TREATMENT OF BORDERLINE PERSONALITY DISORDER
Minttu Lahtinen Opinnäytetyö
Lääketieteen koulutusohjelma Itä-Suomen yliopisto
Lääketieteen laitos Helmikuu 2012
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Terveystieteiden tiedekunta Lääketieteen koulutusohjelma
LAHTINEN, MINTTU R.: Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito Opinnäytetyö, 29 sivua ja 2 liitettä (2 sivua)
Opinnäytetyön ohjaaja: kliininen opettaja Pasi Ahola Helmikuu 2012
_________________________________________________________________________
Avainsanat: epävakaa persoonallisuushäiriö, käypä hoito, psykoterapia, biologiset hoito- muodot
Epävakaa persoonallisuushäiriö on merkittävästi potilaan toimintakykyä heikentävä häiriö, jolle ominaista on tunne-elämän epävakaus, käyttäytymisen säätelyn häiriö ja alttius vuorovaikutussuhteiden ongelmiin. Itsetuhoisen käyttäytymisen vuoksi häiriöön liittyy myös suurentunut kuolleisuus. Häiriöön liittyy myös suuri komorbiliteetti muille psykiatrisille häiriöille, kuten masennukselle.
Epävakaan persoonallisuushäiriön esiintyvyys väestössä on noin 0,6 %, mutta esimerkiksi terveyskeskuksen potilaista 6 % kärsii häiriöstä, joten se kuormittaa terveydenhuoltojärjestelmää laajasti. Aikaisemmin häiriötä pidettiin melko pysyvänä, mutta viime aikoina sen hoitotulosten on havaittu olevan hyviä. Häiriön piirteet vähenevät melko nopeasti hoidon myötä vaikka toimintakyvyn koheneminen on hitaampaa.
Tärkein hoitomuoto häiriöstä kärsivälle on psykoterapia. Erityisesti epävakaata persoonallisuushäiriötä varten on kehitelty strukturoituja psykoterapioita, joiden tuloksellisuutta on tutkittu osin vielä rajallisesti. Tärkeää psykoterapiassa on ottaa huomioon riskienhallinta erityisesti itsetuhoisen käyttäytymisen vuoksi. Psykoterapia toteutuu pääsääntöisesti polikliinisesti, mutta myös päiväsairaalahoidoista on tuloksellisia tutkimuksia.
Lääkehoitoa käytetään samaan aikaan esiintyvien muiden psykiatristen häiriöiden kuten masennuksen hoidossa. Erityisesti neurolepteistä ja SSRI-lääkkeistä näyttäisi olevan hyötyä masennuksen ja ahdistuksen hoidossa häiriöstä kärsivillä. On varottava tarkoituksetonta monilääkitystä.
Tämän työn tarkoituksena oli tehdä katsaus epävakaan persoonallisuushäiriön hoidon nykytilaan, pohjaten Suomen, Yhdysvaltojen ja Iso- Britannian käypä hoito -suosituksiin.
SISÄLTÖ
1. JOHDANTO… … … ...… … … ...4
2. PSYKOTERAPEUTTINEN HOITO… … … .… … … 6
2.1. Yleistä...6
2.2. Kognitiiviset psykoterapiat...8
2.2.1. Dialektinen käyttäytymisterapia...8
2.2.2. Skeemakeskeinen psykoterapia...10
2.2.3. Kognitiivis-analyyttinen psykoterapia...11
2.2.4. Kognitiivis-evolutionistinen psykoterapia...12
2.3. Psykodynaamiset psykoterapiat...13
2.3.1. Mentalisaatioon perustuva psykoterapia...13
2.3.2. Transferenssikeskeinen psykoterapia...14
2.3.3. Dynaamis-dekonstruktiivinen psykoterapia...15
2.4. Muut psykoterapiamuodot...15
2.4.1. Ryhmäpsykoterapia...15
2.4.2. Perheterapia...16
2.4.3. Yhteisöhoito päiväsairaalassa...17
3. LÄÄKEHOITO...18
3.1. Yleistä...18
3.2. Masennuslääkkeet...19
3.3. Anksiolyytit...19
3.4. Mieltä tasaavat lääkkeet...20
3.5. Neuroleptit...21
3.6. Muut biologiset hoidot...21
4. POHDINTA...22
LÄHTEET...24
LIITE 1. ICD-10 diagnostiset kriteerit...30
LIITE 2. DCM-IV diagnostiset kriteerit...31
1. JOHDANTO
Epävakaa persoonallisuushäiriö on potilaan toimintakykyä merkittävästi heikentävä häiriö, johon liittyy keskeisesti kolme oireulottuvuutta: tunne-elämän epävakaus, käyttäytymisen säätelyn häiriö ja alttius vuorovaikutussuhteiden ongelmiin. Häiriöstä kärsiville on ominaista vaikeus hallita äärimmäisyyksistä toiseen nopeasti vaihtelevia intensiivisiä tunnetiloja. Erityisesti tunne hylätyksi tai mitätöidyksi tulemisesta johtaa äkisti purkautuvaan kiukkuun tai impulsiiviseen käyttäytymiseen, johon usein liittyy väkivaltaisuutta, itsensä vahingoittamista tai toistuvia itsemurhayrityksiä (Larmo 2004).
Häiriön esiintyvyys väestössä on aiemmin arvioitua 1–2 % pienempi, noin 0,6 % (Coid ym. 2006). Kolme neljästä potilaasta on naisia, häiriön esiintyvyys on suurempaa alemmissa sosioekonomisissa ryhmissä ja esiintyvyys pienenee iän myötä. Tyypillisesti häiriö ilmenee nuorella aikuisiällä. Häiriö kuormittaa terveydenhuoltojärjestelmää, sillä perusterveydenhuollon potilaista 6 %, psykiatrisen avohoidon potilaista 10 % ja sairaalahoidon potilaista 20 % näyttäisi kärsivän häiriöstä (Skodol ym. 1999). 70 %:lla epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivillä liittyy tilaan muita samanaikaisia häiriöitä, kuten mieliala-, ahdistuneisuus- ja päihdehäiriöitä ja erilaisia somaattisia sairauksia (Gunderson 1994). Lisäksi epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyy suurentunut itsemurhariski. Häiriö liittyy kiinteästi huomionhakuiseen persoonallisuuteen, jota voidaan pitää häiriön lievempänä muotona (Käypä hoito 2008).
Viimeaikainen tutkimus osoittaa, että epävakaalla persoonallisuushäiriöllä on aikaisemmin luultua 69 % (Torgersen ym. 2000) pienempi periytyvyys, noin 27–35 % (Reichborn- Kjennerud ym. 2007). Traumaattisilla kokemuksilla ja kiintymyssuhdekehityksellä on tärkeä rooli, sillä biologinen tausta herkistää ympäristön vaikutuksille. Häiriöstä kärsivät ovat usein eläneet pitkään vaikeissa olosuhteissa, mutta pelkkä biologinen alttius riittänee osalla häiriön syntyyn (Paris 2003). Häiriöstä kärsivien älykkyystaso vaikuttaa olevan matalampi kuin muilla persoonallisuushäiriöpotilailla (Zanarini ym. 2003) ja muun muassa yhdessä tutkimuksessa yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa häiriön esiintyvyydeksi todettiin jopa 0 % (Coid ym. 2006).
Aikaisemmin häiriön ajateltiin olevan melko pysyvä, mutta uudempien tutkimusten mukaan ennuste näyttää paremmalle, sillä epävakaan persoonallisuushäiriön piirteet vähenevät nopeasti hoidon myötä vaikka toimintakyvyn paraneminen onkin hitaampaa.
Kymmenen vuoden kuluttua hoidetuista potilaista vain 12 % täyttää diagnoosin kriteerit (Lenzenweger ym. 2004, Zanarini ym. 2006). Tuolloin potilaat tosin täyttävät useimmiten jonkin lievemmän persoonallisuushäiriön kriteerit, mutta yli 15 vuoden kuluttua neljännes potilaista on miltei kokonaan toipunut (Paris 2003). Häiriöön liittyy merkittävä päihderiippuvuuden riski, jolloin ennuste on selkeästi huonompi.
Opinnäytetyössäni keskityn epävakaan persoonallisuushäiriön, eli ICD-10:n diagnoosin tunne-elämältään epävakaa persoonan (liite 1) tai DCM IV:n rajatilapersoonallisuushäiriön (liite 2), hoidon nykytilaan. Nykyään hoito perustuu hoitosuosituksiin, joita muun muassa Suomen Lääkäriseura Duodecim, Amerikan Psykiatriyhdistys (APA) ja Iso-Britannian National Institution for Health and Clinical Excellence (NICE) ovat julkaisseet.
2. PSYKOTERAPEUTTINEN HOITO
2.1. Yleistä
Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän hoidossa psykoterapeuttiset menetelmät ovat keskeisiä. Muita hoitoja, lähinnä lääkehoitoa, käytetään häiriöön liittyvien oireiden, kuten masennuksen ja ahdistuksen hoitoon (Käypä hoito 2008). Erilainen itseä vahingoittava käyttäytyminen on epävakaassa persoonallisuushäiriössä tavallista, joten hoidossa keskeisessä asemassa on kriisien hallinta (APA 2001). Psykoterapeuttinen hoito ilman kriisien hallintaa on mahdotonta tai epäonnistuu usein. Tavanomaista psykoterapiaa (eli strukturoimatonta, käsikirjaan perustumatonta psykoterapiaa) ilman kriisien hallintaa saavista potilaista moni keskeyttää hoitonsa nopeasti, joten hoitoperäisiä haittoja ei voida sulkea pois, mutta hiljattain on ajateltu tavanomaisen psykoterapian olevan luultua haitallisempaa häiriöstä kärsivälle (Fonagy ja Bateman 2006).
