U u d e s ta k au pu ng is ta Helsinkiin
S y v ä l l e p y h ä ä n v a k k a s u o m a l a i s e e n m a a p e r ä ä n ulottuvat T u - run yhdeksännenviidettä piispan, Suomen arkkipiispan Aleksi Leh
tosen sukujuuret. Vuosisatojen takaa on ennen häntä tuosta sa
masta siunatusta, karusta maasta versonut monia maamme henki
sessä ja hengellisessä elämässä unohtumattomia Jum alan miehiä:
Bero Balk Lokalahdelta, Eerik Eerikinpoika Sorolainen L aiti
lasta, Raumannus, Mennander, Gadolin, Chydenius Kalannista, A ntti Björkqvist Vehm aalta, Crusell, Ekman, Nervander, Herm an Räbergh ja Elis Bergroth Uudestakaupungista ja monet muut. — V anhoilla rukoilevaisten mailla Kalannissa, (Uudellakirkolla) Pyhämaassa, Pyhärannassa ja Laitilassa elivät uutteran maan- m uokkaajan tai merenkulkijan elämänsä Aleksi Lehtosen esi-isät ja esi-äidit, A ntti Antinpojat ja Eeva M atintyttäret. Lehtonen-nim i ilmeisesti on peräisin kansallisen heräämisemme ajoilta, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisem an »Kultala»-teoksen mukaan suomalaiset sukunimet, kuten Toivonen, Aaltonen, Saa
rinen, Heinonen, Luotonen y.m. Varsinais-Suomessakin tulivat yleiseen käytäntöön entisen isännimen sijaan. Täydellisen Lehtosen suvun sukuluettelon on rovasti Y rjö Horm ia laatinut toimiessaan useita vuosia Pyhärannan kirkkoherrana ja julkaistessaan tutki
mustensa tuloksena laajan vakkasuomalaissukujen genealogian, melkeinpä »Genealogia Sursillianaan» verrattavan.
Pyhämaasta, Ihoden kylästä, oli syntyisin nuori merimies Ema- nuel Johansson (s. i. 7. 1846), joka Laitilan K odjalan kylän Lailan talossa poikasena vietti nuoruutensa vuodet isän talon tuhouduttua Ihoden kylän suuressa tulipalossa v. 1850. Poikana Emafnuel sai tilaisuuden jonkin aikaa käydä Porin koulua —
»triviaalikoulua», muistelevat omaiset. Varattom uuden takia hän kuitenkin keskeytti koulunkäyntinsä ja yritteli aluksi kultasepän
uiy
amm attia leipä työkseen. Nuorukaisiässä merille lähdettyään ja aikansa aavoja purjehdittuaan, valtamerten takanakin käytyään, koskapa hänen muistonaan vielä on jälkeläisten hallussa säily
neenä sikäläisen merimiespapin Amerikassa antama suomenkie
linen Uusi Testamentti, Lehtonen vuonna 1875 Porin kirjoissa oltuaan päätyi silloin taloudellista hyvinvointikauttaan elävään Uuteenkaupunkiin. T äh än uuteen kotipaikkaan liittyivätkin sitten kiinteästi Lehtosen elinvaiheet, kun hän luovuttuaan raskaasta merimiesammatista sai kaupunginpalvelijan eli »tastin» ( = stads- tjänare) toimen hoidettavakseen. Nuorta miestä muistelevat vie
läkin eräät noiden aikojen nuoret tytöt »kasvoiltaan komeana ja käyränenäisenä». Eipä näin ollen ollut ihme, että Lehtonen jo ke
väällä 1877 oli löytänyt oman mielitiettynsä, uuskirkkolaisen (kalan- tilaisen) neitosen Fransiska Sofia Joosepintyttären (s. 11. 11. 1855).
Nuorten iloiset ja juhlavat häät pidettiin Haudonsaaren Siirin ta
lossa. Avioliittokuulutukset m ainitaan jo saman vuoden tam m i
kuun 21 päivältä.
