Asunnottomien hyvinvoinnin tukeminen Vantaalla
Maija Metsäranta
2020 Laurea
Laurea-ammattikorkeakoulu
Asunnottomien hyvinvoinnin tukeminen Vantaalla
Maija Metsäranta
Degree Programme in Social Services
Opinnäytetyö Huhtikuu, 2020
Laurea-ammattikorkeakoulu Tiivistelmä Sosiaalialan koulutusohjelma
Sosionomi (AMK) Maija Metsäranta
Asunnottomien hyvinvoinnin tukeminen Vantaalla
Vuosi 2020 Sivumäärä 94
Opinnäytetyön tavoitteena oli selvittää millaista työtä Vantaan kaupunki ja Tukihenkilötyö yhdistys ry tekevät Vantaalla, ja miten työntekijät arvioivat tämän työn tukevan
asunnottomien hyvinvointia. Tutkimuksen toimeksiantajana toimi Tukihenkilötyö yhdistys ry ja yhdistyksen Asuvaksi-hanke.
Opinnäytetyön viitekehys koostui käsitteistä hyvinvointi, asunnottomuus, asumissosiaalinen työ, julkinen sektori, järjestösektori ja ylisektorinen yhteistyö. Lisäksi esiteltiin
Tukihenkilötyö yhdistys ry, Asuvaksi-hanke ja Vantaan kaupungin aikuisten ja perheiden sosiaalipalveluiden asumispalvelut. Opinnäytetyö toteutettiin laadullisena tutkimuksena haastattelemalla Vantaan kaupungin ja Tukihenkilötyö yhdistys ry:n työntekijöitä. Aineisto kerättiin kuudella teemahaastattelulla ja analysoitiin käyttäen hyvinvoinnin ulottuvuuksia having, loving, being, doing.
Opinnäytetyön tulokset kuvaavat asunnottomuustyön tämän hetkistä tilaa Vantaalla.
Tuloksissa vahvistui ajatus Tukihenkilötyö yhdistys ry:n ja Vantaan kaupungin
asunnottomuustyön painottuvan hyvinvoinnin eri osa-alueille. Asunnottomien hyvinvoinnin kokonaisvaltaisuuden huomioinnin kannalta ylisektorinen yhteistyö ja sen kehittäminen ovat tärkeitä.
Asiasanat: Asunnottomuus, hyvinvointi, julkinen sektori, järjestösektori
Laurea University of Applied Sciences Abstract Degree Programme in Social Services
Bachelor of Social Services Maija Metsäranta
Supporting the well-being of the homeless in Vantaa
Year 2020 Pages 94
The aim of this bachelor thesis was to find out what kind of work the City of Vantaa and Tuki- henkilötyö yhdistys ry do in Vantaa, and how the employees estimate that this work supports the well-being of the homeless. The study was commissioned by the Tukihenkilötyö yhdistys ry and the association's Asuvaksi project.
The frame of reference for the thesis consisted of the concepts of well-being, homelessness, housing-related social work, public sector, NGO sector and cross-sectoral cooperation. In ad- dition, Tukihenkilötyö yhdistys ry, Asuvaksi project and the housing services for adults and families in the city of Vantaa were introduced. The thesis was carried out as a qualitative re- search by interviewing employees of the City of Vantaa and Tukihenkilötyö yhdistys ry. Mate- rial was collected through six thematic interviews and analysed using the dimensions of well- being: having, loving, being and doing.
The results of the thesis describe the current state of work in the field of homelessness in Vantaa. The results reinforced the idea of Tukihenkilötyö yhdistys ry and the City of Vantaa's emphasis on focusing work on different areas of well-being. Cross-sectoral cooperation and its development are important when considering the holistic well-being of the homeless.
Keywords: Homelessness, well-being, public sector, NGO sector
Sisällys
1 Johdanto ... 6
2 Hyvinvointi ... 7
3 Asunnottomuus ... 12
4 Asunnottomien parissa tehtävä työ ... 14
4.1 Asumissosiaalinen työ ... 14
4.2 Julkinen sektori ja järjestösektori ... 17
4.3 Ylisektorinen yhteistyö ... 19
4.4 Tukihenkilötyö yhdistys ry ja Asuvaksi-hanke ... 20
4.5 Vantaan kaupungin asunnottomuustyö ... 21
5 Tutkimuksen toteutus ... 23
5.1 Tutkimusongelma ... 24
5.2 Tutkimusote ... 24
5.3 Aineiston kerääminen ... 25
5.4 Aineiston analyysi ... 28
6 Tulokset ... 32
6.1 Työntekijöiden näkymyksiä asunnottomuuden kehittymisestä Suomessa... 32
6.2 Työntekijöiden näkemyksiä asunnottomuuden syistä ... 34
6.3 Vantaan kaupungin asunnottomuuspalveluista ... 40
6.4 Asuttamisesta ja asumisen ylläpitämisestä ... 44
6.5 Työntekijyydestä ... 45
6.6 Asunnottomuustyön haasteista Vantaalla ... 48
6.7 Ylisektorisesta yhteistyöstyöstä Vantaalla... 55
6.8 Tukihenkilötyö yhdistys ry:n toiminnasta ... 58
6.9 Tukihenkilötyö yhdistys ry:n ja Vantaan kaupungin yhteistyöstä ... 60
6.10 Kehitysehdotuksia asumissosiaaliseentyöhön ... 65
6.11 Kehitysehdotuksia yhteistyöhön ... 68
7 Yhteenveto ... 70
8 Pohdinta... 74
Lähteet ... 80
Kuviot ... 87
Taulukot ... 87
Liitteet ... 88
1 Johdanto
Suomessa asunnottomuus on ollut laskusuhdanteista 1980-luvulta asti. Viimeisten kymmenen vuoden aikana käynnissä olleet asunnottomuuden vähentämiseen ja estämiseen tähtäävät ohjelmat ovat levittäneet Asunto ensin -mallia ympäri maan. (Pitkänen ym. 2019.) Järjestöt ja julkinen sektori tekevät arvokasta työtä asunnottomien kanssa. Ylisektorisen yhteistyön toimivuus on tärkeää asiakaskunnan hyvinvoinnin maksimoimiseksi.
Opinnäytetyön tavoitteena oli tutkia vantaalaisten asunnottomien parissa tehtävää työtä keskittyen Vantaan kaupunkin ja Tukihenkilö yhdistys ry:n työhön. Muita asunnottomien parissa olevia toimijoita Vantaalla ovat seurakunnat, A-kilta, Vantaan Apuraide ry ja Vahti ry.
Tutkimuksessa selvitettiin millaista vantaalainen asunnottomuus on, milaista
asunnottomuustyötä Vantaalla tehdään kaupungin ja Tukihenkilötyöyhdistys ry:n toimesta, ja miten se tukee asunnottomien hyvinvointia. Tutkimuksessa haastateltiin Vantaan kaupungin ja Asuvaksi-hankkeen työntekijöitä heidän näkemystensä ja kokemustensa selvittämiseksi
asunnottomuudesta, asumissosiaalisesta työstä ja ylisektorisesta yhteistyöstä. Samalla kartoitettiin hankkeen ja Vantaan kaupungin yhteistyötä ja etsittiin kehittämisehdotuksia järjestösektorin hyödyntämiseen jokapäiväisessä työskentelyssä.
Tutkimusaihe saatiin Tukihenkilötyö yhdistys ry:ltä. Tartuin aiheeseen, sillä olen
työskennellyt Asunto ensin -periaatteella toimivassa yksikössä Vantaalla, jonne on asutettu asunnottomia päihde- ja mielenterveysongelmaisia. Kohtaamalla ja haastattelemalla muita saman asiakasryhmän kanssa työskenteleviä ammattilaisia on ollut mahdollista saada uusia näkökulmia myös nykyiseen työhöni yleishyödyllisessä organisaatiossa, jossa kohderyhmä on asunnottomat.
Yhtenä opinnäytetyön tavoitteena oli, että tuloksia voidaan käyttää järjestöyhteistyöhön tähtäävien työtapojen ja -asenteiden parantamiseen Vantaan kaupungin yksiköissä. Oli tärkeää selvittää, miten järjestösektorin mukana olosta saadaan eniten hyötyä irti. Toiveena on, että tutkimuksen tuloksia voidaan käyttää myös muiden kolmannen sektorin
yhteistyökumppaneiden kuin vain Asuvaksi-hankkeen kanssa tehtävässä työssä.
Opinnäytetyön teoriaosuudessa käydään läpi hyvinvoinnin lisäksi julkisen ja järjestösektorin yhteistyötä, kolmannen sektorin ollessa tärkeä täydentäjä julkisille palveluille. Tarkoituksena on pohtia varsinkin viimeaikaisten ja tulevien, mahdollisesta isojen, muutosten vaikutusta yhteistyöhön. Tämän hetkinen Ympäristöministeriön asunnottomuusohjelma on aikaisemmista ja ansioituneista ohjelmista poiketen kuntavetoinen aiheuttaen epävarmuutta
asunnottomuustyön suunnasta. Samalla sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA leikkaa rajusti rahoitustaan vuodelle 2021 (STEA 2020). Maakunta- ja sosiaali- ja
terveyspalveluiden uudistuksessa koko sote-palveluiden järjestelmää tullaan arvioimaan ja uudistamaan. Järjestöjen toimintaympäristö ja yhteistyö kunnallisten toimijoiden kanssa tulee muuttumaan niin yleisellä kuin asunnottomuustyön tasolla.
2 Hyvinvointi
Hyvinvointi on yksi suomalaisen yhteiskunnan keskeisistä arvoista ja Suomea kutsutaan ylpeästi hyvinvointivaltioksi. Hyvinvointia voi tarkastella joko subjektiivisena tai
objektiivisena ilmiönä. Terminä se on harhaanjohtava, sillä merkitys eroaa yksilön arkikielessä ja tutkijan käyttämänä terminä. Kysyttäessä hyvinvointi voi tuoda monelle mieleen vaikka halujen tyydyttämisen tai nautinnon. Tutkija voi taasen pohtia esimerkiksi ilmansaasteiden vaikutusta ihmisryhmän terveyteen ja sitä myöten hyvinvointiin.
Hyvinvointi ymmärretään yleisesti moniulotteisena ja laaja-alaisena ilmiönä, jota voi lähestyä eri näkökulmista. Se sisältää useita toisiaan täydentäviä asiakokonaisuuksia tai ulottuvuuksia.
Hyvinvoinnin perusrakenteet eivät ole yksiselitteiset ja ne riippuvat pitkälti tutkijan käyttämästä viitekehyksestä. Hyvinvointitutkimuksen kenttä on laaja ja monitieteellinen, joten kutakin hyvinvointiteoriaa tai teoriasuuntausta käyttävän tulee perustella minkä hyvinvoinnin määritelmän kautta tutkimusta tarkastelee. (Saari 2011, 9-11.) Hyvinvoinnin keskeisistä käsitteistä on päästy jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen. Niitä ovat, muun muassa, hyvinvointi, elinolot, elinolosuhteet, elintaso, elämänlaatu. Näiden käsitteiden käyttö tai keskinäiset suhteet eivät kuitenkaan ole vakiintuneita. (Kainulainen 2011, 163.)
