2018
OPINNÄYTETYÖ
Vastuu vapaudesta
Valosuunnittelijan eettisestä vastuusta
R I I K K A K A R J A L A I N E N
V A L O S U U N N I T T E L U N M A I S T E R I O H J E L M A
V A L O S U U N N I T T E L U N M A I S T E R I O H J E L M A
2018
OPINNÄYTETYÖ
Vastuu vapaudesta
Valosuunnittelijan eettisestä vastuusta
R I I K K A K A R J A L A I N E N
TEKIJÄ KOULUTUS- TAI MAISTERIOHJELMA
Riikka Karjalainen Valosuunnittelun maisteriohjelma
KIRJALLISEN OSION / TUTKIELMAN NIMI KIRJALLISEN TYÖN SIVUMÄÄRÄ (SIS. LIITTEET)
Vastuu vapaudesta 74 s.
TAITEELLISEN / TAITEELLIS-PEDAGOGISEN TYÖN NIMI
HENKIOLENTO. Työryhmä: Ville Kabrell, Riikka Karjalainen, Jenni Nylander, Henri Tuominen & Henri Tuulasjärvi. Ensi-ilta 24.3.2017 Omenapuutalossa.
Taiteellinen osio on Teatterikorkeakoulun tuotantoa
Taiteellinen osio ei ole Teatterikorkeakoulun tuotantoa (tekijänoikeuksista on sovittu)
Kirjallisen osion/tutkielman saa julkaista avoimessa tietoverkossa.
Lupa on ajallisesti rajoittamaton.
Kyllä Ei
Opinnäytteen tiivistelmän saa julkaista avoimessa tietoverkossa.
Lupa on ajallisesti rajoittamaton.
Kyllä Ei
Teatteritaiteen maisterin tutkinnon opinnäytteeni kirjallinen osio Vastuu vapaudesta käsittelee valosuunnittelijan eettistä vastuuta niin työryhmän jäsenenä, kuin itsenäisesti toimivana taiteilijanakin. Työni liittyy osaksi
keskusteluja muun muassa intersektionaalisesta feminismistä, representaatioista ja toiseudesta, joita viimeisten muutaman vuoden aikana on alettu käymään laajemmin myös esittävien taiteiden kentällä.
Työni alussa avaan käyttämiäni käsitteitä lukijalle luvussa Keskeisiä käsitteitä. Sen jälkeen luvussa Omasta arvomaailmastani kerron arvomaailmastani ja suhteestani feminismiin aktivismin muotona. Perustelen, että arvojen ja tekemämme taiteen eettisyyden arvioiminen – ja niitä koskevaan keskusteluun osallistuminen – on nimenomaan valosuunnittelijalle merkittävää. Valosuunnittelija on edelleen monissa työryhmissä alisteinen esimerkiksi ohjaajalta tai koreografilta tulleelle idealle. Näissäkin tilanteissa valosuunnittelijan tulee kyetä avaamaan omaa arvomaailmaansa ja kyetä toimimaan arvojansa vastaavalla tavalla – se tekee valosuunnittelijasta itsenäisen ja omaäänisen taiteilijan. Kerron myös, millainen on se maailma, josta haaveilen, ja jota kohti
pyrkiessäni eettisesti omien arvojen mukaisesti toimiminen on välttämätöntä.
Luvussa Vastuu – vapaus käsittelen jatkuvan itsereflektion tärkeyttä sekä arvoja. Jokainen valinta kuvastaa arvojamme, ja tämä pätee myös valintoihimme taiteen tekijöinä. Tästä syystä tarvitsemme jatkuvaa itsereflektiota ja kriittisyyttä. Kirjoitan myös koulutuksen, instituutioiden, työryhmien ja katsojien vastuusta näyttämöidemme monimuotoisuuteen. Vastuu on jaettua ja yhteistä. Se on vuorovaikutusta, johon kaikilla tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa.
Kohti eettistä kestävyyttä -luvussa tuon esiin joitakin näkökulmia ja kysymyksiä, joiden avulla voimme liikkua kohti eettisesti kestävämpää taidetta. Kattavaa listaa aiheesta ei voi yksi henkilö koostaakaan, mutta yhdessä toisiltamme oppien, toisiamme kunnioittaen ja kuunnellen, voimme päästä pidemmälle. Tasa-arvoisemman taidekentän (ja maailman) tavoitteleminen hyödyttää meitä kaikkia muun muassa ahtaita rooleja ja valtarakenteita murskaten.
Kerron kirjallisen työni lopussa opinnäytetyöni taiteellisesta osioista, Henkiolennosta, jota esitettiin keväällä 2017 Lapinlahden Omenapuutalossa. Esittelen opinnäytetyöni taiteellisen osion erillisenä muusta kirjallisen osion teoreettisesta pohdinnasta, koska esityksen prosessissa ei ole työni muun eettisen pohdinnan kannalta resonoivaa pintaa. Ajallisesti suurin osuus esityksestä oli kuunnelmaa – vähintäänkin mielenkiintoinen lähtökohta ja haaste valosuunnittelijan työlle. Kerron esityksen kulusta, ja analysoin ratkaisujani ja toimenkuvaani tässä monilta osin erityislaatuisessa teoksessa.
Tämä kirjallinen opinnäytetyö kuvastaa ajatteluani tällä hetkellä. Tulen kehittymään ja kypsymään ajattelussani, samoin tulee kehittymään koko yhteiskunta ja esittävien taiteiden kenttä, ja tämä työ on siis välietappi
ajattelussani.
ASIASANAT
Arvot, feminismi, intersektionaalisuus, vastuu, vapaus, valta, valtarakenteet, tasa-arvo, valosuunnittelu, etiikka, työryhmät, esittävät taiteet, taide, yhteiskunta, yhteisöt, heijastuminen, peilit, paikkasidonnainen taide
SISÄLLYSLUETTELO
JOHDANTO 9
Kiito k set 12
KESKEISIÄ KÄSITTEITÄ 14
OMASTA ARVOMAAILMASTANI 17
F emini smist ä 1 7
V alo su unnitte li ju ude st a 1 9
Mi stä ha aveil en? 21
VASTUU – VAPAUS 23
Sen su u ri – k riittisyy s 23
Its erefl ektio sta ja intentio sta 25
Ko ul ut uk sen va stu u 28
Yht einen va stu u 32
Mo ra ali se sta a ukotto mu ude sta 3 7
KOHTI EETTISTÄ KESTÄVYYTTÄ 38
K eino ja 40
HENKIOLENTO 46
Y rity ksiä ana lysoi da 4 8
Työ ryhm äst ä ja hen kilö kohtai s uu dest a 5 4
Vi elä te kni sist ä ratk ais uist a 5 6
Lopuk si 5 9
LÄHTEET: 60
Ki rjat ja a rti kk elit 60
Inte rnet -l ähteet 62
J ul kai sem attomat l ähteet 6 3
H aa sta ttel ut 6 3
LIITTEET 65
H aa sta telt avil le läh etetyt ky symyk set 6 5
Esity sta lle nne 6 5
K uvia Hen kiolento -esity ks est ä 66
JOHDANTO
Tämän opinnäytteen kirjallisen osion aiheena on valosuunnittelijan vastuu teosten eettisyydestä niin työryhmän jäsenenä kuin itsenäisenä taiteilijanakin.
Opinnäytetyöni kirjallinen osio kytkeytyy siihen viime vuosien aikana laajempaan käsittelyyn tulleeseen intersektionaaliseen ja feministiseen keskusteluun, joka liittyy esimerkiksi esittävien taiteiden representaation, stereotypioiden, kulttuurisen omimisen ja toiseuttamisen kysymyksiin.
Aiheesta puhutaan edelleen mielestäni liian vähän, ja koulutuksen aikana tähän ei kiinnitetä vielä riittävästi huomiota niin, että meillä tekijöinä olisi edes lähes samat tiedot ja taidot käydä arvoihin ja teosten eettisyyteen liittyviä keskusteluja sekä huomioida tällaisia näkökulmia työskennellessämme.
Käsittelen vapautta tehdä taidetta omista lähtökohdistaan ja inspiraatioistaan ammentaen, sekä vastuuta, joka vapauden mukana tulee. Työni pääotsikko on Vastuu vapaudesta. Se on nähtävissä tietynlaisena sanaleikkinä, mutta se on myös sisällöltään rikas. Vastuu vapaudesta tarkoittaa mielestäni sitä, että kantaa omasta vapaudestaan, eli teoistaan ja valinnoistaan, vastuun. Lisäksi vastuu vapaudesta tarkoittaa sitä, että pyrkii teoillaan mahdollistamaan myös muiden yhtäläisen vapauden edistämällä tasa-arvon toteutumista.
Toivon, että kirjallinen opinnäytetyöni voisi toimia keskustelunavauksena aiheeseen nimenomaan esittävien taiteiden suunnittelijoiden parissa ja helposti lähestyttävänä avauksena niille, jotka eivät lähtökohtaisesti ole niin sisällä arvoihin, eettisyyteen ja intersektionaalisuuteen liittyvässä
keskustelussa. Opinnäytteeni ehdottomasti ei pyri tarjoamaan mitään yksiselitteistä vastausta esimerkiksi kysymykseen ”kuka voi tehdä ja mitä ja miten”, vaan tarjoamaan näkökulmia ja keinoja oman tekemisen eettisyyden ja arvojen kriittiseen arviointiin.
Taiteen tekijä, taiteilija, opinnäytteeni kontekstissa on monin kohdin ymmärrettävissä laajempana ammatti-identiteettien joukkona, mutta
valosuunnittelijana keskityn erityisesti valosuunnittelijan työhön ja keinoihin.
Käsittelen tässä työssä lähes ainoastaan valosuunnittelijan kommunikaatioon liittyviä keinoja, enkä esimerkiksi valon ilmaisullisia ominaisuuksia sinänsä valtarakenteita vahvistavana/purkavana elementtinä, koska se laajentaisi
keskustelun esimerkiksi havaintopsykologian alueelle, ja tämän työn rajausten puitteissa se ei ole mahdollinen laajennus. Kysymys valosta merkitysten
kantajana ja muodostajana on kyllä kiinnostava ja herkullinen itsessään, mutta jätän sen käsittelyn toiseen kertaan.