Erilaisista teoreettisista lähtökohdista huolimatta erilaiset tutkitut terapiamuodot näyttävät pyrkivän samaan lopputulokseen: jatkuvampaan ja vakaampaan kokemukseen itsestä.
Aikuisiässä ihmisen persoonallisuus kokee muutoksia ja vakaus lisääntyy iän myötä (Roberts ym. 2006). Persoonallisuushäiriöissä tämä luontainen prosessi näyttäisi tapahtuvan tavanomaista hitaammin (Cohen ym. 2005). Näyttää todennäköiseltä, että terapian vaikutus epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa liittyy luontaisen kypsymisen esteiden ja komplikaatioiden vähentymiseen.
Hoidon aluksi tulee kartoittaa hoidon tarve, pituus ja intensiivisyys (APA 2001). On tarjottava häiriöstä kärsivälle riittävän pitkäaikaista, vähintään 3 kuukautta kestävää hoitosuhdetta (NICE 2009). Lisäksi terapian tulisi olla riittävän tiivistä, jopa useita kertoja viikossa tapahtuvaa. Psykoterapian päättymisen tulisi olla strukturoitua, ja siitä tunneherkkyys ja reagointi huomioiden tulisi keskustella jo hyvissä ajoin. Lisäksi pitäisi mahdollistaa potilaan pääsy hoitoon terapian päättymisen jälkeenkin kriisien yhteydessä (NICE 2009).
Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito on pääsääntöisesti polikliinistä. Akuutisti itsetuhoisen häiriöstä kärsivän potilaan lähettäminen psykiatriseen sairaalahoitoon voi olla hyödyllistä ja vähentää itsemurhavaaraa (APA 2001). Sen sijaan krooniseen itsetuhoisuuteen liittyvän kuoleman intentioltaan lievän parasuisidin jälkeen potilaan lähettämisestä psykiatriseen sairaalahoitoon voi olla jopa haittaa (Paris 2002). Akuutti sairaalahoito kroonisessa itsetuhoisuudessa saattaa voimista itsetuhoista käyttäytymismallia ja altistaa potilasta sairaalahoidon aiheuttamalle regressiolle (Paris 2002 ja Paris 2004). Myös Amerikan psykiatriyhdistyksen käypä hoito -suosituksen mukaan krooniseen itsetuhoisuuteen liittyvän itsemurha-alttiuden tai parasuisidin hoidossa on usein tarkoituksenmukaista käyttää vähemmän intensiivistä hoitoa eli välttää sairaalahoitoa.
Hoidon tarpeen määrittämisen suhteen ensimmäisenä tulee keskittyä turvallisuuskysymyksiin suurentuneen itsemurhariskin vuoksi. Alkuarvioinnin pohjalta ratkaistaan, suositellaanko potilaalle polikliinista, päiväosasto- vai ympärivuorokautista osastohoitoa. Vasta tämän jälkeen tehdään kattavampi kartoitus potilaan tilanteesta. On tärkeää asettaa selkeä ja tarkka runko hoidolle ja varmistua, että terapeutti ja potilas ovat yhtä mieltä terapian tavoitteista. Epävakaan persoonallisuushäiriön lisäksi hoidon tulee käsittää myös muut samanaikaiset häiriöt, kuten masennus tai kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja pääpainon ratkaisevat riskiarvio ja vallitseva oireet (APA 2001).
Amerikan psykiatriyhdistyksen käypä hoito -suositus suosittaa ensisijaiseksi yksittäiseksi hoitomuodoksi joko psykoanalyyttista psykoterapiaa tai dialektista käyttäytymisterapiaa.
Suomen ja Iso-Britannian käypä hoito -suosituksissa esitetään myös muita terapiamuotoja epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa, vaikka tutkimuksia hoidoista on valmistunut vasta rajoitetusti. Näitä psykoterapioita käsitellään tässä opinnäytetyössä myöhemmin.
Toimintakyvyn heikkenemisen vuoksi moni tarvitsee myös kuntoutusta (APA 2001).
Suomen käypä hoito -suosituksen mukaan kuntoutus voi olla lääkinnällistä kuntoutusta psykoterapiana, ryhmämuotoista kurssitoimintaa tai neuropsykologista kuntoutusta esimerkiksi lukemisen vaikeuden vuoksi. Tavoitteita on erilaisia, kuten työkyvyn ylläpitäminen tai palauttaminen.
Tunneherkkyytensä vuoksi häiriöstä kärsivä potilas pettyy helposti terapeuttiinsa ja hoitosuhde voi katketa ulkonaisesti vähäpätöisestäkin syystä. Impulsiivisuus ja
loukkaantumisalttius voivat herättää myös terapeutissa voimakkaita kiukun, syyllisyyden ja avuttomuuden tunteita. Häiriön hoito siis aiheuttaa monella tapaa haasteita terveydenhuoltojärjestelmälle, mutta Iso-Britannian käypä hoito -suosituksen mukaan pelkästään diagnoosinsa vuoksi potilaalta ei pitäisi koskaan evätä mitään sosiaalista tai terveyspalvelua (NICE 2009).
2.2. Kognitiiviset psykoterapiat
2.2.1. Dialektinen käyttäytymisterapia
Dialektinen käyttäytymisterapia on kehitetty itsetuhoisten epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivien potilaiden hoitoon. Terapian kehittänyt Linehan on ajatellut häiriön johtuvan tunteiden säätelyn ongelmasta ja että hankaliin tilanteisiin yleensä huonosti sopeutuvana häiriöstä kärsivällä on keinona itsetuhoinen käytös tai muu impulsiivinen käytös (Linehan 1993). Ongelmien Linehan ajattelee johtuvan sekä biologisesta alttiudesta että lapsuuden hankalista oloista. Käyttäytymismalleja erityisesti itsetuhoisen käytöksen osalta vahvistavat välitön tunteiden kiihtyminen ja ympäristön reaktiot. Dialektista käyttäytymisterapiaa on tutkittu enemmän naisilla, joten sitä suositellaan erityisesti epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiville naisille, joiden hoidossa on tärkeintä itseään vahingoittavan käytöksen vähentäminen (NICE 2009).
Hoitomuotona dialektinen käyttäytymisterapia koostuu viikoittaisesta yksilöterapiasta ja ryhmämuotoisesta taitovalmennuksesta, mahdollisuudesta puhelinyhteyteen yksilöterapeutin kanssa kriisitilanteissa sekä tiimityönohjauksesta. Terapiassa korostuu impulsiivisen käyttäytymisen käytännönläheinen hallinta ja mentalisaatiokyvyn oppiminen yhdessä terapeutin kanssa. Yhtenä keskeisenä menetelmänä on tietoisuustaitojen opettaminen.
Yksilöterapiassa käsitellään menneen viikon tapahtumia potilaan täyttämien päiväkirja- korttien perusteella. Tapaamisiin on strukturoitu järjestys käsiteltävien aiheiden osalta: en- sin käsitellään henkeä uhkaava käytös, sitten terapiaa uhkaava käytös, elämän laatua uh- kaava käytös ja tämän jälkeen taitoja. Taitovalmennus on jaettu neljään aiheeseen, jotka kestävät yleensä muutaman viikon. Aiheita ovat tunteiden säätely, ahdistuksen sieto, inter- persoonalliset taidot sekä tietoisuustaitojen opetus. Tietoisuustaitoihin palataan myös mui- den aihealueiden välissä. Tietoisuustaidot ovat perusta muiden taitojen oppimiselle, ja ope-
tus keskittyy siihen, ettei potilas jäisi jumiin voimakkaisiin tunteisiin ja tuomitsisi itseään ja tunteitaan ja siten lopulta voimistaisi näitä tunteita. Taitovalmennukseen on olemassa Linehanin kirjoittama manuaali, joka sisältää myös potilaille annettavia osioita (Linehan, 1993b). Taitovalmennuksessa taitoja opetellaan ryhmäharjoitusten ja roolipelien avulla ja potilaille annetaan kotitehtäviä. Tiimityönohjauksessa terapeutit ja taitovalmentajat kes- kustelevat terapian kehityksestä ja sillä varmistetaan että hoito etenee. Tiimissä myös tava- llaan hoidetaan terapeuttia (Palmer 2002).
Terapiassa priorisoidaan tärkeimmäksi hoidon tavoitteeksi ehkäistä itsetuhoista käyttäytymistä. Se pyritään korvaamaan vahvistamalla terapiassa opetettuja käyttäytymismalleja. Siksi terapeutille voi tarvittaessa soittaa kriisitilanteissa, mutta itsetuhoisen käyttäytymisen jälkeen ei voi soittaa vuorokauteen, jottei se vahvistaisi itsetuhoista käytöstä. Toisena tavoitteena pyritään estämään hoitosuhdetta haittaavaa toimintaa ja lisäksi tehostamaan ahdistuneisuuden hallintaa.