Nuoren avioparin m ainitaan aluksi asuneen merimies Viglundin toisessa talossa nyk. kansakoulun lähettyvillä. Siellä kerrotaan nuo
ren »kauniskasvoisen ja kovin kiltin» Sofi-nuorikon lieventäneen perheen toimeentulohuolia erittäin taitavana lastenvaatteiden om
pelijana. K u n työ tehtiin kokonaan ilman ompelukonetta, oli emäntä kovin iloinen kun naapurin naisväki kävi lapsia »lullutta- massa» kiireimmän työn aikana. Toisena asuinpaikkana, kesäkuun 21 päivänä 1891 syntyneen, hennon Aleksi Emanuelin (enteellinen Emanuel-nimihän merkitsee »Jumala on kanssamme») syntymä-
Sukututkijoitten varalta merkittäköön muistiin perheen lasten nimet ja syn
tym äajat:
N aim a Fransiska s. 21. 6. 1878. k. 13. 8. 1879.
A in a Sofia s. 19. 7. 1880. k. 29. 5. 1919 Porissa. Puoliso: liikemies O n n i O s kari Raekivi.
Johan Alfred s. 21. 10. 1883 k. 3. i. 1885.
A n n a Lovisa s. 3. 1.18 9 0 , m uutti Poriin 1917. Puoliso: konttoripäällikkö U u n o Assar Salonen.
Aleksi Em anuel s. 21. 6. i8 o i.
Lapsuudenkoti kolmannesta seitsemänteen ikävuoteen.
kodiksi mainitaan Ylisenkadun varrella oleva leipuri Lindströmin talo. Lähinaapurit muistelevat lasten pelänneen »tasti» Lehtosta, joka velvollisuudentuntoisena virkamiehenä m.m. takavarikoi poi
kien kelkkoja, kun vastoin kieltoa Sepänkatua käytettiin mäen- laskupaikkana.
1890-luvun alkupuolella — Aleksin ollessa n. 3 vuoden ikäinen
— Lehtoset saivat hankituksi oman talon Liljalaakson kadun päässä äärimmäisenä vasemmalla Pohjoislinjakadun puoleisella sivulla. He omistivat mainitun talon itäpuoliskon ilmeisesti aivan samassa asussa kuin se vieläkin on entisellään. Luonnonkivi porras- askelmana johtavat portaat tyypilliseen pieneen eteiseen, jossa paria porrasaskelta lattiaa ylem pänä olevaa pikkuriikkistä »porstua- kamaria» myöhäisempi — ilmeisesti erheellinen — muistitieto väit
tää poikasen syntymäsijaksi. Porstuasta oikealle on tupa ja sen takana vanhempien kamari.
Isä Lehtosen oli virkatoimensa takia kaupunginpalvelijana oi-
: ) i 2(
tava suhteellisen paljon poissa kotoa, joten lapset tulivat tavallista enemmän turvautuneeksi äitiinsä. Lapsille oli talon tasainen, osit
tain perunapeltona oleva avara piha ja talon takana puuton kum
pare sopiva ja mieluisa leikkipaikka, jossa he naapurin lasten kanssa voivat mielensä m ukaan temmeltää. Lehtosen nuoret kuu
luvat kuitenkin olleen tavallista hiljaisempia ja säyseämpiä — van
hinta, Aina-tytärtä pidettiin erikoisen etevänä ja oppivaisena. Eräs lähinaapurin tyttö muistelee kuitenkin Aleksin kiivaasti puolusta
neen perheen oikeutta kadun varressa olevaan kaivoon ja kieltä
neen toisia ottamasta vettä »meijä lähtest». K au an ei kuitenkaan Lehtosen lasten kohdalta tuota kultaista lapsuutta jatkunut, sillä varattomuus, sairaus ja kuolema loivat synkän varjonsa pienen ko
din ylle. Jo 28. II. 1898 väsyivät äidin voim at ja vähäistä myöhem
min päivälleen 52 vuotta Aleksi-pojan poismenon edellä 27. 3. 1899 kuoli Em anuel Lehtonen 53 vuoden iässä. K ovin kerrotaan lasten itkeneen rakkaitten vanhempiensa menetystä.
