T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
Uskon, että Suomen Akatemian toiminnas- sa on onnistunut erityisen hyvin se, että iso osa menestynyttä hakemusta on tutkimussuunni- telma. Tutkimussuunnitelmalla ja hakemuksen tarkastelemisella kokonaisuutena tuleekin olla pääpaino. Tällöin ratkaisee muukin kuin mitta- nauhan käyttö ansioluettelon kohdalla. Tällöin saattaa tulla myös esiin sellainen kansainväli-
syys, jota myös kansainvälisesti kansainvälise- nä pidetään. Ansioituneisuus on monimutkai- nen kysymys, eikä siitä pitäisi selvitä pelkällä numerologialla.
Kirjoittaja on akatemiatutkija, dosentti Turun yli- opistossa ja työskentelee parhaillaan The Wellcome Trust Centressa University College Londonissa
Emeritus professori Juhani Pietarinen kirjoit- ti Tieteessä tapahtuu -lehdessä 8/2005 Suo- men Akatemian rahoitusperiaatteista otsikol- la ”Suomen Akatemia ja tutkijan urakehitys”. Kirjoittaja ottaa esille joitakin tärkeitä tutki- muspolitiikkaan ja tutkimuksen rahoitukseen liittyviä kysymyksiä. Pietarinen on tehnyt si- nänsä huolellista työtä toimikunnan rahoitus- päätösten analysoinnissa, mutta eräät hänen tekemänsä johtopäätökset ovat vääriä johtuen joko puutteellisesta asioiden tuntemuksesta tai tarkoituksellisesta asioiden yksinkertais- tamisesta.
Pietarinen perää myös enemmän keskuste- lua aiheesta. Tässä hän on oikeassa. Tutkimus- rahoitus on nykyään niin tärkeä tutkimuspoli- tiikan väline, että rahoitusperiaatteiden jatku- va pohdinta on tarpeellista. Akatemian sisäl- lä toimikunnat keskustelevat säännöllisesti tut- kimushankkeiden valinnan kriteereistä. Pidin itse lokakuussa asiasta alustuksen kaikkien toi- mikuntien yhteisessä seminaarissa. Olen myös esitellyt asiaa eri tieteenalojen järjestämissä ti- laisuuksissa, viimeksi viestintätieteiden ja oi- keustieteen alan tapahtumissa. Akatemian toi- mikunnat kiertävät aika ajoin yliopistoja ja ker- tovat hakemusten käsittelyprosesseista. Tut- kijakunta antaa toimikunnalle aktiivisesti pa- lautetta eri tavoin. Vuoropuhelu tutkijankun- nan kanssa näistä asioista on tärkeää, koska si- ten toimintamalleja voidaan kehittää ja samalla poistaa niihin kohdistuvaa epäluuloa. Tällaista keskustelua tulisi kaikin tavoin lisätä.
Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toi- mikunta osallistuu myös kahteen eurooppalai- seen yhteistyöverkostoon (yhteiskuntatieteiden
Norface ja humanististen tieteiden HERA), joi- den puitteissa eri maiden tiederahoittajat tar- kastelevat muun muassa hakemusten käsittely- prosesseja ja niihin liittyviä arviointikriteereitä.
Viimeisin yhteinen seminaari oli marraskuussa Dublinissa. Yhteisen pohdinnan tavoitteena on löytää keinoja arvioinnin kehittämiseksi tilan- teessa, jossa hakemusten määrä kasvaa, asian- tuntijoiden saaminen vaikeutuu ja yhteiskun- nan ylläpitämien toimintojen tehokkuusvaati- muksen lisääntyvät.
Pyrin seuraavassa vastaamaan Pietarisen esittämiin kysymyksiin ja korjaamaan kirjoi- tuksessa olevia vääriä käsityksiä. Käsittelen asi- aa kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toi- mikunnan näkökulmasta, mutta suurelta osin asiat voidaan yleistää koskevaksi koko Suomen Akatemiaa.
Tutkijan urakehitys
Tutkijanuraan liittyvät ongelmat ovat jo pitkään olleet tiedepoliittisessa keskustelun keskiössä.
Tohtoreiden määrän nopea kasvu on tehnyt täs- tä kysymyksestä entistä ajankohtaisemman.
Suomen Akatemia on tehnyt paljon erilai- sia toimenpiteitä tutkijanuran edistämiseksi.
