T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
46
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
nä perusopetusta. Päinvastoin mitä vähemmän tulee perustutkintoja sitä tuloksellisempi on ala tai yliopisto.
Jos Suomen yliopistoja olisi kehitetty PT:hen nojautuen, täällä ei olisi Nokiaa, Vaisalaa, Ou- tokumpua eikä metsäteollisuuttakaan. PT:n pe- rusteella Suomessa on tutkijoiden mukaan seit- semän yliopistoa, joilla on edellytyksiä kehittyä:
TY, HY, KuY, JY, OY, SibA ja TKK. Tieteenaloista tutkijat ovat saaneet kasvatustieteen viimeisek- si. Tämä tulos lienee osunut oikeaan päätellen kasvatustiedettä edustavan tuloksellisuustutki- muksen tasosta.
*
Tutkimusraporttinsa lopussa tutkijat haluavat antaa suosituksia varojen suuntaamisesta yli- opistoille tulevaisuudessa. Ohjeet ovat yhtä omalaatuisia kuin tutkimuksen tuloksetkin.
Vasta tässä vaiheessa tutkijat ovat huomanneet, että opetusministeriö käyttää varoja yliopistoil- le jakaessaan kustannuskertoimia tieteenalan kalleuden mukaan. Tutkijat suosittelevat tulok- sellisuusanalyysinsä perusteella, että resursse- ja jaettaessa tieteenalat jaettaisiin kolmeen ryh-
mään. Yhteiskuntatieteet, luonnontieteet ja hu- manistiset tieteet muodostaisivat yhden ryh- män, kauppatiede (tarkoittanee taloustieteitä), lääketiede ja teknilliset tieteet toisen ryhmän.
Kolmanteen ryhmään kuuluisivat kasvatustie- de, taidealat ja muut erityisalat.
On selvää, että tieteenalojen kalleus määräy- tyy perustutkimuksen kalleudesta. Kokeellis- ta perustutkimusta edellyttävät alat ovat muita kalliimpia. Samaan kustannusryhmään tulisi si- ten sijoittaa lääketiede, luonnontieteet ja teknil- liset tieteet. Muut tieteenalat halvempina kuu- luvat toiseen ryhmään.
Suomessa ei onneksi olla Turun yliopiston koulutussosiologien tuloksellisuusanalyysin va- rassa. THES on laatinut listan maailman 200 par- haasta yliopistosta 2004 nojautuen mm 1200 asi- antuntijan arviointeihin ja referoitujen julkaisu- jen määrään. Listaan ovat Suomesta päässeet Helsingin yliopisto sijalla 129 ja TKK sijalla 176.
Niihin kannattaa sijoittaa lisävaroja.
Kirjoittaja on Teknillisen korkeakoulun radiotekniikan professori emeritus.
Miten yliopistoista tulee tehokkaampia ja itsenäisempiä?
Mikko Puhakka & Matti Viren
Yliopistoissa ollaan siirtymässä uuteen palk- kausjärjestelmään joulukuun alussa 2005. Jär- jestelmään siirtymisen valmistelu on aloitettu, joten taas kerran saadaan konkreettista tuntu- maa siihen, miten valtionhallinto, ja erityises- ti opetusministeriö ja sen hallinnonala, toimi- vat. Ei liene suurempaa erimielisyyttä siitä, etteikö palkkausjärjestelmää pitäisi uudistaa, mutta lopputulos tuntuu jäävän kauas kaikis- ta tavoitteista.
Suuri kalabaliikki asiasta on joka tapauksessa syntynyt niin, että kaikki muut yliopistoasiat tuntuvat unohtuvan. Siksikö, että uudistus on huonosti valmisteltu, tai että siihen sisältyy joi- tain rakenteellisia heikkouksia ja virheitä? Ehkä niinkin, mutta tuntuu siltä, että perimmäinen syy on yliopistojen asemassa ja hallintojärjestel- mässä.
Valtaa on muttei vastuuta
Se, mikä yliopistoista puuttuu, on selkeä tu- losvastuu ja siihen liittyvä johtamisjärjestelmä.
