”Et sit ku oltii niinku muututtu semmosiks tuhkimoiks” - alaikäinen omaishoitajuus ja neuvottelu perheen ja lapsi- vanhempi-suhteen normaaliuksista ja poikkeavuuksista
Outa-Annukka Vatanen-Muotka Psykologian kandidaatin ja maisterin koulutusohjelma Itä-Suomen Yliopisto Filosofinen tiedekunta Psykologian oppiaine 18.10.2021
Itä-Suomen Yliopisto, Filosofinen tiedekunta
Psykologian laitos
Psykologian kandidaatin ja maisterin koulutusohjelma
Vatanen-Muotka, O-A.: ”Et sit ku oltii muututtu semmosiks tuhkimoiks” – alaikäinen omaishoitajuus ja neuvottelu perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen normaaliuksista ja poikkeavuuksista
Pro gradu -tutkielma, 99 sivua, 3 liitettä (10 sivua) Maija Korhonen,
Elokuu 2021
Avainsanat: alaikäiset omaishoitajat, narratiivis-diskursiivinen psykologia, kriittinen perhetutkimus, konstruktionistinen perhetutkimus, nuori hoivaajuus, normaalius, poikkeavuus, positio, moraalinen järjestys, selonteot
TIIVISTELMÄ
Tutkimuksen tavoitteena oli lisätä tietoa Suomessa lähes tutkimattomasta alaikäisen omaishoitajuuden ilmiöstä. Teoreettisesti tutkimus paikantui konstruktionistisen perhetutkimuksen sekä kriittisen perhetutkimuksen kentälle. Keskeisiä käsitteitä olivat moraalinen järjestys, selonteko ja positio. Tutkimuksessa kysyttiin, millaisten kerronnallisten teemojen kautta haastateltavat tekivät tulkintoja itsestään ja poikkeavaksi määrittyvästä perhetilanteestaan. Lisäksi selvitettiin, millaisia positioita he ottavat alaikäisinä omaishoitajina, miten he näissä positioissa selittävät normaalin perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen
moraalisten järjestysten rikkoutumista sekä millaisia perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen moraalisia järjestyksiä selonteot kutsuvat esiin. Tutkimuksen aineistona oli viisi ALISA-
projektin nuorten aikuisten vertaisryhmään osallistuneiden kanssa vuosina 2018-2019 tehtyä teemahaastattelua. Alaikäisen omaishoitajuuteen liittyvien tulkintojen tutkimiseen sovellettiin narratiivis-diskursiivista analyysia.
Omaa perhetilannetta reflektoidessaan ja selittäessään alaikäiset omaishoitajat asettuivat erityisesi huolehtivan ja ymmärtävän lapsen positioihin, joista käsin he pyrkivät yhtäältä selittämään poikkeavaksi ja ongelmalliseksi määrittyvää perhetilannettaan ja toisaalta ymmärtämään vanhempiensa toimintaa ja käyttäytymistä. Alaikäiset omaishoitajat myös ottivat kokemusasiantuntijan position pyrkiessään järkeistämään alaikäisen
omaishoitajuuttaan ja sen seurauksia sekä ottaessaan kantaa siihen, miten muiden ihmisten tulisi suhtautua alaikäiseen omaishoitajuuteen. Työstäessään normaalia ja poikkeavaa tunnekokemuksia konstruoimalla he asettuivat erityisesti kuormittuneen ja taakkaisen,
avuttoman, vastuuta kantavan sekä pärjäävän ja kunnollisen positioihin. Näissä positioissa he tulkitsivat alaikäiseen omaishoitajuuteen liittyneen huolen, avuttomuuden ja turhautumisen tunteita sekä kuormittavuuden ja tunteiden piilottamisen kokemuksia. He ottivat toisaalta myös ymmärtävän lapsen ja huolehtimisesta vapaan positiot, joissa he käsittelivät erityisesti kokemuksiinsa liittyviä syyllisyyden, surun ja häpeän tunteita. Neuvotellessaan normaalista ja poikkeavasta identiteetin rakentamisen keinoin he asettuivat ensinnäkin itsenäisen aikuisen, itsenäisen pärjääjän ja maailman muuttajan positioihin. Toisaalta haastateltavat ottivat myös puhumattoman ja jakamaan kykenemättömän, varpaillaan olevan sekä ylihuolehtijan positiot.
Näissä positioissa he eivät antaneet selontekoja, vaan kävivät neuvottelua huolehtimisen rajoista, huolehtimisen yksityisyydestä ja huolehtimiskokemuksen merkityksistä itselleen.
Haastateltavat esittivät puolustavia, oikeuttavia ja kausaaliselontekoja, jotka paljastivat erityisesti normaalin perheen ja normaalin lapsi-vanhempisuhteen moraaliset järjestykset.
Näiden sekä muiden perhettä, kotia, vanhemmuutta, lapsuutta, nuoruutta, aikuisuutta ja naiseutta koskevien moraalisten järjestysten kanssa neuvotellen alaikäiset omaishoitajat tarkastelivat omaishoitajuuttaan ja sen merkityksiä itselleen ja elämälleen.
Tutkimus osoittaa, että alaikäinen omaishoitajuus on ilmiö ja elämänkulullinen kokemus, johon liittyy runsaasti poikkeavaksi määrittymiseen liittyvää selontekovelvollisuutta ja siten pääosin kielteisiksi määrittyviä tunnekokemuksia, haasteita psyykkisessä kasvussa ja kehityksessä, ihmissuhteissa, mielenterveydessä sekä tukipalvelujen ulkopuolelle jäämistä.
Alaikäiseen omaishoitajuuteen liittyvät kielteiset merkitykset näyttävät korostuvan ihmisten omissa tulkinnoissa, joten jatkossa olisi tarpeen kehittää tukitoimia, hoitopolkuja ja
palvelurakenteita alaikäisille omaishoitajille ja heidän perheilleen. Koska alaikäinen omaishoitajuus on edelleen miltei tutkimaton ilmiö Suomessa, eri näkökulmista tehtyä jatkotutkimusta tarvitaan.
ABSTRACT
The aim of this study was to increase knowledge of young carers, nearly unstudied in Finland.
Theoretical framework of the study consisted of constructionist and family studies.
Theoretical-methodological concepts were moral orders, accounts and positions. Following questions were addressed: through which kind of narrative themes young carers make interpreations of themselves and their family circumstances assessed as abnormal? Which kind of positions they take as young carers? How do they in these positions explain the braking of moral orders of normal family and normal child-parent realtionship? And lastly, which kind of moral orders of normal family and normal child-parent relationship their
interpretations make visible? The data consists of five thematic interviews made with persons
who participated in young adults’ support group held by ALISA-project in years 2018-2019.
Narrative-discursive analysis was used to investigate the interviewees’ interpretations.