Valitsemani aihe näyttämöteosten etiikasta ja tekijöiden vastuusta on laaja, ja johtaa siihen, etten tämän työn rajausten puitteissa kykene paneutumaan kaikkiin mahdollisiin säikeisiin ja vivahteisiin. Esimerkiksi globaalia ekokatastrofia en käsittele, vaikka se vaikuttaa niin esittävien taiteiden eettisyyteen kuin yhteiskunnalliseen tasa-arvoon laajemminkin.
Monia asioita tulen käsittelemään tosiasioina perustuen omaan feministiseen näkökantaani, enkä tule näin ollen perustelemaan perinpohjaisesti
esimerkiksi sitä, miten vaikkapa patriarkaatti näkyy yhteiskunnassamme, vaan lähden siitä toteamuksesta, että patriarkaatti vaikuttaa
yhteiskunnassamme. Koska pyrin tällä opinnäytetyölläni tarjoamaan jonkinlaisen yleisen avauksen näyttämöteosten etiikkaan liittyviin kysymyksiin aiheeseen vasta tutustuville, se voi olla täynnä
itsestäänselvyyksiä – ja myös epätarkkaa ajattelua – heille, jotka ovat
keskustelua aktiivisesti seuranneet, ja ovat muutoinkin paremmin perehtyneet esimerkiksi intersektionaaliseen feminismiin ja taideteosten etiikkaan
liittyviin kysymyksiin.
Tätä opinnäytetyötä kirjoittaessani olen jäänyt useasti jumiin pelkooni ja omaan napaani. Olen ollut huolissani siitä, osaanko kirjoittaa tästä aiheesta järkevästi ja siitä, mikä oikeus minulla on ylipäätään kirjoittaa tästä aiheesta.
Kysymys oikeudesta kumpuaa siitä pelosta, että olisin tekemässä juuri sitä, mistä olen monesti arvostellut muita – varastamassa ääntä ja puheenvuoroa niiltä, joilla on kustakin aiheesta merkityksellisempää kokemusta ja tietoa.
Taiteilijan vastuusta nykypäivänä on kirjoitettu paljon, monesta eri
näkökulmasta ja erittäin hyvin. Minkälaista olennaista tarjottavaa minulla voi olla keskusteluun?
Tein osana opinnäytetyötäni sähköpostihaastattelun muutamille esittävien taiteiden suunnittelijoille, saadakseni perspektiiviä ja mielipiteitä esimerkiksi siihen, käydäänkö muiden mielestä esittävän taiteen kentällä riittävästi
keskustelua taiteen tekemisen ja teosten arvoista ja etiikasta. Näitä
haastatteluista saatuja kommentteja käytän niissä kohdin, kun se aiheeseen liittyy. Haastattelun kysymykset ovat työni liitteenä.
Käytän lähteinäni erilaisia kirjoituksia esimerkiksi sukupuolentutkimuksen, teatterin ja valosuunnittelun, vastuun, vapauden ja arvojen tutkimuksen alueilta. Osa teksteistä on akateemisempia kirjoituksia, ja osa
ajankohtaisempia ja vapaamuotoisempia tekstejä erilaisista blogeista ja verkkomedioista. Jälkimmäisistä monet perustuvat kirjoittajan
kokemusasiantuntijuudelle. Kuljetan tekstin ohessa myös omia
kommenttejani Facebook-keskustelusta äänisuunnittelija Ilkka Tolosen kanssa, ja lisäksi Henkiolento -esitystä käsittelevässä osuudessa merkintöjä työpäiväkirjastani kyseisen prosessin ajalta. Nämä omat kommenttini ja merkintäni ovat rytmittäviä hengähdyksiä tekstin keskellä, ja kiteytymiä ajatuksistani käsiteltävään aiheeseen liittyen.
Aloitan opinnäytetyöni avaamalla työssäni käytettäviä keskeisiä käsitteitä, jotta ne ovat alusta asti tuttuja lukijalle. Siirryn käsitteiden jälkeen
purkamaan lyhyesti omaa arvomaailmaani ja omaa positiotani. Täsmennän siinä esimerkiksi sitä, millainen on oma feministinen maailmankuvani ja miten se ilmenee. Puran auki sitä, miksi nimenomaan valosuunnittelijana koen kysymyksen arvoista ja etiikasta merkittäväksi. Kerron myös millaisesta maailmasta haaveilen.
Seuraavaksi siirryn käsittelemään taiteilijan vapautta ja vastuuta. Perustelen siinä, minkä takia teosten maailmankuvasta puhuttaessa ja niitä kritisoitaessa ei pyritä sensuuriin tai täysin aukottomaan ja moraalisesti puhtoiseen
taiteeseen. Perustelen miksi hyvät ja jalot tarkoitusperät eivät itsessään riitä oikeuttamaan teoksessa käytettyjä keinoja, jos ne lopulta kuitenkin päätyvät toisintamaan ja näin ollen vahvistamaan sortavia rakenteita. Kirjoitan itsereflektiosta, arvoista ja siitä miten ne ilmenevät valinnoissamme, sekä lyhyesti syyllisyyden tunteesta. Kirjoitan koulutuksen, instituutioiden, työryhmien ja katsojien vastuusta näyttämöidemme monimuotoisuuteen.
Sen jälkeen pyrin tarjoamaan joitakin konkreettisia keinoja, miten omassa työssään voi paremmin huomioida eettisiä näkökulmia ja miten näistä teemoista voi keskustella työryhmien sisällä.
Lopuksi, erillisenä osiona, kerron opinnäytetyöni taiteellisesta osuudesta, Henkiolento -esityksestä (ensi-ilta 24.3.2017). Pyrin myös avaamaan syitäni siihen, miksi esittelen taiteellisen työni erillisenä, enkä nivo sitä mukaan kirjallisen opinnäytetyöni teoreettisempaan pohdintaan.
Valitsemani aihe on laaja ja monisäikeinen, mutta ei varsinaisesti vaikea.
Lopulta kaikki palautuu kysymykseen kunnioituksesta ja siihen, kuinka haluamme kohdella toisiamme.
K i i t o k s e t
Haluan sisällyttää erilaisia kiitoksia opinnäytetyöni oheen, koska kiittämisen perinne on minusta mukava ja vaalimisen arvoinen. Lisäksi se on työni keskeisen sanoman, eli keskinäisen kunnioituksen ja yhdessä tekemisen, kannalta olennainen. En olisi ajattelussani ja työskentelyssäni tässä pisteessä ilman apua ja tukea lukemattoman monilta henkilöiltä. Suhteeni nimettyihin ja nimeämättä jääviin tahoihin ei ole arvottava – he ovat kaikki yhtä lailla tärkeitä ja kiitoksen arvoisia.
Henri Tuulasjärveä, Ville Kabrellia ja Jenni Nylanderia kiitän tähänastisesta ystävyydestämme ja yhteistyöstämme – taiteellinen ajatteluni ja ilmaisuni sekä käsitys siitä, millaista taidetta haluan tehdä, on kiteytynyt monilta osin yhteistyössä teidän kanssanne. Ronja Louhivuorta kiitän ystävyydestämme, kaikista keskinäisen vertaistuen hetkistä tämän opinnäytetyöprosessin ja koko muun elämän äärellä. Kiitos kaikista keskusteluistamme. Olen oppinut sinulta ja sinun kanssasi paljon, ja tulen oppimaan lisää. Kiitän Luca Sirviötä
ystävyydestä ja kaikesta siitä vertaistuesta, jota olen häneltä saanut.
Opinnäytteeni ohjaavia opettajia Raisa Kilpeläistä ja Heikki Paasosta kiitän kannustuksesta ja tuesta, neuvoista ja keskusteluista. Kiitän niitä läheisimpiä ystäviäni, jotka ovat kestäneet äkäisyyttäni, tukeneet, lohduttaneet,
kannustaneet ja uskoneet minuun opintojeni, ja erityisesti tämän opinnäytetyön kirjoittamisen, aikana.
Kiitän Erno Aaltosta, Raisa Kilpeläistä, Katja Muttilaista, Kristian Palmua ja Salla Salinia heidän paneutuneista vastauksistaan tekemääni haastatteluun.
Vuosikurssini muita valo- ja äänisuunnittelun opiskelijoita kiitän kaikesta jaetusta. Koko VÄS-yhteisöä kiitän nimenomaan tästä ainutlaatuisesta
yhteisöstä. Luottamuksesta, vertaistuesta ja kaikesta teiltä opitusta – täällä on hyvä olla. Taideyliopiston yhteisöä on kiittäminen myös laajemmin – kiitän opiskelutovereita ja henkilökuntaa Teatterikorkeakoulusta sekä monia henkilöitä, joita olen tavannut ylioppilaskunnan yhteisön kautta. He ovat rikastuttaneet opiskeluitani, ja piristäneet niin kovin monesti.
Kiitän myös lukemattoman monia eri keskustelijoita, erilaisissa yhteisöissä ja yhteyksissä, kaikesta siitä tiedosta, jota olen heiltä saanut henkilökohtaisten kokemusten, tutkimusten ja artikkelien jakamisen muodossa.
KESKEISIÄ KÄSITTEITÄ
Avaan tässä kappaleessa lyhyesti työni kannalta keskeisiä käsitteitä. Monet näistä käsitteistä pitävät sisällään kompleksisia ja laajoja asiasisältöjä, mutta pyrin avaamaan käsitteet mahdollisimman lyhyesti ja selkeästi.
Feminismi on sukupuolten tasa-arvoon tähtäävä liike, jossa on ollut useita eri vaiheita (aaltoja). Nykyään laajalti esillä on erityisesti intersektionaalinen feminismi. Intersektionaalinen feminismi on käsitteenä peräisin
amerikkalaiselta oikeustieteilijältä Kimberlé Crenshawilta (Lutz & Herrera Vivar & Supik 2011, 4). Intersektionaalisuudella tarkoitetaan sitä, että tasa- arvoa ei tarkastella vain sukupuoleen liittyvänä asiana, vaan huomioon otetaan myös seksuaalisuuden, yhteiskuntaluokan, iän, etnisyyden tai ihonvärin risteävät ja leikkaavat yhteisvaikutukset (Rossi 2015, 92). Eli
tunnustetaan feministisessä toiminnassa esimerkiksi se, että valkoihoinen 40- vuotias suomea äidinkielenään puhuva nainen on yhteiskunnassa eri
asemassa kuin 40-vuotias rodullistettu Suomeen muuttanut nainen.
Intersektionaalisuus tuo feministiseen keskusteluun moniäänisyyttä.