Joskus hyvinvoinnin merkkinä pidettyä kansantalouden menestystä mittaava
bruttokansantuote ei ota huomioon tekijöitä, joita ei ole mahdollista mitata rahassa kuten monet sosiaaliseen yhteisöön ja vuorovaikutukseen liittyvät asiat (Kajanoja 2005). Vaikka talouskasvulla mitataan edelleen valtion menestystä, erilaiset hyvinvointi-indeksit, kuten YK:n luoma onnellisuusindeksi tai ”bruttokansanonnellisuus”, ovat otsikoissa (World Happiness Report). Ihmissuhteet ja elämisen merkityksellisyys voivat olla arvokkaita hyvinvointia
parantavia asioita, vaikka taloudellinen tilanne olisi huono. Hyvinvoinnin alhaisuutta yhdellä osa-alueella voi siis kompensoida hyvinvoinnin ollessa korkea toisella ulottuvuudella (Saari 2011, 14). Hyvinvoinnin ollessa moniulotteinen ilmiö, sitä koskevan empiirisen informaation tiivistäminen yhdeksi luvuksi järjestyslukuasteikolle on ongelmallista, eikä usein kerro koko totuutta (Saari 2011, 14; 19-22).
Jos tarkastellaan monipuolisesti useita eri objektiivisuuteen ja subjektiivisuuteen perustuvia hyvinvointi-indeksejä eri painotuksineen, on Suomi yksi hyvinvoimaisimmista maista
(Karvonen 2014, 97; Saari 2011, 23). Maiden vertailu on haastavaa vallitsevien olosuhde- ja kulttuurierojen vuoksi. Ihmiset sopeutuvat erilaisiin olosuhteisiin ja siksi onkin vaikea todeta
mitkä olosuhteet ovat ihanteelliset. Voimme olla valmiita elämään ekologisesti huonoiksikin luokitelluissa oloissa. Monet osaavat nauttia elämästä myös vähemmän ihanteellisissa olosuhteissa. Vaikka hyvinvoinnin kriteerit voitaisiin määritellä yksimielisesti ja
objektiivisesti, ei niiden toteutuminen tarkoittaisi aina, että yksilön hyvinvointi toteutuisi tai että hän kokisi elämän myönteisenä. (Oksanen 2011, 322-323.)
Hyvinvointia voidaan tarkastella myös hyvinvointivajeena, kuten vajeena jollain hyvinvoinnin osa-alueella tai esimerkiksi huono-osaisuutena. Kouvo on tutkinut asumispalveluyksiköiden ja ruokajonojen asiakkaiden, eli objektiivisesti huono-osaisten kansalaisten, luottamusta hyvinvointipalveluihin ja toisiin ihmisiin. Sillä miten asumispalveluyksiköiden työntekijät kohtelivat asiakkaita, oli yhteys luottamukseen muita ihmisiä kohtaan. Aineistosta nousi esiin yhteys ihmisten subjektiivisen hyvinvoinnin ja ihmisten välisen luottamuksen välillä.
Oikeudenmukainen kohtelu hyvinvointipalveluiden työntekijöiltä ja asiakkaiden luottamus viranomaisiin ovat voimakkaassa yhteydessä asiakkaiden luottamukseen muita kohtaan, sekä siihen miten haastavissa elämäntilanteissa olevat ovat valmiita ottamaan tukea vastaan.
(Kouvo 2011, 120-122.)
Hyvinvointitutkimuksessa yksi argumentoinnin osa-alueista on ollut, tulisiko hyvinvointi ymmärtää yksilön tarpeiden vai heillä käytössä olevien resurssien kautta. Toinen keskustelun aihe on ollut objektiivisuus ja subjektiivisuus, ja viitataanko näillä tutkittavan ilmiön
luonteeseen vai sen mittaamiseen. Kolmas aihealue liittyy siihen, kenellä on oikeus määritellä hyvä elämä ja hyvinvointi. Onko kyseessä yksilön vai yhteisön kanta? Neljäntenä on
keskusteltu hyvinvoinnin dynaamisuudesta, eli onko se tavoiteltava lopputila vai tuotetaanko sitä toiminnan oheistuotteena? (Kainulainen 2011, 162-164.)
Simpura ja Uusitalo ovat kirjoittaneet pohjoismaiselle hyvinvointitutkimuselle yhteisistä piirteistä. Hyvinvointi nähdään monitekijäisenä ilmiönä, eikä sitä voi tiivistää yhdeksi luvuksi tai numeroksi tilastoja varten. Osatekijöitä hyvinvoinnissa on erikseen muun muassa
koulutukselle, sosiaalisille voimavaroille ja asumiselle. Yhteiskuntapolitiikassa on kyse isoksi osaksi juuri resurssien kohdentamisesta johonkin näistä. Hyvinvointi perustuu yksilön
käytettävissä oleviin resursseihin, joiden avulla tämä voi hallita elämäänsä ja elinolojaan. Sitä tutkiessa resursseja mitataan tavallisesti objektiivisilla mittareilla subjektiivisten sijaan.
Hyvinvointitutkimus on läheisessä yhteydessä sosiaali- ja talouspolitiikkaan, jossa on etsitty vastauksia muun muassa elinolojen ylisukupolvisesta periytymisestä. Huonoista oloista on helpompi päästä yhteisymmärrykseen, joten huomio on kiinnitetty hyvää elämää vastoin pikemminkin huonoihin oloihin. (Simpura ja Uusitalo 2011, 112-115.)
Hyvän kehän teoriassa yhdistyy aiemmin testattuja riippuvuuksia (kuvio 1). Kehäprosessiin kuuluu panostus hyvinvointiin (hyvinvointivaltio ja hyvinvointipolitiikka), eriarvoisuuden väheneminen, sosiaalisen pääoman vahvistaminen ja hyvinvoinnin lisääntyminen.
Hyvinvointipanostus vähentää eriarvoisuutta, vahvistaa sosiaalista pääomaa, jolloin hyvinvointi väestössä lisääntyy. Tämä puolestaan tuottaa tukea hyvinvointivaltiolle. Kun voimavarat ja mahdollisuudet ovat jakautuneet tasaisemmin yhteisössä, ihmisille muodostuu yhteisiä tavoitteita. Tämä synnyttää luottamusta, joka on sosiaalisen pääoman keskeinen tekijä. (Hagfors & Kajanoja 2011, 175-176.)
Kuvio 1: Hyvän kehän teoria. (Hagfors & Kajanoja 2011,11.)
Kay (2010) on tutkinut, ettei suora puuttuminen hyvinvointivajeeseen ole useinkaan paras tapa vaikuttaa, vaan ongelmaa tulisi lähestyä ikään kuin mutkan kautta. Saari (2011) antaa esimerkin, ettei yksinäisyydestä kärsivien tulisi perustaa ”yksinäisten seuraa” vaan tilanteen kannalta olisi parempi perustaa johonkin muuhun perustuva aiheeseen perustuva ryhmä. Sama pätee tulonsiirtoihin suoraan köyhille – olisiko parempi tapa tehdä laajempi yhteiskunnallinen uudelleenjako, jonka sivutuotteena köyhyyttä voisi vähentää? (Saari 2011, 349.)
Sosiaaliset suhteet ja yhteisöt ovat tärkeässä osassa hyvinvointia. Yhteiskuntapolitiikassa on toiveena, että yhteisöt tukevat yksilöiden henkistä hyvinvointia ja suojaavat heitä kriiseissä, riskeissä ja tragedioissa. Yhteisö antaa yksilölle mahdollisuuden kuulua johonkin itseään suurempaan. Yhteisöön kuuluminen ei kuitenkaan ole itsestään selvää, vaan sosiaaliset suhteet ja yhteisö täytyy löytää, luoda ja ylläpitää. Solidaarisuus, yhteydentunne, toisen hyvinvoinnin huomioiva toiminta ja sosiaalinen pääoma ovat yhteydessä toisiinsa. (Pessi &
Seppänen 2011, 291; 293-296). Sosiaalialalla kannattaa miettiä valitako joko yksilökeskeinen vai yhteisökeskeinen lähestymistapa.
Useissa tutkimuksissa on havaittu, että arjen toiminnot vaikuttavat koettuun hyvinvointiin, onnellisuuteen ja yleiseen elämän tyytyväisyyteen. Arjen hyvinvointi koostuu erilaisista toiminnoista ja sopimisesta yhteen. Objektiivisesti mitatuista elinolojen ja voimavarojen vaikutuksesta subjektiiviseen hyvinvointiin voi esittää arvioita, mutta ei kuitenkaan anna täydellistä kuvaa. Arjen hyvinvointi rakentuu pääasiassa kokemuksesta, että yksilön toimintamahdollisuudet, elinolot ja voimavarat ovat sopivat ja riittävät tyydyttämään tarpeita tiettynä ajanjaksona. Hyvinvoinnin kokemus on paljolti muutakin kuin arjen toimintojen lopputuloksia – hyvinvointia tuottaa usein jo pelkkä toiminta. (Raijas, A. 2011, 250; 262-263.)
Hyvinvoinnin puute, tai hyvinvointiongelma, kuten päihteiden ongelmakäyttö voi seurata omien valintojen kautta. Omien toimintojen kautta tuleva hyvinvointi elämässä ja arjessa ei aina näy heti, jolloin yksilö voi tehdä lyhytnäköisiä päätöksiä. Menneet ja odotettavissa olevat hyödyt arvioidaan virheellisesti. Rahan käyttäminen päihteisiin vuokran sijaan voi tuntua hyvältä ratkaisulta lyhyellä aikavälillä, mutta pidemmällä aikavälillä jatkuva päihteiden käyttö ei todennäköisesti edistä henkilön hyvinvointia. Tosialliset halut eivät välttämättä siis edistä hyvinvointia. Riippuvuus muuttuu hyvinvointiongelmaksi, kun se alkaa tuottaa
kärsimystä yksilölle ja/tai läheisille. (Uusitalo 2011, 274; 284.)
1970-luvulla suomalainen sosiologi Erik Allardt ei keskittynyt pelkästään ääripäihin, vaan tutki hyvinvoinnin ilmiötä sekä tarvepohjalta että koetun hyvinvoinnin pohjalta. Allardtin
hyvinvointiteoria (1993) on samantyyppinen Maslow’n (1943) tarvehierarkian kanssa, jossa ihmisen perustarpeet tulee tyydyttyä riittävästi ennen korkeampien tarpeiden tyydystystä.
Molemmat Allardt ja Maslow erottelevat teorioissaan ihmisen puutos- ja kehitystarpeet.
