Aineiston analyysissä käytän fenomenologista lähestymistapaa. Fenomenologia on saksalaisen Edmund Husserlin 1900- luvun alussa kehittämä filosofiseen ja ihmistieteelliseen tutkimukseen tarkoitettu suuntaus, jonka mukaan ihmismielen tutkimuksessa kuuluisi nostaa tarkastelun kohteeksi yksilön subjektiivinen kokemus objektiivisen ja yksityiskohtaisen tarkkailun sijasta.
Fenomenologinen tutkimus voidaan mieltää naturalistisen ihmiskäsityksen vastakohdaksi: siinä missä naturalistinen näkökulma näkee ihmisten kokemukset objektiivisten prosessien ja funktionaalisten mekanismien tuotokseksi, fenomenologia keskittyy tarkastelemaan subjektiivisia kokemuksia sekä niiden merkityksiä ihmisille. (Gallagher & Zahavi 2008, 5–7;
Wertz 2011, 124; Laine 2015, 30.) Fenomenologia tutkimusmetodina on siis kiinnostunut enemmän itse kokemuksesta kuin siihen liittyvistä prosesseista.
Husserlin mukaan ihmisen kokemuksiin liittyy aina jonkinlainen merkitys. Merkitys taas puolestaan syntyy ymmärryksestä. Näin ollen Husserlin näkemyksen mukaan merkitykset eivät siis varsinaisesti ole asioissa tai ilmiöissä itsessään vaan merkitykset nousevat esiin kokemusten myötä. Koska ihminen elää sosiaalisessa ympäristössä, merkitykset eivät synny tyhjiössä vaan niitä omaksutaan siitä yhteisöstä, jossa ihminen elää ja kasvaa. Fenomenologia ottaa siis huomioon ihmisen sosiaalisena olentona, jonka kokemuksellisuus ja kokemusten merkityksellisyys saavuttaa ymmärryksen muilta ihmisiltä omaksuttujen mallien kautta. (López Sáenz 2017, 242, 257; Tuomi & Sarajärvi 2018, 40.) Fenomenologisen lähestymistavan mukaan ihminen syntyy osaksi sosiaalista yhteisöä ja lopulta omien kokemusten ja muilta opittujen merkitysten kautta ihminen oppii ymmärtämään maailmaa paremmin.
Fenomenologisen merkitysteorian mukaan ihminen on siis ennen kaikkea osa yhteisöä. Näin ollen myös merkitykset ovat intersubjektiivisia eli subjektien välisiä, ja niitä jaetaan ihmisten kesken. Kulttuurit ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka kokemukset voivat saada erilaisia merkityksiä erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Vaikka kokemusten ymmärrys saavutetaan yhteisöllisesti annettujen merkitysten avulla, myös yksilöllisiä merkityksiä syntyy. Jokaisen kokemus ja sen merkitys määrittyy oman aiemman kokemusmaailman mukaan, vaikkakin siihen omaksutaan yhteisesti jaettuja merkityksiä. (Laine 2015, 30–32.) Kun lapsi syntyy, hänen kokemusmaailmansa vuosi vuodelta laajenee, ja ympärillä olevan sosiaalisen verkoston kautta merkitykset tulevat osaksi kokemuksia. Koska jokaisen kasvuympäristö tai elämänhistoria ei ole identtinen, yksilöllisiä eroja merkityksien antamisessa luonnollisestikin syntyy.
Fenomenologisen suuntauksen mukaan ihmisen kokemusmaailma on intentionaalista eli tarkoituksellista. Jokaisella asialla ja kokemuksella on siis oma merkityksensä. Kokemus ei koskaan muodostu eristyksessä muusta maailmasta tai ole täysin neutraali vaan se perustuu aiemmin oppimiimme ja ymmärtämiimme merkityksiin. Jokaisen ihmisen kokemus määrittyy siis sen mukaan, minkälainen suhde ihmisellä on kokemukseen liittyviin asioihin ja minkälainen elämänhistoria hänellä on takanaan. (Gallagher & Zahavi 2008, 7; Laine 2015, 30–
31.) Näin ollen kokemus on aina luonteeltaan subjektiivinen, vaikka merkitysmaailma onkin sosiaalisessa ympäristössä omaksuttu. Muilta opitut merkitykset auttavat muodostamaan omaa ymmärrystä maailmasta.