Dialektinen behavioraalinen terapia oli ensimmäinen psykoterapiamuoto, jonka voitiin osoittaa olevan tuloksellista epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa satunnaistetulla verrokkitutkimuksella (Linehan ym. 1993). Tutkimuksessa sen todettiin vähentävän parasuisidisen käyttäytymisen määrää ja itsemurhayritysten lääketieteellistä vakavuutta merkitsevästi tavanomaiseen psykoterapiaan nähden (Linehan ym. 1991). Vuoden hoidon jälkeen tehdyssä seurantatutkimuksessa tulokset pysyivät samansuuntaisena (Linehan ym.
1993). Dialektinen käyttäytymisterapia on myös laajimmin satunnaistetuin kliinisin kokein tutkittu hoitomuoto epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa. Yhden tutkimuksen perusteella lääkehoidon ja dialektisen käyttäytymisterapian yhdistäminen on todennäköisesti tehokkaampaa oireiden hallinnan kannalta kuin pelkkä psykoterapia yksin (Soler ym. 2005).
Pelkkä dialektisen käyttäytymisterapian mukaisten tietoisuustaitojen opettaminen on kahdessa tutkimuksessa todettu tehokkaaksi (Koons ym. 2006 ja Miller ym. 2000).
Toisessa tutkimuksista puolen vuoden hoitojakson ja puolen vuoden seurantajakson jälkeen havaittiin lähtötasoon nähden merkittävää edistymistä vihan ilmaisujen kontrolloinnissa, tyytyväisyydessä työrooliin ja viikoittaisten työtuntien määrässä (Koons ym. 2006).
Vaikka dialektinen käyttäytymisterapia on todettu useissa tutkimuksissa tehokkaaksi hoitomuodoksi on siinä myös omat vaikeutensa. Terapia on intensiivistä ja siten vaatisi suuria investointeja, jotta se saataisiin laajaan käyttöön (Palmer 2002). Lisäksi terapia on raskasta terapeutille, onhan hänen oltava puhelimitse tavoitettavissa hätätilanteita varten myös virka-ajan ulkopuolella.
2.2.2. Skeemakeskeinen psykoterapiaa
Skeemakeskeistä terapiaa on kehitetty nimenomaan epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsiville potilaille. Se laajentaa kognitiivisen ja behavioraalisen teorian näkökulmia erityisesti kiintymyssuhdeteorian suuntaan. Teoriassa ajatellaan epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyvien neljän eri kullakin hetkellä aktiivisena olevan skeemamoodin ja siihen liittyvän selviytymisstrategian ilmenevän erityyppisinä ajattelu-, tuntemis- ja kokemistapoina sekä käyttäytymismalleina. Skeemat ovat seurausta lapsuuden täyttämättömistä emotionaalisista tarpeista ja olivat välttämättömiä lapsena selviämiseksi elinympäristössä, mutta aikuisena ne aiheuttavat ahdistusta ja masennusta aktivoituessaan kullekin skeemalle oleellisessa tilanteessa (Schmidt ja Joiner 2006).
Moodeja ovat hylätyn lapsen moodi, joka tuntee olonsa yksinäiseksi, eristäytyneeksi, väärin ymmärretyksi ja toivottomaksi, vihaisen lapsen moodi, joka tuntee itsensä turhautuneeksi ja vihaiseksi, koska hylätyn lapsen tarpeita ei ole täytetty, vetäytyvän suojautujan moodi, joka poistaa tarpeet ja tunteet sekä eristäytyy emotionaalisesti, ja rankaisevan vanhemman moodi, joka ajattelee itsensä ja muiden ansaitsevan tulla rangaistuksi ja syytetyksi. Nämä varhaiset, huonosti sopeutumista palvelevat skeemamoodit ovat varhain kehittyneitä ja vakiintuneita tapoja tulkita itseen ja muihin liittyvää tietoa (Young ym. 2003).
Epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa oleellista tavoitteina ovat eri skeemojen tunnistaminen, niiden ymmärtäminen lapsuus- ja nuoruusiän kehityksen pohjalta sekä vähittäinen lievittyminen tai korjaantuminen, dialogi moodien välillä ja dissosioituneiden tai äärimmäisten moodien asteittainen integraatio sekä terveen aikuisen moodin kehittyminen (Young ym. 2003). Toipuminen on tapahtunut, kun skeemat eivät enää hallitse potilaan elämää.
Kuten dialektisessa käyttäytymisterapiassa myös skeemakeskeisessä terapiassa potilaalle annetaan puhelinnumero, josta tavoittaa terapeutin myös virka-ajan ulkopuolella. Tämän ajatellaan antavan potilaalle kuvan, ettei hän ole yksin ilman että kukaan välittäisi hänestä, ja siten ennaltaehkäisevän kriisejä ja itsetuhoista käyttäytymistä. Tutkimustietoa ei ole valmistunut siitä, onko tällä mahdollisuudella puhelinyhteyteen terapeutin kanssa potilaan paranemista edistävää vaikutusta (Nadort ym. 2009).
Skeemakeskeistä terapiaa ja psykodynaamista transferenssikeskeistä psykoterapiaa vertaileva satunnaistettu tutkimus osoitti, että kumpikin terapia osoittautui tulokselliseksi, mutta skeemakeskeistä terapiaa saaneilla myönteiset muutokset olivat merkitsevästi suurempia kuin transferenssikeskeistä psykoterapiaa saaneilla (Giesen-Bloo ym. 2006).
Kumpikin hoito tutkimuksessa koostui kolmen vuoden ajan kahdesti viikossa toteutuneesta yksilöpsykoterapiasta ja tehosi kaikkiin oireulottuvuuksiin. Merkitsevästi enemmän väheni skeemakeskeistä terapiaa saaneiden identiteettihäiriöt, paranoidisuus, itsetuhoiset teot, impulsiivisuus, hylätyksi tulemisen pelko ja myrskyisät ihmissuhteet.
2.2.3. Kognitiivis-analyyttinen psykoterapia
Kognitiivis-analyyttisessa terapiassa epävakaan persoonallisuuden piirteiden ymmärretään heijastavan persoonallisuuden osittaista dissosiaatiota useammiksi minätiloiksi, joista kullakin on omat tunnusomaiset piirteensä. Potilas ja terapeutti pyrkivät tunnistamaan ja tutkimaan näitä vaihtuvia minätiloja tavoitteena itsehavainnoinnin ja integraation lisääntyminen. Näkökulma on osin samansuuntainen kuin skeematerapiassa.
Toinen teoria kognitiivis-analyyttisessa terapiassa on toimintasarjamalli, jonka avulla pyritään ymmärtämään tavoitteellista toimintaa. Tärkeän kohdan toimintasarjassa muodostaa toiminnan tuloksellisuuden arviointi, minkä tuloksesta riippuen pitäisi johtaa joko toimintasarjan hylkäämiseen, muokkaamiseen tai vahvistamiseen. Kuitenkin joko itseään ruokkiva ajatus toiminnasta, kuten masentuneen ajatus epäonnistumisesta joka usein johtaakin epäonnistumiseen, tai oletus siitä, että toiminta johtaa myös johonkin huonoon lopputulokseen, johtaa siihen, että huono toimintasarjamalli vahvistuu, tai hyödyllinen toiminta ei koskaan pääse tapahtumaankaan (Denman 2001).
Kognitiivis-analyyttinen terapia hyödyntää aktiivisesti epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän potilaan terapeutissaan herättämiä voimakkaita tunteita.
Potilas tavallaan pakottaa terapeuttinsa menneisyyden ihmissuhteissa oppimiinsa vastavuoroisiin rooleihin. Näiden ja muiden potilaan sen hetkisen elämän ihmissuhteiden roolien tutkiminen yhdessä terapeutin kanssa on elävä tapa oppia mentalisaatiota ja arvioida toimintojen tuloksellisuutta. Mentalisaatiolla tarkoitetaan kykyä nähdä itsensä ja toinen olentoina, joilla on omat halunsa, uskomuksensa ja päämääränsä. Ilman sitä ihminen on kyvytön ennakoimaan omia ja toisen reaktioita eri tilanteissa ja säätelemään omia tunnetilojaan. Mentalisaatio on osa ihmisen psykososiaalista kehitystä, ja on havaittavissa lapsissa noin 4–5 vuoden iässä (Larmo, 2010).
Eräässä tutkimuksessa kognitiivis-analyyttista terapiaa käytettiin 19 potilaan hoitoon.
Tuloksissa komplianssi oli hyvä, 89,47 %, ja jo hoidon alussa havaittiin potilailla psykologisen ahdistuksen vähenemistä. Persoonan integraatio, mitä hoidolla tavoitellaan, tuli vasta hoitojaksossa myöhemmin (Kellett ym. 2011). Epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa kognitiivis-analyyttisesta psykoterapiasta on julkaistu naturalistinen seurantatutkimus, jonka mukaan ennustetta huononsivat yhtä aikaa häiriön kanssa ilmenevä masennus, päihderiippuvuus, työttömyys ja syömishäiriö (Ryle ja Golynkina 2000).
2.2.4. Kognitiivis-evolutionistinen psykoterapia
Kognitiivis-evolutionistinen näkökulma laajentaa kognitiivista psykoterapiaa kiintymyssuhteiden ja interpersoonallisten motivaatiojärjestelmien suuntaan (Liotti 2002).