Esimerkiksi ravinnon saaminen ja terveys ovat puutostarpeita, kun kehitystarpeita ovat esimerkiksi yhteisyyssuhteet ja itsensä toteuttaminen. Allardt on myös erotellut toisistaan ihmisen tarpeet ja mieltymykset, joita katsotaan yksilötasolla olevina asioina. (Kunnari 2017, 28.)
Allardt jakoi 1976 ilmestyneessä teoksessaan hyvinvoinnin kahteen osaan: elintasoon ja elämänlaatuun. Elämänlaatuun vaikuttavat tekijät hän jakoi kahteen ryhmään. Näin syntyivät kolme hyvinvoinnin ulottuvuutta: elintaso (having), yhteisyyssuhteet (loving) ja itsensä toteuttamisen muodot (being), jotka kaikki jakautuvat edelleen osatekijöihin. Yksi Allardtin tärkeistä havainnoista oli, ettei resurssien ja koetun hyvinvoinnin välillä ollut kytköstä. (Saari 2011, 43-44.) Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että ne poissulkisivat toisensa, päinvastoin, niitä hyödyntämällä kuva hyvinvoinnista rakentuu rikkaaksi ja osuvammaksi (Simpura ja Uusitalo 2011, 115). Hirvilammi, Helne ja Laatu ovat lisänneet näille kumppaniksi neljännen
hyvinvoinnin ulottuvuuden doing. Allardtille doing kuului itsensä toteuttamisen (being) alle.
Oli kuitenkin hyödyllistä erottaa doing omaksi ulottuvuudekseen, sillä se tähdentää ihmisen aktiivisuutta hyvinvoinnin lähteenä ja toisaalta korostaa harmonian, eheyden ja läsnäolon
keskeistä roolia ihmisen hyvinvoinnissa (Hirvilammi, Helne & Laatu 2012; Hirvilammi & Helne 2014, 6). Taulukossa 1 on eritelty hyvinvoinnin ulottuvuuksia sekä potentiaalisia hyvinvoinnin sosiaalipoliittiisia edistämis- ja säätelykeinoja.
Allardtin elintason (having) osa-alue on yhteydessä ensi sijassa aineellisiin resursseihin ja fyysisiin tarpeisiin. Näitä aineellisia tekijöitä ovat taloudellinen tilanne, asuminen, työllisyys, työolosuhteet, terveys ja koulutus. Myöhemmin (1993) Allardt on ottanut mukaan sosiaalisten faktojen tarkastelun lisäksi myös biologisen ja fyysisen ympäristön, kuten ympäristön
puhtauden. (Oksanen 2011, 316-317.)
Sosiaaliset suhteet muodostavat oman resurssinsa. Loving-ulottuvuus käsittelee yksilön yhteisyyssuhteita. Näitä ovat paikallis-, perhe- sekä ystävyyssuhteet. Ihmisellä on tarve kuulua yhteisöön ja muodostaa merkityksellisiä sosiaalisia suhteita sekä oma sosiaalinen identiteetti. Näitä tarpeita ei voi korvata muiden tarpeiden toteuttamisella. (Hirvilammi &
Helne 2014.) Yhteisyyssuhteet voidaan laajentaa myös globaalille tasolle ja vuorovaikutukseen muiden lajien kanssa, kuten Hirvilammi, Helne & Laatu ovat tehneet (2012, 87).
Itsensä toteuttaminen (being) on persoonallisuuden kehittymistä, henkistä hyvinvointia ja elämänhallintaa. Se muodostuu arvonannosta, korvaamattomuudesta, vapaa-ajan toiminnasta ja poliittisista resursseista. Niiden toteuttamista määrittää ihmisen suhde yhteiskuntaan – arvojen voidaan ajatella yksinkertaisesti olevan vieraantumisen vastakohtia. (Hirvilammi, Helne & Laatu 2012, 79; viitattu lähteeseen Allardt 1976, 38, 46-47.)
Allardt nosti itsensä toteuttamisen -ulottuvuudessa esille ”tekemisen”, eli mielekkään toiminnan tai työn, jonka lopputuloksista voi nauttia. Hyvinvointia edistävä työ ja tekeminen eivät ole vain taloudellisesti hyödyllistä, vaan myös eettisesti perusteltavissa olevaa.
Vastuullinen ja mielekäs tekeminen, doing, onkin sitä, että yksilö voi toimia itselleen tarkoituksellisella tavalla. (Hirvilammi, Helne & Laatu 2012, 79; viitattu Allardt 1976, 160).
Tekeminen heijastaa yksilön omaksumia arvoja ja tavoitteita. Toiminnan tavat vaikuttavat yksilön ja yhteisöjen hyvinvointiin. Muuttamalla toimintaa tietoisesti, voidaan vahvistaa ihmisen onnellisuutta kestävämmin kuin muuttamalla elinolosuhteita. (Hirvilammi, Helne &
Laatu 2012, 67-68; Lyubomirsky ym. 2005.)
Ulottuvuus Indikaattori Sosiaalipoliittinen toimi
Having – Elintaso - Taloudelliset resurssit, toimeentulo ja varallisuus
- Asunto, suoja
- Terveys ja toimintakyky
- Käytettävissä olevat luonnonvarat - Peruskulutushyödykkeet
- Hyvinvointipalveluiden ylläpito/vahvistaminen - Riittävä perustoimeentuloturva - Progressiiviset tulo-, varallisuus- ja
kulutusverot
- Sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän yhdyskuntarakenteen ja asuntotuotannon kehittäminen
Loving -
Yhteisyyssuhteet
- Perhe ja sukulaiset - Ystävät
- Paikalliset yhteisöt ja yhteiskunta - Globaali yhteisö ja tulevat sukupolvet - Muut lajit ja luonto
- Sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän perherakenteen ja - elämän tukeminen
- Välittävän ilmapiirin ja käytänteiden helpottaminen - Yhteisyyttä ja paikallisyhteisöjä
vahvistavan sosiaaliturvan kehittäminen
- Vertaistuotannon tukeminen - Ekososiaalinen sosiaalityö ja
GreenCare
Being - Itsensä toteututtaminen
- Itsensä toteuttaminen - Tunne itsenäisyydestä,
korvaamattomuudesta ja arvokkuudesta - Henkinen hyvinvointi
- Luovuus
- Kokemukset eheydestä, elosta ja omavaraisuudesta
- Ehkäisevä sosiaalipolitiikka: Hitaan elämän suosiminen ja
downshiftaus
- Sosiaaliturvalainsäädännön ja toimeenpanon yksinkertaistaminen - Yksilön
osallistumismahdollisuuksien lisääminen
sosiaaliturvajärjestelmässä
Doing - Osaamisen arvostus, vastuullinen ja mielekäs
tekeminen
- Merkityksekäs ansiotyö
- Sosiaaliset ja poliittiset aktiviteetit - Taloudenhoito
- Koulutus ja oppiminen - Vapaa-ajan aktiviteetit
- Luonto-toiminta (puutarhan hoito, retkeily ym.)
- Sosiaaliturvan ansiotyö- ja kulutuskannustimien heikentäminen - Työajan lyhentäminen
- Yksinkertaistettu lainsäädäntö ja hyvinvointijärjestelmien ymmärrettävä toteuttaminen - Sosiaalisen ja ympäristölle
arvokkaan työn lisääminen - Vähemmän kulutusmahdollisuuksia
Taulukko 1: Hyvinvoinnin ulottuvuuksia, sekä niiden sosiaalipoliittisia edistämis- ja säätelykeinoja. (Mukaillen Hirvilammi & Helne 2014, Hirvilammi, Helne & Laatu 2012, 87;
mukaillen Allardt 1976)
3 Asunnottomuus
”Asunnottomuus on monimutkainen yhteiskunnallinen ongelma, josta on erilaisia käsityksiä eikä asunnottomuuden ratkaisuun ole yhtä pysyvää ratkaisua.” (Saari 2015, 136) Asunnottomiksi määritellään henkilöt, joilla ei ole omaa asuntoa. Vuokra- tai omistusasunnon puutteen vuoksi asunnottomat elävät ulkona, ensisuojissa, asuntoloissa, majoitusliikkeissä, asumispalveluyksiköissä, laitoksissa, tai tilapäisesti sukulaisten tai tuttavien luona. (ARA 2019, 14.) Asunnottomien määrä on johdonmukaisesti vähentynyt 1980-luvulta, jolloin ensimmäisiä
kartoituksia tehtiin. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARA:n selvityksessä Suomessa elävien asunnottomien määrä vuonna 2019 oli 4600, mikä on 280 vähemmän kuin edellisenä vuonna. Eniten asunnottomia oli pääkaupunkiseudulla, yli puolet koko maan määrästä. (ARA 2020.)
Tutkimuskirjallisuudessa ja virastojen virallisissa teksteissä käytetään suurimmaksi osaksi termiä asunnoton. Asunnottomia on kuitenkin kutsuttu Suomessa myös kodittomiksi. Riitta Granfelt (1998) on eritellyt termejä väitöskirjassaan: Asunnottomuus liitetään konkreettisiin olosuhteisiin - yömajoissa tai teltassa yöpyvä henkilö kollektiivisesti mielletään
asunnottomaksi. Kun asunnoton saa asunnon hän ei välttämättä heti miellä asuntoa kodiksi.
Asunto voi olla tukikohta ja henkilökohtainen tila, jossa voi säilyttää omaisuutta ja käydä nukkumassa. Kotiin sen sijaan liittyy aina tunneside. Se ei ole vain asunto, vaan siihen liitetään lisäksi muita elämän osa-alueita kuten ihmissuhteita – ”koti tuntuu kodilta”.
Kodittomuus on siis subjektiivinen kokemus, jonka jokainen määrittelee itse (Granfelt 1998, 46-47.)
Pitkäaikaisasunnottomalla asunnottomuus on pitkittynyttä ja taustalta löytyy usein asumista vaikeuttava sosiaalinen tai terveydellinen ongelma. Asunnottomuuden voidaan katsoa olevan pitkäaikaista, kun se on kestänyt vuoden tai henkilö on ollut asunnottomana useaan otteeseen viimeisen kolmen vuoden aikana. Pitkäaikaisasunnottomuudessa ajallinen kesto on usein toissijaista - avun ja hoidon tarve, sekä tavanomaisten asumisratkaisujen toimimattomuus ovat yhtä tärkeitä indikaattoreita. (ARA 2019, 14.)
Asunnottomien ryhmä on heterogeeninen, sillä asunnottomuuteen johtavat monet tekijät.
Kostiainen ja Laakso (2013, 12) ovat listanneet neljä pääluokkaa, jotka vaikuttavat asunnottomuuteen: rakenteelliset tekijät, institutionaaliset tekijät, ihmissuhdetekijät, ja henkilöön liittyvät tekijät. Rakenteellisia tekijöitä ovat esimerkiksi asuntomarkkinat ja institutionaalisia riskitekijöitä ovat rakenteelliset prosessit, sekä olemassa olevien palveluiden puutteellinen koordinointi.
