Lainsäädännössä tai lain esitöissä tutkinnanjohtajan valtuuksia ei ole jaettu rikosnimikkei-den tai tapahtumankuvausten mukaan. Myöskään poliisin sisäinen ohjeistus ei määrittele valtuuksia tekojen kautta. Valtuuksia mietittäessä oleelliseksi nousikin kysymys, ovatko edellä mainittuun 14 luokkaan kuuluvat asiat sellaisia, että alipäällystöllä on valta ne rat-kaista? Yhden vastauksen antaa Jääskeläinen kuvatessaan eri rikosprosessin osallisten päätöksenteon johdonmukaisuutta ja yhteensopivuutta. Yhdenmukaisuudella hän tarkoit-taa, että poliisin, syyttäjän ja tuomioistuimen päätösten tulisi olla johdonmukaisia ja yh-teensopivia.97 Poliisin sisällä yhdenmukaisuutta voidaan pohtia etenkin päällystön ja ali-päällystön päätösten kautta. Sen lisäksi, että poliisin päätösten tulisi olla linjassa syyttäjän vastaavien tasoisten päätösten kanssa, tulisi poliisin sisällä päätösten olla hierarkkisesti oikeassa suhteessa päättäjän asemaan.
Aineiston perusteella voitiin todeta, että luokkia epämääräiset ja väitteet lukuun ottamatta ilmoitetut asiat olivat jo pelkästään ilmoittajan toimittamilla tiedoilla arvioitavia, eikä har-kinta niiden osalta vaatinut erityistä juridista pohdintaa. Lapsiin ja erityislainsäädäntöön liittyvät asiat kuten tekijänoikeudet olivat sellaisia, jotka olisi ehkä tullut alistaa päällystöl-le? Alipäällystön ratkaisuvaltaa käytettäessä hyvin yleinen menettely oli, että poliisin jär-jestelmistä etsittiin vastaavia tapauksia ja omat ratkaisut perusteltiin niiden mukaisesti.
Tutkitun aineiston perusteella päätetyt asiat olivat tyyppitapauksia ja sellaisenaan soveltu-vat kategorisesti ratkaistaviksi. Todennäköistä on, että samantyyppiset, mutta vaativampaa pohdintaa sisältävät asiat on jossain vaiheessa ratkaistu myös päällystön toimesta.
Operatiivisesti asiat olivat laadultaan sellaisia, että niitä voitiin käsitellä summaarisesti.
Tapausten määrät puolsivat sitä, että asiat hoidettiin alipäällystön toimesta, eikä niitä alis-tettu päällystön ratkaistavaksi. Alipäällystötutkinnanjohtajia on huomattavasti enemmän
97 Jääskeläinen 1997, s. 434–435. Jääskeläinen käyttää eri ratkaisujen yhdenmukaisuudesta ja johdonmukai-suudesta nimityksiä syyttäjän sisäinen ja ulkoinen koherenssi sen mukaan, kuvataanko sillä syyttäjän omien päätösten keskinäistä yhdenmukaisuutta ja johdonmukaisuutta vai syyttäjän ja muiden viranomaisten päätös-ten johdonmukaisuutta ja yhteensopivuutta.
kuin päällystöä, joten realistisia mahdollisuuksia kierrättää kaikki päällystön kautta ei ole.
Myöskään ratkaisuvallan näkökulmasta ei ole tarkoituksenmukaista, että päällystö päättäisi kaikkien asioiden osalta mitkä pidätetään päällystöllä ja mitkä siirretään alipäällystön rat-kaistaviksi.
Valtuuksien ja vallan jakamisen näkökulmasta delegointi ei näyttäisi täyttävän lainlaatijan tarkoitusta. Ratkaisuvalta siinä hetkessä, kun asia tulee poliisin tietoon, tulee olla alipääl-lystöllä itsellään. Näkemystä tukee se, että alipäälalipääl-lystöllä on aina mahdollisuus alistaa rat-kaisu siitä, kuka asian päättää, päällystön tehtäväksi. Päällystöllä on työnjohdollisena esi-miehenä direktio-oikeus määrätä alaistensa työstä.98
Tutkimuksessa nousi esille, että välttämättä kaikki päällystötutkinnanjohtajat eivät kykene erottamaan henkilöstöhallinnollista esimiehisyyttä ja esitutkintalain mukaista tutkinnan johtajuutta toisistaan. Esitutkintalain mukaan tutkinnanjohtaja vastaa tutkinnasta. Laissa ei ole mainintaa että tutkinnanjohtajan esimiehellä olisi valta määrätä kuinka tutkinta tulee hoitaa. Jos alipäällystötutkinnanjohtaja on nimetty jutun tutkinnanjohtajaksi, hänellä on valta ratkaista asia virkavastuulla parhaaksi katsomallaan tavalla. Konsultaatiota esimiehel-tä ei ole luonnollisesti kielletty, mutta esimies ei voi ottaa ratkaisuvaltaa itselleen. Konsul-taatio ja päätösvaltaa tuntuikin sekoittuneen, mikä aiheutti tyytymättömyyttä osassa ali-päällystötutkinnanjohtajia.