Sen mukaan huonosti jäsentynyt kiintymyssuhde voi johtaa siihen, että kyky tunnistaa ja reflektoida omia ajatuksia ja tunteita kehittyy vaillinaisesti (Koivisto ym. 2007). Niinpä hoidon alussa keskitytään yhteistyöhön perustuvan terapiasuhteen luomiseen ja vasta tämän jälkeen tavanomaiset kognitiiviset työtavat mahdollistuvat (Holmberg ja Karila 2001). Kognitiivis-evolutionistisesta teoriasta ei ole valmistunut tutkimuksia sen tehokkuudesta epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa.
2.3. Psykodynaamiset psykoterapiat
2.3.1. Mentalisaatioon perustuva psykoterapia
Mentalisaatio tarkoittaa kehityksellisesti syntyvää kykyä ajatella omia ja toisten mielentiloja ja itseä suhteessa muihin ihmisiin sekä kykyä käsitellä tunteita ja asioita mielensisäisesti ja ilmaista niitä (Bateman ja Fonagy 2004). Kiintymyssuhteen häiriön oletetaan voivan johtaa mentalisaation kehittymättömyyteen ja minän rakentumisen puutteellisuuteen. Bateman ja Fonagy ajattelevat affektiivisen epävakauden ja impulsiivisen olevan sekundaarisia, seurauksia mentalisaatiokyvyn vaillinaisuudesta.
Mentalisaatioon perustuva terapia pohjaa potilaan ja terapeutin välille syntyvän vanhemman ja lapsen turvallista kiintymyssuhdetta vastaavaan vuorovaikutukseen.
Potilaalla on siten mahdollisuus havainnoida terapeutin tunnetiloja ja ajatuksia ja vähitellen samaistua niihin. Asteittain potilas alkaa tehdä havaintoja itsestään ja toisesta, ja itsestään toisen mielessä (Fonagy 2000). Mentalisaatioon perustuva psykoterapia yhdistää myös yksilö- ja ryhmäterapiaa ja on määrämittaista terapiaa. Sen ajatuksena on olla terapia, joka suhteessa muihin epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon käytetyistä terapioista vaatii suhteellisen vähän lisäkoulutusta terapeutilta. Näin ollen se voisi olla mahdollisimman monen häiriöstä kärsivän saatavilla (Bateman ja Fonagy 2010).
Psykoanalyyttisesta viitekehyksestä käsin luotu hoitomalli on kliinisessä tutkimuksessa todettu tehokkaaksi. Tutkimus toteutettiin päiväsairaalaolosuhteissa ja hoitojakso tutkimuksissa kesti 18 kuukautta. 1,5 vuotta hoitojakson jälkeen itsemurhayrityksiä ja sairaalahoitojaksoja potilailla oli tavanomaista psykoterapiaa saaneeseen verrokkiryhmään verrattuna merkittävästi vähemmän (Bateman ja Fonagy 2004). Myös viiden vuoden seurantatutkimus on samasta tutkimusaineistosta valmistunut ja siinä mentalisaatioon perustuvan psykoterapian tulokset olivat verrokkiryhmään nähden merkittävästi parempia:
häiriön diagnostiset kriteerit täyttyivät 13 %:lla potilaista, kun verrokkiryhmässä kriteerit täyttyivät 87 %:lla potilaista (Bateman ja Fonagy 2008).
Bateman ja Fonagy tutkivat hoidon tuloksellisuutta avohoidossa, ja tulosten perusteella mentalisaatioon perustuva terapia näyttäisi tehokkaammalta tavanomaiseen psykoterapiaan nähden. Kummassakin ryhmässä tapahtui merkittävää paranemista, mutta sekä potilaiden
itse kokemat että kliinisesti merkittävät ongelmat, kuten itsemurhayritykset ja sairaalahoidot, vähenivät enemmän mentalisaatioon perustuvaa terapiaa saaneilla (Bateman ja Fonagy 2009).
2.3.2. Transferenssikeskeinen psykoterapia
Transferenssikeskeisessä psykoterapiassa painotetaan potilaan psykoterapeuttiin sijoittamien tunteiden analysointia. Sen tekniikka perustuu rajatilapersoonallisuusorganisaation spesifisiin kahdenvälisiin objektisuhteisiin, joita hallitsee halkomisen käyttäminen puolustusmekanismina (Kernberg ym. 1989).
Kernebergin mukaan lapsuudessa koettu yletön aggressio johtaa siihen, että itse ja tunnetasolla tärkeä toinen on jaettu mielessä hyviin ja pahoihin objektisuhteisiin.
Aggressio voi olla sisäsyntyistä tai turhautumisen seurausta. Halotut osaobjektisuhteet vaikeuttavat realistisen ja pysyvän kuvan luomista itsestä ja toisesta.
Transferenssikeskeinen psykoterapia on käsikirjaan perustuva psykodynaaminen terapia, joka toteutetaan avohoidossa 2 kertaa viikossa tapahtuvana yksilöterapiana. Halotut objektisuhteet potilas ulkoistaa (transferoi) terapiassa hoitosuhteeseen. Tämä mahdollistaa tunteiden käsittelyn tässä ja nyt vuorovaikutuksessa. Tavoitteena terapiassa on halottujen osaobjektisuhteiden integraatio ja asteittainen siirtyminen ehyiden ja vakaiden ihmissuhteiden maailmaan.
Transferenssikeskeisen terapian tuloksellisuutta on tutkittu paljon. Kuitenkin yhdessä kliinisessä tutkimuksessa on todettu kognitiivinen skeemakeskeinen psykoterapia transferenssikeskeistä merkitsevästi tehokkaammaksi epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa, mutta molemmissa hoitoryhmissä tapahtui merkittävää toipumista (Giesen-Bloo ym. 2006). Yhdessä tutkimuksessa on myös verrattu transferenssikeskeistä psykoterapiaa, dialektista behavioraalista psykoterapiaa ja psykodynaamisesti orientoitunutta psykoterapiaa. Kaikissa kolmessa ryhmässä tapahtui merkittävää toipumista, eikä merkitseviä eroja ryhmien välillä tullut (Clarkin ym. 2007). Erillinen raportti samasta
tutkimuksesta osoitti kuitenkin transferenssikeskeiseen terapiaan liittyneen merkittävää paranemista vakaiden kiintymyssuhteiden luomisessa kahteen muuhun terapiaan verrattuna (Levy ym. 2006).
2.3.3. Dynaamis-dekonstruktiivinen psykoterapia
Dynaamis-dekonstruktiivinen psykoterapia pohjaa neurotieteisiin, objektisuhdeteoriaan ja dekonstruktiiviseen filosofiaan. Terapia toteutuu viikoittaisina yksilökäynteinä, joissa käsi- tellään viimeaikaisia voimakkaita tunteita aiheuttaneita kokemuksia ja pohditaan erilaisia tapoja suhtautua näihin kokemuksiin. Lisäksi potilas-terapeuttisuhde luo lisää kokemuksia, jotka haastavat potilaan käsityksen itsestä ja muista ja auttavat kehittymään yksilönä (Gre- gory ym. 2010).
Dynaamis-dekonstruktiivisesta psykoterapiasta saattaa olla hyötyä erityisesti alkoholi- riippuvuudesta samanaikaisesti kärsivien tai alkoholia väärin käyttävien hoidossa (Käypä hoito 2008). Terapian pitkäaikaisia tuloksia on tutkittu yhdessä 30 kuukauden seurantatutkimuksessa, missä dynaamis-dekonstruktiivista psykoterapiaa saaneiden alkoholiongelmasta kärsivien potilaiden epävakaan persoonallisuushäiriön oireet ja alkoholin käyttö sekä parasuisidaalinen käyttäytyminen oli merkitsevästi enemmän vähentynyt verrokkiryhmään nähden (Gregory ym. 2010). Verrokkiryhmään nähden dynaamis-dekonstruktiivista terapiaa saaneet saivat saman verran yksilöterapiaa, mutta vähemmän ryhmäterapiaa ja dynaamis-dekonstruktiivisen terapian onkin ajateltu olevan kustannustehokasta.
2.4. Muut psykoterapiamuodot
2.4.1. Ryhmäpsykoterapia
Interpersonaalisesta ryhmäpsykoterapiasta epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa on julkaistu yksi satunnaistettu, kontrolloitu, vuoden mittainen tutkimus, jossa potilaat saivat joko 25 viikoittaista puolentoista tunnin mittaista istuntoa ja sen jälkeen viisi istuntoa 2 viikon välein tai psykodynaamista yksilöterapiaa kerran tai kahdesti viikossa. Molemmissa
ryhmissä potilaiden oireet vähenivät merkitsevästi muun muassa käyttäytymisen hallinnan ja sosiaalisen sopeutumisen lisääntymisen, sekä yleisten psykiatristen oireiden ja mielialaoireiden vähenemisen osalta (Munroe-Blum ja Marziali 1995). Koska ryhmäterapiaistunnot toteutuivat harvemmin kuin yksilöterapia ja samaan aikaan hoidettiin useaa potilasta, ajatellaan sen olevan myös kustannustehokasta.
2.4.2. Perheterapia
Perheterapiasta voi olla hyötyä ja interventio aloitetaan heti hoidon alussa perheen sopeuttamiseksi (Käypä hoito 2008). Potilaalta tulisi jo hoidon alussa tiedustella halukkuutta ottaa perhe mukaan hoitoprosessiin (NICE 2009). Terapiassa kiinnitetään huomiota erityisesti psykoedukaatioon, mikä voi vähentää perheen sisäistä vihan ja kritiikin ilmaisemista. Perheterapiassa annetaan myös tietoa häiriön hoidosta ja ennusteesta. Tavallisimpia perheiden kokemia ongelmia ovat vaikeudet kommunikaatiossa ja suhtautumisessa vihamielisiin reaktioihin sekä pelko potilaan itsemurhasta. Ainoana hoitomuotona häiriön hoidossa perheterapiaa ei suositella (APA 2001). Perheitä tulisi myös informoida mahdollisista paikallisista vertaistukiryhmistä (NICE 2009).