Nyt järjestelmä – konkreettisesti tiedekunta- neuvostot ja yliopistojen hallitukset – muistut- tavat enemmänkin ”punakaartia”, jossa kaikilla on valtaa, mutta kenelläkään ei ole konkreettis- ta vastuuta. Kovin vähän vastuuta on myös lai- tosten esimiehillä ja dekaaneilla, jotka yleensä vaihtuvat jonkinlaisen rotaatioperiaatteen mu- kaan. Yleensä vain opiskelijat ja tutkimusta vie- roksuvat puhekoneet hakeutuvat neuvostoihin eikä laitosten esimiehen ja dekaanin tehtäviin ole yleensä suurempaa tunkua. Tehtävinä niitä ei voi verrata linjaorganisaatioiden esimiesteh- täviin. Ja kuitenkin järjestelmän pitäisi jotenkin kontrolloida työntekoa ja palkkausta yliopistol- la. Käytännössä kollegojen pitäisi päättää tois- tensa työpanoksesta (koskien erityisesti opetus- ta) ja palkoista.
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
47
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
Opetusministeriön vastaus tähän sekamels- kaan on aina vain uusien toimikuntien ja byro- kraattien virkojen perustaminen huolehtimaan opetuksesta, tutkimuksesta, laadusta, kansain- välisestä yhteistyöstä, palkkausuudistukses- ta ja muusta. Ministeriön kulloinkin tarjoaman porkkanan perässä juostaan keskustelematta suuremmin siitä, onko koko järjestelmä ylipää- tään järkevä. Vaikka ministeriö ehdottaisi mitä vaan – vaikka vuoden jakamista seitsemään ja puoleen lukukauteen – löytyy sille aina puolta- jia.
Mutta nämä ongelmat ovat vain myrsky ve- silasissa siihen verrattuna, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Tähän asti yliopistojen määrärahat ovat jotenkin riittäneet, aika paljon tosin yksi- tyisen rahoituksen ansiosta. Mutta tulevaisuus onkin jo eri juttu. Meidän on vaikea nähdä, mi- ten ratkaistaan yliopistojen yhä kasvavien teh- tävien ja kohoavien kustannusten ja toisaalta re- aalisesti supistuvien resurssien välinen ristirii- ta. Ne rahoituskriisit, joiden kanssa esimerkik- si Oulussa on painiskeltu, ovat enemmän alku- soittoa tulevaisuudesta kuin tilapäisiä likvidi- teettiongelmia.
Professoreista vain kustannuksia
Konkreettisesti asian näkee, kun tutustuu 11.3.
2005 julkaistuihin valtiontalouden kehyslin- jauksiin vuosille 2006–2009 (VM:n muistio 5/214/2005 allekirjoittajina ministeri Wideroos ja budjettipäällikkö Sukselainen). Hallituksen hyväksymien linjausten yksi kantava piirre on
”tiukka linja” julkisissa menoissa. Tämä tapah- tuu parantamalla tuottavuutta ja tehokkuutta valtionhallinnossa. Seuraavan vaalikauden lop- puun eli vuoteen 2011 mennessä ”keskimäärin puolet valtion henkilöstön poistuman johdos- ta vapautuvista työpaikoista täytetään”. Tämä merkitsee valtionvarainministeriön aritmetii- kan mukaan ”runsaan 2 prosentin vuosittais- ta henkilöstömäärän vähennystä ja vastaavaa tuottavuuden nousua”.
Valtiovarainministeriön ruutupaperiaritme- tiikkaa ei ole turhalla sofistikaatiolla pilattu.
Valtionhallinnon tuottamat palvelukset ovat riippumattomia henkilöstön määrästä. Henki- löstöstä koituu vain kustannuksia. Vähentämäl- lä henkilöstöä tuottavuus kasvaa yksi yhteen.
Pakosta tulee mieleen ”lopullinen ratkaisu”
sekä tuottavuus- että rahoitusongelmiin: irtisa- notaan koko henkilökunta ja nautitaan ilmais- palveluista.