Kun ihmisten kokemuksia ryhdytään tutkimaan fenomenologista metodia käyttäen, puhutaan ensimmäisen persoonan lähestymistavasta (first-person approach). Tämän vastakohtana pidetään tieteellisessä keskustelussa kolmannen persoonan lähestymistapaa (third-person approach). Ensimmäisen persoonan lähestymistavalla tarkoitetaan sitä, että tutkija on kiinnostunut siitä, minkä subjektiivisen merkityksen ihminen antaa tutkittavalle ilmiölle.
Kolmannen persoonan lähestymistapa taas tarkastelee kokemusta havainnoimalla ihmistä objektina, jonka toimintaa voi tutkia ulkopuolelta. Voidaankin sanoa, että ensimmäisen persoonan lähestymistavassa ihminen on sekä tutkittavana että tutkijana kun taas kolmannen persoonan lähestymistavassa tutkijan roolista tehdään mahdollisimman steriili ja huomaamaton. Näkemykset eroavat siis perustavanlaatuisesti toisistaan ja niiden voidaankin katsoa tutkivan samaa asiaa, mutta vastaavan eri kysymyksiin. (Gallagher & Zahavi 2008, 7, 14, 24; Tuomi & Sarajärvi 2018, 39.) Esimerkiksi siinä missä fenomenologia tutkii ihmisen kokemusta jostain ilmiöstä tuomalla esiin ihmisen subjektiivista kokemusmaailmaa haastattelun keinoin, luonnontieteet tutkii samaa asiaa tarkkailemalla ihmisen reaktiota ilmiöön esimerkiksi fyysisten reaktioiden kautta. Loppujen lopuksi molemmissa lähestymistavoissa on kuitenkin kyse tutkittavan subjektiivisesta kokemuksesta: toisessa tapauksessa sitä tarkastellaan mahdollisimman läheltä ja tutkittavan kokemusmaailmaa kunnioittaen, kun taas toisessa tutkittavan subjektiivista kokemusta tarkastellaan kaukaa ja mahdollisimman objektiivisesti.
Fenomenologia pitää sisällään useita tapoja tutkia ihmismieltä. Fenomenologisen tutkimuksen kohteena on ihmisen kokemusmaailma, jota pyritään käsitteellistämään erilaisin tutkimusmenetelmin. Tämä kokemusmaailma on fenomenologian näkökulmasta tärkeä tutkimuksen kohde, koska sen mukaan ihmisen suhde maailmaan muodostuu kokemusten ja merkitysten kautta. On tärkeää huomata, että tutkittavan kokemusmaailma tulee olla ainakin jossain määrin tuttua myös tutkijalle, koska on vaikea ymmärtää merkityksiä, jos asia ei ole itselle tuttu. Näin ollen tutkijan rooli on fenomenologiassa siinä määrin korostunut, että hänellä tulisi olla ainakin jonkinlaista esitietoa tutkittavasta ilmiöstä, jotta hän pystyy ymmärtämään tutkittavia. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 40–41; Laine 2015, 34.) Oman tutkimuksen kohteena on työntekijöiden kokemusmaailmat, joita sekä yhdistelen että vertailen keskenään. Olen siis käyttänyt sekä erilaisuuksien että samanlaisuuksien havainnointia tulosten analysoinnissa.
Koska työskentelen samassa organisaatiossa kuin mikä on tutkimukseni kohteena, ennakkotietämykseni tutkittavasta ilmiöstä on riittävää ilmiön ymmärtämiseksi.
Fenomenologisessa tutkimuksessa tulee ottaa huomioon tutkijan oma asema kokonaiskuvassa.