As reflecting and explaining their own family situation young carers adressed themselves in positions of caring and understanding children who try to understand their parent’s
difficulties and their problematic situation in life. They positioned themselves also as experts by experience and gave advice how other people should behave towards young carers. In positions of burdened, helpless, responsible, survivor and decent they assessed different kinds of emotional experiences for example worry, helplessness, frustration, burden and hiding ones emotions. They took positions of undestanding children and children free from worrying in which they addressed emotional experiences of guilt, sorrow and shame. They also negotziated normality and abnormality through building identity and positioned themselves as independent adult, independent survivor, saviour of the world, speachless, guarded and overcarer. In these positions they didn’t make any accounts. Instead they negotziated what is enough caring and what being as young carer means to them.
They presented defending, empowering and causal accounts in various kinds of positions. The accounts revieled especially the moral order of normal family and normal child-parent
relationship. Through negotzieting through these and other moral orders consisting of family, home, parenthood, childhood, young age, adulthood and womanhood, young carers
examined their experiences of caring.
This study shows that being a young carer is a lifecourse experience which includes
accountability associated with becoming defined as abnormal. Therefore it produces mainly negatively assessed emotional experiences, challenges in psychic development and growth, personal relationships and staying outside of the support system. The emphasis on negatively interpreted meanings of caring experiences leads to conclude that it is necessary to develope proper social support systems, practices and paths to young carers and their families. The lack of research in Finland, increase of future research is also needed.
Sisällys
1 JOHDANTO 8
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS 13
2.1 Normaali perhe ja normaali vanhemmuus suomalaisessa kulttuuriympäristössä 13 2.2 Narratiivis-diskursiivinen näkökulma normaalin ja poikkeavan rakentumiseen alaikäisten omaishoitajien kertomuksissa 15
3 TUTKIMUSKYSYMYKSET 19
4 AINEISTO JA MENETELMÄT 20 4.1 Aineiston kuvaus 20
4.2 Menetelmä ja analyysin kulku 23 5 TULOKSET 25
5.1 OMAN PERHETILANTEEN REFLEKTOINTI JA SELITTÄMINEN 25
5.1.1 Syyselitykset vanhemman tai sukulaisen tilanteelle ja seuraukset itselle 26 5.1.2 Kokemusasiantuntijapositiosta esitetty järkeistäminen 32
5.2 NORMAALIN JA POIKKEAVAN TYÖSTÄMINEN TUNNEKOKEMUKSIA KONSTRUOIMALLA 37 5.2.1 Huoli, tunteiden piilottaminen, avuttomuus ja kokemuksen kuormittavuus, taakkaisuus
37
5.2.2 Syyllisyys, suru ja oman kohtalon häpeällisyys ja salaaminen 43
5.2.3 Yksinjääminen, arvottomuus, näkymättömyys, hylätyksi ja laiminlyödyksi tuleminen sekä
epätietoisuus 48
5.3 NORMAALIN JA POIKKEAVAN NEUVOTTELU IDENTITEETIN RAKENTAMISEN AVULLA 55 6 POHDINTA 67
6.1 YHTEENVETO TULOKSISTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET 67 6.2 TUTKIMUKSEN ARVIOINTIA 77
LÄHTEET 82 LIITTEET 91
1 JOHDANTO
Lapsuuden kulttuuri on kokenut Suomessa, kuten muissakin länsimaissa muutoksen (Olsen, 2000, 386; O’Dell ym., 2010, 644). Vielä pari sukupolvea sitten oli tavallista, että lapset tekivät töitä aikuisten rinnalla sekä huolehtivat hyvin monenlaisista asioista. Lapset olivat
taloudellisesti hyödyllinen resurssi (Zelizer, 1985, 148-151; Olsen, 2000, 386). Tuolloin tässä tutkielmassa tarkasteltavaa ilmiötä, alaikäistä omaishoitajuutta ei tavallaan ollut olemassa.
Lapsuudesta tuli kehitykselle pyhitettyä aikaa, ja taloudellinen resurssin näkökulma vaihtui tunteelliseen ja korvaamattomaan elämänvaiheeseen (Zelier, 1985, 148-151; Olsen, 2000, 386). Nykyään lapsuus on suojattu, leikin aikaa, jolloin lapsen tulisi antaa olla lapsi ja kasvaa rauhassa. Allisonin (2011, 9) mukaan nykykäsitystä lapsuudesta taustoittaa hyvän lapsuuden yhdistäminen viattomuuteen, kokemuksen puutteesta juontavaan kyvyttömyyteen ja sitä kautta haavoittuvuuteen. Lisäksi esimerkiksi varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa korostuu lasten oikeus turvalliseen ympäristöön: turvallisiin ihmissuhteisiin, turvattuun ja terveelliseen ympäristöön sekä turvattuun kasvuun, kehitykseen ja oppimiseen (Rutanen, 2011, 61). Allison (2011, 10-11) jatkaa, että lapsuuden kulttuurinen politiikka säätelee käsitystä lapsen mallista eli siitä, millainen lapsi ja lapsuus milloinkin on ihanteellista. Pohjimmiltaan käsitystä lapsuudesta määritellään Suomessa siis laajasti lainsäädännöllä (ks. esim.
Opetushallitus, 2019, 14-17). Tätä suojellun lapsuuden käsitystä vasten on herätty ajattelemaan, ovatko kaikki lapset Suomessa samassa asemassa. Saavatko kaikki lapset Suomessa keskittyä leikkimiseen, kasvamiseen ja kehittymiseen ja kuinka suuri mahtaakaan olla sellaisten lasten määrä, joilla tällainen elämä on uhattuna?
Tutkimuksen tavoitteena on lisätä tietoa Suomessa lähes tutkimattomasta alaikäisen omaishoitajuuden ilmiöstä. Tutkimuksessa kysytään, millaisten kerronnallisten teemojen kautta haastateltavat tekevät tulkintoja itsestään ja poikkeavaksi määrittyvästä
perhetilanteestaan. Lisäksi selvitetään, millaisia positioita he ottavat alaikäisinä omaishoitajina, miten he näissä positioissa selittävät normaalin perheen ja lapsi-
vanhempisuhteen moraalisten järjestysten rikkoutumista sekä millaisia perheen ja lapsi-
vanhempisuhteen moraalisia järjestyksiä selonteot kutsuvat esiin. Tutkimuksen tavoitteena on myös lisätä tietoisuutta ja mikäli mahdollista, edesauttaa alaikäisten omaishoitajien tilannetta tarjoamalla uutta tietoa erilaisten tukitoimien ja palvelurakenteiden kehittämiseen.
Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat konstruktionistinen ja kriittinen perhetutkimus.
