Aikaisempi tutkimus aiheeseen liittyen

Työpajatoimintaa koskevat tutkimukset ovat pääasiassa olleet eri tavoin vaikuttavuutta mittaavia tutkimuksia, joiden avulla on työlle saatu perusteltua uskottavuutta. Usean opinnäyte- sekä pro gradu -työn lisäksi muutamassa tutkimuksessa on käsitelty työvalmennukseen tai työ- ja yksilövalmennukseen liittyviä teemoja. Opinnäytetöistä haluaisin nostaa esiin Juuli Lahtisen (2018) Sosiaalialan koulutusohjelman opinnäytetyön, jossa hän tutki yksilövalmentajien

näkökulmaa työpajalla tapahtuvaan nuorten yksilövalmennukseen. Hänen opinnäytetyönsä tuloksissa todetaan yksilövalmentajien kaipaavan yhtenäistä koulutustaustaa yksilövalmennustyöhön, joka koetaan haastavana, mutta antoisana ohjaustyönä.

Vaikuttavuutta on tutkittu mm. sosiaalisen vahvistumisen näkökulmasta. Lundbom ja Herranen (2011, 5-6) kuvaavat, kuinka sosiaalinen vahvistaminen tuli terminä nuorisotyöhön aikaisemman nuorisolain (72/2006) kautta, eikä siitä ole ollut täsmällisesti sitä kuvaavia oppikirjoja tai julkaisuja hyödynnettäväksi. Heidän teoksensa ”Sosiaalinen vahvistaminen kokemuksina ja käytänteinä” onkin ensimmäinen laatuaan Suomessa sosiaalista vahvistamista laajemmin avaava teos. Nuorisolaki (2016/1285) velvoittaa työpajoja seuraamaan toimintansa tuloksia, joten keinoja on pitänyt lähteä kehittämään. Kolmannen sektorin toimijat, kuten Helsingin diakonissalaitos, ME-säätiö ja Into ry, ovat lähteneet mallintamaan työtään sekä tuottamaan tutkittua tietoa sekä oppaita alalta (mm. Alanen & Kotkavuori 2014; Alanen ym.

2014; Hilpinen ym. 2012, Kinnunen 2016) työpajakentälle työpajatyöstä, sosiaalisesta vahvistamisesta sekä sen vaikuttavuuden mittaamisesta. Into ry:n kehitystyön tuloksena on isossa osassa nuorten työpajoja ja etsivässä nuorisotyössä käytössä Sovari-mittari, jolla kerätään tietoa työn vaikuttavuudesta.

Sovari-mittarin valtakunnallisissa tuloksissa todetaan työpajatoiminnan olevan vaikuttavaa; yli 90% vastaajista on kokenut sosiaalista vahvistumista pajajakson aikana. Tulosten yhteydessä raportoitiin valmentautujien kokemuksia valmennustyöstä, joka sai keskimäärin erinomaiset arviot vastaajilta. Monissa vastauksissa toivottiin kuitenkin vielä vahvempaa ohjaukseen ja valmennukseen panostamista. Osa vastaajista kaipasi enemmän työvalmennusta eli ohjausta ja perehdytystä työtehtävissä. Osa taas kaipasi enemmän yksilövalmennuksen kautta henkilökohtaista tukea ja ohjausta. Työvalmentajat kohtelevat tutkimuksen mukaan valmentautujia yleensä tasapuolisesti ja arvostavasti ja valmentautujat saavat halutessaan melko hyvin tukea mieltä painavissa asioissa. Toisaalta viidesosa vastaajista koki, että ei saa tukea työpajalta ja että valmentajat eivät tue ristiriitojen selvittämistä työpajalla, mikä vaikuttaa yhteishengen muodostumiseen. (Pietikäinen 2017, 5-10.)