Orpolasten kohtalo näytti huolestuttavalta, kun lähisukulaisissa ei ollut heistä huolehtijaa, m utta hyväsydämisiä, sääliviä kau
punkilaisia ilm aantui kuitenkin ottamaan lapset hoitoonsa, ja antoihan kuntakin vaatim attom an huoltorahansa heidän avusta- misekseen. — V anhin lapsista. A ina, näyttää joutuneen lopetta
m aan koulunkäyntinsä Uudenkaupungin Yhteislyseossa jo äidin kuolinvuotena, nähtävästi auttaakseen kodinhoidossa. A inan huo
lehtijana ja auttajana m ainitaan rouva Hellsten, jonka hoivasta ja ehkä toimestakin hän pääsi Porin kauppakouluun. — Anna-sisko tuli Honkain-nimisen uuskaupunkilaisen kauppiaan perheeseen ja lopulta kasvatti-isänsä liikkeen konttoristiksi. — Pikku Aleksi- kuopuksesta ja koko kodista oli aluksi ollut huolehtimassa tulli- vahtimestari Anderssonin rouva. Kertoopa eräs hyvämuistinen naapuri, että »Aleksi ensmäine paltto tehti vahtmestar Anderssoni jakust», m utta varsinaisen, hyvän uuden kodin Aleksi sai tulli- päällysmies F.O.Stenroosin ja hänen sydämellisen M aria-rouvansa luona.
Tiedetään, että isä Lehtonen postinhakumatkoillaan oli tullut
kertoneeksi huolistaan tuttavalleen ja entiselle merimiestoverilleen Stenroosille, ja kun Aleksi ensin tilapäisesti oli sijoitettu Stenroosien silloin vielä lapsettomaan kotiin, talon emäntä, rouva Stenroos oli niin kiintynyt poikaseen, että täm ä vakinaisesti sai jää d ä Ylisen kadun päässä olevaan sievään valkoiseen taloon, silloin vielä laa
jan a ja sinisenä lainehtivan Pietolan lahden rantaan.
Poikanen näyttää nopeasti sopeutuneen uusiin oloihin. Uudessa kaupunginosassa »Kravirannassa» ja »Palsaporissa» (Baltsarborg) hän pian sai uusia leikki- ja koulutovereita. N äitä oli m.m. (m yö
hempi rovasti) Hannes Pihlm an-Pihlam aa, (lehtori) A rvo Sjöblom- Lopmeri, (pormestari) Aron Grönroos-Petäjäs, (veneenrakentaja) V äinö Grönroos-Kuuttila, (kansanopistonjohtaja) Egon Karlsson- Kuusam a ja rouva Stenroosin sukulaispoika (majuri) R agnvald Lind, m uutamia mainitaksemme.
Rannikkokaupungin poikien elämässä on merellä laivoilla ja purjehduksella aina ollut ensisijainen merkitys, ja niinpä ei ole ihmettelemistä, että pojat — m erenkulkijan veret suonissaan — ensin kaarnaveneillä viereisen V ekarankallion »sadevesikrunneissa»
harjoiteltuaan purjehdusta perustivat oikein »Pietolanlahden purjehdusseuran», jossa Aleksi itsestään ymm ärrettävästi kuuluu olleen »kommodoori». Hänen kokouksista pitäm iään pöytäkirjo
jakin kuuluu vielä olevan tallella — asiallisesti laadittuja ja Aleksin huoliteltua tyyliä ja käsialaa. Purjehdusseuralla oli oma »pavil- jonkinsa» n.s. Pikkukarissa (eli Pietarinkarissa), joka ei silloin vielä ollut kasvanut kiinni n.s. K ainpirtin rantaan. Lahdella pidettiin tavan takaa oikeat purjehduskilpailut isien veistäm illä pienois- purj e veneillä. Tullipäällysm ies Stenroosilla ja hänen virkatove- rillaan ja sukulaisellaan Lindillä oli näihin aikoihin hyväksi tun
nettu n.s. uuskaupunkilaisveneitten veistämö Pietolanlahden ran
nassa. Aleksin purjevene oli m uita suurempi, ja sen jälkim aine ker
too sen purjehtineen niin hyvin, ettei »sitä soutamalla ollenkaan kiinni saatu, kun sen kerran irti laski». Pikkupoikien mielihyväksi järjestettiin kilpailut usein »eri luokissa», niin että kaikilla oli m ah
dollisuus palkinnoille pääsemiseen.
_________________________ :) ^3 (:_________________________
Ernanuel Lehtonen, Aleksi Lehtosen isä.