Vaikka tutkijalla tulee olla jonkinlainen esiymmärrys tutkittavasta aiheesta, tutkijan tulisi etäännyttää itsensä tutkimusaiheesta siinä mielessä, ettei ennakko-oletukset ja aikaisempi tietämys asiasta ohjaa liiaksi tutkimuksen suuntaa. Lisäksi tutkijan tulee olla kriittinen omaa toimintaa kohtaan tutkimuksen eri vaiheissa eli toisin sanoen tutkijan tulisi reflektoida tekemiään tulkintoja ja valintoja läpi tutkimuksen. Fenomenologinen tutkimus tulisi aloittaa mahdollisimman puhtaalta pöydältä, joten ennalta mietittyä teoreettista selitysmallia ei välttämättä tarvita ennen tutkimusprosessin aloittamista. Näin ollen fenomenologiaa voidaan pitää enemmän aineisto- kuin teorialähtöisenä tutkimusmetodina. Ennalta mietityt ja tutkimuksen pohjaksi asetetut teoreettiset selitysmallit voivat ohjata liikaa tutkimusta, jonka kuuluisi pohjautua ennen kaikkea ihmisten kokemusmaailmaan. Aineistolähtöinen analyysitapa auttaa siis kohtaamaan ihmisten kokemuksellisuus ja niihin liitetyt merkitykset ilman ennakkoon asetettuja suodattimia, jotka voivat merkittävästi rajoittaa tutkijan näkökantaa ja tulkintaa. Ennakko-oletukset ja rajoittunut tulkinnan horisontti kokemusten suhteen voivat siis niukentaa tuloksia tai ainakin ohjata niitä ennalta määrättyyn suuntaan. (Laine 2015, 35–37.)
Tämän tutkimuksen perustana oli aineistolähtöinen tulosten tulkinta. Valitsin aineistolähtöisen analyysitavan, koska halusin lähestyä tutkittavaa ilmiötä mahdollisimman neutraalisti ja avoimin mielin. Fenomenologista lähestymistapaa myötäillen, haastattelurunkoa valmistellessa en käyttänyt vielä minkäänlaisia teoreettisia malleja, vaan haastattelun kysymykset perustuivat lähinnä kokeilulle asetettuihin tavoitteisiin ja itseohjautuvuuden tutkimuksen pikaiseen perehtymiseen. Tällä tavoin pyrin asennoitumaan kerättyyn aineistoon ilman raameja, jotka ohjaavat vastausten tulkintaa ja aineiston analyysiä. Laineen (2015, 39) mukaan paras tapa toteuttaa fenomenologista tutkimusta on mahdollisimman avoin ja kokemuksia tavoitteleva haastattelu. Vaikka haastattelun avoimuus on tärkeää, täytyy sitä yleensä kuitenkin rajata johonkin tiettyyn teemaan. Fenomenologisesta näkökulmasta haastattelun kysymykset tulisi olla sellaisia, jotka voivat ohjata vastauksia tietyn teeman sisällä, mutta ne ei saisi rajoittaa sitä, mistä ja miten teeman sisällä puhutaan. Koska käytin aineiston keräämistapana puolistrukturoitua teemahaastattelua, kysymykset eivät olleet täysin avoimia vaan niitä ohjasi jokin teema. Annoin haastateltavien kuitenkin puhua vapaasti ja pysyttelin haastatteluissa mahdollisimman taka-alalla.
Yleisesti ottaen fenomenologinen tutkimus etenee erilaisten vaiheiden kautta varsinaisiin tuloksiin. Ensimmäisenä tutkija tutustuu kerättyyn aineistoon mahdollisimman avoimin mielin.