Moring (2013, 44) lainaa Yesilovan kriittisen perhetutkimuksen määrittelyä: kriittinen
perhetutkimus tutkii nykyperheiden elämänkäytäntöjen moninaisuutta sekä perheihanteen ja todellisten perheiden tekemien ratkaisujen välistä ristiriitaa. Kriittisen perhetutkimuksen kohteena ovat erilaiset marginaaliperheet, kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen perheet sekä alkoholistiperheet. Tästä huolimatta alaikäistä omaishoitajuutta sisältävät perheet puuttuvat kriittisen perhetutkimuksen piiristä, vaikka ilmiö on yleinen. Ammennan teoriaani lisäksi narratiivisesta ja diskursiivisesta psykologiasta. Erityisesti kertomusten, position, moraalisen järjestyksen ja selontekojen käsitteet ovat näkökulmanani perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen normatiivisuuden tutkimisessa. Menetelmänä on narratiivis- diskursiivinen analyysi, jossa hyödynnän kertomuksen, selonteon, position ja moraalisen järjestyksen käsitteitä. Aineisto on Alaikäiset sairaasta omaisestaan huolehtivat lapset ja nuoret (ALISA) -projektin kanssa yhteistyössä hankittu viiden teemahaastattelun aineisto, joissa nuoret aikuiset kertovat omia kokemuksiaan alaikäisestä omaishoitajuudesta.
Omasta vanhemmasta huolehtiminen, alaikäinen omaishoitajuus on jo lähtökohtaisesti normia rikkova ilmiö. Ilmiötä on lähdetty tutkimaan Suomessa vasta hiljattain (Leu & Becker, 2017, 758, ks. myös esimerkiksi Pajari, 2019; Korppinen, 2020; Pyyhtiä ja Virjo, 2019;
Nuorisotutkimusseura, 2020), mutta muualla, erityisesti Iso-Britanniassa (Dearden & Becker, 2004; Becker, 2007; Leu & Becker, 2017; Aldridge, 2018) ja Australiassa (McDougall, O’Connor
& Howell, 2018; Smyth, Blaxland & Cass, 2011) sitä on tutkittu jo kauemmin. Ensimmäiset tutkimukset ovat 1980-luvulta (Becker, 2010, 35). Suomessa tutkimus on siis noin 30 vuotta myöhässä. Ilmiötä on tutkittu jonkin verran myös Irlannissa (Kennan, Fives & Canavan, 2011), Sveitsissä (Leu, Frech & Jung, 2018), Afrikassa (Becker, 2007; Lane, Cluver & Operario, 2014), Yhdysvalloissa (Becker, 2007) ja Kanadassa (Stamatopoulos, 2015). Aiheesta on tehty
historiallisia katsauksia (Olsen, 2000; O’Dell ym., 2010, Aldridge, 2018; Chikhradze, Knecht &
Metzing, 2017), katsauksia perheistä, joissa vanhemmalla on mielenterveyden ongelmia (Reupert & Maybery, 2016; Reupert, Drost, Marston, Stavnes, Van Loon, Charles, Mosek &
Solantaus, 2016), kansainvälisiä vertailuja (Leu & Becker, 2017) ja laadullisten tutkimusten meta-synteesi (Rose & Cohen, 2010).
Lisäksi on tutkittu nuorten omia kokemuksia (Wiley & Sons, 2002; McDougall, O’Connor &
Howell, 2018; Underdown, 2002; kun vanhemmalla on päihdeongelma: Moore, McArthur &
Noble-Carr, 2011, mielenterveyden haasteita: Cree, 2003), alaikäisten omaishoitajien stressin ja hyötyjen etsimisen yhteyttä (engl. benefit-finding) (Cassidy & Giles, 2013), coping-keinoja (Skovdal, Ogutu, Aoro & Campbell, 2009), resilienssin ja hyötyjen etsimisen yhteyttä (Cassidy, Giles & McLaughlin, 2014), ilmiön näkymättömyyttä ja avuntarvetta (Smyth, Blaxland & Cass, 2011; Thomas, Stainton, Jackson, Cheung, Doubtfire & Webb, 2003; Banks, Cogan, Riddell, Deeley, Hill & Tisdall, 2001) sekä tuen tarpeita (Moore & McArthur, 2007; Aldridge, 2008;
Kavanaugh, Noh & Studer, 2015; Grant, Repper & Nolan, 2008). Myös kriittinen ja vaihtoehtoinen näkökulma alaikäisestä omaishoitajuudesta keskusteluun on esitetty
(Newman, 2002). Newman (2002, 620) esittää, että alaikäisen omaishoitajuuden patologisointi heikentää sairaiden vanhempien ja näiden lasten hyvinvointia. Pitkäaikaisten haitallisten seurausten korostaminen voi lisätä näiden seurausten toteutumista. Newman (2002, 620) sekä myös O’dell ym. (2010, 653) argumentoivat, että alaikäisen omaishoitajuuden
keskustelussa tulisi keskittyä erilaisten uhrinäkökulmien sijaan koko perheen hyvinvoinnin tukemiseen.
Suurin osa tutkimuksesta on tehty määrällisellä otteella. Laadullisella otteella on tehty lähinnä realistisella todellisuuskäsityksellä ilmiötä kartoittavia tutkimuksia. Sosiaaliseen
konstruktionismiin pohjaavaa tarinallista tai Frankin sairauskertomusluokitusta hyödyntävällä otteella on tehty joitakin opinnäytetöitä sosiaalityön ja sosiaalipsykologian alalla (Kalliosaari, 2013; Miettinen, 2019; Valkonen, 2012). O’Dell, Crafter, de Abreu & Cline (2010) ovat tutkineet alaikäisten omaishoitajien tuottamia normaalin lapsuuden konstruktioita. Laadullisella otteella tutkimusta on tehty vähemmän ja konstruktionistisella todellisuuskäsityksellä ja narratiivis-diskursiivisella positiointianalyysilla ei lainkaan (Rose & Cohen, 2010). Myöskään kotimaisen omaishoitajatutkimuksen saralla ilmiötä ei ole vielä tutkittu. Tutkimukseni teon aikana tietoisuus alaikäisestä omaishoitajuudesta on muutamassa vuodessa kuitenkin lisääntynyt ja ilmiö on ollut esillä mediassa (ks. esimerkiksi Yle uutiset, 2019).
Omaishoitajaliitolla on lisäksi 2016 käynnistynyt Jangsterit – nuoret hoivaajat meillä ja muualla -hanke, jonka ”tavoitteena on kansainvälisten kokemusten ja yhteistyön pohjalta tunnistaa ja tavoittaa perheessään hoivatilanteessa olevia alle 18-vuotiaita Suomessa, tehdä alustava selvitys heidän tarpeistaan ja aloittaa tukitoiminnan kehittäminen” (Lähde: Omaishoitajaliiton Jangsterit-hankkeen www-sivut https://omaishoitajat.fi/liiton-toiminta/liiton-
toimintamuodot/jangsterit-hanke/).