Aleksin johtaja- ja järjestelijäluonnetta kuvannee Väinö K uut- tilan kuvaus »luotsiksi lyönnistä», mikä kunnia oli tullut hänen osakseen Pietolanlahden matalikkojen parhaana tuntijana. Ehkä koulussa kuvatun ritariksilyönnin mallin m ukaan Aleksi airon- lappeella oli kerran kum paakin kainaloa koskettamalla lyönyt toverinsa juhlallisesti »Pietolanlahden luotsiksi», joka sitten varusti pahim m at karikot tarvittavilla reimareilla.
Toisinaan oli Pietolanlahdella varsinaisia »meritaistelujakin» — varsinkin Japanin sodan maininkeina. Aleksin soutuvene oli näissä tilaisuuksissa — R agnvald Lindin kertoman m ukaan — varustettu erikoiseksi amiraalilaivaksi. Aleksi myös halusi ja saikin olla »Jaap- panin» edustaja, kun taas V äinö K uuttila joutui edustamaan suurta itäistä naapuria. Airoilla roiskuteltiin naapurin veneet täyteen, ja taistelu kesti usein kauan ratkaisemattomana, m utta ainakin ker
ran oli ketterä vastustaja keksinyt oivan sotajuonen. H än näet vik
kelästi hyppäsi am iraalilaivaan, tempasi pohjatapin irti ja sai
Aleksi Lehtonen seitsemän vuoden ikäisenä
todeta tulevan »arkkipiispan» laivoineen painuvan uum ia myöten pohjaan. V aara tosin ei ollut uhkaava, sillä vettä oli vajaa metri. — Eräällä purjehdusretkellä Lyökin saareen uim aan mennessään Aleksi leikki heidän veneensä vieressä, mutta veneen vahingossa irtautuessa rannasta hän jä i riippum aan veneen keulasta, m utta ei päässyt kiipeämään veneen reunan yli. K u n hän ei liioin veneen nopeasti ajelehdittua kauas rannasta voinut uida m aihin, näytti tilanne uhkaavalta, mutta lopuksi hän sentään tunnetulla tarm ol
laan ponnistaen pääsi veneeseen ja pelastui hukkumasta.
Keväisin oli H iun »koski» iloisten retkeilyjen kohteena ja lähi
metsistä ja -niityiltä haettiin kasveja — opettaja Ingrid Äker- blomin vaatim ia — »herbariota» täyttäm ään. — K esät liikuttiin vesillä, uitiin ja hieman kertoo Aleksi kalastelleensakin ruoan sär
pimeksi. — T alvella oltiin »Pietlalahdella» »maikkulla» (ohuella jäällä keikkumassa) tai kirmailtiin lahden liukkaalla jäällä, joko kotitekoisilla sahanteräisillä puuluistim illa tai peräti »nurmiksilla».
Tuntuu siltä kuin reippaan pikkukaupunkilaispojan tavalliset toi
met olisivat olleet Aleksille ominaiset. Aleksin kansakoulun aikai
sena »henkivartijana» kuuluu toisinaan olleen myös kaupungin länsiosissa asuva reipas, poikamainen luokkatoveri, tyttö, jota Aleksi heidän joutuessaan yllättävien »kivittämisien» uhreiksi ke- hoitti sanoilla: »Kara ny, kara ny, Kaisa!» K aisa kuuluu sitten rouva Stenroosilta saaneen piparkakun saattamisen palkinnoksi.
Koulussa hän luokkansa nuorim pana ja hennoimpana — hänhän tuli ylioppilaaksi jo 16-vuotiaana — ei jaksanutkaan kilpailla iäk
kääm pien toveriensa kanssa »kuningaspallon» voim aa tai reippa- utta vaativissa juoksuissa. M yöhem m ällä iällä Aleksi kuuluu har
rastaneen m.m. tennispeliä.
Verrattom an elävässä »Koulu, kirkko ja odottava elämä»- nimisessä kuvauksessaan Aleksi on piirtänyt havainnollisen ja sivistyshistoriallisesti mielenkiintoisen kuvan lapsuutensa koulusta ja kaupungista. K uvaus kokonaisuudessaan sisältyy U udenkau
pungin Yhteislyseon 25-vuotisjulkaisuun. »Ei tosiaankaan tarvitse muuta kuin hetkiseksi silmänsä ummistaa ja edessä on aivan selvä kuva sellaisena kuin se on pitkänä kulmarakennuksena torin ja lahden välillä ikäänkuin sylissään pitäen pientä varjoisaa Rauhan- puistoa», kuuluvat muistelman tunnelmalliset alkusanat. Saamme nuoren intomielisen muistelijan kanssa elää kaupungin jokavuo
tisen suur tapauksen — syysmarkkinat.
