Yksi haasteista on, ettei Vantaan kaupungilla ei tällä hetkellä ole omaa jalkautuvaa työtä ja Tukihenkilötyö yhdistys ry:n jalkautuva työ ei ole laajaa. Osa asunnottomista on täysin palveluiden ulkopuolella. Tämä tarkoittaa, etteivät he yövy Koisonrannan
asumispalvelukeskuksen päivystyksessä, vaan sukulaisten ja tuttavien luona tai kaduilla ja metsissä. Syynä tähän voi olla, etteivät he ole tietoisia mihin palveluihin he ovat
oikeutettuja.
(--) et tällä hetkellä Vantaallakaan ei oo sen kummempaa niinku jalkautuvaa semmosta niinku työtä, että et etsittäis näitä asunnottomia et hekin sit löytäis sit nää palvelut.
Palvelut, jos niinku Suomen mittakaavassa mitataa, niin ihan parasta luokkaa kaikin puolin. Mutta sitte tämmönen jalkautuva etsivä päihdetyö, (--) niin on yks semmonen mikä on Vantaalla aika huonoissa kengissä.
Vaikka Vantaan kaupungin tarjoamat palvelut koettiin ensisijaisesti hyviksi, oli niissä kehittämisen varaa. Pääpaino koettiin olevan resursseissa, joissa korostuu erityisesti sosiaalityöntekijöiden sekä tukiasuntojen pieni määrä. Resurssien vähyys luo paineita muualla palveluketjussa ja johtaa asiakkaiden epätasapuoliseen kohteluun sekä asunnottomuuden pitkittymiseen.
Et rakenteet on kunnossa, mut se et resursseja tarvitaan lisää. Se on mun näkemys.
Ja myöskin toi päivystys on ihan liian pieni. Kun ajatellaan et siinä on ne noin kakskymmentä paikkaa ja nyt on tulossa talvi taas niin tota taas. Liian pieni taas.
Jos ajatellaan et he hyötyis tost Arvi-puolesta, eli arviointiyksiköstä, niin he voi hakee siihen mut esimerkiks tällä hetkellä siel on jo kaks ylipaikkaa, että se on niin täynnä. Et ei sinne vaan niin pääse.
Asunnottomien sosiaalityössä on tällä hetkellä neljä sosiaalityöntekijää, joka koetaan täysin riittämättömäksi. Monet haastateltavat kertoivat, etteivät saa yhteyttä asunnottomien sosiaalityöhön tai jopa ettei uusia asiakkuuksia ole voitu aloittaa, vaikka palvelun saannin kriteerit täyttyisivät.
(--) oon tullu siihen tulokseen et ne ongelmakohdat on, et sinne asiakkuuteen ei pääse.
Ne on niin tukossa ollu ne sossut siellä, se kuorma on niin valtava.
Just tää, että on neljä sossua jotka, noh, Vantaalla on semmonen viitisen sataa asunnotonta ja jos heidän täytyy hoitaa heidät kaikki niin se on aika paljon. Ja siinä on niin paljon sitä problematiikkaa muutakin kuin vaan se asunnottomuus.
Ja sit on tullu tuol päivystyksessä, jossa käydään aika paljon just ehkä valittavat siitä, etteivät saa yhteyttä sinne sitte ja vaikka ovat lähettäneet hakemuksen sinne.
Resurssien vähyys johtaa asunnottomuuden pitkittymiseen ja mahdollisesti asiakkaan tilanteen huononemiseen. Näin ongelmien kierre syvenee ja asiakasta on haastavampi saada asutetuksi. Turhautuminen tuli ilmi myös haastatelluissa työntekijöissä.
Et meijän asiakkaathan täältä ei liiku sen takia et ei oo niitä asuntoja. Tai me ei olla päästy siihen. Tai no tietenkin kurjinta olis se et meil olis tiedossa joku asunto ja sitte puuttuu sosiaalityö, joka pystyis tekemään sen päätöksen.
Et siellä ollaan niinku suljettu, et he ei ota uusia asiakkaita. Et näähän tietysti on nyt ongelmallisia et tota. Se öö, tuota tietenkin tuo painetta näille alueellisille sosiaalityöntekijöille ja heillä kun ei kuitenkaan sit ole valtuuksia siihen
asuttamiseen, niin tota se on varmana aika turhauttavaa. Meillä ei oo niinku sit kuin nää resurssit tässä.