Kulttuurisesta omimisesta puhutaan, kun hallitsevan ryhmän edustaja ottaa käyttöönsä marginalisoituun kulttuuriin kuuluvia elementtejä, kuten
vaatteita, tapoja tai symboleita. Usein käyttö tapahtuu väärässä yhteydessä, ymmärtämättä elementin taustaa ja sen mahdollisia pyhiäkin ulottuvuuksia (esimerkiksi saamenpuku tai joissain Amerikan alkuperäiskansoissa käytetyt päähineet). (Thurén 2017.)
Omimisesta erityisen ongelmallista tekee hallitsevan ryhmän suhde marginalisoituun ryhmään, joka on useissa tapauksissa perustunut vuosisatoja kestäneeseen riistoon. Lisäksi omitut elementit ovat useissa tapauksissa sellaisia, joiden takia marginalisoitu ryhmä itse saa kokea syrjintää, mutta hallitseva ryhmä voi käyttää näitä ”muodikkaina”
(esimerkiksi rastat, afropermanentti) tai piristämään kotinsa sisustusta.
Monissa tapauksissa kyse on myös siitä, että kaupallinen yritys on ominut tiettyjä elementtejä marginalisoidusta kulttuurista ja kartuttaa omaa
taloudellista hyötyään näillä huonoilla lainauksilla ja marginalisoidun ryhmän tilanne ei parane millään tavoin. (Thurén 2017.)
Yhteiskunnallisesti etuoikeutetussa asemassa olevaa ryhmää (esimerkiksi valkoihoiset, suomea puhuvat, heterot, miehet) voidaan kutsua hallitsevaksi ryhmäksi. Hallitseva asema on saavutettu usein vuosisatoja jatkuneella sorrolla ja riistolla, eikä siis ole luonnollista paremmuutta.
Intersektionaalisuuden käsite huomioon ottaen yksilö voi olla osa hallitsevaa ryhmää jollakin elämän osa-alueella, mutta osa alistettua tai marginalisoitua ryhmää jollakin toisella elämän osa-alueella.
Euroopan tasa-arvoinsituutin (EIGE) mukaan marginalisoitu ryhmä
tarkoittaa erilaisia ihmisryhmiä tietyn kulttuurin piirissä, joilla on korkea riski tulla syrjityiksi esimerkiksi sukupuolen, seksuaalisuuden, iän, etnisyyden, terveydentilan, vamman, luokan tai uskontonsa vuoksi. Kuuluminen näihin ryhmiin lisää riskiä kohdata epätasa-arvoisuutta esimerkiksi koulutuksen tai työpaikkojen saamisen suhteen ja saattaa altistaa väkivallalle erilaisissa yhteyksissä. (EIGE 29.3.2018.) Kirjoitan marginalisoiduista ryhmistä vähemmistön sijaan, koska ”vähemmistö” sanana luo mielikuvaa siitä, että epätasa-arvoiset rakenteet koskettaisivat vain pientä osaa ihmisistä ja olisi kyse triviaaleista ilmiöistä. Marginalisointi toimintaa kuvaavana verbinä myös korostaa sitä, että marginaalia tuotetaan ja ylläpidetään eriarvoistavilla
yhteiskunnallisilla rakenteilla ja politiikalla.
Samoin kuin hallitsevan ryhmän kohdalla, intersektionaalisuuden käsitteen pohjalta voidaan todeta, että henkilö voi olla osa marginalisoitua ryhmää tietyllä osa-alueellaan (esimerkiksi seksuaalisuus), mutta osa hallitsevaa ryhmää toisella (esimerkiksi luokka).
Normi on sosiaalisesti ylläpidetty ja rakennettu kuvitelma siitä, että tietty identiteetti on normaalimpi kuin jokin toinen. Normi ei ole siis luonnonlain kaltainen ominaisuus tai sääntö. (Butler 2004, 41.) Normia vasten määrittyy toinen ja toiseus. ”Toiseudella viitataan tilaan, johon yksilö tai ryhmä
asetetaan suhteessa toista määrittelevään, määrittelyoikeuden omistavaan ryhmään. Samalla tavalla kuin marginaali on olemassa vain suhteessa
keskustaan, on toinen olemassa vain erona määrittelijästä.” (Konstas & Olsson 2006.) Toiseuttamisesta puhutaan, kun kuvataan prosessia, jossa jokin
määritetään toiseksi, ja erotetaan tällä tavoin normista.
Normin ongelma on se, että sitä ei usein tunnisteta sosiaaliseksi
rakennelmaksi tai nähdä lainkaan, vaan normista käsin nähdään ainoastaan toiseus. Esimerkiksi ei tunnisteta valkoisuutta normitettuna ja
etuoikeutettuna asemana. (Hallikainen 2016, 34–35.) Esimerkkejä yhteiskunnallisista normeista on esimerkiksi valkoisuus, heterous, cis- sukupuolisuus ja vammattomuus.
Representaatio on Leena-Maija Rossia mukaillen (ihmisryhmän, identiteetin) edustamista, esittämistä tai molempia (Rossi 2015, 72). Representaatiot ovat aina yhteydessä valtasuhteisiin ja ne kuvastavat tai sanallistavat valtasuhteita (op. cit. 74).
Representaatio ei ole vain passiivinen ja viaton peili todellisuudesta, vaan on ymmärrettävä, että representaatiot tuottavat todellisuutta. Tästä syystä kysymys representaatioista ja niiden laadusta (esimerkiksi onko
representaatio realistista ja kokonaista vai stereotyyppistä) on olennainen.
Realistinen (tai jopa utooppinen) ja kattava representaatio voi haastaa, laajentaa ja muuttaa käsitystämme todellisuudesta, kun taas laadultaan heikko, suppea ja stereotyyppinen representaatio normittaa ja vahvistaa stereotypioita. (op. cit. 78–83.)
Representaatioiden tuottama merkitys ei synny pelkästään tuottajansa intentioiden pohjalta, vaan merkityksiä ja tulkintoja syntyy myös
vastaanottajan eli tulkitsijan taholla, eli kyse on prosessista ja neuvottelusta.
(op. cit. 83.)
Rodullistaminen on toiseuttamisen prosessi, jota tehdään ”valkoisuudesta”
eroavan ihonvärin, etnisyyden tai kulttuurisen taustan perusteella (Rossi 2015, 161–162). Tämäkin prosessi on sosiaalisesti rakennettu, eikä
luonnonlain kaltainen sääntö.
OMASTA ARVOMAAILMASTANI
Äitini näki odottaessaan minua unia, joissa väitteli silloisen valtiovarainministeri Iiro Viinasen kanssa 1990-luvun laman
säästötoimenpiteistä ja niiden eriarvoistavasta vaikutuksesta. Olen usein leikitellyt ajatuksella, että jonkinlainen vasemmistolainen ja
oikeudenmukaisuutta vaativa arvomaailma on jo tuolloin tullut osakseni.
Tosiasiassa oman arvomaailmani muodostuminen ei tietenkään ole ollut näin yksinkertaista, mutta joka tapauksessa koen, että minut on kasvatettu
kriittiseksi ja tavoittelemaan tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Myös omat kokemukset esimerkiksi sukupuolestani johtuvasta epätasa-arvoisesta
kohtelusta ovat osaltaan pakottaneet minut ottamaan laajasti selvää yhteiskunnassa vaikuttavista patriarkaalisista ja misogyynisistä
valtarakenteista. Sitä kautta olen kyennyt nimeämään, tunnistamaan ja käsittelemään kohtaamaani epätasa-arvoista kohtelua.
Kirjallisen kandidaatin työni esseessä käsittelin henkilökohtaisesta näkökulmasta vuosikurssini valo- ja äänisuunnittelijoiden
sukupuolijakaumaa, ja sitä miten vuosikurssimme ainokaisena
naisopiskelijana opiskeleminen oli vaikuttanut opintoihini ensimmäisen kolmen vuoden ajan ja miten ainokaisuus vaikutti hyvinvointiini.
Sukupuolijakauma etenkin valo- ja äänisuunnittelujen alalla on edelleen minua mietityttävä ja kiinnostava asia, mutta se ei ole tämän opinnäytteeni aiheena, vaikka onkin varmasti suuri syy sille, miksi kysymys arvoista ja etiikasta on jatkuvasti mielessäni.
F e m i n i s m i s t ä
Nimenomaan intersektionaalinen feminismi on puhutellut itseäni, koska se pitää sisällään monille eri alueille (muun muassa patriarkaatti,
suorituskeskeinen kapitalismi, nationalismi) ulottuvan valtarakenteiden kritiikin. Eli siinä missä tunnustetaan esimerkiksi sukupuoleen liittyvät valtarakenteet ja niiden aiheuttamat ongelmat, tunnustetaan myös samalla esimerkiksi mielenterveysongelmien vaikutus ja taloudelliseen asemaan liittyvät ongelmat, ja ennen kaikkea näiden erilaisten positioiden
yhteisvaikutus. Koen intersektionaalisen feminismin siis nivovan monia
arvojani monitahoisesti yhteen ja luovan vahvemman perustan tasa- arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden edistämiselle.
Oleellista on erilaisten risteymien huomioimisen lisäksi myös oman etuoikeuden tai -oikeuksien tunnistaminen ja tunnustaminen, sekä sen miettiminen, miten nämä etuoikeudet vaikuttavat omaan asemaan yhteiskunnassa, eli saako esimerkiksi helposti kutsuja työhaastatteluihin
”suomalaisen” kuuloisen nimen vuoksi tai helpommin puheenvuoroja kokoustilanteessa miehenä. Itse olen nuori, valkoinen, korkeakoulutettujen vanhempien korkeakoulutettu lapsi, fyysisesti terve ja talouteni on
suhteellisen vakaalla pohjalla – olen monilla tavoin etuoikeutettu.
Koen tärkeäksi pyrkimyksen tunnistaa erilaisia valtarakenteita ja pyrkimyksen muuttaa niitä, niin henkilökohtaisessa elämässäni kuin tekemäni työn myötä.
Ei riitä vain se, että sanoo olevansa feministi, vaan asian eteen pitää myös tehdä jotain aktiivisesti. Feminismi on toimintaa, eikä staattinen identiteetti, jonka kerran voi lunastaa. Tämä opinnäytetyö on yksi yritys tehdä jotain, avata keskustelua. Olen monissa yhteyksissä kohtuullisen arka keskustelija, ja en uskalla avata suutani silloinkaan, kun pitäisi, koska pelkään konflikteja ja väittelytilanteita. Osaltaan arkuus on myös auttanut omassa feministisen heräämisen prosessissani, koska olen aktiivisesti kuunnellut ja ottanut selvää valtarakenteista ja monien marginalisoitujen ryhmien asemasta sen sijaan, että olisin yrittänyt päteä päälle oman vajavaisen tietoni kanssa.