Tutkimuksessa ja yhteiskunnallisella tasolla on käyty jonkin verran keskustelua siitä, mitä käsitettä alaikäisen omaishoitajuuden ilmiöstä tulisi käyttää. Englannissa, jossa alaikäisen omaishoitajuuden tutkimus on alkanut, käytetään termiä young carer, ja termi on levinnyt laajasti tutkimuskäyttöön muualle maailmaan, vaikka muitakin termejä esiintyy (Joseph, Sempik, Leu & Becker, 2019; Korppinen, 2020, 15-20). Termin voisi suomentaa nuoreksi omaishoitajaksi (Joseph ym., 2019; Korppinen, 2020, 15). Nuoret eivät kuitenkaan välttämättä koe itseään omaishoitajiksi (Korppinen, 2020, 19-20). Valitsin käyttää tutkimuksessani
alaikäisen omaishoitajuuden käsitettä. Huomasin esimerkiksi pro gradu -tutkielman aihetta esitellessäni, ettei termi young carer, nuori hoivaaja, kerro tutkittavasta ilmiöstä tarpeeksi tarkasti. Lisäksi hoiva itsessään on vaikeasti määriteltävä käsite. Ilmiön tunnistettavuuden vuoksi on tärkeää käyttää termiä, joka tavoittaa ilmiön luonnetta. Tarkoitan alaikäisellä omaishoitajalla 0-18 vuotiasta lasta tai nuorta, joka tarjoaa hoivaa, apua tai tukea perheenjäsenelleen, jolla on fyysinen tai psyykkinen sairaus tai tila, päihdeongelma, krooninen sairaus tai vamma tai joka on jostain muusta syystä hoivan, tuen tai valvonnan tarpeessa. Määritelmä on koottu tutkimuksessa esiintyvistä määritelmistä ja tässä
tutkimuksessa omaishoitajuuden kohteena on ollut lapsen tai nuoren oma vanhempi.
Suomessa ja Pohjois-Karjalassa toimiva ALISA-projekti (Alaikäiset sairaasta omaisestaan huolehtivat lapset ja nuoret), jonka kanssa yhteistyössä tutkimus on tehty käyttää nuori hoivaaja -termiä. ALISA-projekti toimii Joensuun seudun Omaishoitajat ja Läheiset ry:n koordinoimana yhteistyöhankkeena ja Veikkauksen tuotoilla tällä hetkellä kolmivuotisena (2018-2021) hankkeena. ALISA-projekti pyrkii lisäämään tietoisuutta nuoresta hoivaajuudesta sekä kehittää erilaisia tukitoimia niille lapsille ja nuorille sekä heidän perheilleen, jossa
vanhemmalla on jokin sairaus, vamma tai muu tila. (Lähde: ALISA-projektin nettisivut
www.alisaprojekti.fi/projekti)
Suomen laki (Laki omaishoidon tuesta 2005/937 §2) ei määrittele omaishoitajan ikää, mutta käytännössä lain määrittelemän (Laki omaishoidon tuesta 2005/937 §8) omaishoitajan ja kunnan välillä tehtävän omaishoitosopimuksen ehdoissa edellytetään omaishoitajan täysi- ikäisyyttä (ks. esim. Siun sote 2019, 3). Käytännössä ja todellisuudessa kuitenkin lukuiset lapset ja nuoret Suomessa ovat omaishoitajan tilanteessa. On arvioitu, että alaikäisten
omaishoitajien määrä esimerkiksi Englannissa on noin 700 000 lasta ja nuorta (Pajari, 2019, 1).
Suomessa alaikäisten omaishoitajien määrän arvio on kuitenkin summittaisempi ilmiön tutkimattomuuden takia. Kansaneläkelaitoksen tilastotietojen perusteella arviot vaihtelevat 5000 yli 20 000 (Paju, 2018; Pajari, 2019, 1.) Alaikäisten omaishoitajien tekemän palkattoman huolehtimistyön määrä on valtava (Becker, 2007, 23). Mikäli tämä tunnistettaisiin ja
tunnustettaisiin lapsityövoimaksi, se tarkoittaisi merkittäviä muutoksia yhteiskuntiemme toiminnassa niin länsimaissa kuin koko maailman laajuisesti (Becker, 2007, 24-25).
Se, että Suomessa omaishoitaja voi käytännössä olla vain täysi-ikäinen, tarkoittaa, että ryhmä lapsia ja nuoria, jotka jollain tavalla huolehtivat sairaasta vanhemmastaan, jäävät
palvelurakenteiden ulkopuolelle. Ei ole olemassa tahoa, joka olisi vastuussa juuri tämän ihmisryhmän auttamisesta. Ei ole valmiita palvelurakenteita tai hoitopolkuja, miten terveydenhuollossa ja erityisterveydenhuollossa autetaan tällaisia lapsia ja nuoria, miten heidän kasvuaan ja kehitystään sekä terveyttään tuetaan. Suomessa palvelu- ja hoitokulttuuri on edelleen pitkälti yksilökeskeinen: palvelun ja hoidon piiriin kuuluu se, jota vaiva koskettaa.
Perheiden huomioiminen kokonaisuutena erilaisen auttamistyön konteksteissa on verrattain uusi, joskin toivottu kehityssuunta. Toistaiseksi alaikäiset omaishoitajat siis putoavat kaikkien auttamistahojen, palvelurakenteiden ja hoitopolkujen ulkopuolelle ja jäävät niin sanotulle harmaalle alueelle, joka itsessään tekee tutkittavasta ilmiöstä vaikean tavoittaa ja hahmottaa.
Ilmiön näkymättömyys ja tunnistamattomuus tekee sen tutkimisesta sitäkin tärkeämpää.
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS
2.1 Normaali perhe ja normaali vanhemmuus suomalaisessa kulttuuriympäristössä
Tutkimukseni väljänä viitekehyksenä on konstruktionistinen ja kriittinen perhetutkimus.
Konstruktionistinen perhetutkimus juontaa juuriaan sosiaalisesta konstruktionismista. Käytän sosiaalisen konstruktionismin esittelyyn Jallinojan, Hurmeen ja Jokisen (2014, 123-138)
esittelemää Jaber Gubriumin ja James Holsteinin sosiaalista konstruktionismia. Yhteistä sosiaalisen konstruktionismin alle sijoittuville tutkimusotteille on sen korostaminen, että sosiaalinen todellisuus on merkitysvälitteistä ja prosessinomaista (Jallinoja ym., 2014, 125- 126). Omassa tutkimuksessani sovellan Gubriumin ja Holsteinin lähestymistapaa tutkimalla alaikäisten omaishoitajien kerronnallisia tulkintoja omasta elämästään. Tiedon
merkitysvälitteisyys ilmenee juuri kielen ollessa tutkimuksen väline ja tutkimuskohde.
Prosessinomaisuus puolestaan liittyy ajatukseen alaikäisten omaishoitajien omien tulkintojen ja todellisuuden rakentumisesta heidän kerrontansa kautta.
Kun kieli on tutkimuksen väline, puhe on sosiaalista toimintaa. Kieli ja puhe eivät ole
neutraaleja välineitä, vaan aktiivisia todellisuuden luojia. Todellisuuden luominen kielessä ja puheessa tapahtuu nimeämisen ja merkityksellistämisen prosessien kautta. Perheen
merkityksellistämisen tavat kiinnittyvät siihen historiallis-kulttuuriseen ympäristöön, jossa niistä kulloinkin puhutaan, siis aikaan, paikkaan sekä tilanteeseen. (Jallinoja ym., 2014, 126- 127.) Lähestymistapaa mukaillen tutkin omassa tutkimuksessani, miten alaikäinen
omaishoitajuus perheessä ja yksilön tulkinnoissa rakentuu, rakennetaan ja merkityksellistyy haastateltavien kerronnassa suhteessa suomalaiseen historiallis-kulttuuriseen ympäristöön.