Järjestelmällisiä tutkimuksia perheterapian vaikuttavuudesta on tehty niukasti ja Suomen käypä hoito -suositus perustuu perheterapian osalta kliiniseen kokemukseen ja asiantuntija- arvioon. Psykoedukatiivisesta perheterapiasta on tehty yksi pieni 11 perhettä kattava tutkimus Yhdysvalloissa, missä häiriöstä kärsineen sairaalahoidon käyttö ja itsetuhoinen käyttäytyminen vähenivät. Heidän tunne-elämässä tapahtui myös vakaantumista ja ihmissuhderistiriidat vähenivät (Gunderson ym. 1997). Yhdessä tutkimuksessa on myös arvioitu omaisten saamaa apua psykoedukatiivisesta perheterapiasta. 12 viikkoa kestäneen tutkimuksen tuloksia arvioitiin kuusi kuukautta hoitojakson jälkeen ja tulosten mukaan omaisten kokema kuormitus ja masennus vähenivät sekä hallinnan tunne lisääntyi (Hoffman ym. 2005).
2.4.3. Yhteisöhoito päiväsairaalassa
Eri terapiamuotoja, kuten dialektista käyttäytymisterapiaa ja mentalisaatioon perustuvaa terapiaa on tutkittu myös päiväsairaalaolosuhteissa. Myös Suomessa Tampereella on tutkittu epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoa päiväsairaalaolosuhteissa.
Päiväsairaalahoitojakson pituus on yleensä kuukausista noin vuoteen, ja hoitoon kuuluu sekä tiiviitä päiväsairaalahoitojaksoja että polikliinisiä terapiajaksoja. Myös lyhempiä, alkaen 5 päivän mittaisia päiväsairaalahoitojaksoja on tutkittu (Yen ym. 2009).
Yen työryhmineen tutki häiriöstä kärsiviä naisia, jotka olivat päiväsairaalahoidossa 5 päivää, aina aamun kello yhdeksästä iltapäivän kello puoli neljään. Hoitopäivä alkoi ryhmämuotoisella tietoisuustaitojen opetuksella, mitä seurasi ryhmäterapiaa jostakin häiriön keskeisestä alueesta, kuten tunteiden säätelystä tai ahdistuksen siedosta.
Iltapäivästä oli psykoedukatiivista ryhmäopetusta ja ryhmässä tietoisuustaitojen opettelua.
Päiviin mahtui myös yksilöterapiaa ja lääkityksen arviointia. Hoitojakson jälkeen oli mahdollisuus osallistua valinnaiseen avohoidon ryhmäopetukseen, jonka kesto oli 6 kuukautta. Potilaista 87 % käytti tämän mahdollisuuden. 3 kuukauden seurannan jälkeen potilailla havaittiin merkittävää paranemista toivottomuuden ja dissosiaation suhteen sekä masennuksen, vihan ilmaisujen ja yleisen psykopatologian suhteen. Kuitenkin oireet pysyivät kliinisesti merkittävällä tasolla, esimerkiksi masennuksen aste lieveni vakavasta masennuksesta keskivaikeaan masennukseen. Lyhyestäkin hoitojaksosta tutkimuksen mukaan on hyötyä, mutta tutkijat ovat sitä mieltä, että suuri hyöty on myös siinä, että suurin osa potilaista jatkaa avohoitoon vapaaehtoisesti (Yen ym. 2009).
Gratz työryhmineen tutki puolestaan 8 viikon päiväsairaalahoitojakson ja sitä seuranneen tiiviin avohoitojakson vaikutuksia epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivillä. 18 kuukauden hoidon aikana potilailla tapahtui merkittävää paranemista mielialojen ja tunteiden säätelyssä, sekä oireiden vakavuudessa. Myös parasuisidaalinen käytös väheni.
Kuitenkaan merkittävää parannusta yleiseen toimintakykyyn tai elämänlaatuun ei tapahtunut (Gratz ym. 2006).
Tampereella toimii Jorma Tähkän johdolla epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon suunnattu päiväsairaala. Siellä hoito koostuu omahoitajan antamasta yksilöterapiasta 2 kertaa viikossa sekä yhteisöryhmäterapiasta 3 kertaa viikossa. Yksilöterapiassa annetaan
objektisuhdeteorian mukaisesti potilaan luoda toimiva kiintymyssuhde terapeutin kanssa, jolloin persoonan kesken jäänyt kehitys voi edetä. Yhteisöryhmissä on mahdollisuus taitojen harjoittelemiseen ja oppimiseen vuorovaikutuksessa olemisen ja toisten vuorovaikutusten seuraamisen kautta. Hoitosuunnitelma tehdään noin 3 kuukauden hoidosta päiväsairaalassa, mitä usein seuraa noin vuoden mittainen kerran viikossa tapahtuva psykoterapia (Tähkä 2009). Hoidon tuloksellisuudesta on meneillään seurantatutkimus, jonka alustavissa tuloksissa on viitteitä merkittävästä paranemisesta potilaiden minäkuvassa, henkisessä ja fyysisessä hyvinvoinnissa, mielialassa ja elämänhallinnassa (Vikeväinen-Tervonen 2005). Jorma Tähkä on julkaissut myös yhden tapausselostuksen hoidon tuloksesta (Tähkä 2009).
3. LÄÄKEHOITO
3.1 Yleistä
Farmakologinen hoito epävakaata persoonallisuushäiriötä sairastavilla on yleistä.
Yhdysvalloissa tehty laaja tutkimus osoitti, että jossain vaiheessa hoitoa häiriöstä kärsivistä 10 %:lle oli määrätty neurolepti, 27 %:lle mieltä tasaava lääke, 35 %:lle anksiolyytti ja 61
%:lle masennuslääke (Bender ym. 2001). Pitkittäisellä tutkimuksella pystyttiin osoittamaan, että 75 %:lla häiriöstä kärsivistä on jossain vaiheessa hoitoa vähintään kaksi lääkettä käytössä samanaikaisesti (Zanarini ym. 2003). Lääkehoitoon liittyy siis polyfarmasian riski, erityisesti yritettäessä lievittää hyvin erilaisia epävakaan persoonallisuushäiriön psykiatrisia oireita.
Amerikan psykiatriyhdistyksen käypä hoito -suositus painottaa Suomen ja Iso-Britannian käypä hoito -suositusta enemmän lääkehoidon merkitystä myös epävakaan persoonallisuushäiriön oireiden, kuten affektien säätelyhäiriön ja impulssikontrollin häiriön hoitamisessa. Useissa tapauksissa potilas voisi suosituksen mukaan hyötyä psykoterapian ja lääkkeellisen hoidon yhdistelmästä. Hoito kohdennetaan yleensä joihinkin persoonallisuushäiriön olennaisiin piirteisiin tai muihin samanaikaisiin oireyhtymiin.
Tutkimusnäytön lisäksi Amerikan psykiatriyhdistyksen suositusta pohjataan kliiniselle kokemukselle ja potilastapauksille. Suomalainen käypä hoito -suositus painottaa lääkkeellistä hoitoa lähinnä muiden samaan aikaa esiintyvien häiriöiden, kuten
masennuksen hoidossa. Iso-Britanniassa lääkehoitoa ei suositella epävakaaseen persoonallisuushäiriöön kuuluvien yksittäisten oireiden tai käyttäytymismallien, kuten itsetuhoisuuden hoitoon.
3.2. Masennuslääkkeet
Monihäiriöisyyden hoidossa serotoniinin takaisinoton estäjät ovat hyödyllisiä (Käypä hoito 2008). Ne saattavat vähentää myös epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyvää masennusta, ahdistusta, mielialan vaihtelua, vihamielisyyttä, ärtyneisyyttä, impulsiivisuutta ja tahallista itsensä vahingoittamista. Useassa tutkimuksessa fluoksetiinia on tutkittu lumekontrolloidusti, mutta tutkimustulokset ovat ristiriitaisia ja tulkintaa häiritsee myös depression runsas esiintyvyys epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivillä. Tutkimusten mukaan olantsapiinin ja fluoksetiinin yhtäaikainen käyttö saattaa olla tehokkaampaa pelkkään fluoksetiiniin verrattuna (Zanarini ym. 2004).
Amerikan psykiatriyhdistyksen käypä hoito -suosituksessa suositellaan SSRI-lääkkeitä affektien säätelyhäiriön ja impulssikontrollin häiriön oireiden hoitoon. Suomalainen masennuksen käypä hoito -suositus suosittaa masennustilan tai ahdistuneisuushäiriön hoitoon epävakaalle persoonalle masennuslääkkeistä ainoastaan SSRI-lääkkeitä (Käypä hoito 2010). Trisyklisiä mielialalääkkeitä on pyrittävä välttämään niiden toksisuuden vuoksi. Iso-Britannian käypä hoito -suosituksen mukaan nuorilla ja nuorilla aikuisilla käytettynä SSRI-lääkkeisiin liittyvien lisääntyneiden itsemurha-ajatusten vuoksi (Hammad ym. 2007) haitat SSRI-lääkkeiden käytöllä saattavat olla hyötyjä suuremmat (Whittington ym. 2004).