Lähestymistapani on häpeilemättömän ideologinen. Myönnän sen, että minun on vaikea hahmottaa, miksi kaikki eivät kokisi (intersektionaalista)
feminismiä kannattavaksi ja pyrkimystä tasa-arvoon kaikkia hyödyttäväksi.
Toki tiedän, että moni ei koe ja ymmärrän monia syitä sen taustalla, mutta en voi täysin ymmärtää sitä ajattelumaailmaa. Myönnän ideologisuuteni, ja samaan hengenvetoon väitän, että kaikki valinnat ovat ideologisia riippumatta siitä, myönnetäänkö ideologisuus vai ei. Ideologiamme ja arvomaailmamme näkyy siinä, mistä asioista valitsemme kysyä ”miksi” ja mitkä ohitamme.
Myönnän suhtautuvani aiheeseeni niin sanotusti suurella tunteen palolla.
Erilaisten ihmisoikeuksien saaminen – edes niiden nykyiselle tasolle – eri ihmisryhmille on vaatinut historian saatossa suuren määrän taistelua ja
haluan kunnioittaa tätä historiaa. Tästä syystä en kykene ajattelemaan, että yhteiskunnallinen muutos ihmisoikeuksiin ja tasavertaisuuteen liittyen voisi tapahtua vain kohteliaasti pyytäen, vaan näitä oikeuksia pitää saada vaatia ja niiden eteen pitää saada taistella.
Suuren tunteen paloni lisäksi olen myös ihmisenä empaattinen ja kuten aiemmin mainitsin, arka. Vaikka olen vahvasti mieltä monesta asiasta, vaadin lopulta eniten itseltäni. Uskon, että yhdessä tekemällä, toisiimme
tukeutumalla ja toisiamme kannustamalla pääsemme pisimmälle.
Vaikka sanoin, että pyrkimys tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen on ollut osana myös kasvatustani, ei arvomaailmani ole ollut itsestään selvä taikka mitenkään lähtökohtaisen valmis, vaan se on vaatinut ja vaatii jatkuvaa työtä, epäonnistumisia ja itsereflektointia. Eettisyydestä tai sen puutteesta
puhuttaessa yleinen taipumus on vedota siihen, että toinenkaan osapuoli ei ole täydellinen ja toinenkin osapuoli on varmasti tehnyt sitä ja tätä. Kuitenkin oleellisempaa, kuin takertua vaatimukseen ”täydellisyydestä”, olisi keskittyä tarkastelemaan sitä, miten on toiminut mokatessaan ja miten jatkossa voi toimia paremmin.
V a l o s u u n n i t t e l i j u u d e s t a
Miksi kirjoitan nimenomaan valosuunnittelijana teosten eettisyydestä ja arvomaailmasta, ja miten valosuunnittelijuus liittyy kaikkeen aiemmin tässä luvussa kertomaani? Aihe itsessään koskettaa kaikkia (taiteen tekijöitä),
mutta henkilökohtainen lähtökohtani aiheeseen on se, että valosuunnittelijalle kysymys arvoista ja maailmankuvasta on erityinen siksi, että valosuunnittelija on edelleen usein työryhmissä alisteinen jonkun toisen (dramaturgin,
ohjaajan, koreografin) idealle. Tarkoitan tällä sitä, että useimmiten
työskentely etenee niin, että joku toinen lähestyy ideallaan valosuunnittelijaa, ja kutsuu mukaan työryhmään.
Vaikka työryhmä sitoutuisikin demokraattiseen työskentelymalliin ja valosuunnittelijalla olisi vapaat kädet omaan ilmaisuunsa ja
kokonaisdramaturgiaan, on lähtökohta työskentelylle monesti annettu, eli prosessit ovat monesti ohjaaja- tai koreografivetoisia (Humalisto 2012, 69–
70).
Tomi Humalisto kirjoittaa väitöstutkimuksessaan Toisin tehtyä, toisin nähtyä (2012), että: ”Kollektiivisessa taiteellisessa toiminnassa kysymys vallasta ja vastuusta on hankala ja usein myös arkaluontoinen. - - Vapauden ja
itsenäisyyden ideaali aiheuttaa välittömästi ristiriitoja taiteilijatyöryhmissä, mikäli he kaikki suhtautuvat teokseen omana teoksenaan.” (Humalisto 2012, 51.) Humalisto (ibid.) kirjoittaa myös, että ”kaikki eivät halua valtaan ja vastuuseen liittyviä paineita tai se ei yksinkertaisesti kiinnosta heitä.” Minua valtaan ja vastuuseen liittyvät asiat kiinnostavat. En siis erityisesti halua valtaa, mutta haluan valtaa käytettävän hyvin ja vastuullisesti. Koen myös itseni vastuulliseksi sisällöllisistä ratkaisuista, koska tekemäni teokset ovat myös minun tekemiäni, siinä missä ne ovat myös muun työryhmän tekemiä.
Tästä syystä haluan valmistumiseni kynnyksellä jäsentää omaa tämänhetkistä arvomaailmaani ja niitä keinoja, joita minulla on valosuunnittelijana itselleni tärkeiden arvojen edistämiseksi ja puolustamiseksi, silloinkin kun annetut lähtökohdat esimerkiksi teoksen tekemiseen on annettu toisaalta. Onko valosuunnittelijalla muita keinoja, kuin kommunikaationsa, esitysten eettisyydestä ja arvoista puhuttaessa?
Valo itsessään on mielestäni vaikeasti tulkittava viestin välittäjä. Yaron Abulafia on teoksessaan The art of light on stage (2016) hahmotellut valon representaation erilaisia tasoja. Abulafia käsittelee valon representaatioita erilaisella dramaturgisella logiikalla toimivina tasoina, joista ensimmäinen on narratiivinen taso, jossa valo tukee esityksen kuvitteellista ajan ja paikan kuljetusta, esimerkiksi parenteeseissa ilmoitettuihin tietoihin nojaten. Tästä edetään hahmon (character) tasolle, jossa valo pyrkii heijastelemaan
henkilöhahmon sisäistä maailmaa tai henkilöiden välisiä jännitteitä. Tasoja on Abulafian mallissa kuusi, joista viimeistä hän kutsuu nimellä open meaning, eli jonkinlainen avoin merkitys. Tällä tasolla valotilanteet ovat vaikeasti avautuvia ja monimutkaisia, jättäen katsojan tulkinnalle runsaasti tilaa. (Abulafia 2016, 105–113.)
Abulafian jäsennys on eittämättä ansioitunut, ja avaa hyvin erilaisia valosuunnittelun dramaturgisia keinoja. Kuitenkin edelleen palaan
kysymykseen siitä, miten valo toimii viestin välittäjänä? Miten valoa esittävien
taiteiden kontekstissa osataan tulkita? Onko olemassa sellaisia yhteisesti ymmärrettyjä valon eleitä, edes yhden kulttuurin keskuudessa, jotka kaikki katsojat voisivat tulkita samoin? Luulen, että ei. Tästä syystä uskon, että valolla ei voi kapinoida, eli osoittaa vastarintaa ja tyytymättömyyttään esimerkiksi teoksen epäeettisiin ratkaisuihin. Tai ainakaan sillä ei voi
kapinoida kovin tehokkaasti niin, että lopputulos ei näyttäytyisi kummallisena tai kenties keskeneräisenä, ja kapinointi lapsellisena. En voi
valosuunnittelijana tuoda esille todellisia tuntemuksiani teoksesta ainoastaan valosuunnittelullisilla ratkaisuilla. Minun täytyy pyrkiä vaikuttamaan
työryhmään – ja sitä kautta teokseen – perustellen niitä arvoja, jotka koen tärkeiksi.
Raisa Kilpeläinen kirjoittaa artikkelissaan Valosuunnittelu liikkeessä, että
”valosuunnittelijan on oltava kykenevä osallistumaan monimuotoisesti teoksen luovaan prosessiin: kommunikoimaan, puhumaan työstään, tekemään ajattelunsa näkyväksi ei vain suunnittelu- ja harjoitustilanteessa vaan myös maailmassa.” (Kilpeläinen 2017, 190.) Valosuunnittelijan keinot eivät ole vain valon ominaisuuksiin rajoittuvia.
Siinä missä valosuunnittelijan tulee kyetä avaamaan valollista ajatteluaan työryhmälle esimerkiksi luonnoskuvia käyttäen, tulee valosuunnittelijan kyetä avaamaan myös omaa ajatteluaan arvoihin ja etiikkaan liittyvissä
kysymyksissä, ja pyrkiä näillä kommunikaation keinoilla vaikuttamaan siihen, millaista taidetta teemme. Se tekee valosuunnittelijasta itsenäisen taiteilijan.
M i s t ä h a a v e i l e n ?
Toinen muoto otsikolle olisi voinut olla ”mihin pyrin”? Haluan kuitenkin lähestyä asiaa pehmeämmän ilmaisun kautta, vaikka haaveilun voisikin helposti nähdä nimenomaan vain haaveiluna, joka ei lopulta muuta mitään.
Kuitenkin tässä kappaleessa on kyse siitä, että miksi minun mielestäni pitää toimia eettisesti, mitä se eettisyys lopulta on, ja millainen on oma utopiani, josta haaveilen ja jota kohti pyrin? Lakonisena ja ajoittaiseen kyynisyyteen syyllistyvänä ihmisenä haaveista kirjoittaminen on hieman vaikeaa, mutta tässä tapauksessa sentimentaalisuus minulle sallittakoon.
Haaveilen tasa-arvoisista yhteisöistä. Haaveilen moniäänisyydestä. Toivon, että kaikilla olisi yhtäläiset vapaudet tehdä itseään koskevia päätöksiä.
Esittävien taiteiden kontekstissa tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei
alistettujen ja marginalisoitujen tarinoita kerrottaisi heidän puolestaan, vaan marginalisoidut saisivat tilaa sanoittaa omia kokemuksiaan. Oikeus elämään on myös oikeutta oman tarinansa kertomiseen, omilla ehdoillaan.