Ymmärrän tutkimuksessani perheen väljästi Tilastokeskuksen määritelmän mukaan: "Perheen muodostavat yhdessä asuvat avio- tai avoliitossa olevat tai parisuhteensa rekisteröineet henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot
sekä parisuhteensa rekisteröineet henkilöt, joilla ei ole lapsia.” (Eerola & Pirskainen, 2018, 89).
Vaikka perhettä tutkiessa on siirrytty monimuotoisempiin perheiden tutkimiseen, vaikuttavat jonkinlaiset normit perheisiin edelleen (Eerola & Pirskainen, 2018, 14, 17). Moring (2013, 47) hahmottelee väitöskirjassaan perheeseen liittyvää hyvän perheen ihannetta
seuraavasti: ”Korkea syntyvyys, hyvä hygienia, hyvä kasvatus ja moraalinen järjestys ovat esimerkkejä perheisiin ja perheiden toimintaan liitetyistä ihanteista. ”Hyvässä perheessä”-- on paljon puhtaita hyvin kasvatettuja lapsia, jotka tuntevat yhteiskunnassa vallitsevan moraalin ja sopeutuvat siihen – mutta kasvavat kuitenkin aikuisiksi, jotka pystyvät sitä järjen ja vallitsevan tilanteen vaatimusten mukaan tarpeen tullen kyseenalaistamaan ja muuttamaan.”
Perhettä koskeviin normeihin verrataan omaa perhettä ja erilaisia perheitä, ja niitä vasten perheitä määritellään (Jallinoja ym., 2014, 95). Eerolan ja Pirskaisen (2018, 204) mukaan ydinperheestä poikkeavia perheitä tarkastellaan usein lähtökohtaisesti toimimattomina tai ongelmaperheinä. Niin ikään Moring (2013, 46) kirjoittaa sateenkaariperheitä tutkiessaan, että nämä perheet usein sekä tunnistetaan perheeksi, mutta myös erotetaan ”normaalista
perheestä”. Moringin (2013, 47) mukaan ihanteen käsite sisältää ajatuksen eettisesti
puolustettavasta ja hyveellisestä toiminnasta tai sen tavoittelusta, ja tämä tavoittelu voi sitoa muodoltaan tai perhesuhteiltaan epänormatiivisen perheen tiivisti tietynlaisiin normeihin.
Ihanne on kuitenkin mahdoton saavuttaa ja sen tavoittelussa epäonnistuminen saa moninaisia muotoja ja seurauksia. Kaikilla ei myöskään ole samanlaisia mahdollisuuksia pyrkiä ihanteisiin tai niiden seuraamiseen. (Moring, 2013, 47.) Normaalin perheen ihanne kuvaa samalla normaalin ja hyvän perheen normin, jota vasten nuoret aikuiset tässä tutkimuksessa lapsuudenaikaista perhettään ja sen olosuhteita peilaavat.
Meidän kulttuuriympäristössämme vallitsevan kehityspsykologisen eetoksen mukaan
normaali vanhemmuus sisältää käsityksen siitä, että lapsuus on suojattua aikaa, jolloin lapsen tehtävä on leikkiä sekä kasvaa ja kehittyä. O’dell ym. (2010, 644) sekä Becker (2007, 25)
viittaavatkin tällaiseen lapsuuden sosiaaliseen konstruktioon. Vanhempien tehtävä on mahdollistaa kuvatun mukainen lapsuus ja luoda turvalliset ja riittävän hyvät olosuhteet lapsen kasvulle (Rutanen, 2011, 61). Vanhempien tulee rakastaa lastaan, olla henkisesti läsnä, saatavilla ja tavoitettavissa lapsilleen ja heidän tulee kyetä huolehtimaan perheen
toimeentulosta, arjen rutiinien ylläpitämisestä, parisuhteesta, siis toisin sanoen omasta sekä lastensa hyvinvoinnista niin, että kaikki voivat hyvin. Normaali vanhempi ei ole sairas tai muulla tavoin estynyt niin, että hänen tehtävänsä vanhempana olisi uhattuna. Normaaliin vanhemmuuteen kuuluu vieläkin useimmiten käsitys kahdesta eri sukupuolta olevasta vanhemmasta, jotka elävät samassa perheessä, ydinperheessä (Moring, 2013, 47-51).
Normaali-poikkeava-neuvottelut perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen osalta ovat keskeiset alaikäistä omaishoitajuutta koskettavat teemat.
Perheen normatiivisuus ja sen rikkoutuminen ovat koko alaikäistä omaishoitajuutta koskevan tutkimukseni lähtöpisteitä. Perheen normatiivisuuteen kuuluu myös sukupolvisopimus.
Sukupolvisopimuksen käsite määritellään hätkähdyttävällä tavalla perhetutkimuksen perusteoksessa, mikä osaltaan kuvastaa alaikäisen omaishoitajuuden näkymättömyyttä ja ainakin tähän asti vallinnutta automaattista hyväksyntää suomalaisessa yhteiskunnassa.
Jallinoja ym. (2014, 103, 116) määrittelevät sukupolvisopimuksen kirjassaan seuraavalla tavalla: sukupolvisopimuksella tarkoitetaan Suomessa tällä hetkellä kirjoittamatonta
sopimusta vanhempien velvollisuudesta huolehtia lapsistaan ja lasten vastuuta puolestaan huolehtia sairaista tai toimintakyvyltään heikentyneistä vanhemmistaan. Perheen
vuorovaikutuksessa vanhemmat yleensä tukevat pitkään nuorempaa sukupolvea
taloudellisesti ja sosio-emotionaalisesti sekä asumisessa, mutta vanhemman sairastuessa vakavasti tuen suunta yleensä kääntyy (Jallinoja ym., 2014, 115). Onko lasten velvollisuus siis antaa samanlaista tukea sairastuneille, tukea ja hoivaa tarvitseville vanhemmilleen, kuin mitä ovat saaneet vanhemmilta? Mikä loisi paremmat edellytykset alaikäisen omaishoitajuuden toteutumiselle kuin ikiaikainen sukupolvelta toiselle siirtyvä vaatimus huolenpidosta tilanteesta ja resursseista riippumatta?
2.2 Narratiivis-diskursiivinen näkökulma normaalin ja poikkeavan rakentumiseen alaikäisten omaishoitajien kertomuksissa
Ihmiset työstävät normaalia ja poikkeavaa kertomusten avulla. Chase (2005, 656) hahmottelee
narratiivisen tutkimuksen analyyttisia linssejä. Kertomus on retrospektiivistä
merkityksenantoa. Kertomus on tapa ymmärtää omaa ja toisten toimintaa, jäsentää tapahtumia merkityksellisiksi ja mielekkäiksi kokonaisuuksiksi sekä nähdä ja yhdistää toiminnan ja seurausten välisiä suhteita. Kertomukset ovat kielellistä, aktiivista toimintaa.