Juvonen (2015, 39-45, 82-87.) on tutkinut toista kohdennetun nuorisotyön muotoa, etsivää nuorisotyötä. Lähialan tutkimuksena se kertoo myös työpajatyön kohderyhmästä ja tavasta kohdata asiakas. Juvosen tutkimuksen keskiössä oli nuorten toimijuuden rakentuminen, kontrollin ja autonomian suhde ja ulottuvuudet asiakastyössä. Kontrolli on mm. rajojen

asettamista, jolla säädellään asiakassuhdetta, se voi joskus olla toimintaa vastoin asiakkaan tahtoa, vaikka tällaisena se harvoin näyttäytyy kohdennetussa nuorisotyössä. Kontrolli voi olla myös neuvottelevaa tai liittoutuvaa eli hienovaraista vaikuttamista, joka tapahtuu työntekijän asettamien tavoitteiden mukaisesti. Tavoitteena tällöin on kuitenkin löytää kompromissi nuoren voimaistamisen ja tukemisen sekä sosiaalisen kontrollin välillä. Liittoutuvalla kontrollilla taas tarkoitetaan tilanteita, joissa etsivän työn keinovalikoima ei ole riittävä, vaan se liittoutuu toisten toimijoiden kanssa. Yksi kontrollin ulottuvuus on valintojen mahdollisuuksien kaventuminen, joka johtuu osaltaan yhteiskunnan normeista ja nuoria ohjaavista rakenteista.

Syrjäytyneet tai syrjäytymisvaarassa olevat nuoret joutuvat Juvosen (2015, 39-43, 97-100) mukaan neuvottelemaan yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa oman autonomiansa ja valinnanmahdollisuuksiensa rajoista sekä vastaamaan odotuksiin vahvemmasta toimijuudesta.

Nuorten kanssa asiakastyötä tekevillä ammattilaisilla onkin merkittävä valta-asema suhteessa siihen, millaisena kontrolli ja valinnanmahdollisuudet nuorille näyttäytyvät. Asiakastyön valtaa tulisikin hänen mukaansa pyrkiä paljastamaan jatkuvasti, jotta sen perusteltavuutta ja oikeudenmukaisuutta lisättäisiin. Tutkimuksen mukaan toimijuuden ristiriita autonomian ja relationaalisuuden välillä korostuu etenkin nuorten kohdalla. Nuoruudessa korostuu sekä tarve olla toisten kanssa tekemisissä, että tarve itsenäistyä ja ottaa vastuuta omasta olemisestaan.

Nuorten työpajatoiminnan vaikuttavuutta on lähestytty 2000-luvulla lähinnä hyvinvoinnin lisääntymisen näkökulmasta. Hoikkala ja Vauhkonen (2020, 80-81,95-98) tutkivat kohdennetun nuorisotyön vaikuttavuutta syrjäytymisen ehkäisyssä ensimmäistä kertaa myös talouden näkökulmasta ja toivat sitä kautta kannattavuuslaskelmia mukaan päätöksen tekoon.

Tutkimuksen mukaan työpajavalmennus edistää työn ja koulutuksen ulkopuolella olevien NEET-nuorten (not in employment, education or training) siirtymistä työhön ja koulutukseen, vahvistaa koulukuntoisuutta eli tukee työ- ja toimintakykyä sekä ehkäisee syrjäytymistä.

Tutkimuksen mukaan työpajavalmennus tukee erityisesti ammatillisen koulutuksen keskeyttäneitä ja koulutuksesta syrjään jäämässä olevia nuoria sekä mielenterveyden ongelmista kärsiviä nuoria. Näiden nuorten tukeminen työpajatoiminnalla tuottaa kustannussäästöjä julkiselle taloudelle tulonsiirtojen vähenemisen ja maksettujen verojen lisääntymisen myötä.