Toivon, että jossain vaiheessa yhteiskunnalliset rakenteet ovat muuttuneet, ja kategoriat hallitsevista ja marginalisoiduista ryhmistä menettäneet
merkityksensä. Niiden sijaan on olemassa erilaisia keskenään tasa-arvoisia kulttuureita, identiteettejä ja yksilöitä. Tällä hetkellä näitä kategorioita
kuitenkin tarvitaan, koska ne auttavat meitä ymmärtämään millä tavoin valta jakautuu yhteiskunnassa. Ainoastaan vallankäytön prosesseja ymmärtämällä voimme purkaa niitä.
Maailmamme on jatkuvasti muutoksessa, ja yhteiskunnalliset rakenteet eivät ole stabiileja, vaikka ne sellaisina monesti näyttäytyvät. Uskon, että asioihin voi vaikuttaa monin eri keinoin. Uskon ja toivon, että taide voi olla myös aktivismia. Voimme kokea merkityksellisyyden tunnetta taiteen parissa.
Merkityksellisyyden tunteen kautta voimme tunnistaa niitä asioita, joita haluamme olla mukana edistämässä ja luomassa – ”tämä on minulle tärkeää”. Voimme luoda utopioita, ja näyttää mikä kaikki voisi olla mahdollista. Voimme opetella kestävämpiä ja kunnioittavampia tapoja yhdessä olemiseen ja tekemiseen myös taiteen avulla.
”Et jos nyt tosi erittäin lällyn yksinkertaistetusti ilmaisisin, ni kai mun mielestä se vastuu on olennaisin siinä, että ei
lisää kurjuutta maailmaan.” (Karjalainen 2017a.)
VASTUU – VAPAUS
Yritin pitkään kirjoittaa vastuusta ja vapaudesta omina lukuinaan. Lopulta huomasin pyrkimyksen mahdottomaksi, koska nämä kaksi kietoutuvat niin läheisesti yhteen ja mahdollistavat toinen toisensa. Kuvataiteen tutkija Mika Hannula kirjoittaa artikkelissaan Se on elämää, ei sen enempää – Nerot vapauden ja vastuun ristiaallokossa positiivisen vapauden1, eli vapauden johonkin (esimerkiksi oikeuden tasa-arvoon lain edessä) asettuvan ”lähelle vastuuta siitä, keitä me olemme, missä me olemme ja mikä on suhteemme sekä yksilölliseen että kollektiiviseen ympäristöömme.” (Hannula 2006, 361.)
Ilman vapautta tehdä valintoja ei voida myöskään arvioida yksilön
käyttäytymistä vastuun näkökulmasta (Ahokas & Passini & Pirttilä-Backman 2005, 115). Vastuu kytkeytyy myös tiiviisti velvollisuuteen etenkin yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia asioita tarkasteltaessa (ibid.), eli myös tässä
opinnäytteessä vastuu ja velvollisuus kulkevat tiiviisti käsi kädessä.
S e n s u u r i – k r i i t t i s y y s
”Saahan sitä paskaakin tehä, jos se itteä puhuttelee. Tai koska tosiaan, kyllä nyt melkein mitä tahansa saa tehdä edelleenkin, voi piut paut piitata muista, mutta kyllä siitä sitten sanomista tulee ja hyvä niin tosiaan.” (Karjalainen
2017a.)
Haluan heti alkuun tuoda ilmi sen, että ainakaan itse en esitysten
arvomaailmaa ja etiikkaa ruotiessani odota tai vaadi sensuuria, ja uskallan väittää, että harva muukaan tähtää sensuuriin. Sen sijaan odotan ja toivon tekijöiltä vastuuta ja kriittisyyttä valintojensa ja töidensä suhteen.
Populistiset väitteet sensuurin vaatimisesta tai jo kuluneet lausahdukset kuten
”eikö mitään saa enää tehdä”, ovat totta puhuen jossakin määrin
raivostuttavia, koska ne kääntävät keskustelua väärille urille ja pakenevat vastuuta, keskustelua ja kehitystä. Lisäksi mainitut lausahdukset luovat väärää mielikuvaa nykyhetken ja historian suhteesta, koska nykyään
1 Vrt. negatiivinen vastuu, eli vapaus jostakin (Hannula 2006, 391).
laajemmin väkivaltaisiksi ja sortaviksi ymmärrettävät teot, kuten blackface2 tai seksuaalivähemmistöjen pilkkaaminen, ovat aina olleet väkivaltaisia ja sortavia.
Ei ole ollut sellaista aikaa, jolloin nuo teot eivät olisi olleet väkivaltaisia ja sortavia. Ne eivät ole muuttuneet väkivaltaisiksi ja sortaviksi sen takia, että niistä on alettu keskustelemaan, ja niitä on kritisoitu, vaan ne ovat olleet sitä lähtökohtaisesti aina. Niiden väkivaltaisuus on jäänyt kuulematta siitä syystä, että marginalisoitujen ryhmien ääntä ei ole kuultu, koska marginalisoidut ovat olleet vielä räikeämmin epätasa-arvoisessa asemassa kuin tänä päivänä, muun muassa lainsäädännön vuoksi. Se, että näistä rakenteellisen syrjinnän ja väkivallan muodoista puhutaan nykyään enemmän, kertoo myös siitä, että taistelua ihmisoikeuksista on käyty, monien marginalisoitujen asema on parantunut ja marginalisoidut ovat saaneet ääntään kuuluville, vaikka tilanne ei edelleenkään ole tasa-arvoinen.
Keskustelua jo tehtyjen teosten etiikasta ja esittämisestä on käyty viime aikoina paljon erityisesti kuvataiteen ja elokuvan parissa. Mikael Kinanen kirjoittaa blogitekstissään museoiden eettisestä vastuusta: ”Keskustelu esitettyjen teosten ja teosten esittämisen etiikasta ei kuitenkaan tarkoita teosten sensuuria. Museolla tulee olla selkärankaa esittää myös sellaisia teoksia, joiden näkökulman takana se ei seiso ja tuoda esiin myös
ongelmakohtia esittämissään teoksissa. Sananvapaus yhteiskuntamme keskeisenä arvona tarkoittaa toki epämiellyttävien puheenvuorojen sietämistä. Epäeettinen teos ei kuitenkaan tarvitse pelastusta eettiseksi;
päinvastoin teoksen kunnioittaminen omilla ehdoillaan edellyttää, että teoksen epäeettisyyttä ei piiloteta.” (Kinanen 2018.)
Erityisesti Kinasen viimeinen huomio siitä, että epäeettisyyttä ei tarvitse pelastaa tai piilotella, on mielestäni olennainen ja sovellettavissa jo tehtyjen teosten lisäksi aktiiviseen toimintaamme tässä hetkessä. Jo tehtyjen teosten tapauksessa epäeettisyyden tunnustaminen saattaa olla esimerkiksi teoksen kontekstin avaamista yleisölle, joskin toivoisin käytettävän kuitenkin myös
2 Black- tai brownfacella tarkoitetaan sitä, kun valkoinen esiintyjä maskeerataan mustaksi. Näillä on vahvistettu stereotypioita ylläpitäen ja pilkkaamalla valkoisuuden valta-asemaa. (Abdulkarim & Lindfors 2016, 24.)
tarkkaa harkintaa niiden esittämisen suhteen, koska epäeettisen teoksen esittäminen vie tilaa eettiseltä teokselta. Valinta on ideologinen. Tässä hetkessä tapahtuvaan epäeettiseen toimintaan puolestaan liittyy kyky tunnistaa toimintaan kohdistettu kritiikki, ja pyytää toimintaansa anteeksi selittelyn ja väistämisen sijaan.
I t s e r e f l e k t i o s t a j a i n t e n t i o s t a
”Ja nii hyvät tarkoitusperät on kyllä ihan [yhtä] tyhjän kanssa, jos onnistuu kuitenkin niitä kohti pyrkiessään
esimerkiks toisintamaan ja vahvistamaan sortavia rakenteita, jos tavoite on ollut jokin toinen. Et siinä kohti
varmaan on puuttunut jotain kriittisyyttä omaa työtä kohtaan. Ja mitä lie.” (Karjalainen 2017a.)
En voi kyllin paljon korostaa jatkuvan itsereflektion merkitystä taiteilijan etiikkaan ja tekoihin liittyen. Jokaista tekoa tulisi edeltää kysymys ”miksi”.
Ystäväni piirsi lapsena kuvan hevosesta, joka sanoo puhekuplassa: ”Harkitse tarkkaan ennen kuin mitään teet.” Noin kaksikymmentä vuotta alkuperäisen teoksen piirtämisen jälkeen tästä piirroksesta tehtiin kangaskasseja, ja tämä muistutus liikkuu kangaskassina mukanani lähes päivittäin.
On esimerkiksi hyvä kysyä itseltään, miksi haluaa tehdä marginalisoituihin ryhmiin liittyvän teoksen, jos ei ole osa kyseistä ryhmää itse? Tunteeko olevansa aidosti kiinnostunut ja utelias? Kiinnostuminen ja uteliaisuus kumpuaa monesti eksotisoinnista, eli toiseuttamisesta – halutaan tietää ja ymmärtää mikä ”toinen” on ja ehkä ajatellaan omat pyrkimykset jaloiksi, kun halutaan jakaa tietoa (ks. esim. Hosseini 2017). Kuitenkin jo lähtökohta on tässä ongelmana. Carmen Baltzar kirjoittaa artikkelissaan Valkoinen taide valtaistuimella: ”Eksotisoiva katse toiseuttaa muut olemassaolon muodot kuin omansa, asettaen valkoisuuden ihmisyyden keskiöön. Se katsoo
näkemättä pintaa syvemmälle, ymmärtämättä oman katseensa pinnallisuutta.
Se katsoo omasta kulttuurisesta kontekstistaan, ymmärtämättä omien lähtökohtiensa rajoituksia” (Baltzar 2017.)
Länsimaisen taiteen kaanon on täynnä teoksia, joissa määritellään marginalisoitujen kokemuksia hallitsevan ryhmän äänellä. Todellinen moniäänisyys puuttuu, koska marginalisoiduilla ei ole ollut edes mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin.
Etuoikeutetusta positiosta käsin on mahdollisempaa valikoida aiheeksi toinen ja kuvitella, että esimerkiksi riittävällä taustamateriaalin tutkimisella ja
empaattisuudella pystyy aidosti kertomaan jonkun toisen tarinaa. Oma olemassaolo nähdään neutraalina, ja tämä johtaa harhaan, jossa oma näkökulma nähdään objektiivisena. Toiseutettu puolestaan nähdään vain subjektiivisen kokemuksensa esittäjänä, vastapainona normille edustamassa toiseuttaan (Järvinen 2016, 20; Abdulkarim & Lindfors 2016, 23).
