SUOMEN KIELEN KEHITYS JAVAIHTHELU
SELKOKIELELLA
Laila Lehikoinen Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitysja vaihtelu. Finn Lectura, Helsinki l994. 256 s. ISBN 95 I -8905-80-0.
aila Lehikoisella on pitkä kokemus pait- L si suomalaisten myös ulkomaalaisten yliopisto-opiskelijoiden opettajana. Suomen kielen kehitystäja vaihtelua hän on opetta- nut suomea sekä äidinkielenään että vieraa- na kielenä opiskeleville. Suomea ennen ja nyt -kirjan pohjana ovat tekijän yliopistossa pi- tämät luennot ulkomaalaisille suomenopis- kelijoille. Tarkastelen kirjaa siltä kannalta, millainen se on käyttää opetuksessa, vaikka itse olen ehtinyt kokeilla sitä vasta yhdellä kuu- kauden mittaisella UKANin kesäkurssilla.
Rakenteeltaan kirja jakautuu kolmeen vain löyhästi toisiinsa liittyvään osaan: Suo- mi kielikunnassaan. Puhutun suomen kielen muotojaja Kirjasuomen kehitys. Kielennäyt- teet ovat omina eri lukuinaan, mikä on sel- keä ratkaisu. Osat ovat hyvin erityyppiset, ja opetuksessakin niitä voi varmaan käyttää eri tavalla, mihin vaikuttavat tietenkin lisäksi opetuksen tavoitteet.
Takakannen tekstin mukaan ›>kirja sopii johdatukseksi ja käsikirjaksi mm. korkea- kouluissa suomen kieltä opiskeleville››. Te- kijä itse lupaa saatesanoissa, että kirja sovel- tuu paitsi suomea toisena tai vieraana kiele- nä opiskeleville myös muille yliopisto- tasoisille opiskelijoille. Nämä lupaukset kirja täyttää. Se on suorastaan yleissivistävä. Pai- koin se onkin luettelomaisuutensa takia so- pivin juuri käsikirjaksi. Sekä suomalaiselle että ulkomaalaiselle opiskelijalle se voisi olla kokoava kertauskirja.
Mutta voiko tämä kirja korvata luentosar-
(ä
VIRITTÄJÄ 1/1995
jan? Ovatko sen kaikki luvut yhtä hyödylli- siä tai tarpeellisia sekä Suomessa että ulko- mailla opiskeleville? Kirjassa on vahvasti suomalainen näkökulma silloinkin, kun pu- hutaan koko kielikunnasta ja kielisuku- laisista.
Käytännössä opettajan on aina ratkaista- va, mikä on kirjan, mikä opettajan ja mikä oppilaan osuus oppimisprosessissa. Uskon, että Suomea ennen ja nyt -kirjan lisäksi tar- vitaan luentojaja harjoituksia. Näytetekste- jä on käsiteltävä opettajan ohjauksessa.
KIELENULKOINEN TAUSTA
Ensimmäinen luku on katsaus kielisukulais- temme oloihin (48 sivua). Siinä luetellaan uralilaisen kielikunnan kielet. puhujien mää- rätja asuinalueet sekä luonnehditaanjonkin verran heidän elinolojaan. Sekin kerrotaan, missä kieliä voi opiskella. Kartat ovat selkeät ja yksinkertaiset; niissä on vain välttämät- tömiınmät nimet. Myös kieli on selkeää ja pelkistettyä. Pitkä kokemus opettajana on ilmeisesti johtanut siihen, että asiat on pys- tytty esittäınääıı laajoin vedoin yksityiskohtia karsien. Tekstinäytteitä esitetään karjalan, viron, saaınenjaunkarin kielestä. Näyteteks- tit on käännetty myös suomeksi, mikä lisää niiden kiinnostavuutta.
Opiskelijan kannalta tekstin selkeys ja keskittyminen tärkeimpiin asioihin on tieten- kin etu, mutta kaiken mieleenpainaminen voi
olla vaikeaa. Muistia tukevien assosiaatioi- den saamiseksi on kirjan ohessa syytä käyt- tää oheismateriaalia. Lehikoisen oma teksti sisältää neutraaleja lukuja ja tosiasioita, mutta kielennäytteissä on kielipoliittisia kan- nanottoja. Ne tarjoavat mainion lähtökohdan oppilaiden keskusteluilleja omalle työsken- telylle. He voisivat pohdiskella äidinkielen ja kielivähemmistöjen asemaa ja merkitys- tä, koota aiheeseen liittyvää aineistoa esimer- kiksi lehdistöstä, valmistella aihetta syven- tävän tai laajentavan ryhmäkeskustelun tai kirjoittaa yksin tai ryhmässä esseen. Näin monien kielisukulaistemme kohtalo tulisi opiskelijoille elävämmäksi ja yksityiskoh- tiakin voisi jäädä mieleen. Jokaisen luvun lopussa on parin sivun pituinen ajantasainen lähdeluettelo, josta opiskelijan on helppo poimia lisäluettavaa.