Vaikuttavuuden arviointi onkin haastavaa, kun työn kohteena ovat ihmiset. Riskinä on myös, että vaikuttavuuden arvioinnissa ei käytetä arviointikriteerejä, jotka on mahdollista ja tärkeää saavuttaa. Syy-seuraussuhdetta voi myös olla vaikeaa todentaa. Vaikuttavuuden arvioinnissa

pitäisikin keskittyä niihin tekijöihin, jotka selittävät muutosta: mikä vaikuttaa mihinkin, miten ja miksi. (Dahler-Larsen, 2005. 9-18.) Gretschel ym. (2016, 244) toteavat, että kohdennetun nuorisotyön vaikuttavuuden arviointikriteereissä tulee huomioida erityisesti nuorilähtöisyys, mutta myös palveluiden saatavuus ja suhde nuoreen. Myös Kuure (2010,15) toteaa, että yksi työpajatoiminnan vaikuttavuutta mittaava ulottuvuus on työpajan henkilöstön työn ammattimaisuus, johon hän liittää osaamisen ja työn tavoitteellisuuden. Vaikka aikaisempaa tutkimusta työpajalla työskentelevien ammattiosaamisesta ei ole juurikaan tehty, päästään vaikuttavuuden tutkimusten avulla kiinni myös valmentajiin kohdistuviin ammattiosaamisvaatimuksiin. Keskeiseksi nouseekin valmennusprosessin vaikuttajan elementin tunnistaminen, sillä sen ylläpitäminen tai lisääminen pitäisi olla valmentajien työn ytimessä.

Ketola, Era ja Moilanen (2018, 301-308) ovat tutkineet sosiaalisen kuntoutuksen näkökulmasta työvalmennusta eri toimintaympäristöissä. Tutkimuksen mukaan työvalmennuksen kuntouttavat ulottuvuudet paikantuivat työhön pääsyn, tekemisen ja sosiaalisten suhteiden ympärille. Työvalmennuksen ohjauksellista työskentelyä seuratessaan he havainnoivat ohjaussuhteiden vuorovaikutuksen olevan pääsääntöisesti epämuodollista, tasavertaista puhetta, kyselemistä ja naurua. Valmentajien ohjaus näyttäytyi kyselevänä, kuuntelevana, kysymään kannustavana ja pohtivana. Vuorovaikutusta haastoi kiire, poissaolevaksi koettu valmentaja sekä vuorovaikutukseltaan kontrolloivaksi koettu työvalmentaja. Kuntoutusta haastavana nousi esiin myös työvalmentajien määräaikaiset työsuhteet tai lyhytaikaiset palkkatukityösuhteet. Tutkimuksen mukaan valmentautujat odottavat työvalmentajilta ammattitaitoisuutta nimenomaan suhteessa työtehtävään ja häneltä odotettiin yhdessä tekemistä. Työvalmentajat säätelivät työn ja ohjauksen määrää sekä laatua osana kuntoutuksen menetelmiä. Työvalmennuksesta paikannettiin kaksi erilaista työotetta; osallistava ja työnjohdollinen ote. Osallistavassa työotteessa vuorovaikutus on läheistä ja tasavertaista, työvalmentaja toimii kuntoutumisen tukijana. Työnjohdollisessa työotteessa taas vuorovaikutus on etäistä ja hierarkkista ja työvalmentaja toimii työnjohtajana.

Komonen (2008, 26-36) on tutkinut nuorten työpajatoimintaa ammatillisen kohtaamisen rakentumisen näkökulmasta. Jo tutkimuksen julkaisun aikana oli näkyvillä työpajatoiminnan institutionalisoitumista, mutta työ- ja yksilövalmentajien ammatin ammatillistuminen oli vielä alkuvaiheessa. Hänen tutkimuksensa mukaan asiantuntijuus pajalla oli työ- ja yksilövalmentajilla, vaikka yhteistä käsitystä sen asiantuntijuuden rakenteista ei vielä ollut.

Yhteisen koulutustaustan puute ja työtehtävien ammatillisten vaatimusten erot työvalmentajilla ja yksilövalmentajille haastoivat tätä. Komosen mukaan koulutuksen ja ammatillisen profiilin epämääräisyys johtaa valmentajien työskentelyyn työpajalla oman työhistoriansa ja ammattikuntansa tradition kautta työ – ja yksilövalmentajien julkilausuttujen tehtävien sijaan.