Jo nuorena Aleksissa tuntuu selvänä ilmenneen tieto tulevasta pappiskutsumuksesta. Kasvatusäitinsä kertoman m ukaan hän jo seitsenvuotiaana oli vastannut täm än tiedusteluun: »Minä olen aikonut tulla papiksi.» T untuvatpa kansakoulutoveritkin aavistel
leen hiljaisen, usein kirjaan syventyneen toverinsa tulevaisuuden, koskapa vaistomaisesti häntä »provastiksi» nimittivät, vaikka yllyk
keenä myös taisi olla opettajatar Ida W allinin usein toistuva totea
mus: »Sinä Aleksi tiedät aina kaikki, mutta nuo toiset eivät tiedä mitään.»
Pikku Aleksin vakavaa elämänasennetta kuvaa myös tieto siitä, miten hän valkoinen esiliina messukasukkana kiipesi salin tuolille.
jonka selkäpuoli oli asetettu »seurakuntaa», tavallisesti »tätiä» ja perheen uusinta tulokasta, Hardy-poikasta päin. Tästä om alaa
tuisesta saarnatuolista pieni Herran palvelija julisti sanaa hartaille kuulijoille. M yöskin naapurissa asuvalle, ram m alle A nian Blom- bergille Aleksi kävi pitämässä raamatunselityksiä ja kun poika ei itse päässyt liikkeelle, sielunhoitaja pienillä leikkirattailla työnteli häntä m ukaan muitten leikkejä katsomaan. — Liikuttavana piir
teenä m ainitaan vielä nytkin, miten Aleksi ja Hannes Pihlamaa- ystävykset aika ajoin joka aam u veivät kouluun paperilappuun kirjoitetun raamatunlauseen vaihtaaksensa sen keskenään. Poikien puuhailuun kuului lyseon alaluokilla myös pienen lehden ju lk a i
seminen, joista ainakin »Hannen uutisten» lukeminen perheelle tapahtui pienen, ujon toim ittajan ollessa piilossa pöydän alla.
Kasvatusvanhem piensa kanssa, jotka olivat vakaata kirkkokansaa, Aleksi joka pyhäaam u asteli Ylistäkatua hänelle sittemmin niin rak
kaaksi käyneeseen kirkkoon, jonka penkissä — missä Stenrooseilla oli m äärätty paikkansa — hän tarkoin kuunteli papin saarnaa silti unohtamatta katsoa kirkkaita kynttilöitä tai R . W . Ekm anin kolm i
osaista alttaritaulua, josta häntä erikoisesti viehätti »Sallikaa lasten tulla minun tyköni»-aihetta esittävä.
M utta myös murhetta m ahtui nuoren eläm änm atkalaisen tielle.
Osaaottaen kuulemme kahdeksanvuotiaan Aleksin ensimmäisestä vastoinkäymisestä: »Päivä, jolloin ensi kerran olin koulun ( = ly
seon) kanssa tekemisissä, ei ollut iloisen tunnelm an kantama. Ei, sillä itku kurkussa saavuin silloin syksyllä 1899 koulun pääsy- tutkinnosta kotiin — minut oli hylätty. Siinä ei m ikään auttanut.
O lin liian nuori, koulun säännöt eivät sallineet kahdeksanvuotiait- ten oppilaitten ottamista. K otona höyrysi päivällinen keittiön hellillä ja minua lohdutettiin surussani sanoilla: »Huomenna m en
nään toiseen kouluun.» Suruni unohtui, kun seuraavana päivänä sain alottaa ylim m än luokan kurssin kaupungin valmistavassa koulussa. J a vuoden kuluttua olin lyseolainen».