Tutkimuksellisesti olisi ollut mielenkiintoista selvittää päällystön roolia päätöksenteossa ja tekijöinä. Tutkimus olisi silloin kuitenkin helposti kääntynyt päätösten sisällölliseen vertai-luun eikä sillä olisi saatu vastauksia tutkimuskysymyksiin. Päällystön rooli huomioitiin sekä alipäällystö- että päällystötutkinnanjohtajana toimineen henkilön haastattelussa. Val-lankäytön näkökulmasta asioiden ohjautumisessa alipäällystölle heidän itsensä toimesta ei vaikuttaisi olevan ongelmia.
Rikosprosessin tehokkuuden näkökulmasta vaikutti, että päällystötutkinnanjohtajien toi-menkuvaan kuluvissa asioissa syyttäjäyhteistyötä oli syytä lisätä. Alipäällystötutkinnanjoh-tajien toimenkuvaan kuuluvissa asioissa päätöksentekoon liittyvä syyttäjäyhteistyö vaikutti olevan riittävällä tasolla. Syyttäjäyhteistyön tarkoituksena on ennen kaikkea helpottaa po-liisin työtä. Toiminta ei saa johtaa siihen, että poliisi siirtää töitään syyttäjälle, vaan yhteis-työn tulee suunnata ja rajata poliisin toimia heti tutkinnan alkuvaiheessa. Yhteistyö
98 Direktio-oikeudella tarkoitetaan työnjohto-oikeutta. Esimiehen oikeutta antaa ohjeita ja määräyksiä
työnte-kijöille. Direktio-oikeus perustuu Työsopimuslain (55/2001) 3 luvun 1 §:ään. Laissa asia on kirjattu muotoon:
"Työntekijän on noudatettava määräyksiä joita työnantaja toimivaltansa rajoissa antaa".
lee parhaimmillaan prosessiekonomiaa tapauksissa, joissa poliisi ja syyttäjä ovat yhdessä tulleet tulokseen että asiassa ei ole syytä epäillä rikosta.99 Yhteistyön näkökulmasta polii-silla tulee olla riittävästi osaamista ja uskallusta ratkaista asioita itsenäisesti, mutta yhtä lailla tervettä itsetuntoa pyytää apua syyttäjiltä.100 Alipäällystötutkinnanjohtajien osalta olisikin suotavaa, että vaativimmissa asioissa ratkaisu alistettaisiin päällystötutkinnanjohta-jalle tai vähintään konsultoitaisiin syyttäjää.
Oikeusvarmuuden näkökulmasta syyttäjän kanssa käytävän keskustelun tarpeellisuus konkretisoituu päätöksenteon koherenssia ja näyttövaatimusta pohdittaessa. Lähtökohtai-sesti voidaan ajatella, että myöskään päätöksissä jättää esitutkinta toimittamatta ei saa jää-dä varteenotettavaa epäilyä siitä, että asiassa olisi kyse rikoksesta. Etenkin monimutkai-sempia asioita pohdittaessa syyttäjän kokemus oikeusprosesseista ja tuomioistuinten linja-uksista on poliisia laajempi ja keskustelun kautta päästään varmemmin oikeaan lopputu-lokseen.101 Päällystötutkinnanjohtajista jopa puolet toivoi syyttäjäyhteistyötä esitutkinnan toimittamatta jättämiseen liittyvissä asioissa. Tutkimustulosten perusteella alipäällystötut-kinnanjohtajilla ei tarvetta vastaavaan keskusteluun ollut, vaan keskustelua kaivattiin jo tutkintaan otetuissa asioissa. Alipäällystön vähäinen tarve syyttäjäkonsultaatioon vaikuttai-si selittyvän vaikuttai-sillä, että he voivat konsultoida päällystöevaikuttai-simiestään.