Haasteelliseksi koettiin erityisesti varsinaisen päätöksentekovaltaisen sosiaalityön piiriin pääseminen. Asunnottomien sosiaalityön piiriin pääseminen vaatii kuuden kuukauden asunnottomuutta ja aktiivista asunnon hakua. Osa työntekijöistä koki tilanteen turhauttavaksi.
Että tota, jos ajatellaan että sä oot asunnoton ja sä et pääsekkään asunnottomien sosiaalityöhön. Se on aika nurinkurista. Kun sunhan pitäis päästä siihen
asunnottomien sosiaalityöhön. Mutta sä pääset muuhun sosiaalityöhön, jolla ei ole valtaa kauheesti siihen asuttamiseen.
Ja silti asiakas saattaa olla alueellisen sosiaalityön asiakkaana ja hän kuvittelee, kun hän menee sinne alueelliseen sosiaalityöhön et ”mä saan täältä apua siihen
asuntojuttuun” niin ne sanoo yleensä et ei, et nää menee asunnottomien kautta”.
Noh asunnottomien asiakkaaks sä et pääse, ellei oo ollu puolen vuoden asunnottomuutta.
Asuntojen haku koettiin osin epäoleelliseksi ison osan asiakkaita kohdalla, sillä
luottotiedottomuus tarkoittaa lähes varmasti kielteistä vastausta. Työntekijöillä on myös tiedossa, että asiakas ei todennäköisesti tulisi pärjäämään omillaan ilman tukitoimenpiteitä.
Et meitähän ohjeistetaan - vaatimus on et ollaan aktiivisesti haettu asuntoja. Se tuntuu välillä vähän hullulta, koska me tiedetään, että tuen tarve on niin iso et vaik sen asunnon saisi, niin [huokaa] et jos ihminen on nyt jossain VAV:n asunnossa, niin me tiedetään et se asuminen ei tuu todennäkösesti kauheen pitkää kestämään koska siinä vaiheessa, kun hän on saanut sen asunnon niin hän ei suostu enää siihen tukeen mitä siihen asuntoon vois hankkia.
Niin me sit joudutaan hakeen noit asuntoja, sielt nyt ei yleensä asuntoa saakkaan.
Mutta tota aika turhaa työtä tehdään siinä et täyttyy jotku kriteerit siihen, että ollaan tehty kaikkemme että asunto löytyy. Kun me itse tiedetään et tuen tarve on niin iso et hän tarvis tuettua asumista ja tota tälläsii.
Kuuden kuukauden odotuksen aikana tilanne voi myös mennä huonompaan suuntaan.
Asiakkaan luottamus järjestelmään on koetuksella pitkän odotuksen takia.
(--) sit ollaan jo pitkään annettu asioiden mennä huonoon kuntoon jos sä joudut puol vuotta odottamaan ja tota se on se ongelma.
(--) tota siin kestää liian pitkään. Sit saattaa käydä et se tavallaan, mitäs tässä nyt menetetään, ku siis silleen, hänellä menee hermo.
Haastatteluista sai käsityksen, että aikuissosiaalityön tiimeillä on eri toimintatapoja asunnottomien kanssa työskentelyssä. Tämä luo epäoikeudenmukaisuutta asiakasryhmän kohtelussa.
Että osa alueen sosiaalityöstä sanoo et kyl heil on mahollinen johonki niinku erillisasuntoihin asuttaa, mut aika, kun tätä on nyt selvittäny tätä asiaa tästä eri alueilta tai uusien asiakkaiden palveluilt, niin tuntuu et aika hajanainen mielikuva on siitä et mitkä ne mahdollsuudet niinku on.
Haastateltavien mielestä on tärkeä pystyä tekemään nopeita päätöksiä, kun kyseessä on päihdehoitoon lähettäminen tai asunnottomuusasiakkuuden aloittaminen huonokuntoisille tai
pitkäaikaisasunnottomille. Päihteidenkäyttäjän kärsivällisyys voi olla riittämätön ja pitkäaikaisasunnottoman ymmärrys viranomaisasioinnista haasteellista, jolloin joustavuus koettiin tärkeäksi. Tällä hetkellä päätöksien odottaminen turhauttaa työntekijöitä ja asiakkaita.