Tutkija on kiinnostunut kertojan kertomuksen kautta tuottamista versioista itsestään ja
todellisuudesta sekä siitä, miten kertojat kertoessaan ymmärtävät niitä suhteessa kulttuurisiin ja historiallisiin mallitarinoihin. Kertojien mahdollisuudet kertoa erilaisia kertomuksia
vaihtelevat kertojan olosuhteiden, sosiaalisen statuksen, sosiaalisten ryhmien, yhteisöjen, organisaatioiden jäsenyyksien sekä kulttuurisen ja historiallisen ajan mukaan. Haastateltavat eivät siis ilmaise vain mitä tapahtui, vaan myös tunteita, ajatuksia ja tulkintoja. (Chase, 2005, 656-659.) Narratiivinen tutkimus periaatteineen tarjoaa tutkimukselleni syventävät ja
hedelmälliset teoreettiset analyysin välineet, joilla voin perustellusti tutkia ja tarkastella perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen normatiivisuutta laadullisesti aineistosta.
Määrittelen kertomuksen väljästi Labovin ja Waletzkyn suullisen kertomuksen rakennemallia mukaillen. Kertomus on haastattelupuheessa kertovaa tekstiä, josta löytyy tietynlaisia
rakenneosia. Nämä rakenneosat ovat Labovin ja Waletzkyn mallin mukaan tiivistelmä, orientaatio, komplikaatio eli mutkistava toiminta, resoluutio eli tulos, evaluaatio eli arviointi sekä coda eli lopetus (Patterson, 2013). Mallia on kritisoitu siitä, että se sopii hyvin vain niin sanottuihin action-kertomuksiin, joissa rakenneosat ovat selkeät ja kertomuksessa selkeästi tapahtuu jotain (Miettinen, 2006, 138-139; Patterson, 2013, 32-33). Malli ei kuitenkaan tavoita kaikenlaisia kertomuksia, jotka ovat esimerkiksi enemmän reflektoivia, kausaaliselityksiä pohtivia tai ylipäätään mielen sisäisiä toimintoja ja ajattelua kuvaavia. Viittaan tässä kohtaa Miettisen (2006, 138) käyttämään Jerome S. Brunerin käsitteeseen tietoisuuden maisema.
Labovin ja Waletzkyn malli ei huomioi sitä, että kertomuksissa voidaan kuvata yleisesti prosesseja (Miettinen, 2006, 138-139). Kertomuksen käsite tarjoaa väljemmän välineen laadullisen aineiston analyysiin.
Kertomuksissa ihmiset positioivat itseään ja toisia eri tavoin. Tarkoitan tutkimuksessani positiolla jotakin asemaa, jonka henkilö, tässä tapauksessa haastateltava kerronnassaan rakentaa tai ottaa sekä sitä, millaisiin asemiin hän asettaa muita kerronnassaan esille tulevia
henkilöitä (Davies & Harré, 1990, 8-9). Positiointi on aktiivista toimintaa ja positioituessaan haastateltavat esittävät erilaisia tulkintoja. Position käsite ilmaisee myös merkityksen annon ajallista ja dynaamista prosessia (Davies & Harré, 1990, 24; Korhonen & Komulainen, 2018, 23). Positioinnilla voi olla erityisiä päämääriä, kuten psykologinen sopeutuminen tai
esimerkiksi moraalisesti arvostettavan identiteetin säilyttäminen (Davies & Harré, 1990, 6, 10;
Korhonen & Komulainen, 2018, 24). Käytän position käsitettä tutkimuksessani erittelemään haastateltavien erilaisia asemoitumisia suhteessa tutkittavaan ilmiöön eli alaikäiseen omaishoitajuuteen.
Positioituessaan ihmiset samalla positioituvat suhteessa moraalisiin järjestyksiin, joiden
rikkoutuminen tuottaa selontekovelvollisuuden. Jokinen ym. (212, 132) määrittelee moraalisen järjestyksen seuraavasti: ”Moraalinen järjestys on kulttuurista tietoa siitä, miten eri tilanteissa tulee toimia ja käyttäytyä”. Jokinen ym. (2012, 33-34) määrittelee moraalisen järjestyksen käsitettä myös hiukan laajemmin. Mielen sisällöistä tulee sosiaalisia tekoja siten, että tuotamme mieltämme ja sen sisältöjä sekä lisäksi osallistumme jatkuvasti toisten mielen luentaan eli tulkitsemme toistemme sisäisiä maailmoja ja teemme niitä samalla todellisiksi puolin ja toisin (Jokinen ym., 2012, 33-34). Kunakin aikakautena ihmisillä on erilainen
valikoima määritelmiä ja piirteitä, joita käyttää itsen ja toisten luonnehtimiseen mikä vaikuttaa olennaisesti inhimillisen elämän jäsentymiseen. Nämä määritelmät sisältävät kulttuurisia oletuksia, jotka kytkeytyvät moraalisiin arvostuksiin. (Jokinen ym., 2012, 93.) Moraalinen järjestys on siis yksi sosiaalinen järjestys, jossa moraaliset arvostukset ja velvoitteet näkyvät tietyssä kulttuurisessa kontekstissa. Tässä tutkimuksessa mielenkiinto on erityisesti perhettä ja lapsi-vanhempisuhdetta koskevissa moraalisissa järjestyksissä, ja käytän käsitettä
analysoidakseni perheen ja lapsi-vanhempisuhteen normatiivisuuksia ja niihin positioitumista.
Normaali-poikkeava-jaottelu liittyy olennaisesti moraalisiin järjestyksiin. Normaalius synnyttää moraalisia järjestyksiä ja erilaisia normeja siten, että kun ihmisten yhteiskunnallinen ja
yhteisöllinen jäsenyys saa ihmiset näkemään jokapäiväisen elämän itsestään selvyytenä, toistuvia ja vakiintuneita kanssakäymisen tapoja ja rutiineja erilaisissa tilanteissa pidetään normaaleina. Normaalius tuottaa moraalista järjestystä myös siten, että normaalista poikkeaminen nähdään usein ongelmallisena. (Jokinen ym., 2012, 132-133.)