3.3. Anksiolyytit
Anksiolyyteistä eli rauhoittavista lääkkeistä bentsodiatsepiinejä ei suositella käytettäväksi häiriöstä kärsivillä, sillä ne saattavat heikentää impulssikontrollia ja synnyttää riippuvuutta (Käypä hoito 2008). Iso-Britannian suosituksen mukaan niitä voidaan harkita osana hoitoa kriisien aikana, mutta ei yli viikoksi. Asiaa on tutkittu vain yhdessä lumekontrolloidussa tutkimuksessa, jossa alpratsolaamia saaneet häiriöstä kärsivät potilaat eivät kokeneet
hyötyvänsä lääkkeestä ja heillä esiintyi verrokkiryhmää enemmän vakavaa kontrolloimatonta käytöstä. Lievää ja keskivaikeaa kontrolloimatonta käytöstä lääkettä saaneilla esiintyi vähemmän kuin verrokkiryhmällä (Cowdry ja Gardner 1988).
Suomalainen käypä hoito -suositus ehdottaa varsinaisten anksiolyyttien vaihtoehdoiksi ahdistuksen hoitoon buspironia ja pregabaliinia, jotka ovat osoittautuneet hyviksi yleistyneen ahdistuksen hoidossa, mutta eivät aiheuta riippuvuutta.
3.4. Mieltä tasaavat lääkkeet
Antikonvulsiivoja, eli epilepsialääkkeitä, ja mieltä tasaavia lääkkeitä on tutkittu epävakaan persoonallisuushäiriön oireiden, erityisesti impulsiivisuuden ja aggressiivisuuden hoidossa.
Valproaatilla on lumekontrolloiduissa tutkimuksissa havaittu olevan potilaiden itsearvioimaa aggressiivisuutta vähentävä vaikutus (Hollander ym. 2005, Hollander ym.
2003, Frankenburg ja Zanarini 2002 ja Hollander ym. 2001). Valproaatti paransi myös potilaiden vointia lumeeseen verrattuna (Hollander ym. 2001). Myös topiramaatti (Nickel ym. 2004, 2005), karbamatsepiini (Cowdry ja Gardner 1988) ja lamotrigiini (Tritt ym.
2005) saattavat olla hyödyllisiä aggressiivisuuden ja impulsiivisuuden lievittäjiä, mutta mikään niistä ei näytä auttavan nopeisiin mielialavaihteluihin. Jälleen tutkimusten tulkintaa hankaloittaa potilaiden mahdollisten muiden psykiatristen häiriöiden rinnakkais- sairastavuus.
Amerikan psykiatriyhdistyksen käypä hoito -suosituksessa litiumin esitetään lievittävän häiriöön liittyvää impulsiivista aggressiivisuutta. Litiumia on tutkittu epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa ainoastaan yhdessä lumekontrolloidussa tutkimuksessa, missä sillä näytti olevan merkittävä vaikutus aggressiivisuuden ja itsetuhoisuuden lievittäjänä (Links ym. 1990). Tämän lisäksi amerikkalainen suositus perustuu muun muassa tapausselostuksiin. Näyttö litiumin tehosta on kuitenkin heikko ja koska litium on yliannostuksissa hyvin toksinen, ei sitä suomalaisessa käypä hoito -suosituksessa suositella epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon.
3.5. Neuroleptit
Neuroleptit eli psykoosilääkkeet saattavat lievittää useamman ulottuvuuden oireita, joita epävakaassa persoonallisuushäiriössä ovat muun muassa ohimenevät harhaluulot, aistiharhat ja –illuusiot sekä ahdistuneisuus. Iso-Britannian suosituksessa neuroleptejä ei suositella pitkäaikaiseen hoitoon epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivälle (NICE 2009).
Ensimmäisen polven neurolepteistä haloperidoli saattaa lievittää psykoosipiirteisiä epävakaan persoonallisuushäiriön oireita, kuten paranoidista ajattelua. Toisen polven neurolepteistä olantsapiinia (Bogenschutz ym. 2004, Soler ym. 2005 ja Zanarini ym. 2001) ja aripipratsolia (Nickel ym. 2006) on tutkittu lumekontrolloidusti epävakaan persoonallisuushäiriön hoidossa. Seurannassa kumpikin lääkkeistä lievitti merkitsevästi useita häiriöön liittyviä oireita, kuten masennusta, ahdistuneisuutta ja aggressiivisuutta.
Ketiapiinista häiriön hoidossa ei vielä ole riittävästi tutkimuksia
3.6. Muut biologiset hoidot
Suomen ja Iso-Britannian käypä hoito -suositukset nostavat esille myös omega-3- rasvahapot, jotka kahden satunnaistetun tutkimuksen mukaan saattavat lievittää epävakaaseen persoonallisuuteen liittyvää aggressiivisuutta ja masennusta (Zanarini ja Frankenburg 2003, Hallahan ym. 2007).
Suomalaisen käypä hoito -suosituksen mukaan potilastapausten perusteella on mahdollista, että opioidiantagonistit vähentävät epävakaaseen persoonallisuuteen liittyvää alttiutta tahalliseen itsensä vahingoittamiseen (APA 2001, Markovitz 2004).
Sähköhoito (ECT) ei lievitä epävakaan persoonallisuuden oireita (APA 2001). Epävakaa persoonallisuushäiriö ei kuitenkaan ole vasta-aihe masennuksen sähköhoidolle (Käypä hoito 2008).
4. POHDINTA
Epävakaan persoonallisuushäiriön ajatellaan johtuvan mentalisaatiokyvyn kehittymättömyydestä, ja ensisijaiseksi yksittäiseksi hoitomuodoksi hoitosuosituksissa esitetään häiriön hoitoon erityisesti kehiteltyjä strukturoituja psykoterapioita, erityisesti psykoanalyyttista psykoterapiaa ja dialektista käyttäytymisterapiaa, sillä näiden terapioiden tehokkuutta on toistaiseksi laajimmin tutkittu (APA 2001, Käypä hoito 2008). Tutkimusten mukaan potilas saattaa hyötyä eniten, jos psykoterapiaan yhdistetään oireisiin suunnattu lääkehoito (Soler ym. 2005). Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito kannattaa, sillä seurantatutkimuksissa on havaittu 10 vuodessa merkittävää toipumista: vain 12 % potilaista täyttää tuolloin häiriön kriteerit (Lenzenweger ym. 2004, Zanarini ym. 2006).
Toimintakyvyn paraneminen on hitaampaa, minkä vuoksi useat tarvitsevat lisäksi kuntoutusta (Käypä hoito 2008, APA 2001).
Eri teoreettisista näkökulmista huolimatta kaikki epävakaan persoonan hoitoon kehitellyistä psykoterapioista vaikuttavat tähtäävän samaan päämäärään: jatkuvampaan ja vakaampaan kokemukseen itsestä. Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito on haastavaa ja Suomessa olisi tarvetta häiriön hoitoon erikoistuneista hoitoyksiköistä (Koivisto ym.
2007). Tällainen kohdistettu ja erikoistunut hoito voisi pidemmällä aikavälillä olla myös kustannustehokasta (Bateman ja Fonagy 2004). Epävakaaseen persoonaan liittyvien muiden häiriöiden, kuten päihderiippuvuuden, hoito tulisi tapahtua samassa paikassa kuin itse persoonallisuushäiriön hoito (Käypä hoito 2008).
Haasteita hoidolle tuovat potilaan vaikeudet sitoutua hoitoon, erityisesti perinteistä psykoterapiaa saaneista terapian keskeyttäneiden osuus on ollut suuri. Itsemurhariski häiriöstä kärsivillä on suurentunut ja itsensä vahingoittaminen tavallista, joten hoidossa tärkeässä asemassa on riskien hallinta ja riskiarviointi pitäisi suorittaa säännöllisesti läpi koko hoidon (APA 2001). Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivät myös kuormittavat terveydenhuoltojärjestelmää laajasti. Hoito on haasteellista myös hoitohenkilökunnalle, sillä potilaat turhauttavat ja osa hoitomenetelmistä on hyvinkin sitovia terapeutille, kun potilas voi myös virka-ajan ulkopuolella soittaa.
Hoitohenkilökunnan kannalta tärkeää on tiimityöskentely ja työnohjaus, jotta hoidossa
eteen tulleita haastavia tilanteita saadaan purettua ja varmistetaan potilaan hoidon edistyminen. Konsultointikynnyksen pitäisi myös olla matala.
Lääkehoitoa oireiden hallinnassa tarvittaessa suositellaan, mutta sillä varauksella, ettei lähdetä hoitamaan monia erilaisia oirekokonaisuuksia ja päädytä tarkoituksettomaan monilääkitykseen (Käypä hoito 2008). Erityisesti SSRI-lääkkeistä ja neurolepteista näyttäisi olevan hyötyä aggressiivisuuden, masennuksen ja ahdistuksen hoidossa (Käypä hoito 2008, APA 2001). Litiumista näyttö on heikkoa, ja koska se on yliannostuksena toksinen, ei sitä suositella häiriöön liittyvän aggressiivisuuden hoitoon suomalaisessa hoitosuosituksessa, toisin kuin Amerikan suosituksessa. Bentsodiatsepiinit vaikuttaisivat jopa heikentävän impulssikontrollia, ja koska niihin liittyy riippuvuutta, ei niitä suositella epävakaan persoonan hoidossa (Cowdry ja Gardner 1988, Käypä hoito 2008). Myös antikonvulsiivoja käytetään häiriöön liittyvän aggressiivisuuden hoitoon.