Asunnottomaksi joutumisen suoria yksilökohtaisia syitä ovat muun muassa häiritsevät
elämäntavat ja häiriökäyttäytyminen, vuokrien maksamattajättäminen, häädöt, ja torjuva tai epäluuloinen suhtautuminen tarjottavaan tukeen (Koski, 2013 51-53). Asunnottomuuden taustalla on monesti useita ongelmia. Näihin ongelmiin ovat voineet johtaa heikot elämän lähtökohdat, puutteelliset sosiaaliset taidot, terveydelliset ongelmat ja riippuvuudet, taloudenhallinnan osaamattomuus, holtiton elämäntyyli ja halu pärjätä ilman muiden tukea (Koski 2013, 41-50). Isot elämänmuutokset, kuten ero tai muutto toiselle paikkakunnalle, ja sosiaalisten resurssien vähyys voivat laukaista myöhemmin asunnottomuuteen johtavan ongelman (ARA 2019).
Suurin asunnottomien ryhmä on tilapäisesti tuttavien tai sukulaisten luona asuvat -
yksinelävistä asunnottomista 65 prosenttia. Maahanmuuttajataustaisia asunnottomista oli 21 prosenttia. Pitkäaikaisasunnottomia oli saman verran. Vankilasta vapautuessaan vangeista noin kolmannes on asunnoton. 10-15 prosenttia yhdyskuntaseuraamustoimiston asiakkaista on asunnottomia, noin 1200 henkilöä. (ARA 2019.) Vuonna 2009 tehdyssä selvityksessä nousi esiin, että 37 prosenttia pääkaupungin vastaanottoyksiköissä ja ensisuojissa asuvista oli toistamiseen asunnottomia (Erkkilä & Stenius-Ayoade 2009, 34–36).
Asunnottomien asuttamisen rakenteellisia esteitä ovat köyhyys ja kohtuuhintaisten asuntojen puute, ymmärtämättömyys, pelko yhteiskunnan menojen kasvamisesta, suvaitsemattomuus, ja puutteelliset sosiaalityön keinot (Koski 2013, 54-58). Asumisen rahoitus- ja
kehittämiskeskus ARA (2019) on vuoden 2018 selvityksessään lisännyt listaan väestön kasvun ja kaupungistumisen, talouden suhdannevaihtelut ja suuret tuloerot. Institutionaalisiin tekijöihin kuuluvat muun muassa palveluiden puute ja riittämätön koordinaatio, sekä laitosten käytännöt (Kostiainen & Laakso 2013, 12). Asunnottomien ongelmien ratkaisuun ei riitä asuntolapaikan tai asunnon järjestäminen. Myös erilaisiin asumis- ja palvelutarpeisiin vastaaminen on välttämätöntä. (Sunikka, Seppälä & Granfelt 2007, 7.)
4 Asunnottomien parissa tehtävä työ 4.1 Asumissosiaalinen työ
Perinteisessä asunnottomuustyöskentelyssä pyritään kuntouttamaan asunnoton ennen omaan asuntoon muuttamista. Tällaisessa portaittaisissa järjestelyssä vaaditaan usein tiukkojen sääntöjen noudattamista, jotta henkilö pääsee seuraavalle askelmalle kohti omaa asuntoa.
Vaatimuksena voi olla esimerkiksi päihdeongelmaisen asunnottoman täysraittius, joten
työskentely on haastavaa. Toisen ääripään vaihtoehtona voidaan pitää Yhdysvalloista lähtöisin olevaa Pathways to housing -periaatetta, joka on ollut johtava lähestymistapa
asunnottomuustyöskentelyssä Pohjois-Amerikassa viimeisten 15 vuoden ajan. Ydinajatus on asuttaa asunnoton muiden tukitoimien käynnistämiseksi. (Kettunen 2013.)
Pathways to Housing -malli on suomalaisen Asunto ensin -mallin esikuva. Suomen malli eroaa alkuperäisestä versiosta ja sitä on mukautettu sopivaksi hyvinvointivaltiomme
palvelujärjestelmään. (Kettunen 2013). Asunto Ensin -periaatteessa prioriteetiksi otetaan asunnon saaminen. Omassa asunnossa asumisen nähdään olevan perusta kuntoutumiselle, jonka jälkeen voidaan lähteä ratkaisemaan sosiaalisia, terveydellisiä ja taloudellisia ongelmia. Suomalaisessa Asunto ensin -mallissa vallitsevat seuraavat periaatteet:
valinnanvapauden filosofia, palveluiden ja asumisen eriyttäminen, kuntoutuminen, voimaantuminen ja integroituminen yhteiskuntaan. Suomalaista mallia on vuosien aikana
täsmennetty ja kehitetty kehittämisohjelmien myötä. Ensimmäinen valtakunnallinen ohjelma työtapaa soveltaen oli Nimi Ovessa -hanke vuosina 2010-2012. Valtakunnalliset Asunto ensin - laatusuositukset saatiin valmiiksi vuonna 2017. Asiantuntijatiimissä on ollut toimijoita eri kunnista, järjestöistä ja säätiöistä. (Asunto ensin laatusuositukset 2017.)
Valtakunnallisten pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmien, PAAVO I ja PAAVO II, aikana vuosina 2008- 2015 pitkäaikaisasunnottomuus laski 35 prosenttia. Ohjelmiin satsattiin paljon taloudellisia resursseja ja niihin osallistuivat muun muassa Sosiaali- ja
terveysministeriö, Rikosseuraamuslaitos, 11 suurinta asunnottomuudesta kärsivää kaupunkia ja useita paikallisia järjestöjä ja palveluntuottajia. PAAVO-ohjelmissa jalkautettiin Asunto Ensin -mallia suomalaiseen asunnottomuustyöhön, rakennettiin ja vapautettiin tuhansia asuntoja, ja asuntolat korvattiin tuetun vuokra-asumisen asumisyksiköiksi. Asunnottomuus saatiin tällöin, vuonna 2015, ensimmäistä kertaa alle 7 000 henkilön. (Karppinen &
Fredriksson 2016, 3.)
AUNE-ohjelmassa vuosina 2016-2019 keskityttiin asunnottomuutta ennaltaehkäisevään ja uusiutumista estävään työhön. Keskeinen osa oli asumisneuvontatoiminnan kehittäminen ja vahvistaminen - esimerkiksi häätöjen ehkäisy asumisneuvonnalla. AUNE-ohjelman aikana ohjelmassa mukana oleviin kaupunkeihin rakennettiin 1800 uutta asuntoa asunnottomille. Jo valmiina olevasta asuntokannasta 5000 asuntoa kohdennettiin asunnottomuustyöhön.
Hanketyössä kehitettiin uusi vakuutusmuoto luottotietonsa menettäneiden asunnonsaannin helpottamiseen. Isoja askeleita asunnottomuuden ennaltaehkäisyyn on myös ensimmäinen vuonna 2019 alkanut asumissosiaalisen työn opintokokonaisuus Lahden
ammattikorkeakoulussa. (ARA 2019, 12.)
Nykyisen hallituksen kunnianhimoisena tavoitteena on puolittaa asunnottomuus vuoden 2023 loppuun mennessä. Valtio kuitenkin siirtää vastuuta asunnottomuuden hoitamisesta entistä enemmän kunnille, kun vertaa PAAVO I-, PAAVO II- ja AUNE-hankkeiden olleen valtiovetoisia.
Ympäristöministeriö on käynnistänyt yhteistyöohjelman, jossa ovat mukana Suomen suurimmat kaupungit, palveluntuottajat, järjestöt ja valtion toimijoita, kuten sosiaali- ja terveysministeriö, oikeusministeriö, valtiovarainministeriö, Asumisen rahoitus- ja
kehittämiskeskus ARA, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Rikosseuraamuslaitos,
Kansaneläkelaitos. Painopiste siirtyy asunnottomuustyön vakiinnuttamiseen kunnissa, johon tarjotaan rahoitusta ja muuta tukea. Ohjelmassa on tavoitteena lisätä kohtuuhintaisten asuntojen tarjontaa asunnottomille, parantaa asumisneuvontaa, vahvistaa asunnottomuustyön asemaa kuntien peruspalveluna ja vakiinnututtaa asunnottomien parissa toimivien tahojen yhteistyötä kunnallisella ja alueellisella tasolla. (Ympäristöministeriö 2020.)
Euroopan asunnottomuustoimijoiden kattojärjestön FEANTSA:n mukaan Suomi on ainoa EU- maa, jolla asunnottomuus on laskusuunnassa taloudellisesta taantumasta ja sosiaalisista
paineista huolimatta. Suomea voi pitää PAAVO- ja AUNE-ohjelmien jälkeen yhtenä parhaista esimerkeistä Asunto Ensin -periaatteen tuloksellisesta soveltamisesta.
(Asunnottomuusohjelmien arviointi 2019.)
Asunnottomuus aiheuttaa julkiselle sektorille menoja niin terveys- kuin sosiaalipuolella.
Lisämenoja tuovat häätö- ja remonttikustannukset, sekä kriisimajoittaminen. Asunnottomilla on yleisesti suurempi tarve sosiaali- ja terveyspalveluille verrattuna muuhun väestöön.
Antamalla päihde- tai mielenterveyskuntoutujalle asunto asumisyksiköstä säästöjä syntyy esimerkiksi poliisin säilöönottojen, ensiapukäyntien, sairaalakäyntien ja ambulanssimaksujen vähenemisestä. Pitkäaikaisasunnottoman asuttaminen tuo jopa 15 000 euron säästön
vuositasolla. (Heslkyaho 2015.)
Moniongelmaiselle asunnottomalle sosiaali- ja terveyspalvelujärjestelmien monimutkaisuus ja riittävän neuvonnan puute johtavat kohtuuttomiin ongelmiin. Säädökset eivät välttämättä ota huomioon asunnottoman kokonaistilannetta. Usein järjestelmä asettaa liian korkeita
vaatimuksia heikossa asemassa olevalle asiakkaalle. Asunnottoman tulisi tietää mitä hakemuksia tehdä ja milloin. (Metteri 2012.) Vastavuoroinen sitoutuminen ja toimistossa tapahtuvat tapaamiset eivät sovi usealle asunnottomalle (Kainulainen, Saari & Häkkinen 2017). Ihmisten erilaisuuden käsittely tulisi ottaa huomioon universaalin
palvelujärjestelmämme toiminnassa – moniongelmaiselle harvoin löytyy standardiratkaisuja.
(Hänninen, Palola & Kaivonurmi 2010.)
Asumisneuvonta on vaikuttava asunnottomuutta ennaltaehkäisevä työmalli, jota painotetaan myös tulevassa Ympäristöministeriön yhteistyöohjelmassa (Ympäristöministeriö 2020).