KIELI
KUVAUKSEN KOHTEENA Suomen kielen ja suomalaisten tausta -luvus- ta alkaen (s. 52-) kuvauksen kohteena on itse kieli. Suomalais-ugrilaisen kantakielen ään- ne- ja sanarakenteesta. taivutusmuodoista sekä lauserakenteesta tärkein tulee sanotuk- si 10 sivussa. Perinteinen sukupuumalli esi- tetään piirroksena (s. 57), mutta kartio- ja pensasmallitkin mainitaan. Kantasuomi on saanut samantapaisen esittelyn. Myöhäis- kantasuoınenjakautumista itämerensuoma- laisiksi kieliksi ei voisi enää selkeämmin esittää (s. 79-81 ). Luku päättyy suomen län- si-ja itämurteiden syntyyn, mutta siitä ei jatke- takaan murteiden esittelyyn, vaan ensin puhu- taan Suomen ruotsalaisasutuksesta parilla si- vulla ja sitten siirrytään käsittelemään puhu- tun ja kirjoitetun kielen eroja 13 sivun verran.
Tässä kohdassa palasin katsomaan sisäl- lysluetteloa: onko asioiden käsittelyjärjestys looginen? Useissa ulkomaalaisille tehdyissä suomen kielen oppikirjoissahan on viimeise- nä kappaleena esimerkkejä puhekielestä, ts.
kaupunkilaisesta nykypuhekielestä. Tavalli-
Q?
simmin on lueteltu muutamia äänne- ja muo- to-opillisia piirteitä. Tässä kirjassa käsitys puhekielestä on kokonaisvaltaisempi ja pu- hesuomen kuvaus monipuolisempi: kaikki puhuttu suomi vanhoista aluemurteista nykypuhekieleen ja slangiin on käsitetty yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka rinnalla on toinen suuri kokonaisuus, kirjoitettu kieli.
Järjestys on siis täysin looginen.
Korrektissakin yleiskielessä on kirjoituk- sen ja ääntämyksen eroja, jotka on hyvä esi- tellä: todetaanhan alkeisopetuksessa yleen- sä, että suomea luetaan, niin kuin kirjoitetaan.
Toinen asia, mihin Puhutun ja kirjoitetun kielen eroja -luvussa keskitytään, on syntak- tiset erot. Sanasto sekä äänne- ja muoto-opin erot käsitellään seuraavissa luvuissa Suomen murteet, Nykypuhekieli ja Slangi. Samaa perusoivallusta puhesuomen alasta noudat- taa luku Näytteitä puhutusta suomen kieles- tä: eri murrealueiden näytteiden jälkeen seu- raavat Helsinkiin muuttaneiden kieli, Helsin- gin koululaisten kieli ja Helsingin vanha slangi.
Minun on ollut opettaessani vaikea löy- tää tyydyttävää kirjakielen määritelmää.
Tässä oppikirjassa siitä on hyvä luon- nehdinta: kirjakieli on kirjallisen tradition varassa elävä kieli,jossa on paljon vaihtelua, mutta jota säätelevät kieliyhteisön yhteiset normit (s. 90).
Murteet käsitellään seikkaperäisesti, en- sin länsi-ja itämurteiden eroja, sitten laaja- levikkisiä murrepiirteitä, jotka eivät nouda- ta itä-länsi-jakoa. ja lopulta jokainen pää- murreryhmä erikseen. Murteet on siis kuvat- tu kahdella tavalla: on lähdetty piirteistä ja kerrottu. millä alueilla ne esiintyvät, ja toi- saalta alueistaja kuvattu, mitä murrepiirtei- tä alueen kielessä on. Niinpä monet asiat toistuvat eri yhteyksissä, mikä saattaa joko auttaa oppiinisessa tai myös sekoittaa.
Onko suomea vieraana kielenä opiskele- van tunnettava tasoittuvat kieliınuodotnäin perusteellisesti? Onko tavoitteena, että ulko- maalainenkin osaisi paikantaa murrenäytteen
l>
oikealle seudulle? Tarkoitus ei liene koulut- taa murteisiin erikoistuneita tulevia tutkijoi- ta, sillä esitys on sittenkin alkeiskurssimaista:
muotojen kehitystä ei selitetä myöhäiskan- tasuomesta lähtien, vaan todetaan vain, mil- laisia muotoja esiintyy, ja ››käännetään›› esi- merkkisanat yleiskielelle. Onkin järkevää verrata murremuotoja opiskelijoille tuttuihin muotoihin. Kielitieteellisiä termejä esiintyy paljon vähemmän kuin tavallisesti äännehis- toriallisissa tutkimuksissa, ja ne selitetään saman tien. Yksinkään oppikirjaa lukevalla ei siten tarvitse olla kielitieteellistä koulutus- ta ennaltajuuri nimeksikään.