Viimeisen 10 vuoden aikana Akatemian toimi- en painopiste on siirtynyt yhä enemmän väitös- kirjan jälkeiseen vaiheeseen. Siihen on vaikut- tanut muun muassa tutkijakoulu järjestelmän perustaminen. Vuonna 1997 Suomen Akatemia perusti rahoitusmuodon, joka suunnattiin täl- le tutkijaryhmälle. Aluksi puhuttiin post doc -paikoista, mutta pian nimi suomennettiin tut- kijatohtorin paikaksi. Tästä rahoitusmuodosta
Suomen akatemian rahoitusperiaatteista Pietariselle
Arto Mustajoki
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
47
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
on tullut sittemmin kiinteä osa suomalaista tut- kimusrahoitusjärjestelmää. Akatemian muista toimenpiteistä mainittakoon akatemiatutkijoi- den kauden muuttaminen kolmivuotisesta vii- sivuotiseksi.
Tutkijanuraan liittyviin ongelmakohtiin on pyritty keksimään uusia ratkaisuja myös eri yli- opistoissa. Kansleri Eero Vuorion johdolla on toiminut opetusministeriön asettama työryh- mä, joka pohtii kysymystä osana valtakunnal- lista tutkimuspolitiikkaa. Tätä kirjoitettaessa työryhmän ei ole vielä jättänyt lopullista mie- tintöään.
Tutkijanurasta puhuttaessa on tärkeää pitää mielessä siihen liittyvä ratkaisematon dilem- ma: toisaalta tutkijan omasta näkökulmasta on tärkeää taata tutkimusmahdollisuuksien jatku- vuus, toisaalta sekä tutkimusrahoituksessa että yliopistollisten virkojen täytössä lähdetään sii- tä, että avoin kilpailu on paras laadun tae. Näitä kahta tavoitetta on mahdotonta toteuttaa yhtä aikaa. Jos rakennamme tutkijalle valmiita put- kia assistentuureista tai jakokoulutuspaikoista professuureihin, tukimme samalla uramahdol- lisuudet kaikilta muilta yrittäjiltä. Jos taas koko tutkijaura perustuu tiheästi järjestettäviin kil- pailutilanteisiin, epävarmuus tulevaisuudesta voi karkottaa parhaat tutkijavoimat muualle.
Kaiken kaikkiaan tutkijanura syntyy eri toi- mijoiden yhteisvaikutuksena. Tärkein rooli on yliopistoilla. Omia mahdollisuuksiaan pyrkivät tarjoamaan Suomen Akatemian ja erilaiset tut- kimuslaitokset. Akatemia antaa kuitenkin aina vain määräaikaista tutkimusrahoitusta, joten sen antaman rahoituksen varaan tutkijanuraa ei voi rakentaa.
Akatemian periaatteisiin ei kuulu – ainakaan tällä hetkellä – tutkijanuraan liittyvien rahoitus- instrumenttien ketjuttaminen, vaan toimikunti- en päätökset perustuvat hakemusten keskinäi- seen arviointiin kulloisessakin kilpailutilantees- sa. Akatemiatutkijoita vertailtaessa ei siis käy- tetä valintakriteerinä sitä, että hakijalla on juu- ri päättymässä tutkijatohtorin kausi. Samalla ta- valla akatemiaprofessuureja valittaessa ei anne- ta minkäänlaista etusijaa niille hakijoille, joilla akatemiatutkijan kausi päättyy. Yksittäisten ha- kijoiden näkökulmasta rahoitusmuotojen linkit- täminen olisi tietysti toivottavaa, mutta yleisen tutkimuspolitiikan kannalta olisi väärin, että suosittaisiin niitä, jotka ovat jo saaneet Akate- mian rahoitusta.
Tässä yhteydessä on syytä vielä selventää usein esitettyä kysymystä akatemiatutkijoiden ja akatemiaprofessoreiden jatkokausista. Toimi-
kunnilla saattaa olla hieman erilaisia tulkintoja asiasta, mutta yleisenä periaatteena on se, että jatkokautta hakevalta edellytetään jonkin ver- ran enemmän ansioita kuin ensimmäistä kautta hakevalta. Tällä tavalla pyritään luomaan vaih- tuvuutta näihin tutkijoiden piirissä hyvin ha- luttuihin virkoihin. Linjaus on oikeudenmukai- nen myös siinä mielessä, että toista kautta ha- kevalla on ollut mahdollisuus paneutua tutki- musyöhön usean vuoden aikana.
Tutkijatohtorin paikkojen täytössä Pietari- nen näkee epäloogisuutta Akatemian toimissa ja annetussa informaatiossa jatkokausien suh- teen. Taustalla on Akatemian tekemä ”instru- menttiremontti”, jota Pietarinen ei ole huoman- nut. Akatemia on hiljattain siirtyy 2 vuotta + 2 vuotta -rahoituksesta kolmivuotiskausiin.