Helskyaho (2015) on laskenut yhden asumisneuvojan palkkaamisen antaman säästön olevan jopa 85 000 euroa vuodessa. Asumissosiaalinen työ eroaa asumisneuvonnasta, jossa korostuu omistajan ja vuokranantajan käsitys. Asumissosiaalisen työn näkökulma on
kokonaisvaltaisempi ja moniulotteisempi. Käsiteltävät asiat voivat olla hyvin monimuotoisia ja yhteistyöverkostot laajat. Vuorovaikutuksellisuuden lisäksi se sisältää vahvasti ohjauksellisen ja kuntouttavan otteen. (Granfelt 2013a, 29.)
Asiakastyöskentelyssä tarvitaan toimintatapoja, joilla tavoitetaan palveluista pudonneet takaisin tuen piiriin (Kouhi 2017). Tämä toimii, esimerkiksi, jalkautuvalla työllä. Asiakkaat tarvitsevat vierellä kulkijaa ja henkilökohtaista tukea monimuotoisiin arjen haasteisiin (Mäntyniemi 2017). Granfelt on kuvannut asumissosiaalista työtä vuorovaikutuksena ammattilaisen ja asiakkaan välillä. Työssä korostuu luottamuksellisuus, myötätuntoisuus ja asiakkaiden kunnioitus. Työ on yksinkertaisimmillaan asumisen tukemista ja parhaimmillaan asukkaan kuntoutumista edesauttavaa toimintaa. (Granfelt 2013, 224-225.) Osa vaikeasti asutettavista voi elää varsin itsenäisesti yksilöllistetyillä ja ongelmatilanteisiin kohdentuvilla palveluilla (Erkkilä & Stenius-Ayoade 2009, 121-122). Asumissosiaalinen työ on
asiakastyöskentelyä, mutta se voi kohdistua myös rakenteellisten ongelmien ratkaisemiseen moniammatillisissa työryhmissä. Työn tavoitteena on pyrkimys vaikuttaa asumista
vaarantaviin tai sitä estäviin ongelmiin. Näitä voivat olla psykososiaaliset ongelmat sekä laaja- alaiset käytännön asioiden hoidon puutteelliset taidot. (Granfelt 2013b, 224-225.) Granfelt on painottanut lähellä kulkemista ja toipumisprosessin edestakaisuutta – hyvä ja huonot jaksot vaihtelevat. Työ on kokonaisvaltaista ja työntekijän tulisi ymmärtää asiakkaan
elämänhistorian merkitys asiakassuhteelle. (Granfelt 2018.)
4.2 Julkinen sektori ja järjestösektori
Suomessa sosiaali- ja terveydenhuollon perustana on kuntien järjestämä ja valtion tukema sosiaali- ja terveydenhuolto. Tätä kutsutaan julkiseksi sektoriksi. Pohjoismaisena
hyvinvointivaltiona sosiaali- ja terveyspalvelut ovat julkisen sektorin järjestämisvastuulla.
Julkista sektoria täydentävät yksityiset voittoa tavoittelevat yritykset. (Sosiaali- ja terveysministeriö a.) Yksityisen sektorin palvelujen osuus sote-palveluiden tuotannosta on kasvanut koko 2000-luvun. Yksityisinä palveluiden tuottajina toimivat yritykset, järjestöt ja säätiöt myyvät palveluitaan kunnille, kuntayhtymille tai suoraan asiakkaille. (Sosiaali- ja terveysministeriö d.)
Kolmas sektori, jota usein kutsutaan järjestö- tai yhteisösektoriksi, asettuu julkisen (valtio) ja yksityisen (markkinatalous) sektorin väliin. Kolmanteen sektoriin lasketut kansalaisjärjestöt, yhdistykset ja säätiöt tuottavat maksuttomia ja maksullisia palveluita. Toiminta perustuu sosiaalisiin arvoihin ja on voittoa tavoittelematonta. Tavoitteena on ihmisten hyvinvointi, yhteisöllisyys, välittäminen ja joustavuus. (Grönberg 2018.)
Sosiaali- ja terveysalojen avustuskeskus, STEA, jakaa vuosittain Veikkaus Oy: pelituottoja avustuksina. STEA on merkittävin yksittäinen sosiaali- ja terveysalojen järjestötoiminnan rahoittaja Suomessa, ja sen myöntämät avustukset ovat luoneet edellytykset vireälle
kansalaistoiminnalle. (Avustustoiminnan linjaukset vuosille 2017-2019, 3) Suomea on kutsuttu järjestöjen maaksi. Monet sosiaali- ja terveysjärjestömme ovat tärkeä osa Suomea. Aktiivinen järjestötoiminta on auttanut rakentamaan tasavertaisempaa yhteiskuntaa vähentämällä eriarvoisuutta ja lisäämällä ihmisten välistä ymmärrystä. (Strategia)
STEA:n päämääränä on edistää kestävää hyvinvointia ja suomalaista
kansalaisjärjestötoimintaa. Sen strategiaan kuuluu eriarvoisuuden vähentäminen ja osallisuuden lisääminen, yhteisöllisyyden ja suvaitsevaisuuden lisääminen, sekä ihmisten keskinäisen ymmärryksen kasvu kohtaamisten avulla. Tavoitteena on myös vahvistaa yksilöiden voimavaroja itsen, toisten ja ympäristön huolehtimisen takaamiseksi. (STEA- avustukset.) Tulevaisuuden muutokset, maakunta- ja sosiaali- ja terveysalojen uudistus, sekä
Veikkauksen mahdolliset toiminnan uudelleen järjestelyt, luovat epävarmuutta tulevaisuuteen. (Strategia)
Kuntien tehtävänä on järjestää sosiaalipalveluita, ehkäistä sosiaalisten ongelmien syntyä, sekä tukea ihmisten omatoimisuutta. Terveyspalveluiden kanssa sosiaalipalvelut muodostavat hyvinvointipalveluiden kokonaisuuden. (Kuntaliitto 2017.) Kunnat voivat tuottaa palvelut itse tai muodostaa kuntayhtymiä toisten kuntien kanssa. Palveluita myös ostetaan muilta kunnilta, yksityisiltä palveluntuottajilta tai kunnilta. Asukkaalle annettavan palvelusetelin tavoitteena on mahdollistaa asukkaan valinnanvapaus palveluiden hankkimisessa. (Sosiaali- ja
terveysministeriö a.)
Palvelut säädetään laissa, mutta niiden järjestämisestä päätetään paikallisesti. Palveluiden laajuus, sisältö ja järjestämistavat saattavat vaihdella kunnittain. Toiminta rahoitetaan pääosin kunnallisverolla ja asiakasmaksuilla. Kunnat saavat myös tukea valtiolta palveluiden järjestämiseen. Valtionosuus kunnan sote-huoltoon määräytyy muun muassa asukasluvun ja sairastuvuuden mukaan. (Sosiaali- ja terveysministeriö e.)
Sosiaalihuoltolaki on keskeinen yleislaki sosiaalihuollon toimintaperiaatteista ja
menettelytavoista. Sosiaalihuoltolain mukaan kuntien järjestämään sosiaalihuoltoon sisältyy yleis- ja erityislainsäädännön tehtävät ja palvelut, sekä sosiaalisen turvallisuuden ja
hyvinvoinnin edistäminen. Tämä sisältää neuvontaa, ohjausta ja rakenteellista sosiaalityötä.
Sosiaalipalveluihin kuuluvat muun muassa sosiaalityö ja -ohjaus, sosiaalinen kuntoutus, asumispalvelut, laitospalvelut, päihde- ja mielenterveystyö. (1301/2014; Kuntaliitto 2017.) Perustuslain (731/1999) ja sosiaalihuoltolain (1301/2014) lisäksi muihin kansalaisten hyvinvointia säätäviin lakeihin kuuluvat muun muassa ovat laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000), lastensuojelulaki (417/2007), päihdehuoltolaki (41/1986) (Sosiaali- ja terveysministeriö b). Sosiaali- ja terveysministeriö ohjaa sosiaali- ja
terveyspalveluiden kehittämistä ja toimintapolitiikkaa, valmistelee keskeiset uudistukset ja määrittelee politiikan suuntaviivat. Ministeriö valmistelee lainsäädännön ja vastaa yhteyksistä poliittiseen päätöksentekoon. (Sosiaali- ja terveysministeriö a.)
Sosiaalihuollolla tarkoitetaan sosiaalista hyvinvointia, turvallisuutta, osallisuutta, sekä yksilön ja yhteisön toimintakykyyn edistämistä ja ylläpitoa erilaisilla sosiaalipalveluilla.
Sosiaalipalveluja on lain mukaan järjestettävä muun muassa jokapäiväisestä elämästä selviytymiseen ja äkillisiin kriisitilanteisiin liittyvään tuen tarpeeseen, taloudellisen tuen tarpeeseen, asumiseen liittyvään tuen tarpeeseen päihteiden ongelmakäytön ja
mielenterveyden ongelmien aiheuttamaan tuen tarpeeseen. (Sosiaali- ja terveysministeriö c.) Sosiaalihuoltolain mukaan kuntien viranomaisten onkin huolehdittava asumispalveluiden eli palvelu- tai tukiasunnon järjestämisestä erityisestä syystä apua ja tukea asumisensa järjestämiseksi tarvitseville (1301/2014).
4.3 Ylisektorinen yhteistyö
Järjestöillä ja julkisen sektorin tekijöillä on samat tavoitteet, tärkeimpänä niistä hyvinvoinnin parantaminen. Yhteistyössä toimiminen on siis luonnollista. Kumppanuuden ja yhteistyön aloittaminen ja vaaliminen vaatii kuitenkin aikaa, verkostojen muodostumista ja myös pitkälle tähtäävää ajattelua. Jotta kumppanuus toimisi, vaatii se dialogia ja luottamusta. (Jalava &
Koiso-Kanttila 2013, 178-179).
STEA:n rahoittama toiminta ei ole tarkoitettu lakisääteisten julkisten palveluiden rahoittamiseen (STEA a, 5). Kuitenkin sosiaali- ja terveysjärjestöt huolehtivat ihmisten hyvinvoinnista, joten avustuskohteet sijoittuvat väistämättä kuntien ja julkisen vallan vastuulla olevien tehtävien rajapintaan. Rajapinnassa olevien kohteiden voidaan ajatella muodostavan jatkumon, kuten kuviossa 2 havainnollistetaan. Siksi onkin tärkeää, että pystytään kytkemään järjestön tai hankkeen toiminnan tarkoituksenmukaisuus kunnan toimintaan. (Oosi, Lehti & Kortelainen 2018, 10;15-16.) Myös STEA on korostanut järjestöjen ja kuntien yhteistyön merkitystä (STEA a, 7). Rajapinnassa tapahtuva toiminta tulee toteuttaa tiukassa yhteistyössä julkisten palveluiden kanssa (Oosi, Lehti & Kortelainen 2018, 8).