Hän toteaakin heterogeenisen koulutus- ja työhistorian sekä työsuhteiden määräaikaisuuden hidastaneen valmentajien ammatillisuuden määrittelyä. Työssä korostuu nuoren kokonaisvaltainen kohtaaminen, joka edellyttää jopa intuitiivista näkemystä nuoresta.

Ammatillisena osaamisena esiin nousee herkistyminen yllättäville havainnoille. Se tarkoittaa pyrkimystä tilanteen kuuntelemiseen, jolloin valmentaja voi löytää vihjeitä asioista, joihin tarttumalla voi viedä asiakkaan prosessia eteenpäin.

Komonen (2008, 28-35) esittää, että työpajatoiminta on rakentunut eräänlaiselle epävirallisuuden eetokselle, joka on yhä läsnä työpajatyössä. Tällä tarkoitetaan toimintakulttuurin joustavuutta ja luovuutta sekä byrokratiasta irtautumista, mutta myös valmentajien ammatillisuuteen. Vuorovaikutuksessa asiakkaan kanssa on pyritty enemmän kumppanuuteen, jopa kaverillisuuteen, kuin ammatillisuuteen. Työpajatyössä on läsnä vapauden ja kontrollin jännite, jossa valmentajan tehtävä on tukea asiakkaan itsemääräämisoikeutta, mutta myös tarvittaessa kontrolloida, mikäli asiakas käyttää vapauttaan väärin. Tällaisen ohjauksellisuuden ja kasvatuksen lisääntymisen hän näki valmentajien kokevan uhkaavana perinteistä pajojen imagoa ja valmentajien ammatillisuutta kohtaan, herättäen ammatillista epävarmuutta ja pelkoa tulevaisuudesta.

5. TUTKIMUSKYSYMYKSET JA TUTKIMUKSEN TOTEUTUS .

Tieteenfilosofiset taustaoletukset ohjaavat tutkimuksen tekemistä sekä raportointia. Ne ovat vastauksia kysymyksiin tutkittavan todellisuuden luonteesta, tutkittavan tiedon luonteesta sekä tutkimukseen soveltuvista menetelmistä. (Kakkuri-Knuuttila & Heinlahti 2006, 131-132.) Työpajatoimintaa toteuttaa pääasiassa kunnat, mutta myös erilaiset järjestöt ja säätiöt. Sillä on oma vakiintunut paikkansa julkisessa palveluverkostossa, jossa se asemoituu nuorisotyön, sosiaalialan palveluiden sekä koulutus- ja työmarkkinoiden välimaastoon.

Tutkielmassani haluan selvittää työ- ja yksilövalmentajien kokemuksia työn osaamisvaatimuksista. Olen kiinnostunut selvittämään, millaista ammattiosaamista rakentuu eri toimialojen välimaastossa, jossa samaa yhteistä työtä tekevillä voi olla eri orientaatio työhön ja erilaisten työ- ja koulutushistorioiden kautta erilainen tulokulma työhön.

Työpajatoimintaa toteutetaan monin eri tavoin ja oletuksenani on, että silloin osaamisvaatimukset koetaan erilaisiksi eri työpajoilla. Näiden erilaisten, yksilöllisten, kokemusten esiin nosto on mielestäni arvokasta ja tämän työn lähtökohta. Työssä ei pyritä yleistyksiin vaan kuvailemaan mahdollisimman monipuolisesti työ- ja yksilövalmentajien kokemuksia.

5.1 Tutkimuskysymykset

Tässä tutkielmassani haluan selvittää työ- ja yksilövalmentajien kokemuksia työn osaamisvaatimuksista sekä millaisia haasteita ja kehittymistarpeita he tunnistavat omassa osaamisessaan suhteessa työhön. Haluan myös tuoda esiin heidän kokemuksiaan työn muutoksista sekä siitä, miten tämä on vastaajien arvioimana vaikuttanut osaamisvaatimuksiin ja heidän ammatilliseen rooliinsa.