Hankkeiden ja virkojen valintaperusteista
Puhuessaan Akatemian päätösten perusteis- ta Pietarinen käyttää käsitettä ”reviiriajattelu”.
Hänen mielestään ”menettely turvaa sen, että monen eri tieteenalan edustajat pääsevät osal- liseksi rahoituksesta, samoin kuin tutkijat maan eri korkeakouluissa, mutta hintana on osittai- nen luopuminen siitä Akatemian julkituomas- ta tavoitteesta, että tuetaan parhaita tutkijoita ja tutkimusryhmiä.” Hän esittää väitteittensä tu- eksi tilastoja koskien hyväksyttyjen hakemus- ten jakautumista yliopistojen ja sukupuolen mukaan sekä hakijoiden vieraskielisten julkai- sujen määrää ja esiintymisiä kansainvälisissä konferensseissa. Voidakseni kommentoida kir- joittajan väitteitä ja oikaista niissä olevia käsi- tyksiä, käyn seuraavassa lyhyesti läpi Akatemi- an käyttämät prosessit hakemusten käsittelyssä
Koska Akatemian tavoitteena on rahoittaa mahdollisimman korkeatasoista ja innovatii- vista tutkimusta, rahoituspäätökset perustuvat keskeisesti asiantuntijoiden suorittamaan ar- vioon. Asiantuntijoiden tulee olla jäävittömiä ja mahdollisimman korkeatasoisia. Arvioinnin käytännön toteuttamisessa kulttuurin ja yhteis- kunnan tutkimuksen toimikunta on viime vuo- sina omaksunut muiden toimikuntien hyväksi havaittuja menettelytapoja. Tämä on merkinnyt siirtymistä enenevässä määrin kotimaisista asi- antuntijoista ulkomaisiin ja yksittäisistä asian- tuntijoista paneeleihin. Myös kulttuurin ja yh- teiskunnan tutkimuksen toimikunnan koke- mukset uusista käytännöistä ovat pääosin po- sitiivisia.
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
Asiantuntijoiden keskeinen arviointikoh- de on tutkimushankkeen innovatiivisuus ja to- teuttamiskelpoisuus. Heiltä pyydetään arvioita myös hakijan aikaisimmista meriiteistä. Tässä yhteydessä he ottavat huomioon luonnollises- ti hakijan julkaisutoiminnan mutta ei sillä taval- la mekaanisesti kuin mitä Pietarinen tekee. Rat- kaisevaa ei ole vieraskielisten julkaisujen mää- rä, vaan julkaisujen laatu, mistä yleensä jo jul- kaisufoorumi kertoo jotakin. Asiantuntijat an- tavat arvion myös hakijan kotimaisista ja ulko- maisista yhteistyöverkostoista.
Hakijan aikaisemmat ansiot ovat toki tärkeä indikaattori kun arvioidaan tutkimussuunni- telman toteuttamiskelpoisuutta ja odotettavis- sa olevien tutkimustulosten merkitystä Toisaal- ta tutkimusmeriitit itsessään ei ole tae hyvästä tutkimussuunnitelmasta. Toimikunnan tekemä rahoituspäätös ei ole siten palkinto jo tehdystä työstä, vaan sen avulla rahoitetaan tulevaa tut- kimusta.
Toimikunnan käsitellessä hakemuksia kes- keisenä valintakriteerinä on asiantuntijalausun- noissa annettu numeerinen ja kirjallinen arvio.
Toimikunnan on kuitenkin myös kyettävä nä- kemään asiantuntijalausunnon taakse ja tarvit- taessa kalibroitava eri paneelien antamia lau- suntoja. Niin tapahtuu esimerkiksi silloin jos toimikunta havaitsee paneeleiden tai yksittäis- ten asiantuntijoiden käyttäneen annettua as- teikkoa eri tavoin. Muistan yhden tapauksen, jossa toimikunnan käsittelyssä korjattiin poik- keuksellisen tiukan fi losofi an paneelin antamia pisteitä ylöspäin, koska muuten yksikään fi lo- sofi an alan hanke ei olisi mennyt läpi.