Kuvio 2: Julkisen sektorin rajapinnassa tapahtuva kolmannen sektorin toiminta asteikkomuodossa (Oosi, Lehti & Kortelainen 2018, 16)
Järjestötyön olisi hyvä nivoutua julkisrahoitteiseen palvelujärjestelmään. Toimivien käytäntöjen juurruttamista ja kehittämistyön tulosten hyödyntämistä varten
suunnitelmallinen yhteistyö on tärkeää. (Avustustoiminnan linjaukset vuosille 2017-2019, 7.) Vuosien saatossa järjestöt ovat kehittäneet monia uusia toimintamalleja, jotka toimivat rajapinnassa. Osasta näistä on myöhemmin kehittynyt myös uusia julkisia palveluita.
Järjestöillä on paremmat mahdollisuudet paikantaa ja joskus jopa helpompi saada kontakti haastavassa elämäntilanteessa olevaan ihmiseen kuin viranomaisasemassa oleva julkisen palvelun toimija. Siksi on tärkeää, että järjestöillä on osallistuva ja aktiivinen rooli
rajapinnassa tapahtuvassa yhteistyössä. (Oosi, Lehti & Kortelainen 2018, 8-9). Julkisen puolen laissa säädettyjen palveluiden rajapinnassa oleva järjestötoiminta on usein hyödyllistä ja tarpeellista. Se usein vastaa mahdolliseen aukkoon julkisessa järjestelmässä ja niitä on voitu jopa kehittää yhdessä (Oosi, Lehti & Kortelainen 2018, 16; 29).
Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksessä kuntien edustajat näkivät järjestötyön tärkeänä varhaisen vaiheen tehtävissä, syrjäytymisen ehkäisyyn pyrkivässä etsivässä työssä sekä osallisuuden lisäämisessä. Järjestöjen nähtiin ketterinä, sillä ne pystyvät kokeilemaan eri toimintamalleja ja laittaa alulle uudenlaisia toimintoja nopeallakin aikataululla. Uudet palvelut voidaan toimiessaan siirtää osaksi kuntien palveluvalikoimaa. (Oosi, Lehti &
Kortelainen 2018, 46-47.)
Kaikki haastateltujen kuntien edustajat näkivät järjestöjen toimivan lakisääteisten palveluiden rajapinnassa, niiden ollessa tärkeitä palveluiden täydentäjiä. He näkivät merkittävän palvelutason heikentymisen, jos järjestötoimintaa vähennettäisiin, lukuun ottamatta suurimpia kaupunkeja. Sote-uudistuksen vaikutus järjestöihin on vielä epävarma.
Uudistuksen toteutuessa yhä useampi järjestö voi siirtyä lakisääteisten palveluiden rajapintaan. Maakuntien ja kuntien välinen vastuunjako hyvinvoinnista, sekä
järjestötoiminnan vaikuttavuuden arviointi tarvitsee lisäselvitystä. (Oosi, Lehti & Kortelainen 2018, 47-48.)
4.4 Tukihenkilötyö yhdistys ry ja Asuvaksi-hanke
Vuodesta 2001 toiminut Tukihenkilötyö yhdistys ry on vantaalainen päihde- ja vertaistyön toimija ja vaikuttaja. Tällä hetkellä yhdistyksellä on toiminnanjohtaja ja kaksi
hanketyöntekijää. Yhdistyksen tarkoitus on edistää päihdeongelmaisten ja toipujien sekä läheisten hyvinvointia tiedolla, tuella ja toiminnalla. (Historiaa 2018.)
Toiminnan lähtökohtina ovat ihmisarvon kunnioittaminen ja suvaitsevaisuus, asiakkaan tarpeet ja asiakkaan näkökulman kunnioittaminen (Yhdistyksen arvot 2018). Yhteistoiminta muiden alan toimijoiden koetaan yhdistyksessä voimavaraksi. Yhteistyötahoja ovat mm. A- killat, Suomen AA, NA, Al-Anon, A-Klinikat, Vantaan H-klinikka, Päivänselvä ry, Vantaan kaupungin päihdekuntoutujien asumisyksiköt, Ridasjärven päihdepalvelukeskus, A-
klinikkasäätiön päihdesairaala, VAHTI ry, Apuraide ry. (Yhteistyö 2018.) Ennen nyt käynnissä olevaa Asuvaksi-hanketta, Tukihenkilötyö yhdistys ry on toiminut asunnottomien ja
päihdeongelmaisten oikeuksien ajajana Takaisin arkeen- ja Avosetti -hankkeissa, joissa on
tehty yhteistyötä edellä mainittujen kumppaneiden kanssa (Historiaa 2018).
Tukihenkilötyöyhdistys on saanut nimensä tukihenkilötyötoiminnasta. Takaisin arkeen - hankkeessa vakiintuneet tukihenkilökoulutukset osaltaan tukevat vantaalaisia asunnottomia.
(Pörhölä 2020.)
Asuvaksi-hanke (2018-2020) keskittyy tuki-, palveluohjaus- ja selvitystyöhön moniongelmaisten asunnottomien parissa. Kohderyhmään kuuluvat sosiaalisesti ja
taloudellisesti syrjäytyneet tai syrjäytymisvaarassa olevat, marginalisoituneet, päihde- sekä mielenterveysongelmaiset asunnottomat tai häätöuhkaa kokevat vantaalaiset henkilöt.
Hankkeessa toteutetaan etsivää ja jalkautuvaa kriisiapua sekä luontotoimintaa. Fokuksena ovat palveluiden tavoittamattomat tai niistä pudonneet henkilöt. Näitä väliinputoajia tai, niin sanottuja, kovan ytimen asunnottomia, pyritään ohjaamaan sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden piiriin. Palveluohjaukseen kuuluu rinnalla kulkeminen, vertaisuuden ja kokemusasiantuntijuuden käyttö. (Asuvaksi-hanke 2018.)
Asuvaksi-hankkeen tavoitteena on selvittää asunnottomaksi joutumisen ja jäämisen syitä.
Työtä tehdään sosiaali- ja terveyspalveluiden haastekohtien ja pullonkaulojen selvittämiseksi.
Löydösten toivotaan auttavan asunnottomuuden ennaltaehkäisyssä ja palveluista poisputoamista. Hankkeen aikana kerätty tieto tallennetaan ja jaetaan sidosryhmille (Asuvaksi-hanke 2018.)
4.5 Vantaan kaupungin asunnottomuustyö
Vantaan kaupungin organisaatiossa asunnottomien palvelut kuuluvat asumisen palveluihin, aikuisten ja perheiden sosiaalipalveluiden alle. Asunnottomien palveluita Vantaalla koordinoi asunnottomien sosiaalityö. Asunnottomien sosiaalityö pyrkii poistamaan asunnonsaannin esteinä olevia tekijöitä, järjestää tuettua asumista ja auttaa pysyvän asunnon saamisessa.
Asiakkaaksi otetaan henkilöt, joiden asunnottomuus on pitkäaikaisempaa (yli 6 kk) ja joiden asuttamista ei ole pystytty ratkaisemaan muissa palveluissa. Asiakkaaksi otettavalla henkilöllä tulee olla selkeä tuen tarve tai vuokravelkoja tai häätöjä, jotka estävät asunnon saannin (Vantaan kaupunki 2019; Mustaniemi & Silfverberg 2018.) Asunnottomia voidaan pyrkiä auttamaan asunnon saamisessa aikuissosiaalityön alueellisissa tiimeissä ennen asunnottomien sosiaalityöhön ohjautumista, kun asunnottomuutta on kestänyt yli kuusi kuukautta.
Asiakkuus asunnottomien sosiaalityössä voi alkaa asiakkaan omalla yhteydenotolla tai Koisonrannan palvelukeskuksen asumispäivystyksen kautta. Uusia asiakkaita ohjataan palveluun muiden viranomaisten, läheisten tai kolmannen sektorin toimijoiden kautta.
Asunnottomien sosiaalityön tiimi tekee palvelutarpeen arvion ja palvelusuunnitelman.
(Mustaniemi & Silfverberg 2018.)
Vantaan kaupunki tarjoaa erilaisia asumispalveluita asunnottomille
mielenterveysongelmaisille ja päihdeongelmaisille, joko itsetuotettuina tai ostettuina. Ne on jaoteltu asumisen luonteen, toteutuksen ja tuen tarpeen mukaan päivystykselliseen, tuettuun ja kuntouttavaan asumiseen, sekä kuntouttavaan toimintaan. Asumispalveluyksiköissä asuu yhteensä noin 400 vantaalaista mielenterveysasiakasta, päihdeongelmaista tai
pitkäaikaisasunnotonta, joista puolet ostopalveluiden yksiköissä. Kotiin vietävää tukea saa noin 350 henkilöä. (Mustaniemi & Silfverberg 2018.) Kaupungilla on ainutlaatuinen usean rakennuksen käsittävä asunnottomien palveluiden kokonaisuus Koisotiellä. Tämä sisältää palveluita asumispolun eri vaiheisiin: Koisonrannan asumispäivystys, Koisokodit, Arvi- ja Oras- yhteisöt, sekä Koison pajan kuntouttavan työtoiminnan yksikön. Lisäksi kaupungilla on yksiköitä muualla. Alueelle on suunniteltu uutta Vantaan kaupungin asumisyksikköä ikääntyneille asunnottomuuspalveluiden piirissä oleville henkilöille. (Kaijala 2019).
Akuuttiin tilanteeseen kaupunki tarjoaa Koisonrannan palvelukeskuksen asumispäivystyksen palvelut, joihin voi tulla myös päihtyneenä. Asiakas on voinut jäädä äkillisesti asunnottomaksi ja yöpaikkaa ei ole saatavilla muualta. Asumispäivystys on tarkoitettu vantaalaisille, mutta mahdollisuuksien mukaan he tarjoavat yhden yön kriisipaikan muun paikkakuntalaisille.
Tilapäisen ja turvallisen yöpymispaikan lisäksi saatavilla on apua asumiseen ja sairaan- tai päihdehoitoon pääsyyn liittyvissä asioissa. Työntekijät tekevät hoidon- tai kuntoutustarpeen arvion. Myös arviointijaksosta nimensä saaneet Arvi-asunnot sijaitsevat Koisonrannan palvelukeskuksessa. Asiakkaaksi pääsevät päihteettömään asumiseen sitoutuvat
asunnottomaksi joutuneet henkilöt. Asumisaika on 1-4kk ja toiminta on yhteisökeskeistä.
Koisokodit sitä vastoin on tarkoitettu uusiutuvaa asunnottomuutta kokeville
päihdeongelmaisille vantaalaisille. Moniammatillinen tiimi tarjoaa apua raittiuteen, asumisen taitoihin ja elämänhallintaan. Asumisaika on neljästä kuukaudesta kahteen vuoteen.
Päihteettömään asumiseen sitoutuvat asunnottomat voivat hakeutua tilapäiseen tai pidempiaikaiseen asumiseen esimerkiksi Oraskoteihin, Tähkään tai Näätäkujalle. Näissä yksiköissä tarjotaan tukea elämänhallintaan ja harjoitellaan elämäntaitoja yhdessä muiden asukkaiden kanssa. Pidempään asunnottomana olleet henkilöt, joilla on päihde- tai
mielenterveysongelmia, voivat hakeutua tuetumpaan Pähkinärinteen asumispalveluyksikköön.