Haastatteluissa nousi esiin tilanteita, joissa tutkinnan rajoittamisesta keskusteltaessa pääl-lystö hyödynsi suoraan alipäälpääl-lystön esitystä omissa nimissään. Tilanteessa voidaan perus-tellusti kysyä, miksi alipäällystö ei silloin voinut itse esitystä tehdä. Toisaalta voidaan ky-syä oliko asia niin vaativa, että se olisi tullut alistaa päällystön ratkaistavaksi. Pfefferin organisaation vallankäyttöä mukaillen kyseessä vaikuttaisi olevan tilanne, jossa esimiehen kyvyttömyyttä tai haluttomuutta päätöksentekoon peitellään ulkopuolisille.102 Esimies-alaissuhdetta pohdittaessa menettely antaa selkeän kuvan esimiehestä, jolla on omia piilo-tavoitteita toiminnassaan. Jälleen voidaan kysyä onko päätettävien asioiden jako silloin tapahtunut oikein jos esimiehen tavoite on omaa työmäärää helpottaakseen teetättää pää-töksiä muilla?
99 Jääskeläinen 1997, s. 22–23. Jääskeläinen viittaa hallituksen esitykseen HE 79/1989 vp, s. 7. Puuttuvien resurssien johdosta viranomaisten voimavaroja suunnataan vakaviin ja vaarallisiin rikoksiin ja lievempien rikosten selvittäminen jää pakosta vähemmälle. Voimavarojen tarkoituksenmukaisesta jakamisen varmista-miseksi tällaista valintaa joudutaan poliisissa tekemään päivittäin. Lisäksi LaVM 17/1989 vp, s. 2: "Esityksen yhtenä tavoitteena on mahdollistaa poliisi- ja syyttäjäviranomaisten tutkintaresurssien tarkoituksenmukainen kohdentuminen."
100 Lavikkala 2005, s. 124.
101 Jääskeläinen 1997, s. 242–243.
102 Pfeffer 1992, s. 49.
Yhteenvetona voidaan todeta, että tutkinnanjohtajan valta ja valtuudet eivät ole missään määrin selkeästi määriteltyjä. Epämääräisyys antaa toisaalta joustavuutta, mutta aiheuttaa myös epävarmuutta ja erilaista soveltamista. Joustavuus oikein sovellettua tarkoittaa asioi-den tapauskohtaista kollektiivista harkintaa ja luo varmuutta päätöksen tekijälle. Valta on silloin tutkinnanjohtajaksi nimetyllä, mutta hän voi luottaa esimiehen ja syyttäjän tukeen harkinnassaan. Valtuudet tulisi määritellä täsmällisemmin. Ratkaistaessa asioita massa-luonteisesti ja kiireellä on riski, että valtuuksia sovelletaan silloin lain tarkoituksen vastai-sesti. Organisatorinen esimiehisyys ohittaa esitutkintalain epämääräiset määrittelyt ja var-sinaisesta tutkinnanjohtajasta tulee pelkkä asian esittelijä. Pahimmassa tapauksessa hän kantaa esityksestään vastuun, vaikka lopullisen päätöksen tekee joku muu.
Menettely on omiaan rapauttamaan organisaation sisäistä luottamusta ja se taas johtaa omi-en ratkaisujomi-en keksimiseomi-en. Tilanne johtaa huonoimmillaan siihomi-en, että alipäällystö ratkai-see liian vaativia tapauksia itsenäisesti tai päällystö ottaa itselleen vain niin sanotut helpot tapaukset ratkaistavakseen. Kummassakin tapauksessa päätösten laatu ei ole yhdenmukai-nen, eikä valtuuksien jako täytä sille määriteltyjä tavoitteita. Vaikka lain esitöissä maini-taan asioiden joutuisuus yhtenä perusteena tutkinnanjohtajuuden luovuttamisessa alipääl-lystölle, ei pelkkä kiire saa olla syy hylätä muita tavoitteita. Tosiasia vain tuntui olevaan, että perustettujen esikäsittely-yksiköiden tärkein tehtävä on päättää mahdollisimman monta juttua tutkimatta. Esikäsittely-yksiköissä rajoitetut tutkinnan johtajaan valtuudet ovat siis supistuneet valtuudeksi päättää asia aloittamatta esitutkintaa.