Normaalista poikkeaminen puolestaan synnyttää poikkeavuutta. Poikkeavaksi
määritteleminen on toimintaa, jossa kuvaamalla ihmisten tai ryhmän ominaisuuksia tai toimintaa, arvioidaan niiden olevan samalla ristiriidassa joidenkin normatiivisten odotusten kanssa. Poikkeavuuden leiman saa kuitenkin vain, jos kulttuurisesti jaettuja sääntöjä rikkova teko ei saa hyväksyttävää selontekoa. Usein tähän liittyy kysymys siitä, onko jokin teko tehty tahallaan vai tahattomasti. (Jokinen ym., 2012, 177.) Poikkeavuus ja poikkeavan ryhmän jäsenyys liittyy alaikäiseen omaishoitajuuteen olennaisesti. Ensiksikin ylipäätään alaikäinen omaishoitajuus on Suomessa lain mukaan mahdotonta ja näin ollen lähtökohtaisesti
poikkeavaa. Toiseksi alaikäisessä omaishoitajuudessa vanhemman ja lapsen roolit toteutuvat poikkeavasti. Käytän tästä roolien kääntymisestä käsitettä parentifikaatio, engl. parentification tai role reversal. Ilmiö ei ole alaikäisten omaishoitajien keskuudessa yksisuuntaista
huolehtimista, kuten esimerkiksi hyväksikäyttäviä vanhempia koskevassa tutkimuksessa on todettu, vaan dynaamisempaa ja monimutkaisempaa (Moore ym., 2011, 170). Parentifikaatio on vastoin yleistä vallalla olevaa käsitystä normaalista ja hyvästä vanhemmuudesta ja
käsitystä lapsuudesta suojattuna aikana. Tutkimuksessani olen kiinnostunut siitä, miten normaalista ja poikkeavasta neuvotellaan kerronnallisesti.
Sellaisten tilanteiden, käyttäytymisen ja toimintojen tutkiminen, joissa rutiineista tai
moraalisesta järjestyksestä jollain tavalla irtaudutaan ja toimitaan poikkeavaksi tulkittavalla tavalla, kytkeytyy vahvasti ongelmien tutkimiseen. Kun vakiintuneet kanssakäymisen tavat ja rutiinit eivät sujukaan ennakoidusti vaan rikkoutuvat, moraalinen järjestys paljastuu.
Moraalista järjestystä ei voi murtaa ilman seurauksia, jolloin syntyy tilanne, jossa rikkomusta on selitettävä eli annettava selonteko. (Jokinen ym., 2012, 131,133.) Moraalisesta
järjestyksestä poikkeaminen synnyttää siis selontekovelvollisuuden, joka kerronnassa näyttäytyy selontekona. Selonteko on jostakin moraalisen järjestyksen kannalta
ongelmallisesta tai poikkeavasta tapahtumasta tai käytöksestä annettu selitys tai perustelu.
Selonteot voivat olla puolustavia, oikeuttavia tai syyttäviä sen mukaan, millaisia vastuita niihin liittyy (Scott & Lyman, 1968, 47-52; Jokisen ym., 2012, 136-137). Tämä selontekojen kolmijako on Marvin B. Scottin ja Stanford M. Lymanin määrittelemä. Puolustava selonteko poistaa
vastuuta poikkeavasti tai tuomittavasti käyttäytyvältä. Oikeuttava selonteko puolestaan esittää poikkeavan tai tuomittavan käytöksen moraalisesti perustelluksi. Tällaisessa selonteossa sen esittäjä ottaa vastuun teoistaan, mutta ei pahoittele sitä. Syyttävässä selonteossa poikkeava tai tuomittava käytös on toimijan vastuulla ja hänen syytään. (Scott & Lyman, 1968, 47-52;
Jokinen ym., 2012, 136-137.) On tosin käyty myös keskustelua siitä, voisiko syyttävä selonteko syyttää myös jotakuta ulkopuolista, jolloin vastuu omasta toiminnasta siirretään jollekin ulkopuoliselle kohteelle. Tässä tapauksessa selonteko voisi olla esimerkiksi muotoa ”tein näin koska Hän oli niin ikävä minulle." Selontekoja voi luokitella myös toisella tavalla. Kausaalinen selonteko kuvaa eri asioiden ja tekojen syy-seuraussuhteiden pohdintaa: mistä mikäkin asia johtuu, mikä synnyttää tietyn tapahtuman (Jokinen ym., 2012, 148). Syyselityksen antamista ja tekemistä voi kutsua myös kausaaliselittämiseksi.
Selontekovelvollisuus vahvistaa moraalista järjestystä entisestään (Jokinen ym., 2012, 133).
Selontekovelvollisuus voi seurata myös jonkin (poikkeuksellisen) ryhmän jäseneksi asettumisesta tai asettamisesta. Ryhmän jäsenyys siis itsessään aiheuttaa
selontekovelvollisuuden. (Jokinen ym., 2012, 177.) Selonteon käsite sitoo yhteen moraalisen järjestyksen, kertomuksen ja position, kaikki tutkimukseni kannalta olennaiset teoreettiset käsitteet ja analyysivälineet.
3 TUTKIMUSKYSYMYKSET
Alkuperäinen ja aivan tutkimusprosessin alussa esitetty tutkimuskysymykseni oli, ”Millaisia merkityksiä alaikäiset omaishoitajat antavat kokemukselleen?” Analyysin edetessä tarkensin tutkimuskysymyksiä muutaman kerran. Identifioin aineistolähtöisen luennan kautta erityisesti kolme teemaa, joiden mukaan lopulta määrittelin lopulliset tutkimuskysymykset:
1. Millaisten kerronnallisten teemojen kautta haastateltavat tekevät tulkintoja itsestään ja normaalista poikkeavaksi määrittyvästä perhetilanteestaan?
1.1. Millaisia positioita he ottavat alaikäisinä omaishoitajina?
1.2. Miten he näissä positioissa selittävät perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen moraalisten järjestysten rikkoumista?
1.3. Millaisia perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen moraalisia järjestyksiä selonteot tekevät näkyviksi?
4 AINEISTO JA MENETELMÄT
4.1 Aineiston kuvaus
Tutkimuksen aineistona ovat teemahaastattelut, jotka on tehty yhdessä toisen psykologian opiskelijan Eero Pajarin kanssa. Haastateltavia etsittiin yhteistyössä paikallisen toimijan ALISA- hankkeen avustuksella (ks. Liite 1). Tutkimuskutsussa, joka toimitettiin nuorten aikuisten vertaisryhmään osallistuneille hankkeen edustajien ja vertaisryhmän vetäjien kautta, etsittiin sellaisia nuoria aikuisia, joilla on omakohtainen kokemus alaikäisestä omaishoitajuudesta. Yksi haastateltavista oli muita haastateltavia hieman vanhempi, 30-40 vuoden ikäluokkaa ja hänet löydettiin hankkeen kontaktien kautta. Muut neljä haastateltavaa olivat osallistuneet ALISA- hankkeen järjestämään 18-25 vuotiaiden nuorten aikuisten vertaisryhmään, joka oli
tarkoitettu sellaisille nuorille aikuisille, joita omasta vanhemmasta tai perheenjäsenestä huolehtiminen oli jollain tavalla koskettanut.
Yksi haastattelu toteutettiin yhdessä toisen graduntekijän Pajarin kanssa, joka teki pro gradu - tutkielmansa saman aihepiiristä. Loput neljä haastattelua jaettiin minun ja Pajarin kanssa puoliksi niin, että kumpikin teki itsenäisesti kaksi haastattelua. Haastattelujen yhteinen
kokonaiskesto tunteina on noin 17 tuntia. Haastattelujen kestot vaihtelivat noin puolestatoista tunnista lähes viiteen tuntiin. Haastattelujen litteraatioiden kokonaissivumäärä on lähes 400 sivua. Teemahaastattelurunko (ks. liite 3) koostui monenlaisista kysymyksistä, jotka koskivat
haastateltavien nykyistä elämäntilannetta, lapsuuden perhettä ja olosuhteita, heidän
taustaansa alaikäiseen omaishoitajuuteen liittyen, vanhemmasta huolehtimiseen liittyviä konkreettisia toimia ja tehtäviä, siihen liittyvää ajankäyttöä, tukea ja selviytymistä. Haastattelut olivat luonteeltaan kerrontaan ja reflektointiin kannustavia.