Jos kirjan tavoitteena on, että opiskelija oppii erottamaan, mikä on murrettaja mikä yleiskieltä, kirjan selityksetja näytteet riittä-
vät. Jos tavoitteena taas on, että ulkomaalai-
nen oppisi ymmärtämään ınurteellista suo- mea, opetuksessa pitäisi käyttää ääninauho- ja. Edes syntyään suomalainen opettaja ei pysty lukemaan ääneen kaikkia murteita luontevasti, oppilaat eivät ollenkaan, vaikka transkriptio onkin karkeaa. Jos tekstiä ei kuule, se jää kuolleeksi kirjaimeksi. Sinän- sä kirjan tekstinäytteiden sana-ja muotoseli- tykset ovat riittävät; koko näytettä ei kuiten- kaan ole käännetty yleiskielelle. Tekstikat- kelmat lienee valittu sisällön perusteella niin, että ne olisivat havainnollisia välähdyksiä vanhasta suomalaisesta ınaalaiselämästä.
Joka tapauksessa niiden maailmaan on nuo- ren ulkomaalaisopiskelijan varmaan vaikea orientoitua, ehkä vielä vaikeampi kuin suo- malaisen kaupunkilaisnuoren. Opettajan oheismateriaalia tarvittaneen, esim. kuvia_ja yleiskielisiä kertomuksia samoista aiheista.
Murretekstiä voisi käyttää opetuksessa ilman ääninauhaa ehkä siten, että oppilaat lukevat sen, opettaja selittää sen oudot muodot ja sanat ja oppilaat yrittävät yınniärtääsisällön ja kertoa ymmärtämänsä yleiskielellä.
Ilahduttavia ovat lukujen väliin liitetyt murremuotoiset sananlaskut. Niistä syntyy opetusryhmissä varmasti keskustelua. Niis- sä on huumoriaja näytteitä usein mainituis-
ta Suomen heimojen kansanluonteiden eroista. Esimerkki pohjalaisen omanarvon- tunnosta: ››Mvoon niin suuresta taloosta, jotta naapuriskin on nelijäkymmentä lehe- ınää›>, tai savolaisesta elämänasenteesta:
››Se on toesinaaj joutej ja toesinaan ei tiem mittää»
On joitakin ulkomaalaisryhmiä, joille suomen murteiden tuntemus on käytännös- säkin tärkeää: ne, jotka aikovat tulla Suo- meen asumaan, joutuvat myös maaseudulle, missä puhutaan edelleen elävää suomen kie- len murretta. Joulun alla ilmestyneessä Ul- pussa, opetushallituksen julkaisemassa Ul- komaalaisopettajien puheenvuoroja -lehdes- sä (2/1994) Pirjo Eskelinen-Leppänen, Tal- linnassa toimiva suomen kielen lehtori, lopettaa kirjoituksensa viron- ja venäjänkie- listen oppilaittensa suomen kielen opiskelus- ta kysymällä ››mikä sitten tulisi olla mur- teiden osuus opetuksessa?» Perusteluksi hän toteaa, että Suomessa sijoitetaan maahan- muuttajia tasaisesti koko maahan.
KIRJASUOMEN KEHITYS l900-LUVUN ALKUUN
Kolmannes kirjasta on omistettu kirjasuo- men kehitykselle. Johdannoksi esitellään kirjasuomen vaiheet lyhyissä luvuissa var- haissuomen kaudesta nykysuomen kauteen.
Sitten kerrotaan Agricolasta, fennofiileistä ja Elias Lönnrotistzı.Kirjakielen rakenteen ke- hityspiirteitä on tämän osion laajin luku, 28 sivua. Näytteisiin on liitetty selityksiä, mut- ta ei nykykielisiä ››käännöksiä››. Sen sijaan kirjasuomen rakenteen kehityspiirteiden esiınerkitovat selkeästi kolmessa sarakkees- sa: vanha kirjoitusasu, lukuasu ja nykyinen kirjakielinen asu. Tämä on erittäin hyvä tapa osoittaa, etteivät muutokset ole tapahtuneet pelkästään ortografiasszıvaan myös itse kie- lessä ja että toisaalta vanhaa kirjoitusta ei pidä yrittää lukea sellaisenaan (minkä vir- heen monet opettajat Suomen peruskouluis-
sakin tekevät).
