaisiin kokemuksiin pohjautuvista tulkinnoista (Eteläpelto 2009, 140). Narratiivisen lähestymistavan mukaan identiteettiä itsessään on mahdotonta tutkia, mutta identiteettiä ilmennetään kertomuksissa, jotka koostuvat itselle tärkeistä subjektiivisista merkityksistä, suhteiden kuvauksista, rooleista, vuorovaikutuksen ja asemoinnin kuvauksista (Ropo 2015, 36). Narratiivit toimivat apuna ihmisen muodostaessa juonellisen kokonaisuuden elämänsä irrallisista tapahtumista, jolloin hänelle merkitykselliset tapahtumat, ihmiset ja toiminnot yhdistyvät loogiseksi kertomukseksi (Kärnä 2015, 86).
Sosiaalisen konstruktionismin mukaan minuus ja identiteetti ovat kielellisisä rakenteita ja maailma nähdään kertomuksista ja merkityksistä syntyneenä tekstuaalisena kudelmana, jota voimme lukea ja tulkita aivan kuten erilaisia tekstejäkin. Todellisuus on siis kielellinen konstruktio, joka rakentuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. (Saastamoinen 2006, 175, 178.) Yrjänäisen ja Rovon (2013, 29) mukaan identiteetti voidaan nähdä narratiivisen prosessin tuotoksena.
Heidän mukaansa narratiivinen identiteetti on yksilön luoma kertomus itsestään toimintakontekstissa, jossa hän näyttäytyy jatkuvasti muuttuvana, sosiaalisena ja kulttuurisena toimijana vastaten samalla kysymykseen kuka olen persoonana ja ihmisenä, keihin liityn ja kuulun ja mikä on maailma, jossa elämääni elän. Näin ollen vaikka narratiivinen identiteetti nähdään yksilön kertomuksena itsestään, vaikuttaa sen muotoutumiseen merkittävästi myös ympäristö erilaisia rooleja ja roolimalleja tarjoilemalla. (Yrjänäinen & Ropo 2013, 30.) Heikkinen (2002, 116) on Yrjänäisen ja Rovon (2013) kanssa samoilla linjoilla narratiivisen identiteetin määritelmästä, todeten narratiivisen identiteetin olevan ihmisen itsensä muotoilema kertomus ja tulkinta siitä, kuka hän on. Käsitys itsestä ei synny kuitenkaan välittömän itsereflektion kautta, vaan se muotoutuu ajan saatossa narratiivisten prosessien myötä. Identiteetti on näin ollen aina itsetulkinnan tulos, joka rakentuu yksilön ollessa yhteydessä ympäristön vuorovaikutukseen. (Heikkinen 2002, 116-117.) Ropo (2015) määrittelee narratiivisen identiteetin sellaiseksi, joka muodostuu kertomuksellisten prosessien kautta, on tutkittavissa ainoastaan kertomuksista ja jota ei voida olettaa olevan olemassa kertomusten ulkopuolella sisäisenä mallina ja joka
rakennetaan kertomuksen muotoon tilanteissa. Lisäksi kerrottu kertomus itsestä on aina ainutkertainen. (Ropo 2015, 42.)
Narratiivisissa identiteettiprosesseissa ihminen rakentaa omakohtaisena kertomuksena ymmärrystä itsestään suhteessa menneisyyteen, tulevaisuuteen ja ympäröivään maailmaan. Muisti ja kieli tukevat prosesseissa omaelämänkertomuksen syntyä ja sen ylläpitämistä. (Huttunen 2013, 127.) Elämässä sattuneesta tapahtumasta muotoutuu omakohtainen kokemus ihmisen tulkitessa mennyttä tapahtumaa. Tulkinta on kielenvaraista pitäen sisällään myös tulkinnan tai tapahtuman aikaisen kontekstin ja koetut tunteet. Ihminen luo tulkintojen välityksellä menneille tapahtumille merkityksiä, joka mahdollistaa tapahtuman jäämisen mieleen tai että se koskettaa itseä tavalla tai toisella. Merkitykset puolestaan rakentavat kokemuksista pitkäikäisiä kertomuksia, joiden tulkinta saattaa muuttua, kun niitä kerrotaan tai muistellaan eri tilanteissa. (Huttunen 2013, 128-129.) Bambergin (2008) mukaan identiteettityö tapahtuu jokapäiväisessä toiminnassa, jolloin jatkuvuus ja toistuvuus muokkaavat tunnetta siitä, keitä me olemme luoden vaikutuksen itsen samuudesta muutoksen keskellä (Bamberg 2008, 379).
Narratiivista identiteettiä rakentavat kaikki ne tarinat ja kuvaukset, joita yksilö kertoo itselleen sekä toisille omasta elämästään (Heikkinen 2002, 117). Narratiivinen identiteetti voidaan sanallistaa moneen kielelliseen muotoon. Tällöin ihmisellä ei ole olemassa vain yhtä kertomusta itsestä. Monta olemassa olevaa tarinaa voi synnyttää yksilössä sisäisiä ristiriitoja. Kerronta toimii kuitenkin myös tässä keinona sisäisten ristiriitojen käsittelemiseen ja tunnistamiseen, auttaen samalla yksilöä jäsentämään oman kertomuksensa kokonaisuutta. (Yrjänäinen & Ropo 2013, 30.) Huttunen (2013, 129) tuo esille McLeanin ja kumppaneiden näkemyksen tilannesidonnaisten tarinoiden merkityksestä minuuden kehittymisessä. Minuus saattaa rakentua kahden ulottuvuuden kautta, sekä käsityksenä itsestä että elämäntarinana, jolloin tilannesidonnaiset tarinat syntyvät elämäntarinoiden sisällä. Tarinat, joita itsestä kerrotaan muovautuvat tilannesidonnaisesti, ja sama tarina saattaa saada erilaisia vivahteita, johon vaikuttavat esimerkiksi yleisö tai kertomisen tavoite. (Huttunen 2013, 129.) Bamberg (2011) esittää, että narratiivisuus mahdollistaa kertojan
irrottautumisen minästään asettumalla reflektoijan positioon, jolloin kertoja voi kohdata itsensä menneessä tai kuvitteellisessa tulevassa ajassa, luoden samalla menneisyyden tapahtumista merkityksellisiä nykyhetkessä ja toisaalta mahdollistaen suuntaamisen tulevaan kuviteltuun hyvään (Bamberg 2011, 7).