I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
65
TIETEESSÄ TAPAHTUU 2/2005
on aiheuttanut kirjavuutta joidenkin nimien oi- keinkirjoituksessa: esimerkiksi Alkmaion (Alk- meon), Claudios (Klaudios), Clemens (Clement, Clementius), Møller (Möller), Møller-Christen- sen (Moeller-Christensen), Paulos Aeginalai- nen (Paulus Aeginealainen), Soranos (Soranus, Suranos) ja Zoser (Zoster). Henkilöhakemis- toon on puolestaan lipsahtanut jokin taivutus- muoto (Dioon, p.o. Dios) ja taivutuspäätteeksi luultu nimen osa on jäänyt pois (Falt, p.o. Fal- tin). Diogenes Apollonialainen on hakemistossa nimillä Apollonian Diogenes ja Diogenes, ja T.
Pursiainen on tulkittu Terho Pursiaiseksi, kun
kyseessä on Terhi Pursiainen. Kävin läpi teok- sen 50 ensimmäistä sivua ja totesin, että niil- lä mainituista henkilöistä puuttui hakemistos- ta joitakin, jopa useammin kuin kerran mainit- tuja.
Näistä pienistä huomautuksista huolimat- ta on aihetta todeta, että teoksen toimittaja on onnistunut hyvin vaativan teoksen toteuttami- sessa.
Kirjoittaja on lääketieteen ja kirurgian tohtori, pro- fessori.
Sairauksien salaisuuksista
Anto Leikola
Magiasta lääketieteseen. Tiede ja usko 1500–
1700 -luvun taiteessa. 229 s. Sinebrychoffi n tai- demuseo, 2004.
Keväällä 2004 järjestettiin Sinebrychoffi n taide- museossa merkittävä näyttely, jonka otsikko- na oli ”Magiasta lääketieteeseen – Tiede ja usko 1500-1700-luvun taiteessa”. Se pohjautui suu- relta osalta Roomassa kuusi vuotta aikaisem- min pidettyyn näyttelyyn ”Scienza e miracoli nell’arte del Seicento – Alle origini della medici- na moderna”. Kiinnostavasti kylläkin, italialais- ten alaotsikosta oli tullut Suomessa pääotsikko ja päinvastoin, ja kun italialaiset puhuivat ”tie- teestä ja ihmeistä”, oli suomennokseen tullut
”tiede ja usko”. Suomessa alkuperäisnäyttelyä oli monin tavoin täydennetty, erityisesti esineis- töin, kirjoin ja grafi ikanlehdin, kun taas maala- ukset olivat luonnollisesti peräisin italialaisten museoista ja gallerioista.
Näyttelyt tulevat ja menevät, mutta kirjat pysyvät. Sinebrychoffi n näyttelyn yhteydes- sä ilmestyi kirja, joka on paljon enemmän kuin pelkkä näyttelyluettelo. Itse asiassa se on oppi- historiallinen ja taidehistoriallinen esseekokoel- ma, ja italialaisten ja suomalaisten kontribuuti- ot täydentävät siinä toisiaan.
Pääpaino teksteissä on ilman muuta lääke- tieteen ja sairauksien historialla, jos kohta itse teosten – lähes neljäkymmentä upeaa maala- usta – yhteys lääketieteeseen tai edes magiaan ei ole kovinkaan itsestään selvä. Kolme kuvaa esittää alkemisteja, yksi fi losofi a ja yksi muuten
vain tutkijaa, eikä edes Abraham de Snaphae- nin ”Lääkärin muotokuvalla”, Giovanni Bar- nardo Carbonen maalaamalla loistavan mikro- anatomin Marcello Malphighin muotokuvalla tai Alexander Roslinin ”Lääkäri J. B. E. Du Man- ginilla” ole varsinaisesti lääketieteellistä sisäl- töä. Samaa voitaisiin sanoa maalauksista, jois- sa hurskaat naiset tai Pyhä Irene hoitavat Pyhää Sebastianusta; ehkä lähimmäs lääketieteen tee- maa tulevat sinänsä vaikuttavat kuvat ruttotau- tisista, esimerkiksi Lazzaro Baldin maalaus, jos- sa Pyhä Johannes a Deo on sitomassa käärettä potilaan paiseelle, joskaan mainittu Johannes- kaan ei ollut lääkäri vaan sairaiden ja varsinkin ruttoisten hoitoon omistautunut munkki.
Tuntuu siltä että varsinaisesta lääkärintyös- tä, siis lääkäristä ja potilaasta, ei taidehistoriassa ole kovinkaan paljon esimerkkejä, kun ei Daavi- din kourasta roikkuvaa Goljatin päätäkään voi oikeastaan sanoa lääketieteelliseksi, sen enem- pää kuin Betlehemin lastenmurhaakaan.
Ansiokasta oppihistoriaa
Oppihistorian kannalta kiinnostavampia kir- jassa ovatkin juuri tekstit, joista ehkä runsaim- min antavaksi nousee Timo Joutsivuon artikke- li ”Perinteiden murtuessa”, esitys siitä miten lääketiede vähitellen muuttui ”humanistisesta”
”mekanistiseksi”. Joutsivuo hallitsee perusteel- lisesti niin renessanssin luonnonfi losofi an kuin saman aikakauden lääketieteenkin ja tuntee nii-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
66
TIETEESSÄ TAPAHTUU 2/2005
den väliset yhteydet, unohtamatta astrologiaa ja alkemiaakaan.