Ja jos ajattelee et asunnoton, ja usein just se päihdekuntoutuja, jos ne on sitä mieltä että just nyt pitää päästä jonnekin niin se pitäis ehkä napata just silloin. Et nyt hän on halukas tekemään jotain hänen elämälleen, niin se olis niinku just et se pitäis saada tehtyä nopeesti se päätös.
Jos ajattelee et joku, joka on kolkyt vuotta käyttäny päihteitä ja nyt on tullut sellaseen tilanteeseen et ”nyt tää on niinku toivoton tää mun tilanne ja mun elämä, et mitä mä voin tehä, mä skarppaan”. Ja jos hänelle sanotaan et ”soittele ens viikolla” niin se on sama kun laittais oven kiinni nenän edestä. Että ”sen kerran kun mä teen jotain niin silloin kukaan ei kuule mun avunhuutoa”. Helposti sitte vaan jatkaa sitä elämää koska se on helpompaa, koska se on ollu se ratkasu viimeset kolkyt vuotta.
Jos asiakas ei saa tarvitsemaansa apua, voi hän kadota kartalta. Haastatteluissa nousi esiin liiallisen joustavuuden ja liiallisen vaativuuden haasteet. Osa koki rajojen tiukkana pitämistä parempana vaihtoehtona.
Siinä on monesti kyse myös ylpeydestä. Ja jotenki siitä, että suivannutaan niin paljon ettei suostuta enää menemään ja pyytämään sitä apua. Näkisin että siinä on vähän sellaista ylpeyttä pelissä.
Sosiaalityön piiriin pääseminen ei tarkoita aktiivista suhdetta sosiaalityöntekijään.
Haastateltu sosiaalityöntekijä kertoi, etteivät he välttämättä tapaa asiakasta kertaakaan asiakkuuden aikana. Akuutti- ja kriisitilanteissa olevia tavataan tarvittaessa enemmän, joka vie aikaa muilta asiakkailta.
Että mä laskin sadankuudenkymmenen asiakkaan määrällä sen et meil on
kuukaudessa viis minuuttia kaks ja puol sekunttia per asiakas, että… [naurahtaa]. Se on aika vähän.
Sit kun miettii siitä, kun kysyit alussa, et kuinka monesti oikeesti tavataan asiakas niin tällä laskentakaavalla yhessätoista kuukaudessa meillä on siis se 55 minuuttia per asiakas, mikä tarkoittaa sitä, että me voidaan tavata asiakas kerran vuodessa. Ja tota. Eli siis todellisuushan on sitä et me ei kaikkia tavata kertaakaan.
Asunnottomien sosiaalityö toivoo lisää aikaa asiakkailleen, jotta työskentely olisi tuottavaa ja pystyisi saavuttamaan työlle asetetut vaatimukset.
No se nyt tulee tässä väistämättä jossain vaiheessa, mutta meil on resurssit edelleen niin pienet että me ei pystytytä kovin intensiivistä työskentelyä tekemään, joka on sinänsä vähän harmi, tota, mä väitän, että meidän yksikön tuottavuus olis ihan eri tasoa jos me pystyttäis tapaamaan meijän asiakkaita enemmän.
Kaksi vuotta sitten tehdyn organisaatiomuutoksen seurauksena asunnottomien palvelut, kuten Koisonrannan asumispäivystys, muuttuivat perhepalveluiden alaiseksi päihdepalveluilta.
Päihdepalveluiden klinikkapalvelut taasen siirrettiin osaksi terveyspalveluita. Tämä koettiin haasteeksi ja mahdollisuudeksi, niin palveluiden organisoinnin kuin asiakkaiden osalta.
Koisotie on tota muutettu silleen, että se on kaikille asunnottomille, mikä ei sekään välttämättä oo ihan hirveen hyvä juttu kun ajattelee et, jos oot asunnoton, oot menettäny perhees, ja sä et juo, et käytä mitään päihteitä ja sitten olet semmosessa ympäristössä.
(--) tavallaan tossa päivtyksen puolella monethan sanoo et vaikee siinä on selvinpäin ollakaan, kun siinä on niin paljon päihtyneitä.
(Asunnottomien sosiaalityö) Mut nyt kaikki on yhtä huonossa tilassa. Et varmaan ajateltiin et kaikki olis yhtä hyvässä tilanteessa, mut tasavertasesti huonossa tilanteessa.