Toki yliopistossa samoin kuin muuallakin julkisessa sektorissa on tehottomuutta, mut- ta valtiontalouden kehyspäätöksellä tätä on- gelmaa tuskin ratkaistaan, ehkä vain pahenne- taan.
Kun julkista sektoria yritetään kaavamaisilla päätöksillä tehostaa, tulos on se, että supistuk- set painottuvat suorittavaan portaaseen, joka on riittävän kaukana byrokraateista ja muista päättäjistä. Ja siihen supistukset yleensä pysäh- tyvätkin. Karrikoidusti voi sanoa, että jos esi- merkiksi julkisen sairaanhoidon menoista aio- taan supistaa 10 miljoonaa euroa, kohdistuvat leikkaukset ensin lasten syöpäosastoon ja ensi- apupoliklinikkaan. Niin yliopistoillakin: ensin lopetetaan luennot.
Yliopistojen henkilökunnan ikärakenteessa on suuria eroja: professorit ja muu opetushen- kilökunta on vanhaa, kun taas viimeisen kym- menen vuoden aikana palkatut byrokraatit ovat nuorta väkeä. Jos virkojen täytössä noudate- taan kehyspäätöstä mekaanisesti, merkitsee se professorien määrän putoamista, ei 6 prosent- tia vaan ehkä 16 prosenttia ilman, että yliopis- tojen hallintohenkilöstö supistuu käytännölli- sesti katsoen lainkaan. (Kaikista professoreista oli vuonna 2003 21 % yli 60-vuotiaita; esimer- kiksi Turun yliopistossa 80 % professoreista on yli 50-vuotiaita ja 32 % professoreista täyttää 65 vuotta seuraavan 6 vuoden aikana.) VM:n, ja il- meisesti opetusministeriönkään mukaan, tämä ei ole mikään ongelma. Tutkintojen määrähän on ollut kaiken aikaa kasvussa ja ministeriön sekä sen innokkaiden myötäjuoksijoiden mie- lestä tutkintojen tasokin on kaiken aikaa paran- tunut.
Yliopistoissa suoritettiin tutkintoja vuonna 1985 yhteensä 9706 ja vuonna 2003 jo17 793 eli tutkintojen määrä hieman alle kahdessakym- menessä vuodessa lähes kaksinkertaistui. Vaa- tivimman ja eniten opetushenkilökunnan työ- aikaa vievän tutkinnon, tohtorin tutkinnon, lu- kumäärä on vuodesta 1985 lähes viisinkertais- tunut. Samaan aikaan opetushenkilökunnan määrä on kasvanut vain kymmenellä prosen- tilla 7 169:stä henkilöstä 7 933:een opettajaan.
Vastaavasti budjettivaroilla palkattu muu hen- kilökunta on kasvanut lähes kaksinkertaiseksi, 6392:sta (v. 1986) 11284:een (v. 2003).
Pelkästään määrillä mitaten opetushenkilö- kunnan näennäinen tuottavuus on noussut hui- masti. Opetusministeriössä ilmeisesti oletetaan, että tuottavuuden kasvuvaraa vielä on. Valtio- varainministeriön kehysarvioissa on menty vie- lä askelta pidemmälle: tuottavuutta kasvatetaan
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
48
TIETEESSÄ TAPAHTUU 4/2005
Liiketoiminta- ja teknologiaosaaminen sekä yliopistojen yhteiskunnallinen rooli
Uolevi Lehtinen
sekä tuotantoa lisäämällä että menoja (henkilö- määrää) vähentämällä.
Budjettileikkauksilla lisää itsenäisyyttä
Valtiovarainministeriöllä on muutenkin aika vähän annettavaa yliopistoille. Mainittu mie- tintö sanoo asiasta seuraavaa: ”Yliopistojen yh- teistyötä kehitetään muun muassa niiden vä- listä laitteiden yhteishankintaa lisäämällä. Yli- opistojen yksityisen rahoituksen määrää kasva- tetaan ja tutkimusrahoituksen rakennetta kehi- tetään. Yliopistojen johtamiseen tuodaan lisää ammattimaisuutta. Yliopistojen taloudellista it- senäisyyttä vahvistetaan.” Suomeksi tämä kaik- ki tarkoittaa ”nolla euroa”.