Hakijan sukupuoli tai tutkimuspaikka voi- daan tietyssä tilanteessa ottaa huomioon, mut- ta kyse ei ole reviiriajattelusta siten, että naiset yrittäisivät ajaa läpi naishakijoita ja Turun yli- opiston edustaja omasta yliopistosta tulleita ha- kemuksia, vaan tasapuolisuuperiaatteen nou- dattamisesta. Tämän selventämiseksi otan esi- merkin, jota käytin Oikeuskulttuurin päivil- lä. Olettakaamme, että oikeustiedettä käsittele- vissä hakemuksista kolme parhaan arvioin saa- neet ovat tällä kertaa Lapin yliopistosta. Asian- tuntijat ovat arvioineet kaksi seuraavaksi paras- ta hanketta yhtä hyviksi. Toinen niistä on Lapin yliopistosta, toinen Helsingin yliopistosta. Täl- laisessa tilanteessa voidaan käyttää tasapuo- lisuuskriteeriä ja antaa rahoitus Helsingin yli- opistosta tulleelle hankkeelle.
Pietarisen esittämät yliopisto- ja sukupuolija- kaumat läpimenneiden hakemusten osalta ovat kiinnostavia. Oikean kuvan asiasta saa kuiten-
kin vasta kun vertaa läpimenneiden ja hyväk- syttyjen hakemusten määrää ja ottaa tarkastel- tavaksi useamman hakukerran. Toimikuntam- me on tehnyt tällaista seurantaa. Sukupuolen osalta läpimenoprosenteissa ei ole merkittäviä eroja. Yliopistojen välillä erot ovat jonkin ver- ran suuremmat. Korkeimmat läpimenoprosen- tit meidän toimikunnassamme ovat viime vuo- sina olleet Jyväskylän yliopistolla, mutta senkin osalla on suurta hakukohtaista vaihtelua.
Kysymys tieteenalojen tasapuolisesta kohte- lusta on kaikkein vaikein. Toisaalta Akatemian tehtävänä on rahoittaa laaja-alaisesti eri tieteen- aloilla tapahtuvaa tutkimusta, toisaalta rahio- tuspäätöksen perustana pitää olla tutkimuksen korkea laatu. Laadun arvioinnissa tiedeyhteisön laajasti hyväksymä peer review -menettely läh- tee siitä, että matemaatikot arvioivat matema- tiikkaan liittyvää tutkimusta ja sosiologit sosio- logiaan liittyvää tutkimusta. Tässä käytännös- sä on omat huonot puolensa, koska se saattaa ruokkia reviiriajattelua ja tieteenalan umpioitu- mista. Voihan olla, että koko tieteenala on ”vää- rässä”. Tästä käytännöstä on myös seurauksena se, että yhden paradigman tieteenaloilla, jois- sa käsitys hyvästä tieteestä on yhtenäinen, on helpompi saada korkeimpia arvosanoja kuin tieteenaloilla, joiden perusolemukseen kuuluu erilaisten näkemysten ja koulukuntien välinen väittely. Vertaisarviointia pidetään kuitenkin luotettavimpana keinona määritellä tutkimuk- sen taso, oli sitten kyseessä lehdessä julkaista- va artikkeli, virka yliopistossa tai tutkimuksen rahoittajan päätös. Tähän viime kädessä nojaa myös Akatemian rahoituspolitiikka.
Hakemusten arvioijat pyrkivät tekemään työnsä mahdollisimman hyvin ja objektiivises- ti, mutta olisi väärin väittää, etteikö siihen liit- tyisi myös subjektiivisia piirteitä – ihmisen toi- minnastahan on kyse. Yksi potentiaalinen riski liittyy tarpeeseen tukea oman tieteenalan tutki- joita antamalla heille kauttaaltaan korkeita ar- vosanoja. Tätä hillitsee kuitenkin edellä mainit- tu arvosanojen kalibrointi ja toimikunnan oma harkinta eri alojen painotuksesta. Tässäkään yhteydessä ei voida puhua reviiriajattelusta, vaan eri tieteenalojen tarpeiden huomioon otta- misesta. Tässä yhteydessä on syytä vielä korja- ta eräs sitkeä käsitys. Tekemämme tilastot eivät tue usein esitettyä väitettä, että alat, joilta olevia tutkijoita ei ole toimikunnassa, pärjäävät muita aloja huonommin.
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
49
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 1 / 2 0 0 6
Hakijat A, B ja C
Professori Pietarinen päättää kirjoituksensa kol- men hakijan vertailuun ja siitä tehtäviin johto- päätöksiin. Vertailua on vaikea kommentoi- da täsmällisesti, koska ei ole selvää, millaisis- ta konkreettisista hakijoista on kyse. Hakijan A:n kohdalla se on jotenkin arvattavissa, mut- ta muiden osalta ei. Yleisiä huomioita voidaan kuitenkin tehdä. On heti todettava, että Pietari- sen analyysi on kaiken kaikkiaan hataralla poh- jalla, sillä hänen käytössä ei ole ollut arvioinnin tärkeimpiä elementtejä, tutkimussuunnitelmaa ja asiantuntijalausuntoja. Ne ovat julkisuuslain- säädännön nojalla vain asianosaisjulkisia.