Eräs haastateltava koki, että palveluiden välillä saisi olla enemmän jatkuvuutta Vantaan kaupungin sisällä. Toisaalta järjestelmä ja tiedon siirto koettiin hyväksi.
Mun mielestä on outoo, et me täs Vantaan kaupungilla ollaan kaikki ihan eri firmoja.
Et jotenki mä oon ite miettiny ja varsinkin alkuun enemmänkin ton, et pitäis, et olis asiakkaan tukena siitä, ku se tulee päivystykseen, Arvin aikana, ja sit se jatkuis tuolla.
Et me ollaan yhdessä sovittu asiakkaan kanssa ne tuen tarpeet ja sit sosiaalityö tekee ne päätökset ja sitte yhteisymmärryksessä porukassa mietitään niitä ratkaisuja.
Näin, silleen se niinku parhaimmillaan toimii.
Tuleviksi haasteiksi mainittiin väestön keskittymisen pääkaupunkiseudulle. Tämä tuo mukanaan asunnottomia ja asunnon etsijöitä myös Vantaalle. Vantaan väestö kehittyy ja kasvaa jatkuvasti (Mänty & Riihelä 2019, 7-8).
Mut koska Suomen pienet kunnat kuolee kohta niin ihmiset muuttaa tänne pääkaupungiseudulle. Helsinki on niin täynnä niin nää ympäryskunnat saa osaks.
Asiakkaiden yksinäisyys nousi esille kaikkien haastateltavien ajatuksissa. Haastateltavien mukaan sosiaaliset suhteet olivat usein kevyitä ja niiden koettiin perustuvan hyödykkeisiin.
Sosiaalisen verkoston puutteen ymmärettiin ylläpitävän asunnottomuutta ja asiakkaan muita ongelmia.
Et kuitenki se yksinäisyys on kuitenki aika. Et mä lähtisin se edellä aika moniin näihin ongelmiin. Et kun sä tarvitse apua niin sul ei oo keneltä kysyä apua. Ja kun sä oot päässy päihteistä irti niin ja joutuu tavallaan kääntää selkäs kaikille niinku ryyppyjengille ja näin ja sä jäät yksin taas. Et sä saisit ees jonkun hetken et sä kuulut. Et sä saisit jonkun pienen kipinän et tää vois olla kivaa. Et mulla on joku merkitys.
Haasteeksi koettiin, ettei kaupunki voi ratkaista yksinäisyyden ongelmaa. Työntekijät voivat kuitenkin kartoittaa asiakkaan sosiaalista verkostoa ja neuvoa esimerksi järjestöjen ryhmätoimintaan.
Meijän pitäis pystyy jokaisen asiakkaan kohdalla myös miettimään myös missä määrin on tarpeen rakentaa sitä sellasta verkkoa ympärille, mitä me ei pystytä niinku palveluina tuottamaan.
(--) niinku yks ihan merkittävä ongelma on se syrjäytyminen mistä on puhuttu viimenen pari vuoskymmentä. Ja ihmisten yksinäisyys on tosi voimakkaasti
kontaktissa mielenterveysongelmiin, päihteisiin ja myös sitten niinkun kuinka, ilman ihan syrjäytymistä ja yksinäisyyttäkin kuinka merkittävä tuki ihmiselle se toinen ihminen yleensä on, niin olisit kyse sit NA-ryhmistä tai AA-ryhmistä tai Klubitaloista, niin me ei pystytyä tuottamaan mitään ystäväpalveluita tai integroimaan ihmisiä sosiaaliseen kehykseen ilman et on sitä kehystä. Ei me mistään niitä ystäviä ihmisille taiota. Me voidaan tarjota kunnasta klinikkapalvelut, me voidaan tarjota
sosiaaliohjaus, mut se ei korvaa sitä sosiaalista verkostoa ikinä.
Yksinäisyyden pelon koettiin jopa voivan aiheuttaa asiakkaassa pelkoa oman asunnon saamisesta – tällöin hän on asunnossaan yksin. Asunnoton voi olla tottunut viettämään aikaa kaduilla tai päiväkeskuksissa, jolloin hiljaisuus on iso muutos.