Yksikössä tuetaan päihteettömyyttä ja yksilön toimintakyvyn vahvistumista. Tavoitteena on turvata asumisen jatkuminen. (Vantaan kaupunki 2019.) Koisonrannan palvelukeskuksessa sijaitsevat myös päivätoimintakeskus ja Koison työpaja. Näissä tarjotaan vertaistukea ja raittiutta tukevaa yhteistä toimintaa. Koison työpajalla voi suorittaa kuntouttavan työtoiminnan jakson.
Vantaan kaupunki ostaa palveluita myös yksityisiltä palveluntuottajilta. Esimerkiksi kriisiasuttamista ostetaan tilapäisratkaisuna yksityiseltä sektorilta. Palvelua tarvitsee vuosittain noin 120 henkilöä. (Mustaniemi & Silfverberg 2018.) Palvelua ostetaan myös
Sininauha Oy:ltä, joka ylläpitää Sahapuiston 60-paikkaista Asunto ensin -periaatteella toimivaa asumisyksikköä.
Vantaa on ollut mukana Asunnottomuuden ennaltaehkäisyn kuntastrategiat -ohjelmassa, AKU, ja kehittää ennaltaehkäisevää asumisen sosiaaliohjausta (ARA 2019). Vuonna 2019 Vantaalla oli ARAN selvityksen mukaan 272 asunnotonta, joista kasvua edelliseen vuoteen oli 19%.
Pitkäaikaisasunnottomuutta on saatu laskettua ainoana kaupunkina Tampereen lisäksi.
Naisten osuus asunnottomista on ollut pitkään kasvussa ja myös Vantaalla heitä on
asunnottomista jo miltei 40%. (ARA 2020.) Taulukossa 2 näkyy pääkaupunkiseudun kuntien asunnottomuusmäärien vertailua. On hyvä ottaa huomioon, että tilastoissa eivät näy määräaikaisissa tuetuissa asumispalveluissa asuvat ihmiset.
Kunta Yksin- eläviä
Pitkäaikais- asunnottomia
Naisia Nuoria Maahan- muuttajia
Perheet Pariskunnat
Helsinki 1678 325 559 265 602 70 60
Espoo 457 168 102 86 145 48 6
Vantaa 272 14 106 28 107 3 5
Taulukko 2: Asunnottomuus pääkaupunkiseudulla (ARA 2020).
5 Tutkimuksen toteutus
Opinnäytetyötä aloitettiin ideoimaan loppukeväällä 2019. Toiveenani oli tehdä työelämän tarpeeseen tuleva tutkimus, jota voidaan hyödyntää tulevaisuudessa. Toimeksiantaja opinnäytetyölle valikoitui kahdesta syystä: Tukihenkilötyö yhdistys ry:lle oli aikaisemmin tehty kaksi Laurea-ammattikorkeakoulun opinnäytetyötä ja minulla oli kokemusta asunnottomuustyöstä.
Tutkimustyön aihe saatiin Tukihenkilötyö yhdistys ry:ltä. Yhdistykseltä tuli pyyntö tutkia yhteistyön kehittämistä heidän ja yhteistyökumppaneiden välillä. Tutkimusongelmaa laajennettiin opinnäytetyön suunnittelun edetessä ja mukaan aineiston keruuseen otettiin yleisesti asunnottomuus Vantaalla ja Vantaan kaupungin asunnottomuustyö. Nämä niin sanotut perustiedot ja kokonaisuuden tarkasteleminen ovat keskeisiä niin opinnäytetyön kuin yhteistyön kehittämisen kannalta. Hyvinvointiteorian lisääminen tuli ajankohtaiseksi tuloksia kirjoittaessa ja analysoitaessa.
Työlle oli tarvetta, sillä hankkeiden arviointi on osa Sosiaali- ja terveysjärjestöjen
avustuskeskus STEA:n vaatimuksia. Asuvaksi-hankkeelle oli siksi hyvä löytää kehityskohteita ja kartoittaa asunnottomuustyön kohderyhmää ja toimintaympäristöä. Hankkeen tavoitteena on tuottaa tietoa sidosryhmille, johon opinnäytetyö-tyyppinen tutkimus sopii hyvin. Aiemmat opinnäytetyöt ”Sä et oo oikein missään järjestelmässä” – Pitkäasunnottomien kokemuksia asunnottomuudesta (Tiainen 2019) ja Hässäkästä hallituksi -Tukihenkilötyö yhdistys ry kohti Green Care -laatumerkkiä (Piirinen & Sarkkinen 2019) olivat ovat tuottaneet tietoa
pitkäaikaisasunnottomien haastatteluilla sekä raportoimalla yhdistyksen Green Care - toiminnan mahdollisuuksia. Keväällä 2020 valmistui myös kaksi raporttia Tukihenkilötyö yhdistys ry:lle. Jalkautuvan työn hankkeen selvistystyön raportti (Flinck 2020b) taustoitti jalkautuvan työn tarvetta ja Green Care -hankkeen tarveselvitys (Flinck 2020a) kartoitti luontotoiminnan tarvetta luoden samalla toimenpide-ehdotuksia tulevaan.
Koko opinnäytetyön kulun ajan pidettiin mielessä, että tarkoituksena on etsiä vastausta käytännöstä syntyneeseen kysymykseen, johon etsitään käytännön ratkaisuja. Tämän tutkimuksen välityksellä saatiin kokemukseen perustuvaa tietoa, joka tulee sekä
toimeksiantajan käyttöön, että heidän yhteistyökumppaninsa käyttöön, sekä yleiseen jakoon Theseus-järjestelmään. Opinnäytetyö tullaan esittelemään Vantaan kaupungille ja
asunnottomien sosiaalityölle, joten kerätyllä tutkimustiedolla pyritään myös tuomaan esiin asunnottomuustyön tämänhetkistä tilaa Vantaalla.
5.1 Tutkimusongelma
Tutkimusongelmaksi muotoiltiin:
”Millaista asunnottomien hyvinvointiin vaikuttavaa asunnottomuustyötä Vantaalla tehdään kaupungin ja Tukihenkilötyöyhdistys ry:n toimesta, ja miten se tukee asunnottomien
hyvinvointia?”
5.2 Tutkimusote
Opinnäytetyön tutkimushaasteeseen vastaamiseen valittiin laadullinen, eli kvalitatiivinen tutkimusmetodi. Kuten Kananen (2015, 70) kirjoittaa, mitä vähemmän ilmiöstä tiedetään, sitä parempi vaihtoehto laadullinen tutkimus on. Se on joustava metodi antaen erilaisia
etenemismahdollisuuksia, kun muuttujat ovat monimutkaisia (Kananen 2015, 27).
Laadullisessa tutkimuksessa pyritään kuvaamaan ja ymmärtämään ilmiötä, ollaan kiinnostuneita merkityksistä ja siitä, kuinka yksilö kokee ja näkee asian. Tutkimus on kuvailevaa ja prosesseista kiinnostunutta. (Kananen 2008, 24-25.)
Aineistoa olisi voinut kerätä myös määrällisesti, eli kvantitatiivisesti, tai yhdistää
kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen metodi triangulaatiolla. Monimenetelmäisen menetelmän valinta olisi voinut tuoda enemmän luotettavuutta tutkimukseen, mutta usean menetelmän käytön vaarana rajoitetussa ajassa olisi ollut pintapuolisen tiedon tuottaminen. Opinnäyteyön aikamäärän puitteissa päädyttiin käyttämään ainoastaan laadullista tutkimusotetta.
Asuvaksi-hankkeen työntekijöitä sekä hankkeen piirissä työskenteleviä kokemusasiantuntijoita oli haastateltu Laurea-ammattikorkeakoulun tutkimus- ja kehittämismenetelmät -kurssilla loppuvuodesta 2018. Aiheina olivat kokemusasiantuntijuus, asunnottomuus, toipuminen ja toivo, sekä Asuvaksi-hanke. Tätä tutkimusta varten saatiin pääsy näihin litteroituihin
aineistoihin. Tukihenkilötyö yhdistys ry ja Vantaan kaupunki ovat tehneet yhteistyötä vuosien ajan, mutta varsinaista palautetta ei oltu koskaan kerätty, eikä tätä oltu selvitetty edellä mainituissa haastatteluissa. Asunnottomien hyvinvointia oli tutkittu lähinnä
toipumisorientaation näkökulmasta (Tiainen 2019). Täten tässä opinnäytetyössä tutkittiin aikaisemmin vain vähän kartoitettua ilmiötä. Opinnäytetyössä ei ollut pyrkimystä tehdä yleistyksiä, vaan saada syvällisiä ja pohdittuja vastauksia. Kuten Hirjärvi, Remes ja Sajavaara kertovat laadullisesta tutkimuksen olemuksesta (2013, 164), ei tässäkään tutkimuksessa ei lähdetty testaamaan hypoteeseja, vaan pyrittiin paljastamaan myös odottamattomia seikkoja. Tutkimus ei voisi nykyiseltä ulottuvuudeltaan tuottaa laajoja yleistyksiä.
Tutkimusta suunniteltaessa tultiin päätelmään, että yksittäisten työntekijöiden perusteellinen haastattelu antaa laajemman aineiston kuin vaihtoehtoinen määrällinen tutkimusote.
Määrällistä tutkimusta olisi voinut toteuttaa käyttämällä esimerkiksi kyselylomaketta.
Työntekijöiden ajatukset, havainnot ja työn kautta tapahtuneet kohtaamiset koettiin tutkimuksen kannalta arvokkaiksi. Laadulliseen tutkimukseen osallistuvien haastateltavien voidaan olettaa olevan kiinnostuneita aiheesta ja että heiltä löytyy mielipiteitä ja
kehittämisehdotuksia. Laadullisen metodin valitseminen antoi mahdollisuuden esittää syventäviä kysymyksiä ja mahdollisti vapaamman pohdinnan ja keskustelun
asunnottomuudesta, asumissosiaalisesta työstä ja järjestösektorista.
5.3 Aineiston kerääminen
Tutkimusta varten kerättiin aineistoa haastatteluin. Haastattelut tehtiin yksilöhaastatteluina puolistrukturoitua teemahaastattelua käyttäen. Teemahaastattelulla pyritään saamaan käsitys tutkimuksen kohteena olevasta ilmiöstä ja ymmärtämään syitä sen takana (Kananen 2017, 90). Tällöin tutkijalla ei ole välttämättä tarkkaa tietoa ilmiöstä, mutta hän olettaa saavansa tietoa tutkittavilla. (Kananen 2008, 28).
Laadullisen tutkimuksen aineistoa voidaan kutsua harkinnanvaraiseksi, teoreettiseksi tai tarkoituksenmukaisesti poimituksi. Tutkimuksen aineistona on suhteellisen pieni tapausmäärä.
(Eskola & Suoranta 2014, 15; 61.) Kuitenkin Eskola ja Suoranta (2014, 60-62) kirjoittavat, ettei aineiston koolla ole yleensä merkitystä tutkimuksen onnistumiselle.