Meidän tulisi tekijöinä olla kriittisiä omien teostemme suhteen ja realistisia oman perspektiivimme rajallisuuden suhteen. Tulisi pyytää rohkeasti apua, uusia näkökulmia ja mielipiteitä henkilöiltä, jotka ymmärtävät mitä ollaan tekemässä, sekä tekemisen että käsiteltävän teeman näkökulmasta. Omaan tekemiseensä turtuu, ja on hetkittäin jopa mahdotonta nähdä kaikkia tekojensa ulottuvuuksia.
E. D. Hirsch Jr. kirjoittaa artikkelissaan In defense of the author: ”It is not possible to mean what one does not mean, though it is very possible to mean what one is not conscious of meaning. - - Indeed, when an author’s meaning is complicated, he cannot possibly at a given moment be paying attention to all its complexities. But the distinction between attended and unattended meanings is not the same as the distinction between what an author means and what he does not mean.” (Hirsch 1967/2008, 277.)
Huolimatta siitä, että kaikista tekojensa ulottuvuuksista ei voi olla tietoinen ja tätä rajallisuutta kohtaan tulee myös olla armollinen, ei ajattelemattomuus ole vapautus vastuusta. Tätä voidaan ajatella tilivelvollisuutena, eli yksilö on vastuussa tuottamastaan vahingosta myös silloin kun se johtuu
huolimattomuudesta tai ajattelemattomuudesta (Ahokas & Passini & Pirttilä- Backman 2005, 120).
Uskon, että teosta ei voi erittää tekijästään. En yritä väittää, että teokset tulisi lukea liian tiukasti tekijöidensä historiasta, persoonasta ja elämästä
kertoviksi, mutta väitän, että arvot näkyvät ja vaikuttavat tekemiseemme.
Tietokirjailija Juho Norrena kirjoittaa Arvojen varjot -teoksessaan arvon olevan pysyväisluontoinen valintataipumus (Norrena 2017, 80). Arvomme tulevat näkyviksi tekemissämme valinnoissa: ”Jokainen teko on valinta, joka kuvastaa kahta asiaa: tekijän tiedollista käsitystä todellisuuden luonteesta, erityisesti siitä mitä hän teolla voi saada aikaan, ja tekijän arvomaailmaa, hänen käsityksiään siitä, mitä hyötyä tai haittaa teon tekemisestä ja sen seurauksista mahdollisesti on.” (Pietarinen, 1990, 16.)
Näiden pysyväisluontoisten valintataipumusten, eli arvojen, muodostuminen puolestaan on monimutkainen prosessi, ja en yritä purkaa sitä syvemmin, mutta eletty elämä ympäristöineen ja kasvatuksineen on varmasti
merkittävässä asemassa.
Väitän, että arvomme tulevat näkyville myös, kun tunnemme syyllisyyttä.
Syyllisyys herää siitä, kun tajuaa toimineensa väärin eli omien arvojensa vastaisesti. Kognitiivisesta dissonanssista puhutaan sellaisissa tilanteissa, kun toimintamme on ristiriidassa arvojemme kanssa ja koemme olevamme
vastuussa toiminnastamme (eli emme ole olleet pakotettuja toimimaan arvojemme vastaisella tavalla). Tästä seuraa ristiriidan kokemus, jossa muutetaan joko omaa toimintaa, tai käsitystä itsestä (ja arvoista) sellaiseksi, että toimintaa voidaan jatkaa kuten tähänkin asti. (Ahokas & Passini &
Pirttilä-Backman 2005, 129.)
Syyllisyys on myös esimerkiksi häpeää rakentavampi tunne, koska syyllisyyttä kokeva ihminen katuu toimiaan ja aiheuttamaansa vahinkoa, kun taas häpeä kohdistuu koko minuuteen ja näyttäytyy itseinhona. Syyllisyydestä voi olla hyötyä, jos kantaa vastuun, ja pyrkii tietoisesti jatkossa toimimaan toisin ja pyrkii hyvittämään tekonsa. (op. cit. 130.) Syyllisyyden tunne voi siis olla hyödyllinen, koska se kertoo mikä meille on tärkeää. Siihen ei kuitenkaan kannata jäädä jumiin, koska tällöin huomio kiinnittyy itseen, eikä
alkuperäiseen ongelmaan, josta syyllisyys on herännyt.
K o u l u t u k s e n v a s t u u
”Ja että miten muka taiteilija on joku objektiivinen maailman tutkiskelija ja tulkitsija, joka voi tehdä mitä lystää. Ite en oo tässä taidekoulutuksessani kyllä mitenkään
objektiiviseksi kaiken-ymmärtäjäksi oppinut.” (Karjalainen 2017a.)
Koulutuksen aikana ei tarvitse oppia objektiiviseksi kaiken-ymmärtäjäksi, mutta olisi kuitenkin hyvä oppia reflektoimaan ja käymään kriittistä keskustelua etiikasta ja arvoista. Opintojen aikana se on myös verrattain turvallista, koska etenkin Teatterikorkeakoulun kaltaisessa pienehkössä yhteisössä voimme olla toistemme tukena, silloinkin kun tulee mokailtua. Jos keskustelua esimerkiksi representaatioista ei käydä, ei voi olla myöskään ymmärrystä niistä. Ymmärryksen puute johtaa siihen, että omalla työllään tulee ylläpitäneeksi haitallisia valtarakenteita tai toiseuttavaa kuvastoa (Abdulkarim & Lindfors 2016, 24).
Näinä reiluna viitenä vuotena, joina olen opiskellut valosuunnittelun koulutusohjelmassa, on opintoja vaivannut mielestäni lähes olematon keskustelu arvoista ja etiikasta. Kysymys siitä, millaista maailmankuvaa tekemisemme välittää ja millaisiin arvoihin tekemisemme perustuu, on niin perustavanlaatuinen, että keskustelu pitäisi aloittaa heti opintojen
ensimmäisestä vuodesta alkaen. Sen pitäisi olla mukana kaikessa tekemisessä ja kaikissa keskusteluissa, ei vain sivuhuomiona tai yhden iltapäiväluennon aiheena. Sen pitäisi tihkua jokaisesta saumasta kaikkeen tekemiseen.
Keskustelu on vaikeampi aloittaa, kun ”tilanne on jo päällä”, jos toisella osapuolella ei ole hajuakaan millaisista ilmiöistä ja rakenteista puhutaan.
Toisin sanoen pelkkä reaktiivisuus ei riitä, vaan pitää olla aktiivinen, jotta muutos on mahdollinen. Ei riitä myöskään oletus siitä, että ”kaikkihan nämä tietävät”.
Toisaalta Raisa Kilpeläinen (29.3.2018) tuo esiin vastauksissaan
haastatteluuni sen, että hän pyrkii nostamaan tasa-arvon ja moninaisuuden teemoja esille työskennellessään säännöllisesti tuntiopettajana
valosuunnittelun ja äänen koulutusohjelmissa, ja ohjaa opiskelijoita pohtimaan arvojaan.
Kilpeläinen kirjoittaa sähköpostikeskustelussamme myöhemmin (31.3.2018) lisää niistä konkreettisista keinoista arvojen pohdinnalle, joita ovat muun muassa omien arvojen kartoittamistehtävät, katsottujen teosten
representaatioiden ja eettisten kysymysten analysointi, ja teosten taustoihin tutustuminen historiallisten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden kautta.
Tämänkaltaiset keskustelut muistan itsekin kandiopinnoistani Kilpeläisen opettamilta kursseilta. Kilpeläisen opettamilla kursseilla koen myös tulleeni kuulluksi niiden vaikeuksien suhteen, joita etenkin kandiopinnoissani koin vuosikurssimme ainoana naispuolisena opiskelijana.
Valosuunnittelija Erno Aaltonen (12.3.2018) kirjoittaa myös vastauksessaan liittyen koulutuksen keinoihin, että ”on tärkeää oppia analysoimaan toiseuden representaatiota ja näyttämön hierarkisuutta sekä sitoutua jatkuvaan omien motiivien kyseenalaistamiseen ja muiden kuuntelemiseen. Uhriutuvasta, “eikö mitään saa enää tehdä” -asenteesta on pyrittävä aktiivisesti eroon, sillä se kääntää keskustelun varsinaisesta ongelmasta takaisin tekijään.”
Keskustelu esimerkiksi representaatiosta ja toiseuttavista rakenteista on perustavanlaatuinen myös siinä, että se voi ravistella, ja tuoda esiin myös defensiivisiä toimintamalleja, kuten kieltämistä ja selittelyä. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska yksilö joutuu pohtimaan omia etuoikeuksiaan, näiden vaikutusta omaan toimintaan ja paikkaan maailmassa. Omien etuoikeuksien ja aseman pohtiminen onkin hyödyllinen ja välttämätön prosessi.
Defensiivinen asenne sen sijaan ei ole hyödyllinen sen minäkeskeisyydessä, mutta siitäkin voi nimenomaan opetella eroon. Ajattelen myös, että on helpompaa omaksua tietoa ja opetella uusia käyttäytymismalleja tilanteessa, jossa ei varsinaisesti ole ”pakko” esimerkiksi konfliktin takia. Prosessi ei ole nopea, eikä se lopu koskaan, mutta se on olennaisen tärkeä.
Valosuunnittelija Kristian Palmu (22.3.2018) vastaa kysymykseen, kokeeko hän saaneensa koulutuksessa apua eettisen keskustelun käymiseen
seuraavasti: ”I entered a bubble and I swim and I never collide, voisi olla mun vastaus tähän. Tarkoittaen, että kuplassa saatetaan puhuta näistä asioista,
mutta ei niistä keskustella. Jos keskustelulle ei ole tarvetta, niin eikös se ole hyvä juttu tässä tapauksessa. On löytänyt itselleen hyvän kuplan ja koulun.
Eettisyyttä ja moraliteettia koskevia kysymyksiä tulee käsiteltyä kotona netin ja kirjallisuuden äärellä tai vaikkapa baarissa. Tai näin mä toivon ihmisten viettävän vapaa-aikansa. Toivon, että ihmiset olisivat tietoisia näistä asioista ja kiinnostuneita. Vai onko tosiaan niin, ettei asioista keskustella, koska kukaan ei osaa keskustella asioista.”