Kahdeksaa huoletonta kouluvuottaan Aleksi kuvaa pikku piir
tein ja kääntein selostaen kunnioitettuja opettajiaan, arvossapi-
_________________________ :) lii]_________________________
) >«(
Uusikaupunki, keskellä Aleksi Lehtosen rakas kotikirkko.
dettyä rehtoriaan, kiivasta, tukistelevaa maisteri VVikströmiä — jolta Aleksi kerran m atematiikan tunnilla kuuluu saaneen »puu- pään» arvonimen — , ääntään korottavia naisopettajia ja veitikka- maisia tovereitaan unohtamatta. Eräitä luokassa sattuneita kep- posiakin on kuvaukseen ikuistettu, m.m. miten Erik Järnefelt, K öyliön K epolan tuleva omistaja, musteella värjäsi edessä istuvan tyttösen vaalean pellavaletin. Toisen kerran olivat luokkatoverit aikansa kuluksi laittaneet tunnilla eräänlaisen vipukojeen, jolla laskivat pulpetiltaan mustepulloa ylös ja alas. K u n tämä Aleksia nauratti, tiukkasi opettaja naurun syytä. Pojat tietenkin menet
tivät »kojekalunsa», kun Aleksi vastasi: »Kun noilla on tollainen peli». M utta kyllä hän sai avomielisyyttään katua. Kotim atkalla hän ensi kertaa elämässään sai kokea olemassaolon traagillista puolta. Suuremmat ja väkeväm m ät toverit olivat nurkan takana vastassa selkäsaunalla, ja vaikka Aleksi-poikanen yritti antaa takai
sin, ei hän ylivoim alle mitään mahtanut. K otiin saavuttaessa uhkasi uusi kuuma kuritus, olihan hänet tavattu kadulta tappe
lemasta. Pim eältä oli silloin eläm ä näyttänyt.
Kaikista pikku vallattomuuksista huolim atta toverukset kui
tenkin istuivat koulussa janoavalla ja odottavalla mielellä. Eri
koisesti kertoo nuorukainen olleensa kiitollinen niille opettajille, jotka joko tahdon lujassa velvollisuuden täyttämisessä tulivat esi
kuviksi ta ljo illa oli jotakin sellaista sanottavaa, joka antoi vastauk
sia sydämen arkoihin ja vaikeisiin nuoruuskysymyksiin.
Aleksi on itse muistellut hengellistä heräämistänsä kouluaika
naan kertoen siitä »Kirkko ja isänmaa»-julkaisussa keväällä 1942 sodan paraikaa riehuessa maassamme. H än kertoo nuoren pastori E. Kilpeläisen vuoden 1904 loppupuolella saapuneen U uden
kaupungin v.t. kirkkoherraksi seurakunnan kirkkoherran Samuel W ilhelm Roosin ollessa valtiopäivillä. Kilpeläisen saarnat tem- pasivat heti kuulijansa mukaansa ja veivät ahtaalle portille.
Adventtiaikaan hän m.m. oli puhunut tekstistä: »Katso, minä sei
son ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven niin minä käyn hänen tykönsä sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan ja hän minun kanssani» (Ilm. 3: 20). Erityisen merkityksellisenä Lehtonen muistelee Kilpeläisen joulusaarnaa syntisestä ja syntisten Vapahtajasta sekä uudenvuodenpäivän saarnaa hedelmättömästä viikunapuusta. Joulusaarna oli ihanaa Kristuksen kirkastamista:
juuri sinulle, jota synnit painavat, on V apah taja syntynyt otta
m aan pois sinun kaikki syntisi. U udenvuodenpäivän saarna taas oli ollut vakava herätyssaarna. »Kirves on jo pantu puun juurelle.
Pian se kohoaa hakkaam aan hedelmättöm än puun pois. O letko sinä se kuiva puu?». Aleksi mainitsee, että saarna oli epätavallisen yksinkertaista ja kohtikäyvää julistusta, uutta noihin aikoihin.
Eräänä sunnuntai-iltana oli hengellinen iltam a rukoushuoneessa (nyk. seurakuntatalossa). Siellä pidettiin useita puheita, joita seurasi vielä jälkikokous sakaristossa. Puhuttiin vielä lyhyesti ja pidettiin polvirukoukset. Ilta jä i seurakuntalaisten m ieliin eri
tyisesti senkin vuoksi, että seurakunnan kappalainen murtui, tun
nusti olleensa huono pappi ja pyysi sitä julkisesti anteeksi Jum a
lalta ja seurakunnalta. — Edellä kuvattu jouluaika 1904 on m uo
dostanut ratkaisevan murroksen nuoren Aleksi Lehtosen elämässä.