Esitys etenee piirteittäin, joita verrataan murteisiinja nykyiseen yleiskieleen. Vanhan kirjasuomen näytteiden pohjalta on helppo keksiä monenlaisia lukemis-, piirreanalyysi- ja ymmärtämisharjoituksia. Ortografiaa,ään- ne-ja muotopiirteitä sekä syntaksiaja sanas- toa on käsitelty riittävän laajasti, jotta van- hoja tekstejä pystyy lukemaan ja ymmärtä- mään. Hyvin selventävänä pidän erillistä lukua Kirjasuomen murretausta, ja vierasläh- töisten piirteiden tarkastelu saattaa tuottaa joillekin indoeurooppalaisia kieliä äidin- kielenään puhuville opiskelijoille ahaa-elä- myksiä. Kirjasuomen kehitystä on kirjassa muuten seurattu vain 1900-luvun alkuun, mutta Raamatun suomennoksista on muka- na uusinkin; vaikuttavaa on nähdä rinnakkain vuosien 1548 tai 1642 ja vuoden 1992 suo- mennokset.
Itsenäiseen opiskeluun Kirjasuomen ke- hitys -luku luultavasti sopii paremmin kuin muut kirjan luvut. Kaikkiaan opiskelija saa tästä oppikirjasta tarvitsemansa tiedot sekä murteista että kirjasuomen vanhoista muo- doista. Kirjasta on apua tutustuttaessa kan- sallisesti merkittävään suomalaiseen kirjal- lisuuteen, Kalevalaan. Aleksis Kiveen, Eino Leinoon. Juhani Ahoon jne., mutta yhtä hy- vin se auttaa ymmärtämään uudemman kirjallisuutemme nykypuhekieltä.
Kirjan viimeinen pääluku on Suomen kielen sanavarat (19 sivua). Vanha omaperäi- nen sanasto, kulttuurikosketukset ja lai- nasanat sekä 1800-luvun sanastonkehitys esitellään lyhyesti. lähes luettelomaisesti. Jos puhesuomen muotoja on seurattu 1980-lu- vulle asti, miksi ei myös kirjasuomen? Vii- meaikaisiin yhteiskunnallisiin murroksiinja elämäntapamuutoksiin kytkeytyviä nopeita sanastonmuutoksia lienee mahdotonta laa- jasti selvittää tämän oppimäärän puitteissa.
mutta yleisiä kehitystendenssejä olisi voinut kuvata muutamien havainnollisten esimerk- kisanojen avulla.
Suomen kielen sanavarat -lukua lukies- sani mietin, miten opiskelija voi muistaa
@
monia sanaluetteloita. Mistä hän saisi muis- titukea, että hän erottaisi vaikkapa omaperäi- set sanat nuorista ruotsalaislainoista? Aihe- piirien mukainen ryhmittely tuskin riittää.
Tarvittaisiin kuviaja yleiskielisiä tekstejä esi- merkiksi pronssikaudesta, muinaisesta kau- pankäynnistäja kristinuskon ja vieraan hal- lintovallan tulosta Suomeen. Jos sanaston voisi liittää tällä tavoin asiakokonaisuuksiin, sanakerrostumatja -ryhmätjäisivät mieleen.
Kuvia kirjassa on karttojen lisäksi melko niukasti. Länsi- ja itämurteiden sanastoero- ja havainnollistava aukeama on onnistunut esimerkki siitä, mitä tarvittaisiin enemmän- kin.
Suomea ennenja nyt on kirjoitettu hyvin selkeään tyyliin. Sen kieli on hyvää ulkomaa- laisille yliopisto-opiskelijoille kirjoitettua selkokieltä, joka on nautittavaa muidenkin lukea. Teksti ei tunnu typistetyltä, jankutta- valta tai naiivilta. Lisäksi painoasu on väljä ja rauhallinen. Painovirheitä en huomannut kuin yhden: Stolbovan rauha tehtiin 1617 (s.
85 mainitaan 1618). Piirrokset ovat onnis- tuneita _ olisipa niitä enemmän! Värikkään ja houkuttelevan kannen alta löytyy ratkai- seva apu kaikille ulkomaalaisten suomen kielen opettajille ja erityisesti niille, joiden äidinkieli ei ole suomi muttajoiden kuiten- kin on opetettava suomen kielen historiaaja vaihtelua. I
PIRJO MIKKONEN
Lahden rurkiınııs-jcıkoulurıiskeskıı s,PL 26 (Teollistııı slt ılr23). 00014 Helsíıııı gíjliopísroı i