Ymmärrän Palmun kokemuksen siitä, että olemme tämän koulun kontekstissa saman kuplan sisällä, mutta olen taipuvainen ajattelemaan, että lopulta
keskustelun puute johtuu juuri siitä, minkä hän lopuksi toteaa, eli eettisyyteen liittyvistä asioista ei osata (tai ehkä uskalleta) keskustella. Kyseessä saattaa olla myös vahva oletus (tai tieto) siitä, että yhteiset arvot jaetaan, ja siksi keskustelua ei koeta tarpeelliseksi, kuten myös Raisa Kilpeläinen (29.3.2018) tuo esiin haastattelussaan. Kilpeläinen (ibid.) kuitenkin lisää, että yllätyksiä ilmenee ja keskustelua tarvitaan. Itse koen, että keskustelun puute tosiaan saattaa monessa tapauksessa johtua siitä oletuksesta, että yhteinen arvopohja löytyy, mutta pelkkä oletus saattaa johtaa harhaan ja lopulta
väärinymmärryksiin tai konflikteihin.
Palmu (22.3.2018) myös esittää tärkeän kysymyksen: ”Alkaako tervetulleen asioiden eettisyyttä koskevan keskustelun kautta syntyä jokin hiljentymisen kulttuuri?” Tällä hän viittaa siihen, että ihmiset eivät ota osaa keskusteluun esimerkiksi kulttuurisesta omimisesta, koska eivät koe tietävänsä riittävästi ja pelkäävät, että joku loukkaantuu. Hän (ibid.) myös pohtii, onko
yleissivistyksen minimimäärä kasvanut (kenties internetin vuoksi).
Tunnistan hyvin Palmun kuvaileman keskustelukulttuurin, jota hän kuvaa hiljentymisen kulttuuriksi. Asiaan liittyy monia näkökulmia. Toisaalta
hiljentyminen, tai pikemminkin kuunteleminen, on erittäin hyvä tapa toimia keskusteluissa, joissa tunnistaa, ettei tiedä asiasta riittävästi. Se on toimiva tapa oppia toisilta, jotka ovat perehtyneet keskustelun aiheeseen laajemmin.
Kuitenkin jos hiljenemisen myötä keskustelu lakkaa täysin, niin miten siinä tapauksessa kehitystä voi tapahtua? Tai jos vain oletamme jakavamme yhteisen arvopohjan?
Katsommeko silloin sormien läpi esimerkiksi loukkaavia vitsejä, koska ajattelemme, ettei toinen kuitenkaan tarkoittanut pahaa? Mietin, millaista työskentelykulttuuria tällainen sormien läpi katsominen voi tuottaa. Kuulun siihen – joidenkin mielestä tiukkapipoiseen – porukkaan, joka uskoo käytetyn kielen (eli myös huumorin) vahvistavan todellisuutta, eli jos toistamme
vahingollisia ja loukkaavia stereotypioita, niiden olemassaolo vahvistuu. Tässä palaan myös jo aiemmin todettuun arvojen luonteeseen, eli arvomme tulevat näkyviksi tekojemme kautta. Käyttämämme kieli pitää sisällään valintoja ja tekoja, jotka kertovat arvoistamme.
Ajattelen niin, että meidän pitäisi uskaltaa vaatia toisiltamme enemmän. Koen sen osoituksena luottamuksesta. Luotan toiseen henkilöön, uskon hänen hyvään tahtoonsa ja tiedän, että hän pystyy parempaan. Vaatimista en tarkoita myöskään tylyytenä, vaan se voi olla vastavuoroista ja kunnioittavaa kehittymistä yhdessä. Kritiikkiin voisi opetella suhtautumaan uudella tavalla:
kritisoiminen on luottamuksen osoitus toista ihmistä kohtaan. Ei yksisuuntainen moite, vaan keskustelunavaus.
Y h t e i n e n v a s t u u
Tässä kappaleessa käsittelen niin instituutioiden ja ”kentän”, työryhmien kuin katsojankin vastuuta. Pyrin etenemään ikään kuin kronologisesti niin, että ensimmäisenä käsittelen instituutioiden ja ”kentän” vastuuta, jonka koen olevan ensimmäinen vaihe, jossa vastuu esittävien taiteiden tasa-
arvoisuudesta tapahtuu ja ilmenee. Sen jälkeen käsittelen työryhmän
vastuuta, koska se on monilta kohdin alisteinen instituutioiden ja laajemman kentän rakenteille.
Tästä siirryn lyhyesti käsittelemään katsojan vastuuta, joka ei itseasiassa kuitenkaan ole viimeinen pysäkki, vaan vastuu siirtyy katsojalta takaisin instituutioihin ja työryhmiin esitettyjen vaatimusten ja toiveiden (esimerkiksi
”haluamme nähdä moniäänisempää ja tasa-arvoista taidetta”) myötä.
Kyseessä ei ole siis lineaarinen jana, vaan risteilevä vuorovaikutus, jossa kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa.
Instituutioilla tarkoitan tässä yhteydessä esimerkiksi rahoittavia tahoja (säätiöitä) sekä esitystiloja ja näiden johtoa. ”Kentästä” puhuminen tuntuu jopa vitsikkäältä, koska kenttä on ollut minulle opiskelijana jokin
humoristisen mystinen tulevaisuus, jolle siirryn ”työkalupakki” kainalossa.
Kenttä on siis yhteisö, jonka me esittävien taiteiden tekijät muodostamme, ja jossa meillä kaikilla tulisi olla yhtäläinen mahdollisuus vaikuttaa, kehittää alaa ja keskustelua. Kenttä ei ole kuitenkaan organisaatio, sillä ei ole nimettyä johtoa, mutta hierarkiat vaikuttavat samoin kuin muussakin yhteiskunnassa.
Instituutiot ovat merkittävässä asemassa, koska ne pystyvät monilta osin määrittelemään sen, millaista taidetta voimme tehdä. Millaisille teoksille tarjotaan tilaa, millaisia teoksia otetaan ohjelmistoihin, millaisia tekijöitä?
Instituutioilla on suuri valta siihen, millaista monimuotoisuutta näemme näyttämöillämme.
Tekemäni haastattelun vastauksissa Raisa Kilpeläinen (29.3.2018) kirjoittaa kentän epätasa-arvoisista rakenteista ja toteaa valosuunnittelun, kuin myös esittävän taiteen kentän laajemmin, olevan miesten hallitsema ala.
Kilpeläinen (ibid.) jatkaa: ”Tärkeää on mielestäni, että pyrittäisiin myös teatterialalla tunnistamaan ja purkamaan stereotyyppisiä sukupuolinormeja
esim. ammattien suhteen. Ja että tiedostettaisiin ja tunnistettaisiin myös se, keiden lauluja alalla enimmäkseen lauletaan: kuka valitsee työntekijät, ohjelmistot, esitettävät jutut, aiheet, jne… Kenellä on valta sanella
kirjoittamattomat ehdot. Valtaosa laitoksista on miesten johtamia. Valtaosa laitosesityksistä on miesten ohjaamia ja kirjoittamia. Valtaosa tuotannoista esim. hierarkkisen rakenteensa kautta toistavat representaatioita eri
ammattiryhmistä, heidän kyvyistään ja kapasiteetistaan ja oletetusta paikastaan/tehtävistään produktioissa.”
Työryhmän toiminnasta ja vastuusta puhuttaessa on erotettavissa toisistaan se, että kenties hieno ja mukava prosessi voi johtaa kammottavan epäeettiseen teokseen ja se, että kammottavan epäeettinen prosessi voi johtaa hienoon teokseen. Kirjoitan ensin epäeettisistä teoksista, sen jälkeen epäeettisistä prosesseista.
Nimimerkki Carmen B. kirjoittaa blogissaan katsomiskokemuksestaan Ryhmäteatterin kesäteatteriesityksessä Seitsemän veljestä. Esityksen ohjasi Kari Heiskanen ja se oli ensi-illassa 15.6.2017 Suomenlinnan Hyvän
omantunnon linnakkeessa. (Ryhmäteatteri 31.3.2018.)
Esityksessä oli kaksi romanihahmoa, jotka on esitetty ilmiselvän rasistisesti niin koko elekielen kuin brownface-maskeerauksenkin osalta (olen nähnyt kyseisen esityksen myös itse). Carmen B. kirjoittaa esitystä valmistaneen työryhmän yhteisestä vastuusta: ”Seitsemää veljestä ei ole ollut tekemässä pelkästään ohjaaja, vaan kokonainen työryhmä. Rasistinen representaatio on ollut kovin monien silmien alla ennen kuin se on tupsahtanut minun eteeni.
Teatterin johto, puvustajat, lavastajat, valomies, he ovat varmasti nähneet näytelmän? Näyttelijöissä on myös nuoria, kaikki eivät ole täyttäneet vielä kolmeakymmentäkään. Jostain syystä haluaisin vaatia ikätovereiltani enemmän. Olen itsekin valinnut suunnilleen työttömyyteen johtavan
taiteilijan ammatin, joten tiedän että töitä pitää vastaanottaa, kun niitä saa.
Mutta jonkun toisen ryhmän ihmisoikeuksien kustannuksella? Minun on vaikea uskoa, että nuoret näyttelijät tekisivät näin tietoisesti.
Postkolonialistisen teatterin a p c ei vain ilmeisesti ole hallussa.” (Carmen B.
14.8.2017.)
Seitsemässä veljeksessä käytettyjen rasististen stereotyyppien ongelmat ovat kenties paremmin tiedostettuja niin sanotulla vapaalla kentällä3, kuten
ilmenee myös muutamissa tekemissäni haastatteluissa. Salla Salin (15.3.2018) kirjoittaa, että vapaan kentän produktioissa ”näkemykset ja maailmankuvat ovat ehkä lähtökohtaisesti jo aika samansuuntaisia ja ihmiset ovat varsin tietoisia ja avoimia erilaisille ajassa liikkuville ilmiöille.” Erno Aaltonen (12.3.2018) puolestaan kirjoittaa, että ”sellainen teatteri, jonka
toimintakulttuuriin kuuluu laajemman yleisön puhutteleminen tunnistettavia stereotypioita käyttäen, on mielestäni keskimäärin vapaata kenttää ja
nykykoreografiaa reippaasti jäljessä.”