[) ^
9{]
_________________________ ;)^o(;_________________________
Kuvatessaan tuota elämänsä siunattua aikaa Lehtonen myöhem
min kirjoittaa: »Miten nuorena sitä ihminen voi tulla tietoiseen kääntymykseen ja saada ratkaisevia uskonnollisia elämyksiä! En unohda iltaa, jolloin seisoin kotipihalla, ääretön, syvä, talvinen taivas kaareutui tähtikirkkaana siellä ylhäällä pääni päällä ja sydämeni riemuitsi ensi kertaa tietoisesti syntienanteeksiantamuk- sesta ja Jum alan kirkkauden toivosta. Niinä päivinä rukoilin ensim
mäisen kerran sydämestäni, että Jum ala, jos mahdollista, antaisi minun tulla papiksi.»
Seuraavan kevätlukukauden (1905) aikana monet Uudenkau
pungin koululaiset saivat herätyksen lähetyssaarnaaja Frans H an
nulan palavan hengen sytyttäminä. Rukoushuoneessa kokoontu
neet nuoret lauloivat silloin ensi kertoja »Nyt ylös sieluni, nous’
ylös m ullast’ tästäl-virttä, ensi kertaa he saivat kuulla kertomuk
sen kreivi Zinzendorfista ja hänen Jeesusrakkaudestaan. — Noi
hin aikoihin syntyi myös Uudenkaupungin lyseolaisten kristilli
nen yhdistys, jossa samanmieliset toverit yhdessä kokoontuivat Herran sanan ääreen etsimään virvoitusta elävän veden lähteistä.
Erilaisissa kehitysvaiheissa on yhdistyksen toiminta jatkunut näi
hin päiviin asti, ja hyvin useat (arviolta puolisen sataa) yhdistyk
sen jäsenistä ovat vuosia, vuosikymmeniäkin vaikuttaneet Suomen kansankirkon pappeina tai työntekijöinä kristillisen elämän eri aloilla. — K u vaavana piirteenä U udenkaupungin yhteislyseossa vallitsevalle vakavalle hengenvireelle mainitsee vuoden 1907 yli
oppilas, myöhemmin Porin kirkkoherra Oskar Alander, että var
sinkin alkuaikoina harvinaisen suuri prosentti antautui yliopis
tossa opiskelemaan jum aluusoppia, ja omaa luokkaansa muistellen hän kertoo, että ennen ylioppilaskirjoitusten alkamista koko luokka kokoontui rukoilemaan Korkeim m an siunausta edessä oleville teh
täville ja niiden päätyttyä uudelleen oltiin koolla kiittämässä J u m alaa menestyksestä. Taustana ja pohjana tälle maailmankatso
mukselle oli tietenkin myös koulun lähiseudulla vallitseva vakava, syvän uskonnollinen henki.
Myöskin pappien kunnioituksen Lehtonen mainitsee ratkaise
E ) 2 1 (1
vana tekijänä uuskaupunkilaisten teologien suhteellisen suureen määrään. A inakin vuosisadan vaihteen tienoilla »kirkk’herr» oli kaupungin »suurin herr». T äh än tietenkin vaikutti suuresti noina aikoina toimineiden seurakunnan esipappien oma persoonallisuus, sillä täydellä syyllä heidät m ainitaan kirkkomme parhaim piin kuuluvina. J. A. Cederbergin ystävällinen ja monipuolinen toi
minta oli Aleksin kouluaikana vanhemm an polven lähtem ättö
mässä muistossa, sillä harvinaisella antaumuksella täm ä tieteelli
senä tutkijanakin ansioitunut mies oli hoitanut rakastamaansa seurakuntaa, jota hän myöhemmin (1908) on sydämellisesti muis
tellut» Pappisystävällinen seurakunta»-nimisessä kirjoitelmassaan (Teologinen aikakauskirja» 1908). S. W . Roos jätti syviä jälk iä pappina, joka voim alla julisti evankelium ia, oppi sairaita, opetti rippikoulunuorisoa, täytti kirkon kuulijoilla. H än tuntuu tulleen myös nuorelle Lehtoselle siksi papiksi, joka antoi hänelle ensim
mäisen kuvan pappisihanteista. J. J. Simelius saapui U uteenkau
punkiin kaukaa Pohjanm aalta, ja kun hän oli ensimmäisen saar-
Simelius^ Cederberg ja Roos valokuvattuina kirkolliskokouksen aikana Turussa
V,
igo8.nansa suuressa kaikuvassa kirkossa kumealla basso-äänellään pitä
nyt, oli Kavenska (kirkon vuosikymmenien aikainen uskollinen palvelija) sanonut kirkosta kotiin tultuaan: »Mahrok se sentä oikke uskovaine papp olla, ko sill nii kovaste köli ään oi.» Pian sentään koko seurakunta havaitsi kirkkoherran papiksi, jonka saarnat oli
vat koruttoman vaikuttavat ja jonka koko persoonallisuus oli mitä syvimmän vakaumuksen miehen. — Näitten kirkkoherrojen elävä mieskohtainen vaikutus U udenkaupungin koululaisiin oli varmasti suurempi kuin yksikään heistä seurakuntaa hoitaessaan tiesi, to
teaa Lehtonen usein mainituissa muistelmissaan.