Haastattelutilanteessa pyritään käyttämään avoimia kysymyksiä, jotka eivät ole liian
määritteleviä. Jos suljettuja kysymyksiä esitetään, pyydetään haastateltavaa avaamaan omia ajatuksia aiheesta käyttämällä laajentavia jatkokysymyksiä. Teemahaastattelun etuna on haastattelun joustavuus. Haastattelun lopussa, kun kerätään kehittämisehdotuksia, voidaan käyttää myös hypoteettisia kysymyksiä. (Hirsjärvi & Hurme 2014, 102-111.)
Laadullisessa tutkimuksessa ei tarvitse haastatella koko tutkimuksen kohteena olevaa joukkoa, vaan siitä voidaan valita harkinnanvarainen ryhmä, joka täyttää tutkimukseen osallistumisen kriteerit (Hirsjärvi & Hurme, 2014, 58-59). Kriteereiksi valikoitui vähintään yhden vuoden työkokemus nykyisessä asemassa sekä mahdollisimman laaja muu kokemus asunnottomuus-, päihde- ja mielenterveystyöstä.
Tutkimusta suunnitellessa nousi esiin mahdollisen syvällisen tiedon saaminen Asuvaksi- hankkeen toiminnasta Vantaan kaupungin asunnottomuustyössä. Kananen (2008, 78) on todennut haastattelijan tietovarantojen vaikuttavan kysymysten sisältöön ja muotoiluun.
Täten koettiin tärkeäksi haastatella ensin hankkeen työntekijät, jotta saataisiin
mahdollisimman paljon tietoa hankkeen käytännön työstä. Samalla voitiin kerätä heidän näkemyksiään, miten yhteistyötä voisi parantaa. Tämän jälkeen Vantaan kaupungin työntekijöiden haastattelun oletettiin olevan luontevampaa ja dialogisempaa.
Jotta haastatteluista saataisiin mahdollisimman hyvää aineistoa, pyrittiin valitsemaan henkilöt, joilla olisi tietoa hankkeesta ja mahdollisesta yhteistyöstä. Laadullista tutkimusta tehdessä on tärkeää, että haastateltavat tietävät tutkittavasta ilmiöstä mahdollisimman paljon. Haastateltavien valinnan ei siis tarvitse satunnaista, vaan tutkimuksen tarkoitukseen sopivaa. (Tuomi & Sarajärvi 2013, 85).
Tutkimuksessa haastateltiin neljä Vantaan kaupungin asunnottomuustyöntekijää, Asuvaksi- hankkeen toinen työntekijä, sekä Tukihenkilötyöyhdistys ry:n toiminnanjohtaja. Ehdotuksia haastateltavista Vantaan kaupungin työntekijöistä saatiin Tukihenkilötyö yhdistys ry:n
työntekijöiltä ja kaupungin yksiköiden edustajilta. Potentiaalisia haastateltavia etsittiin myös asunnottomuustyön verkostotapahtumassa loppuvuodesta 2019. Haastateltavat löytyivät suhteellisen helposti. Haastateltavien valinnassa oli tarkoitus saada eri työtehtävissä toimivia, erilaisten asunnottomien kanssa tekemisissä olevia henkilöitä Koisotien
asunnottomuuspalveluista, muista asumisyksiköistä ja asunnottomien sosiaalityöstä. Vantaan kaupungin työntekijät työskentelivät asunnottomuustyön asumispolun eri osissa.
Haastateltavilla oli mm. seuraavia titteleitä: ohjaaja, sosiaaliohjaaja, sosiaalityöntekijä.
Osalla haastateltavista oli omaa kokemusta haastatteluissa nousseista aiheista, eli mukana oli myös kokemusasiantuntijuutta.
Haastattelun pohjana käytettiin ilmiöistä jo tiedettyjä asioita opinnäytetyön teoreettisesta viitekehyksestä. Haastattelupohjissa (liitteet 2 & 3) näkyvät teemat ovat asunnottomuus, kolmas ja julkinen sektori, ja Asuvaksi-hanke. Haastattelurungot erosivat Vantaan kaupungin työntekijöille ja Tukihenkilötyö yhdistys ry:n haastateltaville, kun aiheena oli Asuvaksi-hanke ja yhteistyö. Haastattelupohjassa ei juuri käytetty valmiita kysymyksiä, vaan kyseessä oli lähinnä lista haastattelijan muistin tueksi. Tällä pyrittiin tukemaan
teemahaastattelutekniikan ja keskustelevan ilmapiirin käyttöä.
Teemahaastattelut aloitetaan yleisen tason kysymyksillä ja siirrytään tarkennettujen kysymysten kautta ydinkysymyksiin (Kananen 2017,96). Haastatteluissa selvitettiin ensin yleisellä tasolla haastateltavien näkemystä asunnottomuudesta sekä järjestöjen ja julkisen puolen yhteistyöstä. Seuraavaksi kysymykset kohdennettiin työntekijöiden
kotiorganisaatioihin, josta keskustelua pyrittiin johtamaan spesifisti Asuvaksi-hankkeen ja Vantaan kaupungin yhteistyöhön.
Dialogisessa haastattelussa tutkija ei ole vain kysymysten esittäjä, vaan aktiivinen
keskustelukumppani. Dialogisuuden taipumuksena on osittain ennalta määräämättömyys eikä sitä voi suunnitella liikaa. (Tuomi & Sarajärvi 2013, 78-79). Puolistrukturoitu
teemahaastattelu valikoitui juuri sen joustavuuden ja dialogisuuden takia. Teemahaastattelu toi myös haasteita, sillä litteroitua haastattelumateriaalia kertyi odotettua enemmän.
Haastatteluissa informantit ovat oman alansa asiantuntijoita, joilta tutkija oppii uusia asioita.
Vapaamuotoisempi keskustelu voi antaa haastattelijalle uusi mahdollisuuksia merkityksellisiä näkökulmia. (Tuomi & Sarajärvi 2013, 75.)
Ennen haastattelujen aloittamista tehtiin tutkimuslupahakemukset Tukihenkilötyö yhdistys ry:lle ja Vantaan kaupungille. Myönnetyt luvat löytyvät liitteenä (liitteet 5 ja 6). Lupien saamisen jälkeen pystyttiin vastaavasti aloittamaan haastattelut. Haastateltavien kiinnostusta tutkimukseen tiedusteltiin sähköpostitse tai kasvokkain. Sähköpostiin liitettiin tiedote
tutkimuksesta ja haastatteluista (liite 1), eli tutkimuksen saatekirje, sekä suostumuslomake tutkimukseen osallistumisesta (liite 4).
Haastattelut suoritettiin haastateltavien tiloissa heidän työajallaan. Haastattelun aluksi käytiin läpi tutkimuksen tarkoitus ja tavoitteet saatekirjeestä ja suostumuslomakkeesta (liitteet 1 ja 4), jonka haastateltavat allekirjoittivat. Haastateltaville muistutettiin haastattelun olevan vapaaehtoinen ja että sen voi keskeyttää milloin tahansa. Samalla kerrottiin, että litteroitu, eli puhtaaksikirjoitettu, aineisto lähetetään heille jälkikäteen tarkistettavaksi.
Haastattelut äänitettiin nauhurilla. Digitaaliset tiedostot siirrettiin tietokoneelle. Osassa haastatteluista tuli keskeytyksiä, kun asiakas tai kollega tarvitsi haastateltavan neuvoja.
Haastatteluiden aikana tehtiin muistiinpanoja kirjoittamalla tärkeimmistä esiin nousseista huomioista. Haastattelut tallennettiin sähköisesti järjestysnumeron perusteella. Nauhoitteita kertyi 7 tuntia 38 minuuttia. Aineisto litteroitiin sanatarkasti. Tarkoituksena oli litteroida tekstit heti haastattelujen jälkeen sillä tämä auttaa ilmiön ymmärtämisessä ja tarkentavien kysymysten esittämisessä seuraavissa haastatteluissa. Kaikkia haastatteluita ei pystytty litteroimaan ennen seuraavan tekemistä. Tämän ei kuitenkaan koettu haittaavan seuraavan haastattelun tekemistä tai litterointiprosessia. Litteroituna aineistoa kertyi Word-tiedostoon 80 sivua fontilla Trebuchet MS, fonttikoko 10, riviväli 1,5.
5.4 Aineiston analyysi
Analyysi tuo aineiston sisältöön selkeyttä. Tavoitteena on tiivistää tutkimuksen aineisto ilman että siitä katoaa sen sisältämää tietoa. (Eskola & Suoranta 2014, 138.) Kaikissa laadullisen tutkimuksen perinteissä voidaan käyttää perusanalyysimenetelmänä sisällönanalyysia, johon muut laadullisen tutkimuksen analyysin menetelmät perustuvat (Tuomi & Sarajärvi 2009, 91) Kananen kirjoittaa kuinka analyysi ei saisi olla tutkimuksen viimeinen vaihe. Analysointi ja sen eri osat, tulisi olla mukana tutkimusprosessin eri vaiheissa. Laadullisessa tutkimuksessa aineiston ja löydösten analysointi kohdistaa tiedonkeruuta ja ohjaa tutkimusprosessia.
(Kananen 2008, 25.) Aineiston virallinen analysointi aloitettiin pian viimeisen litteroinnin ollessa valmis. Tätä ennen haastatteluissa esille tulleita asioita oli käyty läpi ohjaavan opettajan kanssa ja niistä oli keskusteltu tutkimuksen tilaajan kanssa.
Aineistoa aloitettiin käymään läpi abduktiivisen analyysin avulla. Induktiivisesta, eli
aineistolähtöisestä analyysista eroavana, tässä strategiassa aineistoa analysoidaan teoriaa tai ennalta tiedettyä apuna käyttäen (Kananen 2017, 136). Tässä tutkimuksessa käytettiin hyväksi valmiiksi muotoiltuja teemoja. Litteroitu aineisto värikoodattiin, kerättiin yhteen tiedostoon ja luokiteltiin kuhunkin tutkittavaan teemaan, jotka jaettiin edelleen alakategorioihin.
Teemat ja alakategoriat ovat nähtävissä taulukossa 3. Teemat saatiin haastattelurungosta tai laadittiin haastattelumateriaalissa esiin nousseiden asioiden perusteella. Näin saatuja
käsitteitä ja teemoittelua käytiin läpi ja pyrittiin saamaan tutkimuksellisesti miellyttävään muotoon. Aineistoa oli paljon ja oli haastavaa päättää mihin keskittyä, joten aineisto käytiin läpi useita kertoja. Käytettyjä teemoja olivat esimerkiksi ”asunnottomuuden syitä”,
”kehitysehdotuksia” ja ”työntekijyys”. Värikoodaus ja teemoittelu Word-tiedostossa todettiin riittäväksi avuksi analyysissä, eikä muita tietoteknisiä ratkaisuja todettu tarvittavan.