On kuitenkin ällistyttävää, että black- ja brownfacen kaltainen ilmiselvän rasistinen teko päätyy näyttämölle edelleen vuonna 2017. Asialle ei ole olemassa ainuttakaan lieventävää asianhaaraa – kaikki tieto black- ja
brownfacen rasistisuudesta on saatavilla helposti, samoin kuin on saatavilla tieto suomalaisten sortavasta suhteesta romaneihin, romanien edelleen kohtaamasta arkipäiväisestä rasismista ja vihapuheesta ja niin edelleen… En tiedä, onko aiheesta käyty työryhmässä keskustelua, ja spekulointi aiheesta on tässä kohdin turhaa. Merkittävä ja kritisoitava asia on se lopullinen valinta rasistisesta ja stereotyyppisestä representaatiosta, joka tuodaan näyttämölle yleisön naurettavaksi.
Siirryn nyt pohtimaan lyhyesti teoksen tekemisen prosessia ja sen vaikutusta teokseen. Uskon siihen, että tekemisen prosessi erilaisine kokeiluineen vaikuttaa teoksen yleisölle nähtävään muotoon. Prosessi voi esimerkiksi monin tavoin rikastuttaa näyttämöllä nähtävää teosta, esimerkiksi
jonkinlaisena tuntuna siitä, että teoksen maailmassa on eletty, monia asioita kokeiltu ja hylätty. Tällöin teos tuntuu myös ulottuvan laajemmalle kuin pelkkään esitystapahtumaansa – se pitää sisällään oman maailmansa.
Samoin uskon, että työskentelyn tavat ja työskentelykulttuuri voivat näkyä teoksen näyttämölle päätyvässä muodossa. Aina näin ei tietenkään ole, ja hienojen teosten taustalta paljastuu räikeitä esimerkkejä siitä, miten valtaa on
3 Vapaan kentän voi määritellä monin eri tavoin, mutta esimerkiksi Anu Oijaalan ja Vilja Ruokolaisen Cuporelle tekemässä Vapaan kentän jäljillä -tutkimuksessa vapaa kenttä määritellään ”niiksi toimijoiksi, jotka eivät saa valtionosuutta.” (Oijaala & Ruokolainen 2013, 7.)
käytetty väärin. Vaikka työskentelyn tapa ei vaikuttaisi ja näkyisi selvästi, niin työskennellessämme näin vahvasti ryhmätyöhön pohjaavalla alalla, pitäisi keskinäisen kunnioituksen olla perustavana lähtökohtana kaikelle tekemiselle.
Fabian Nyberg vertaa taiteen maisterin tutkinnon kirjallisessa
opinnäytetyössään teoksen tekemistä lapsen kasvattamiseen. Niin lapselle kuin teoksellekaan ei voi ainoastaan kertoa, miten pitää toimia, vaan
molemmille täytyy näyttää esimerkkiä. (Nyberg 2017, 48–49.) Valintamme, arvomme ja työtapamme siis näkyvät teoksessa. Nyberg (ibid.) jatkaa
painottaen oman toiminnan analysoinnin tärkeyttä, koska uskoo toiminnan näkyvän teoksessa: ”If we do not understand that the way we work – taking both physical, social, linguistic and imaginary aspects into account – really affects the art piece, then how can we really tune our artistic identity in the way we want?”
Salla Salin (15.3.2018) kysyy: ”Voidaanko esimerkiksi teoksen tekemisen prosessi ja sen tulos erottaa toisistaan? Edustaako teoksen tekemisen prosessi (myös) teoksen arvomaailmaa vai riittääkö teoksen eettisyyden määrittelyyn sen käsittelemien teemojen arviointi ja/tai materiaalinen lopputulos?”
Teoksen tekemisen prosessi edustaa nähdäkseni ainakin tekijöidensä
arvomaailmaa – miten on valittu tehdä. Tekijöiden arvomaailma näkyy myös teoksen arvomaailmassa – mitä on valittu tehdä ja miten. Tästä syystä väitän, että tekemisen prosessi edustaa myös teoksen arvomaailmaa, muu on
tekopyhää.
Työryhmistä tai tekijöistä paljastuvat epäeettiset toimintatavat saattavat myös lopulta muuttaa katsojan suhdetta teokseen. Tai ainakin ne avaavat
keskustelun siitä, pitäisikö katsojan suhteen muuttua – pitäisikö lopettaa sellaisten elokuvien ja näytelmien katsominen, joissa esimerkiksi ohjaajan tiedetään käyttäneen valtaansa väärin?
Kysymys katsojan vastuusta on monimutkainen, ja myös ennen kaikkea yksilöllinen, koska siihen vaikuttaa kunkin oma arvomaailma. Omalla
kohdallani on käynyt niin, että en voi tietyistä teoksista enää nauttia saatuani kuulla niiden taustoista tai ymmärrettyäni niissä vaikuttavia valtarakenteita selkeämmin. Tiettyjen teosten kohdalla jatkan niiden katsomista tai
kuuntelemista, mutta kriittisesti ongelmat tiedostaen. Ei niistä enää kovin hyvä mieli tule. Kuten jo aiemmin todettu Mikael Kinasta (2017) lainaten, ei epäeettinen teos tarvitse pelastusta (eli selittelyä tai epäeettisyyden
piilottelua) epäeettisyydestään. Ongelmakohdat voi tiedostaa ja ”kuluttaa”
(niin puiseva ilmaus kuin kulutus onkin puhuttaessa taiteesta tai viihteestä) kriittisesti.
Edellä esittämieni näkökulmien perusteella totean, että vastuu tasa- arvoisuuden edistämisestä ja sortavien valtarakenteiden purkamisesta on yhteinen, monissa eri vaiheissa tapahtuva. Vaikka etuoikeutetusta saattaa tuntua, ettei tarvetta muutokselle ole, on kuitenkin ymmärrettävä sortavien rakenteiden vaikutus meihin kaikkiin. Patriarkaatin, valkoisen ylivallan ja kapitalismin määrittämät ahtaat roolit ja normit rajoittavat lopulta meitä kaikkia, vaikka sortavat rakenteet vaikuttavat kipeimmin heihin, jotka yhteiskunnassa marginalisoidaan.
M o r a a l i s e s t a a u k o t t o m u u d e s t a
”Mut tollanen moraalinen aukottomuuskaan ei oo varmaan se, mitä ainakaan ite tavoittelen. Tai et moraali nyt vaikuttaa niin moneen eri aspektiin elämässä, että sitä voi
rikkoa ja horjuttaa monellakin tavalla, ja silti olla esim.
toisintamatta haitallisia stereotypioita ja valtarakenteita.
Mutta silleen vaikea alue, koska joiltakin osa-alueilta moraalini on varmaan erittäinkin löyhä, mutta on puolestaan alueita, joilla oon puolestaan tosi tarkka siitä, miten tehdään ja mitä tehdään. Tai että niin, millaiset arvot
nyt kenelläkin on.” (Karjalainen 2017a.)
Aiheita teoksille on lukemattoman monia ja luultavasti suurin osa aiheista ei ole eettisesti arveluttavia. Onkin kyse tekijöiden mielikuvituksesta ja
luovuudesta, että miten aiheisiin osataan tarttua ja miten ne osataan nähdä ja löytää. Ei tarvitse tehdä kädenlämpöisiä ja tasapaksuja, ”moraalisesti
puhtaita” esityksiä, vaan voi tehdä moraalisesti ristiriitaisia, kutkuttavia, kauhistuttavia ja rajoja rikkovia esityksiä loukkaamatta jo valmiiksi loukattuja.
On eri asia tehdä esitys, joka on esimerkiksi seksuaaliselta moraaliltaan sillä tavoin löyhä, että naapuri närkästyy siitä, kuin tehdä esitys, jossa vähän
”leikitellään” stereotypioilla, ja päädytään tällä tavalla toisintamaan ja vahvistamaan niiden olemassaoloa. Se, että pyydetään, että älkää tehkö jo entisestään marginalisoitujen elämästä vaikeampaa, ei ole kaiken kieltämistä.
Jos kokee, että ei uskalla nyt mitään enää tehdä, kun on pyydetty esimerkiksi, ettei pilkata sukupuolivähemmistöjä, on ehkä hyväkin olla hetken aikaa tekemättä taidetta, ja myllätä omaa ajatus- ja arvomaailmaa läpi myös omaa asemaansa pohtien.
Sen sijaan, että jäisimme jumiin miettiessämme, mitä kaikkea emme saa tehdä, voisimme miettiä, mitä haluamme tehdä ja millaista maailmaa haluamme luoda. Millaisin keinoin siihen päästään?
KOHTI EETTISTÄ KESTÄVYYTTÄ
“C: Apologizing is good but your intentions really don’t matter John. She is still dead.
J2: So what should I do then?
C: This world, your world, is constructed of oppressing ideologies. You could start by seeing your whiteness and admitting your privileges.
J2: Umm aha.
C: And then you should give up the privileges that are gained through oppressing. Instead you should share access to
resources, power and spaces.
P2: Sharing resources that aren’t even yours P1: And you could try to be less eager in knowing and interpreting everything and everybody else’s experience through your experience. Instead you could give back space
and try to really listen to what others have to say.”
(Lindfors 2016.)
Yllä oleva lainaus on ote koreografi Sonya Lindforsin Noble Savage - esityksessä (ensi-ilta 19.4.2016) olleesta lukudraamallisesta kohtauksesta, jossa Pocahontas ja John Smith ovat parisuhdeterapiassa tilanteessa, jossa Pocahontas on jo kuollut. Kohtaus on alkupuolella tuskastuttavankin tunnistettava esimerkki siitä, miten keskustelu sortajan ja sorretun tai sorretun liittolaisen4 välillä menee, eli kuinka vaikea sortajan on myöntää omaa osallisuuttaan sortoon ja omia etuoikeuksiaan. Kohtauksen edetessä keskustelu kehittyy kuitenkin yhteisymmärrystä rakentavaksi ja sitä kautta toivoa luovaksi. Kohtaus on siis kokonaiskaareltaan hyvä esimerkki siitä,
4 Engl. ally, allies. Tiettyyn marginalisoituun ryhmään kuulumaton henkilö, joka pyrkii toimimaan ko.
ryhmän liittolaisena eli puuttuu esimerkiksi puheen tavoissa tai muussa käytöksessä ilmenevään sortoon ja ennakkoluuloihin. (ks. esim. Thurén 2018.)