Kouluaikaansa kuvatessaan Aleksi Lehtonen kertoo myös luokkatoverusten sisimmässä liikkuneista toiveista, ajatuksista ja kaipauksista. Odottavasta elämästä toi viestejä ja sanomia aava meri, sellaisena kuin se näkyi kaukaa Kirstasta rannattomana ja suurena täynnä salaperäisiä aarteita, vaaroja ja mahdollisuuksia.
Noita nuoruuden muistelmia lukiessa tuntuu kuin ei voisi niitä valoisammin ja elävämm in esittää kuin kertomalla Aleksin omia sanoja hänen elämänsä keväisiltä puhjentavuosilta:
»Sinne, odottavaan elämään, sinne paloi meidän odottavien mieli. K u n talvi-illan hämärässä auringonlaskun vielä punatessa etäisten saarien tummaa metsäistä rantaa kävelimme jäälle, sil
loin siitä ikävästä keskustelimme. Puhuimme tulevasta työstä, pie
nestä pappilasta ja maalaisseurakunnasta, sen vanhasta kirkosta ja hyvistä ihmisistä. Puhui varsinkin hieno Johannes W ilen-vai- naja, joka sitten ensimmäisenä pappisvuotenaan sai kutsun iäisyy
den maille. Puhuimme muustakin, kansasta ja maasta, hämäristä pirteistä K arjalan sydänmailla, mistä vierainamme olleet runo- laulajat olivat viestejä tuoneet, ja jonne mekin tunsimme syvim
min sukua olevamme. Puhuimme ensimmäisistä kaipauksista, joita koulupojan sydän jo tunsi, häistä, joita kerran vietetään, ja
kukahan niihin ensin ehtii.»
Sitten tuli päivä, jolloin koulussa oltiin viimeistä kertaa, ja pian senjälkeen kevät, jolloin nuo yksitoista toverusta (Signe Dunder, O nni Elers, Helmi Erkkola, Aron Grönroos, Aleksi Lehtonen,
_________________________________ S) 22 ( j_________________________________
[) 23 (i
T yyne Leisio, A rvo Meri, Im pi Meri, Oskar Nordberg, A lli Salm i ja Lauri Valkam a) touko-kesäkuun vaihteessa 1908 höyrylaiva
»Kuusistossa» riemuitsevan saattojoukon kukittam ina m atkustivat Turkuun ja sieltä Helsinkiin ylioppilastutkinnon suullista osaa suo
rittamaan. Ruusujentuoksu keväisin vielä jatkuvasti m yöhem m in
kin palautti nuorille onnellisille lähtijöille m ieleen tuon kevään tunnelman. Turussa he useimmat ensi kertaa eläissään nousivat junaan ja penkistä varovasti kiinni pitäen vierivät K arjaan asemaa ja sen tunnelia kohti. Illalla sulki valaistu Helsinki tuhansine valoi
neen heidät öiseen syliinsä.
Vaellus m aailm alla oli alkanut. Siunattu vaellus toteutuneena Aleksi Lehtosen vihkisormukseen kaiverretun raamatunlauseen mukaisesti: »Vanhurskasten vaellus on kuin aamunkoiton valkeus, joka vaikenee vaikenemistaan täyteen päivään asti.»
Helmer Winter
Helsinki 1952 Suom alaisen K irjallisuuden Seuran K irjapainon Oy.