Esimerkiksi jos aineisto on kerätty haastattelujen avulla, litteraatioiden lukeminen auttaa tutkijaa pääsemään tutuiksi aineiston kanssa. Aineistosta voi tässä vaiheessa luoda tutkimuskysymysten kannalta oleellisen kuvauksen. Kuvauksen muodostamisen tarkoitus on tiivistää aineistoa ja löytää sieltä tärkeät seikat oman tutkimuksen kannalta. Tärkeää on, että kuvaus mukailee mahdollisimman hyvin haastateltavien tuottamaa puhetta. Kuvausta ei siis ole tarkoitus muokata yleismaailmalliseksi ja neutraaliksi. Seuraavaksi kuvauksesta erotellaan merkityskokonaisuuksia, jotka ovat tutkimuskysymysten kannalta oleellisia ja nostavat esille erilaisia seikkoja tutkittavasta asiasta. Merkityskokonaisuuksia jäsentämällä aineisto alkaa purkautua ja tutkittava ilmiö hahmottuu selkeämmin. Merkityskokonaisuuksien muodostaminen vaatii tutkijalta intuitiivista ymmärrystä siitä, mikä on tutkimuksen kannalta oleellista tietoa ja mikä ei. Näin ollen tämän vaiheen toteuttamiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa vaan jokainen tutkija määrittää itse oman tutkimuksen kannalta tärkeät esiin nostettavat asiat.
Seuraavassa vaiheessa tutkija reflektoi merkityskokonaisuuksia ja tulkitsee niiden sisältöjä ja prosesseja. Reflektoinnin jälkeen merkityskokonaisuudet selitetään auki analyysin kautta.
Analyysin avulla siis pyritään tematisoimaan ja käsitteellistämään tutkittavaan asiaan liittyviä ajatuksia. Siinä missä kuvauksessa tulisi ”kuulua” haastateltavan ääni, analyysissa taas tulee esille tutkijan oma puhe. Tutkija muodostaa oman ymmärryksensä tutkittavasta asiasta analyysin avulla ja alkaa rakentamaan tietoa (Laine 2015, 41–45; Wertz 2011, 131–132.)
Oma analyysiprosessi alkoi litteraatioiden lukemisella. Lukiessa en vielä kiinnittänyt erityisesti huomiota mihinkään ennalta valittuihin seikkoihin, vaan lukemisen tarkoitus oli tutustua kerättyyn aineistoon. Seuraavassa vaiheessa tarkastelin yksitellen jokaista litteraatiota tutkimuskysymys mielessäni: tarkastelin tekstiä itseohjautuvuuden lisäämisen seurauksien ja sen aiheuttamien muutosten näkökulmasta. Kirjoitin jokaisesta tutkittavasta lyhyehkön kuvauksen, ja annoin jokaiselle tutkittavalle pseudonimen. Pseudonimiksi valitsin Väestörekisterikeskuksen internet-sivulle listattuja, Suomen kymmentä yleisintä sukunimeä:
Korhonen, Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Mäkelä, Hämäläinen, Laine, Heikkinen, Koskinen ja Järvinen (http://verkkopalvelu.vrk.fi/Nimipalvelu/default.asp?L=1). Näitä nimiä käytän tulosten esittelyn yhteydessä kuvaillessani tutkittavien vastauksia.
Kuvauksien avulla nostin esille tutkimuskysymykseni kannalta oleellisia asioita ja samalla kirjasin ylös merkityskokonaisuuksia jokaisen tutkittavan teksteistä. Lopulta loin jokaiselle tutkittavalle tiivistetyn, noin sivun mittaisen kuvauksen hänen kokemuksestaan itseohjautuvuuden lisäämisen suhteen. Näissä kuvauksissa ensimmäinen osa tarkoittaa
tutkittavan ilmaisemaa tuntemusta itseohjautuvuudesta kokeilun alussa ja toinen osa taas kuvastaa tutkittavan kokemusta itseohjautuvuuden toteutumisesta. Tiivistettyjä kuvauksia olivat esimerkiksi ”Skeptinen suhtautuminen itseohjautuvuuteen – positiiviset seuraukset”,
”Itseohjautuvuus stressorina – itseohjautuvuus omaksuttiin uudeksi tavaksi toimia” ja
”Itseohjautuvuus on hyvä juttu, mutta miten onnistuu käytännössä – totuttelun kautta hyvään lopputulokseen”. Vertailin kuvauksia toisiinsa ja yhdistin samankaltaiset kuvaukset keskenään.
Näin sain neljä erilaista kokemusmaailmaa itseohjautuvuuden lisäämisestä ja työn muutoksesta.