Se, että yliopistoille tarkoitettuja varoja siir- rellään momentilta toiselle ja korvamerkitään yhä uudestaan, ei tietenkään ratkaise yliopis- tojen rahoitusongelmia. Päinvastoin, epävar- muus tulorahoituksesta lisääntyy ja erilaiset uudet kuviot kasvattavat entisestään suunnitte- lija- ja sihteerivirkamieskuntaa opetushenkilö- kunnan kustannuksella. Puheet yliopistojen ta- loudellisen itsenäisyyden vahvistamisesta ovat
kuin orwellilaista uuskieltä: yliopistojen rahoi- tusta vähennetään. Ehkä se on pitkässä juok- sussa terve suunta. Kysymys vain on, että mi- hin tässä tilanteessa tarvitaan opetusministeri- ötä. Ehkä olisi yksinkertaisinta, että yliopistot olisivat suoraan VM:n momentilla ja opetusmi- nisteriö keskittyisi vain ylioppilastutkinnon uu- distamiseen.
On hieman omalaatuista, että yliopistot eivät ole olleet vaatimassa itsenäisyytensä vahvista- mista. Ehkä se heijastaa niiden käsitystä siitä, mitä ”itsenäisyys” (VM:n terminologiassa) tar- koittaa. Mutta siinä ei voi olla koko totuus. Yli- opistoista puuttuu rohkeutta katsoa tulevaisuu- teen ja kysyä, mikä loppujen lopuksi olisi paras tapa järjestää korkein opetus ja tutkimus Suo- messa. Ei vaihtoehtoja niin hirveän paljon ole.
Jos vielä suljetaan pois heti kättelyssä esimer- kiksi ajatus yksityisistä yliopistoista, on paras vain käyttää aika UPJ -palavereihin.
Kirjoittajista Mikko Puhakka on kansantalouden pro- fessori Oulun yliopistossa ja Matti Viren taloustieteen professori Turun yliopistossa.
Suomen tulisi ohjelmallistaa liiketoiminta- osaaminen peruskoulutasolta yliopistojen huippututkimukseen saakka ja varmistaa alal- le riittävästi resursseja kuten teknologiaohjel- missa on tehty. Liiketoimintaosaamisen ohjel- mallistamisessa avainalueita ovat yhteistyö ja vuorovaikutus erityisesti teknologiosaamisen kanssa. Jos tämä ohjelmallistamistyö suorite- taan taitavasti, maamme menestyminen glo- balisoituvassa kilpailussa on vääjäämätöntä.
Suomen ulkoinen pääuhka lienee kansainväli- sen toimintaympäristömme muutos, joka tähän saakka on pääsääntöisesti hyödyttänyt Suomea.
Talouden globalisaatio siirtää nyt teollisuustuo- tantoa halvan työvoiman maihin kuten Kiinaan, Intiaan ja Viroon. Jopa tuotekehitys ja palvelu- tuotanto näyttävät osin seuraavan teollisuus-
tuotantoa. Samanaikaisesti tärkein markkina- alueemme EU on suhteellisesti menettämässä elintasoaan ja kysyntämahdollisuuksiaan liian vähäisen tuottavuuden, tutkimusintensiteetin sekä informaatio- ja kommunikaatioteknologi- an hyödyntämisen vuoksi. Vahvat ja osin varsin ymmärrettävät vapaa-ajan arvostukset lisäävät EU:n menetyksiä.
Yleiskilpailukyvyltään erinomaiseksi todet- tu suomalainen yhteiskunta on samalla sisäi- sesti moniongelmainen. Väestö ikääntyy nope- asti, verotus heikentää edelleen kilpailukykyä, työmarkkinat ovat sangen jäykät ja todellinen työttömyys pysyy korkeana.
Uhkakuvien vuoksi myös yliopistot halu- taan mukaan Suomen kehittämistalkoisiin. Yli- opistojen pitäisi tieteellisen tutkimuksen ja sii- hen perustuvan opetuksen lisäksi omaksua ns.