LÄHTEET
American Psychiatric Assosiation. Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders. Text revision.
(DSM- IV- TR). 4. painos 2000. Washington, DC: American Psychiatric Association.
American Psychiatric Assosiation Practice Guidelines. Practice guideline for the treatment of patients with borderline personality disorder. American Psychiatric Association. Am J Psychiatry 2001;158:1-52.
Bateman AW, Fonagy P. Mentalization based treatment for borderline personality disorder. World Psychiatry 2010;9:11-5.
Bateman AW, Fonagy P. Psychotherapy for borderline personality disorder. Mentalization-based treatment.
Oxford University Press, 2004.
Bateman AW, Fonagy P. Randomized controlled trial of outpatient mentalization-based treatment versus structured clinical management for borderline personality disorder. Am J Psychiatry 2009;166:1355-64.
Bateman AW, Fonagy P. 8-year follow-up of patients treated for borderline personality disorder:
mentalization-based treatment versus treatment as usual. Am J Psychiatry 2008;165:631-8.
Bender DS, Dolan RT, Skodol AE, Sanislow CA, Dyck IR, McGlashan TH, Shea MT, Zanarini MC, Oldham JM, Gunderson JG: Treatment utilization by patients with personality disorders. Am J Psychiatry 2001;158:295-302.
Bogenschutz MP, George Nurnberg H. Olanzapine versus placebo in the treatment of borderline personality disorder. J Clin Psychiatry 2004;65:104-9.
Clarkin JF, Levy KN, Lenzenweger MF ym. Evaluating three treatments for borderline personality disorder:
a multiwave study. Am J Psychiatry 2007;164:922-8.
Cohen P, Crawford TN, Johnson JG, Kasen S, The children in the community study of developmental course of personality disorder, J Personality Dis 2005;19:466-86.
Coid J, Yang M, Tyrer P, Roberts A, Ullrich S. Prevalence and correlates of personality disorder in Great Britain. Br J Psychiatry 2006;188:423-31.
Cowdry RW, Gardner DL. Pharmacotherapy of borderline personality disorder. Alprazolam, carbamazepine, trifluoperazine, and tranylcypromine. Arch Gen Psychiatry 1988;45:111-9.
Denman C. Cognitive-analytis therapy. Advances in Psychiatric Treatment 2001;7:243-52.
Fonagy P. Attachment and personality disorder. Psychoanal Assoc 2000;48:1130-46.
Fonagy P, Bateman A. Progress in the treatment of borderline personality disorder. Br J Psychiatry 2006;188:1-3.
Frankenburg FR, Zanarini MC. Divalproex sodium treatment of women with borderline personality disorder and bipolar II disorder: a double-blind placebo-controlled pilot study. J Clin Psychiatry 2002;63:442-6.
Gliesen-Bloo J, van Dyck R, Spinhoven P ym. Outpatient psychotherapy for borderline personality disorder:
randomized trial of schema-focused therapy vs transference-focused psychotherapy. Arch Gen Psychiatry 2006;63:649-58.
Gratz KL, Lacroce DM, Gunderson JG. Measuring changes in symptoms relevant to borderline personality disorder following short-term treatment across partial hospital and intesive outpatient levels of care. J Psychiatr Pract 2006;12:153-9.
Gregory RJ, DeLucia-Deranja E, Mogle JA. Dynamic deconstructive psychotherapy versus optimized community care for borderline personality disorder co-occuring with alcohol use disorders: a 30-month follow-up. J Nerv Ment Dis 2010;198(4):292-8.
Gunderson JG. Building structure for the borderline construct. Acta Psychiatr Scand Suppl 1994;379:12-8.
Gunderson JG, Berkowitz C, Ruiz-Sancho A. Families of borderline patients: a psychoeducational approach.
Bull Menninger Clin 1997;61:446-57.
Hallahan B, Hibbeln JR, Davis JM ym. Omega-3 fatty acid supplementation in patients with recurrent self- harm. Single-centre double-blind randomised controlled trial. Br J Psychiatry 2007;190:118-22.
Hammad TA, Laughren T, Racoosin J. Suicidality in pediatric patients treated with antidepressant drugs.
Archives of General Psychiatry 2006;63:332-9.
Hoffman PD, Fruzzetti AE, Buteau E ym. Family connections: a program for relatives of persons with borderline personality disorder. Fam Process 2005;44:217-25.
Hollander E, Allen A, Lopez RP, ym. Apreliminary double-blind placebo-controlled trial of divalproex sodium in borderline personality disorder. J Clin Psychiatry 2001;62:199-203.
Hollander E, Swann AC, Coccaro EF, Jiang P, Smith TB. Impact of trait impulsivity and state aggression on divalproex versus placebo response in borderline personality disorder. Am J Psychiatry 2005;162:621-4.
Hollander E, Tracy KA, Swann AC ym. Divalproex in the treatmentof impulsive aggression: efficacy in cluster B personality disorders. Neuropsychopharmacology 2003;28:1186-97.
Holmberg N, Karila I. Persoonallisuushäiriöt. Kirjassa: Kähkönen S, Karila I, Holmberg N toim.
Kognitiivinen psykoterapia. Jyväskylä: Duodecim, 2001.
Kellett S, Bennett D, Ryle T, Thake A. Cognitive analytic therapy for borderlne personality disorder:
Therapist Competence and therapeutic effectiveness in routine practice. Clin Psychol Psychother 23.11.2011 (Katsottu 4.2.2012)
Kernberg O, Selzer M, Koelnigsberg H, ym. Pscychodynamic psychotherapy of borderline patients. New York: Basic Books, 1989.
Koivisto M, Keinänen M, Isometsä E. Epävakaan persoonallisuuden hoito. Aikakausikirja Duodecim 2007;123(12):1398-407.
Koons CR, Chapman AL, Betts BB, O’Rourke B, Morse N, Robins CJ. Dialectical behavior therapy adapted for the vocational rehabilitation of significantly disabled mentally ill adults. Cognitive and Behavioral Practise 2006;13:146-56.
Larmo A. Epävakaitten persoonallisuushäiriöitten psykoterapia kannattaa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2004;120:2861-3.
Larmo A. Mentalisaatio - kyky pitää mieli mielessä. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 2010;126:616-22.
Lenzenweger MF, Johnson MD, Willett JB. Individual growth curve analysis illuminates stability and change in personality disorder features. The longitutal study of personality disorders. Arch Gen Psychiatry 2004;61:1015-24.
Levy KN, Meehan KB, Kelly KM ym. Change in attachement patterns and reflective function in a randomized control trial of tranceference-focused psychotherapy for borderline personality disorder. J Consult Clin Psychol 2006;74:1027-40.
Linehan MM. Cognitive-behavioral treatment of borderline personality disorder. New York: Guilford Press 1993.
Linehan MM. Skills training manual for treating borderline personality disorder. New York: Guilford Press 1993(b).
Linehan MM, Armstrong HE, Suarez A. Cognitive-behavioral treatment for chronically parasuicidal borderline patients. Arch Gen Psychiatry 1991;48:1060-4.
Linehan MM, Heard HL, Armstrong HE. Naturalistic follow-up f a behavioral treatment for chronically parasuicidal borderline patients. Arch Gen Psychiatry 1993;50:971-4.
Links P, Steiner M, Boiago I, Irwin D: Lithium therapy for borderline patients: preliminary findings. J Personal Disord 1990;4:173-81.
Liotti G. The inner schema of borderline states and its correction during psychotherapy: a cognitive- evolutionary approach. Journal of cognitive psychotherapy: an international quarterly 2002;3:349-66.
Markovitz PJ. Recent trends in the pharmacotherapy of personality disorders. J Pers Disord 2004;18:90-101.
Miller AL, Wyman SE, Huppert JD, Glassman SL, Rathus JH. Analysis of behavioral skills utilized by suicidal adolescents receiving dialectical behavioral therapy. Cognitive ang Behavioral Practice 2000;7:183- 7.
Munroe-Blum H, Marziali E. A controlled trial of short-term group treatment for borderline personality disorder. J Person Disord 1995;9:190-8.
Nadort M, Arntz A., Smit JH, Giesen-Bloo J, ym. Implementation of outpatient schema therapy for borderline personality disorder: study design. BMC Psychiatry 2009;9:64.
National Institute for Health and Clinical Excellence and National Collaboration Centre for Mental Health.
Borderline personality disorder: treatment and management: Clinical guideline. National Institute for Health and Clinical Excellence, 2009.
Nickel MK, Muehlbacher M, Nickel C, ym. Aripiprazole in the tratment of patients with borderline personality disorder: a double-blind, placebo-controlled study. Am J Psychiatry 2006;163:833-8.
Nickel MK, Nickel C, Kaplan P, ym. Treatment of aggression with topiramate in male borderline personality disorder patients: a double-blind, placebo-controlled study. Biol Psychiatry 2005;57:495-9.
Nickel MK, Nickel C, Mitterlehner FO, ym. Topiramate treatment of aggression in female borderline personality disorder patients: a duoble-blind, placebo-controlled study. J Clin Psychiatry 2004;65:1515-9.
Palmer R. Dialectical behavioral therapy for borderline personality disorder. Adv. in Psychiatr. Treat.
2002;8:10-6.