Mut ne ei haluu olla yksin siellä asunnossa. (--) Ja tietää et sitku siitä tulee
semmonen ryyppykämppä, niin sit menee se asunto. Eikä sinne ryyppykämppäänkään sit heti saa sitä porukkaa.
Samoin kuin asumisyksiköissä, omissa asunnoissa aika voi käydä pitkäksi. Aktiviteetteja järjestetään jonkin verran asunnottomuuspalveluiden puolesta. Silti kaupungin työntekijät
kertoivat saaneensa kritiikkiä asiakkailtaan tekemisen puutteesta. Osittain myös työntekijät kokivat, ettei aktiviteetteja järjestetä tai niihin ei ohjata tarpeeksi.
Ehkä just sitä elämänlaadun parantamista. Et jos ajattelee et sä oot just jossain laitoksessa tai asumisyksikössä niin siellä ei hirveesti ei kuitenkaan oo iltasin puuhastelua ja tällasta.
Mä aina jotenkin jaksan sitä yksinäisyyttä paasata. Just sitte sitä. Sitte moni yksinäinen ihminen niinku ei, ne on voimattomia, tai mä en tiedä mitä se just on, ei sit niinku lähe sinne johki retkelle, vaikka retki kuulostais kivalta tai olis tuttuja siinä ja olis turvallista lähtee. Sehän siinä usein on et sinne usein lähtee niitä tuttuja. Sekin on niinku pelottavaa, et ei huvita lähtee, jos siellä on vieraat.
Se ajatus tässä meijän toiminnassa on se, että me ei hirveesti tänne tehdä sellasia toiminnallisia rakenteita, et me täällä hirveesti aletaan järjestämään. Me yritetään niinku viedä ihmisiä ulospäin. Tän on tarkotus olla lyhytaikasta ja tutustuttaa Vantaan palveluihin.
Asunnottoman itse tulee olla aktiivisempi. Eikä tää oo semmonen paikka, että täältä järjestetään. Monella on semmonen käsitys. ”Täällä ei tapahdu mitään”. Ei se tapahdu mitään, kun pitää itsekkin olla aktiivinen ja olla yritystä.
Noi ihmiset on kauheen yksinäisiä. Ei keksitä mitään tekemistä, ku sit ajatellaan et sit tarvitaan rahaa siihen. Ja tota että yritetään silleen niinku, että ihmiset niinku innostuis kaikesta ympärillä olevasta. On se sit mitä tahansa. Konserttia tai leffaa tai kirpputoria. Mitä tahansa, kun nykyään on kaikkeaa. Vaikka muraaleja kattoon tonne.
Osa työntekijöistä oli huolissaan siitä, että asunnottomuuspalveluissa tehdään minimi, mikä ei riitä kaikille. Tämä tarkoittaa kokonaisuuden katsomatta jättämistä ja kokonaislaatuisen elämänlaadun parantamisen huomioimatta jättämistä. Pelkkä asunnon järjestäminen harvoin ratkaisee ongelmaa.
Se että se on niin, ajallisestikkin niin et niil ei oo aikaa kauheesti tehä sitä ylimäärästä, nii et keskittyy vaan siihen perusduuniin.
(--) et se perusduuni ei vaan riitä semmosille henkilöille, jotka tarvitsee vähän enemmän koska on jo niin pulassa elämässä.
Haasteellisiksi koettiin asiakkaat, jotka eivät sopeudu mihinkään asumisen muotoon. Tuetun asumisen tuen tulee ajoittain olla erittäin vahvaa ja asiakkaan haasteet hyväksyvää.
Nykyisissä yksiköissä se ei aina onnistu.
(--), mut sit on vaan aina näitä, jotka ei vaan kykene siis minkäänlaiseen sellaseen asumiseen mitä meillä on tarjolla. Ja sittehän me ollaan vähän niinku pulassa koska meillehän tulee sitte nää ihmiset, jotka ei oo pärjänny ees vahvassa, kaiken
hyväksyvässä tuessa.
Sen tuetun asumisen pitää olla hirvittävän joustava. Sen tuetun asumisen pitää hyväksyä se, että tää ei ehkä ikinä muutu.
Meilki sanotaan monesti et on vahvan tuen asuminen, hän ei ole sitoutunut, mehän tiedetään et meijän asiakkaat ei sitoudu mihinkään. Ei he tartteis tuettua asumista, jos he sitoutuis.