72 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 4 / 2 0 1 2
Lapin presidentti ja poliittinen kameleontti
Seikko Eskola
Timo J. Tuikka: Kekkosen takapiru.
Kaarlo Hillilän uskomaton elämä.
Otava 2011.
Maaherra, ministeri ja Kansanelä- kelaitoksen johtaja Kaarlo Hilli- lästä (1902–65) elämänkuvauksen kirjoittanut filosofian tohtori Ti- mo J. Tuikka sanoo kohteensa ol- leen ”Suomen politiikan ylittämä- tön kameleontti”. Kirja on kiehto- va kuvaus ja hyvä analyysi Suomen politiikan kiemuroista neljäl- tä myrskyiseltä vuosikymmeneltä.
Se kertoo niin ihmeellisestä polii- tikontiestä, että romaanina se lei- mattaisiin täysin epäuskottavaksi.
Hillilä oli kauppiaan poika Ou- lusta. Kesken lyseon hän lähti ensin Suomen ja sitten Viron vapausso- taan sekä lopuksi pelastamaan Au- nusta Suomeen liitettäväksi. Yli- oppilaaksi kuitenkin vielä päästiin ja Helsinkiin juridiikkaa opiske- lemaan. Siellä hän oli Akateemi- sen Karjala-Seuran (AKS) jäsen ja Suur-Suomen kiivas kannattaja.
Pohjois-Pohjalaisessa Osakun- nassa nuori mies tutustui juristi- tovereihin, kajaanilaiseen Urho Kekkoseen ja torniolaiseen Paavo Säippään, sekä nivalalaiseen kan- satietieteilijä Kustaa Vilkunaan.
Kunnianhimoiset toverukset liit- tyivät Keskustapuoluetta edeltä- neeseen Maalaisliittoon ja päät- tivät pyrkiä korkealle. Toisiaan taitavasti ja tehokkaasti tukenut porukka toteuttikin unelmansa:
yhdestä tuli lähes yksinvaltainen presidentti, toisesta valtiovarain- ministeriön kansliapäällikkö, kol- mannesta akateemikko, neljännes-
tä Lapin mahtimies ja sisäministe- ri. Kiinteää yhteyttä pitäneen poru- kan mahti oli kulissien takana vielä muodollisia asemia suurempi.
Opiskeluvuosina Hillilä toimi Urho-kaverin kanssa Etsivän kes- kuspoliisin töissä kommunisteja vastaan. Sitten nuoresta juristista tuli Rovaniemen kauppalanjohta- ja. Porukka sai otteen puolueesta, ja niin 35-vuotiaasta Hillilästä tu- li vuonna 1937 uuden Lapin läänin ensimmäinen maaherra.
Maaherran pestistä tulikin hur- ja. Vain pari vuotta ja talvisota al- koi vihollisen tunkeutuessa kotipe- sään. Sitten tuli jatkosota ja lääniin 200 000 saksalaissotilasta. Mut- ta siitä tuli myös Hillilän suuruu- denaika. Maaherra, saksaksi ase- maansa korostavan komean titte- lin Landespräsident omaksuneena, onnistui pitämään puolensa sak- salaisia kenraaleja vastaan ja suo- malaisen siviilihallinnon voimas- sa. Korkeitten sotaherrojen edes- sä ei kumarrettu.
Toisiaan tukenut AKS-porukka oli innoissaan Saksan hyökkäykses- tä Neuvostoliittoon vuonna 1941 ja piirteli jo Suur-Suomen ääriviivoja.
Hillilän Kallekin ajatteli vaihtaa lää- niä valloitettavaan Inkeriin. Mutta jo marraskuussa 1942, ennen Stalin- gradin käännettä, toverukset pää- tyivät Rovaniemen palaverissaan toisiin ajatuksiin: Saksa häviääkin sodan, Suomen on irtauduttava sii- tä ja luotava hyvät suhteet tulevaan voittajaan. Tähän alettiin hiljaisuu- dessa valmistautua.
Vielä kesällä 1944 Hillilä hoiti hyvässä sovussa asioita Lapin sak- salaisten kenraalien kanssa. Mutta jo elokuussa hänestä tuli Hackzellin rauhanhallituksen sisäministeri, jo- ka otti vastaan valvontakomission ja sen päällikön Andrei Ždanovin sekä
vapautti vankiloista kommunisteja.
Samassa tehtävässä hän jatkoi hyviä suhteita varten muodostetussa Paa- sikiven ensimmäisessä hallitukses- sa. Kevään 1945 eduskuntavaalien jälkeen hän kuitenkin joutui jättä- mään salkun kommunisti Yrjö Lei- nolle ja siirtyi kansanhuoltominis- teriksi. Ystävyyttä entiseen viholli- seen julistettiin, mutta koko ajan sen aikeita pelättiin.
Ministerikausien jälkeen Hillilä siirtyi Kansaneläkelaitoksen johta- jistoon. Siinäkin asemassa hän aut- toi ystäväänsä tämän presidentti- tiellä. Tuikka korostaa että Urhon ja Kallen suhde oli tasavertainen.
Kekkonen hyväksyi vielä itseään- kin häikäilemättömämmälle Hilli- lälle sellaista mitä muille kavereil- leen ei sallinut.
Päiväkirjoihin ja kirjeisiin pe- rustava Kekkosen takapiru ker- too politiikan taustapelistä sumei- lematta. Silloin sallittiin paljon sel- laista, mikä nykyisin kaataisi uran.
Seurapiiritoimittajat ja iltalehdet vaikenivat yksityisasioista. Alko- holi näytteli sellaista osaa, mikä ny- kyisessä tiedotusilmapiirissä ei oli- si mahdollista. Viinaan Hillilänkin loistava ura lopulta kaatui.
Kirjassa kerrotaan myös miten valtiontalouden ongelmissa ensim- mäisen hallituksensa vuonna 1950 muodostanut Kekkonen esitti, et- tä valtion liian suureksi paisunut- ta koneistoa olisi säästämissyistä supistettava häikäilemättömästi ja tunteettomasti. Sen henkilöstöä olisi vähennettävä ainakin kymme- nen prosenttia. Siinä on esimerk- kiä saman haasteen edessä oleville Jyrki Kataiselle ja Jutta Urpilaiselle.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston yleisen historian professori (emeritus).