Joutsivuon loppupäätelmä on lainaamisen arvoinen: ”Lääketieteen historiaa ei voida arvi- oida edistyskertomuksena. Se ei ole tarina sii- tä, miten vähitellen löydetään yhä parempia keinoja taistelussa sairauksia vastaan tai mi- ten loitsuilla parantamisesta siirrytään empii- risperusteiseen rationaaliseen lääketieteeseen.
Useimmiten lääketiede on perustunut mietit- tyihin teorioihin, joiden perusteella toimenpi- teet, kuten suoneniskentä, ovat olleet järkeviä.
On muistettava, että nykypäivän länsimaisen lääketieteen synty edellytti paitsi Vesaliusta ja Harveytä myös Paracelsusta ja Ficinoa.” Tämä ei tietenkään merkitse, että Paracelsusta ja Fi- cinoa tarvitsisi enää roikottaa mukana muuten kuin historiallisessa mielessä, sen enempää kuin niitä enimmäkseen kokonaan tuulesta temmat- tuja alkemistisia oppeja, joista Anne Aurasmaa tekee selkoa omassa artikkelissaan.
Vaikka lääketieteen historia ei olisi suoravii- vaista edistyskertomusta, edistystä on sentään tapahtunut! Aurasmaa puuttuu myös näyttelyn teeman mukaisesti taiteilijan osuuteen ja taitei- lijuuteen lähinnä Albertin ja Ficinon ajatusten mukaan, osin Paracelsuksenkin (joka tosin jos- tain syystä kirjoitetaan toistuvasti Paracelcus!).
Vähemmän fi losofoivia mutta historiallises- ti varsin mielenkiintoisia ovat Heikki S. Vuo- risen kirjoitus rutosta, 1300-luvun ”musta sur- ma” mukaan luettuna, sekä Hindrik Strandber- gin kirjoitus muumiojauheesta entisajan lääke- aineena. Vuorinen näyttää havainnollisesti, mi- ten vaikeaa historiallisia tauteja on tunnistaa – esimerkiksi kuuluisa ”Ateenan rutto” 400-lu- vulla eKr. saattaa jäädä lopullisesti arvoituksek- si – ja miten erilaisia arvioita ruttoepidemioiden vaikutuksista on esitetty.
Monelle kouluhistoriansa lukeneelle ja Sim- bergin vaikuttavan kuvataulun nähneelle voi olla yllätys, että Vuorisen mukaan musta surma ei juuri koskettanut Suomea. ”Yhtään aikalais- mainintaa mustan surman esiintymisestä Suo- messa ei ole. … Toisaalta on epäsuoria todis- teita, joiden perusteella voi väittää, että musta surma ja sen jälkeiset ruttoepidemiat kohtelivat suomalaisia hyvin armeliaasti.”
Strandberg puolestaan kertoo, miten egyp- tiläisten muumioiden käärinliinoissa käytettyä
bitumivahaa pidettiin hyvänä lääkkeenä mo- ninaisiin tauteihin ja miten ”parantava voima”
vähitellen siirtyikin itse muumioihin, joiden käyttö jauhettuina oli vielä 1500-luvulla vaka- vasti otettavaa medisiinaa. Kukapa jauheen ai- touttakaan olisi pystynyt tarkistamaan!
Näihin kotimaisiin kontribuutioihin verrat- tuna italialaiset tuntuvat jäävät vieraammiksi.
Näyttelyn pääsuunnittelija Sergio Rossi selos- taa koko näyttelyn ideaa varsin kiinnostavasti, kuitenkin enemmän taidehistorioitsijana kuin lääketieteen historian tuntijana, mutta esimer- kiksi Lionello Puppin kirjoitus ”Es nicht lässt sich lesen” ei tarjoa paljonkaan uutta, kun taas Katia Fiorentinon ”Vuoden 1656 ruttoepidemi- an ikonografi aa Napolissa” on aiheeltaan perin suppea, joskin varmaan napolilaisille hyvinkin merkittävä.
Hieno lisä lääketieteen historian kirjallisuuteen
Kaikista kirjoituksista on mukana englannin- kieliset käännökset, samoin taiteilijoiden ja tai- deteosten esittelyistä. Tarkoituksena lienee ollut saada kirjaa levitetyksi kaikkeen maailmaan, mutta tehokkaampaa ehkä olisi ollut painattaa sama kirja kahtena eri versiona, kuten Helsin- gin yliopiston kirjaston kokoelmakirjan ”Muis- tiin painettua” suhteen on menetelty – siitähän on julkaistu sekä suomenkielinen, ruotsinkieli- nen että englanninkielinen versio.
Mutta hyvä näinkin: Magiasta lääketieteeseen on hieno lisä jokseenkin niukkaan lääketieteen historian kirjallisuuteemme, varsinkin kun ei vain Sinebrychoffi n museo vaan myös Helsin- gin yliopiston kirjasto on mukana monien har- vinaisten kirjojen puupiirrosten myötä. Jos niis- tä jonkin valitsisi ikään kuin kirjan tunnusku- vaksi, se olisi piirros Paracelsuksen ”Opus chy- rurgicumista” vuodelta 1565: siinä on yhteen kuvaan koottu lähes kaikki se minkä lääkärit, hoitajat ja papit aikoinaan pystyivät potilaiden hyväksi tekemään.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston oppihistorian emeritusprofessori.