Paris J. Chronic suicidality among patients with borderline personality disorder. Psychiatr Serv 2002;53:738- 42.
Paris J. Is hospitalization useful for suicidal patients with borderline personality disorder? J Pers disord 2004;18:240-7.
Paris J. Personality disorders over time. Precursors, course and outcome. Washington DC: American Psychiatric Publishg, 2003.
Reichborn-Kjenerud T, Czajkowski N, Neale MC, ym. Genetic and enviromental influences on dimensional representations of DSM-IV cluster C personality disorders: a population-based multivariate twin study.
Psychological Medicine 2007;37:645-53.
Roberts BW, Walton KE, Viechtbauer W. Patterns of mean-level change in personality traits across the life course: a meta-analysis of longitudinal studies. Psychol Bull 2006;132:1-25.
Ryle A, Golynkina K. Effectiveness of time-limited cognitive-analytic therapy of borderline personality disorder: factors associated with outcome. Br J Psychology 2000;73:193-210.
Skodol AE, Stout RL, McGlashan TH ym. Co-occurrence of mood and personality disorders: a report from the Collaborative Lognitudinal Peronality Disorders Study (CLPS). Depress Anxiety 1999;10:175-82.
Schmidt N, Joiner T. Global maladaptive schemas, negative life events, and psychological distress. J of Psychopath and Behav Assessm 2004;26:65-72.
Soler J. Pascual JC, Campins J ym. Duoble-blind, placebo-controlled study of dialectical behavior therapy plus olanzapine for borderline personality disorder. Am J Psychiatry 2005;162:1221-4.
Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistys ry:n asettama työryhmä. Depressio:
Käypä hoito -suositus. Helsinki: Suomalainen Lääkäriseura Duodecim, 2010.
Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin ja Suomen Psykiatriyhdistyksen asettama työryhmä. Epävakaa persoonallisuus: Käypä hoito -suositus. Helsinki: Suomalainen lääkäriseura Duodecim, 2008.
Torgersen S, Lygren S, Oien PA, ym. A twin study of personality disorders. Comprehensive Psychiatry 2000;41:416-25.
Tritt K, Nickel C, Lahmann C, ym. Lamotrigine treatment of aggression in female borderline-patients: a randomized, double-blind, placebo-controlled study. J Psychopharmacol 2005;19:287-91.
Tähkä J. Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito päiväsairaalassa. Verkkojulkaisu www.jormatahka.com.
Päivityetty 14.4.2009 (Luettu 4.2.2012)
Whittington CJ, Kendall T, Fonagy P, ym. Selective serotonin reuptake inhibitorsin childhood depression:
systematic review of published versus unpublished data. Lancet 2004;363:1341-5.
Vikeväinen-Tervonen L. Epävakaasta persoonallisuudesta kärsivien potilaiden päiväsairaalahoito Tampereella. Objektisuhdeteoriaan perustuva tuloksellisuustutkimus. Suomen lääkärilehti 2005;34:3273-7.
World Health Organization. The ICD-10 classification of mental and behavioural disorders: Diagnostic criteria for research. World Health Organization, Geneva 1993.
Yen S, Johnson J, Costello E, Simpson EB. A 5-day dialectical behavioral therapy partial hospital program for women with borderline personality disorder: predictors of outcome from a 3-month follow-up study. J Psychiatr Pract 2009;15:173-82.
Young JE, Klosko JS, Weishaar ME. Schema therapy: practioner’s guide. New York: Guilford Press, 2003.
Zanarini MC, Frankenburg FR. Olanzapine treatment of female borderline personality patients: a double- blind, placebo-controlled pilot study. J Clin Psychiatry 2001;62:849-54.
Zanarini MC, Frankenburg FR. Omega-3 fatty acid treatment of women with borderline personality disorder:
a double-blind, placebo-controlled pilot study. Am J Psychiatry 2003;160:167-9.
Zanarini MC Frankenburf FR, Hennen J, Reich DB, Silk KR. Prediction of the 10-year course of borderline personality disorder. Am J Psychiatry 2006;1632:827-32.
Zanarini MC, Frankenburg FR, Hennen J, Silk KR. The longitudinal course of borderline psychopathology:
6-year prospective follow-up of the phenomenology of borderline personality disorder. Am J Psychiatry 2003;160:274-83.
Liite 1.
ICD 10:(WHO 1993)
F60.30 Impulsiivinen häiriötyyppi Huomautukset
1. Impulsiivista häiriötyyppiä luonnehtivat etenkin tunne-elämän epävakaus ja yllykkeiden hallinnan puute.
2. Väkivaltaiset purkaukset ja uhkaava käytös ovat tavallisia, etenkin reaktiona muiden kritiikkiin.
Diagnostiset kriteerit:
1. A. Täyttää persoonallisuushäiriön (F60) yleiset kriteerit.
2. B. Kohta A ja sen lisäksi vähintään kaksi seuraavista:
3. (1) taipumus toimia hetken mielijohteesta ja seurauksia harkitsematta
4. (2) taipumus käyttäytyä riitaisasti ja joutua ristiriitatilanteisiin muiden ihmisten kanssa etenkin, jos impulsiivista käytöstä pyritään estämään tai sitä arvostellaan
5. (3) alttius vihan ja väkivallan purkauksille ja kyvyttömyys hallita niitä
6. (4) kyvyttömyys ylläpitää mitään toimintaa, joka ei tuota välitöntä palkkiota
7. (5) epävakaa ja oikukas mieliala
F60.31 Rajatilatyyppi
Huomautukset
1 Rajatilatyypillä esiintyvät useat tunne-elämän epävakaisuuden piirteet. Sille ovat ominaisia häiriöt minäkuvassa, päämäärien asettamisessa ja sisäisissä pyrkimyksissä (seksuaaliset pyrkimykset mukaan luettuina) sekä jatkuva tyhjyyden tunne. Kiihkeät ja epävakaat ihmissuhteet saattavat aiheuttaa toistuvasti tunne-elämän kriisejä. Ne voivat olla yhteydessä liialliseen pyrkimykseen välttää hyljätyksi tulemista. Nämä kriisit voivat johtaa toistuviin itsemurhauhkauksiin tai -yrityksiin tai muuhun itsetuhoisuuteen (vaikkakin tätä saattaa tapahtua myös ilman selviä ulkoisia aiheuttajia).
Diagnostiset kriteerit:
1. A. Täyttää persoonallisuushäiriön (F60) yleiset kriteerit.
2. B. Diagnoosin F60.30 osiosta B. esiintyy vähintään kolme ja lisäksi ainakin kaksi seuraavista:
3. (1) minäkuvan, sisäisten pyrkimysten ja seksuaalisen suuntautuneisuuden epävarmuus ja häiriintyneisyys
4. (2) taipumus intensiivisiin ja epävakaisiin ihmissuhteisiin ja niiden myötä tunne- elämän kriiseihin
5. (3) liiallinen hylätyksi tulemisen välttäminen
6. (4) toistuvaa itsensä vahingoittamista tai sillä uhkailua
7. (5) jatkuva tyhjyyden tunne
Liite 2.
DSM-IV (APA 2000)
301.83 Rajatilapersoonallisuushäiriö1)
Laaja-alaista ihmissuhteisiin, minäkuvaan ja affekteihin liittyvää epävakautta ja huomattavaa impulsiivisuutta. Alkaa varhaisaikuisuudessa ja esiintyy monissa yhteyksissä vähintään viidellä seuraavista tavoista.
1. 1. Kiihkeitä yrityksiä välttyä todelliselta tai kuvitellulta hylätyksi tulemiselta. (Huom. Älä ota huomioon itsetuhoista käyttäytymistä tai itsensä viiltelyä yms. vahingoittamista (kriteeri 5)
2. 2. Epävakaita ja intensiivisiä ihmissuhteita, joita luonnehtii äärimmäisen ihannoinnin ja vähättelyn vaihtelu
3. 3. Identiteettihäiriö: merkittävästi ja jatkuvasti epävakaa minäkuva tai kokemus itsestä
4. 4. Impulsiivisuus ainakin kahdella potentiaalisella itselle vahingollisella alueella (esimerkiksi tuhlaaminen, seksi, kemiallisten aineiden käyttö, holtiton liikennekäyttäytyminen,
ahmiminen). Huom. älä ota huomioon itsetuhoista käyttäytymistä tai itsensä viiltelyä ym.
vahingoittamista (kriteeri 5)
5. 5. Toistuva itsetuhoinen käytös, siihen viittaavat eleet tai uhkaukset tai itsensä viiltely ym.
vahingoittaminen
6. 6. Affektiivinen epävakaus, joka johtuu mielialan merkittävästä reaktiivisuudesta
(esimerkiksi intensiivinen jaksoittainen dysforia, ärtyneisyys tai ahdistuneisuus, joka kestää tavallisesti muutamia tunteja ja vain harvoin muutamaa päivää kauemmin)
7. 7. Krooniset tyhjyyden tuntemukset
8. 8. Asiaankuulumaton, voimakas suuttumus tai vaikeus kontrolloida suuttumusta (esim.
toistuva äkkipikaisuus, jatkuva vihaisuus, toistuva tappeleminen)
9. 9. Hetkellinen stressiin liittyvä paranoidinen ajattelu tai vakava dissosiatiivinen oireilu
1)Rajatilapersoonallisuushäiriön kategoria perustuu alun perin (DSM-III) John Gundersonin luomiin tutkimuskriteereihin