Pietarisen mukaan hakijan A olisi pitänyt saada rahoitus eikä hakijoiden B ja C, koska hä- nellä on selvästi enemmän vieraskielisiä julkai- suja ja kongressiesitelmiä. Tässä yhteydessä hän käyttää muun muassa ilmaisuja ”on täysin sel- vää, etteivät päätökset ole perustuneet ensisijai- sesti hakemusten tieteellisen tason arviointiin”, hakijoiden ansioita ei ”vertailla toisiinsa kun- nolla prosessin missään vaiheessa”. Nämä väit- teet eivät pidä paikkaansa. Toimikunnan pää- tökset tässä tapauksessa, kuten muutenkin, pe- rustuvat asiantuntijoiden suorittamaan vertais- arviointiin edellä kuvatulla tavalla.
En tiedä, miltä aloilta Pietarisen mainitsemat hakijat B ja C ovat. Otan joka tapauksessa opet- tavaisen esimerkin eri alojen tutkijoiden ansioi- den vertaamisen vaikeudesta. Kun toimikun- tamme käsitteli erästä akatemiaprofessoreiden hakua, teimme koemielessä toiselle kierroksel- le päässeiden hakijoiden osalta sitaatioanalyy-
sin. Kuten oli odotettavissa, tulokset paljastivat tieteenalojen huiman eron. Erästä alansa ehdo- tonta huippua edustavaa tutkijaa oli siteerat- tu kerran, joitakin hakijoita satoja kertoja. Jos käyttäisimme tätä kriteeriä virantäytössä, lähes kaikki paikat menisivät psykologeille.
Vaikka en siis voi yksilöidysti eritellä kysei- seen valintatilanteeseen johtaneita perusteita, koska en tiedä keistä hakijoista on puhe, toden- näköisin selitys tehdylle ratkaisulle on se, että B:n ja C:n tutkimussuunnitelmat ovat saaneet paremman asiantuntija-arvion kuin A:n tutki- mussuunnitelma.
Yhteen Pietarisen retoriseen kysymykseen on syytä vielä vastata. Hän parahtaa: en tiedä, kuinka paljon A:n kaltaisia erityisen ansioitu- neita hakijoita on hylätty. Ikävä kyllä on pal- jon erityisen ansioituneita hakijoita, jotka eivät saa rahoitusta Suomen Akatemialta pelkästään sen vuoksi, että jaettava rahamäärä ja virkojen määrä on aivan liian pieni hyvien hakemusten määrään verrattuna. Akatemiatutkijoiden osal- ta läpimenoprosentit ovat laskeneet kaikilla toi- mikunnilla jo alle 15 prosentin. Tämä on hyvin huolestuttava seikka koko suomalaisen tutki- musrahoituksen näkökulmasta. Tilanteesta seu- raa suunnaton määrä turhaa työtä niin tutkijoil- le kuin tutkimusrahoituksesta päättäville. Pit- källä tähtäyksellä tutkimusrahoituksen niuk- kuus voi heijastua negatiivisesti myös tutkijan- uran houkuttelevuuteen.
Kirjoittaja on Suomen Akatemian Kulttuurin ja yh- teiskunnan tutkimuksen toimikunnan puheenjohta- ja ja hallituksen jäsen.
Vesa Puuronen peräänkuuluttaa Tieteessä ta- pahtuu -lehdessä 8/2005 sosiologian maail- mankuvan systemaattista päivittämistä. Rat- kaisuksi hän tarjoaa fysiikasta lainattuja ide- oita ilmiöiden epälineaarisuuden huomioi- misesta, vanhojen systeemiteorioiden uudel- leenlukemista sekä muun muassa supertieto- koneiden varaan rakentuvaa tapaa tehdä en- nustuksiin perustuvaa tutkimusta. Jotta tämä – käsittääkseni sosiologian yhteiskunnallis- ta relevanssia koskeva puheenvuoro – saatai-
siin kiinnittymään akateemiseen todellisuu- teen, on syytä tehdä lyhyt ekskursio sosiologi- an teoreettismetodologisiin lähtökohtiin sekä niiden empiirisiin implikaatioihin.
Alun perin Emile Durkheimin esittämän me- todisäännön ”sosiaalista selitettäköön sosiaali- sella” sisäisistä ristiriidoista on keskusteltu so- siologiassa jo sata vuotta. Ideana ja lähtökohta- na tämä metodisääntö on silti nykysosiologias- sakin verrattain hyväksytty. Esimerkiksi sosiaa-