Ilmiön ainutkertaisuuden ja aiemman laadullisen tutkimuksen puuttumisesta johtuen
tutkimushenkilöiden kuvaaminen tässä vaiheessa on hyödyllistä alaikäisen omaishoitajuuden ilmiön esittelemiseksi. Esittelen seuraavaksi haastateltavat luonnehtimalla tiivistetysti heidän perhetilannettaan sen perusteella, mitä he haastattelussa kertoivat ja toivat itse esille.
Aurora1 on nuori aikuinen, asuu yksin ja eri paikkakunnalla kuin lapsuuden perheensä. Hänen lapsuudenperheensä asui maalla, ja perheeseen kuuluivat äiti, isä ja vanhemmat sisarukset sekä liuta eläimiä. Lisäksi isän äiti asui hänen perheensä kanssa samassa talossa. Auroran lapsuudenperheen olosuhdetta kuvaa äidin masennusoireilu ja isän poissaolo reissutöissä.
Auroran vanhemmat erosivat, ja isompien sisarusten muutettua jo pois kotoa Aurora muutti äitinsä kanssa kahdestaan eri asuntoon. Auroran haastatteluhetken tilanne huolehtimisen suhteen on ”jonkinlaisen riippuvuussuhteen katkaisu”, ja hän hakee omia rajojaan itsenäisenä aikuisena ja pyrkii irrottautumaan äidistä huolehtimisesta.
Liisa on perheellinen aikuinen. Hän on asunut ensiksi isänsä, äitinsä ja siskonsa kanssa. Pian kuitenkin vanhemmat ovat eronneet ja Liisa on jäänyt asumaan isänsä ja siskonsa kanssa. Äiti kuoli Liisan ollessa alle kymmenen. Liisan lapsuuden olosuhteita kuvaa isän kyvyttömyys huolehtia tietyistä kodinhoitoon liittyvistä toimista, joista Liisa siskonsa kanssa huolehti. He auttoivat isäänsä myös mm. laskujen maksussa. Liisan kerronnassa äiti on
alkoholiongelmainen, mutta käytännössä Liisa siskoineen on huolehtinut isän asioista, yhteisestä kodista sekä välillisesti taloudesta. Liisan isä on kuollut, mutta Liisa kantaa huolehtimista mukanaan.
1 Kyseessä on haastateltaville annetut pseudonyymit.
Luna on kumppaninsa kanssa asuva nuori aikuinen, joka huolehtii edelleen veljestään ja
osittain äidistään. Lunan lapsuus on ollut tämän omin sanoin hyvin ”myrskyisä”. Lunan äiti ja isä erosivat tämän ollessa muutaman vuoden ikäinen, ja sen jälkeen äidillä on ollut joitakin kumppaneita ennen miesystäväänsä, jonka Luna mieltää olleen itselleen eniten isä. Lunan äiti ja äidin miesystävä ovat kuitenkin joitakin vuosia sitten eronneet ja Luna on joutunut ikävään välikäteen äitinsä ja tämän miesystävän väliin. Lunalla on sisaruspuolia äidin miesystävän ja äitinsä liitosta. Luna on ollut lapsuuden perheessä huolehtiva ja itsenäinen isosisko. Lunan mukaan äidin masentuneisuus sekä äidin ja tämän miesystävän parisuhdeongelmat ja riidat vaikuttivat lapsuuden perheen tilanteeseen. Lisäksi Lunan biologisen isän rikollinen toiminta on osaltaan vaikuttanut Lunan lapsuuden olosuhteisiin. Luna on kärsinyt masennuksesta lapsuudesta asti.
Miia on nuori aikuinen, jonka lapsuuden perheeseen kuului isä, äiti ja veljet. Miian äidin alkoholiongelma ja isän puuttumattomuus tilanteeseen sai Miian mukaan aikaan sen, että Miian äiti kääntyi tämän puoleen humalassa ollessaan. Ainoa tilanne, jolloin perheessä keskusteltiin mistään, oli äidin ollessa humalassa. Kertomansa mukaan Miia ei tiedä, kuinka paljon hänen äitinsä muistaa heidän keskusteluistaan ja Miian tälle kertomista tärkeistä asioistaan. Aikuisena olosuhde kotona käydessä on edelleen sama ja Miia pohtii
lapsuudenkotinsa keskustelukulttuurin hankaluutta: Miia ei oikein osaa edelleenkään puhua asioistaan, ellei toinen ole humalassa.
Säde on aikuinen, jonka lapsuuden perheeseen kuuluivat Säden lisäksi isä ja äiti. Äiti sairasti lapsuusiän diabetesta ja myöhemmin Säden ja äidin asuessa kahdestaan, MS-tautia. Säden isä alkoholisoitui ajan myötä ja vanhemmat erosivat Säden ollessa lapsi. Säde eli omaa
elämäänsä ja huolehti samalla äidistään insuliinishokeista MS-taudin eri vaiheisiin, kunnes äiti muutti palvelukotiin Säden ollessa jo täysi-ikäinen. Erityisesti äidin sairastaminen on sanellut Säden koko lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia ja ollut niin kokonaisvaltainen osa, ettei Säde osaa oikein edes eritellä, milloin ei olisi tarvinnut huolehtia. Isän alkoholismi Säden kokemusten mitätöimisineen on tuonut toisen puolen arkeen. Sekä Säden isä että äiti ovat kuolleet tämän ollessa aikuinen. Haastatteluhetkellä Säde on elämäntilanteessaan voimiensa loppumisen kynnyksellä. Säde pohtii huolehtimiskokemuksen vaikutuksia ja sen herättämiä
tunteita sekä ottaa kantaa siihen, miten vastaavaan ilmiöön pitäisi yhteiskunnallisella tasolla suhtautua. Säde on pyrkinyt kääntämään kokemuksen hyödyksi auttamalla muita.
4.2 Menetelmä ja analyysin kulku
Narratiivinen lähestymistapa tarkoittaa tutkimuksessani, että analysoin kertomuksia.
Analysoin aineistostani kertomuksia sekä sellaista puhetta, joka kytkeytyy kiinnostavasti erilaisten normaaliuksen ja poikkeavuuksien ympärille. Käytän myös position käsitettä, sillä haastateltavat ottavat puheessaan monenlaisia asemia ja näkökulmia, joista käsin puhuvat.
Kysyin aineistolta kysymyksiä. Miten normaalin rikkoutumista työstetään itselle ja toiselle?
Missä tehdään tulkintoja suhteessa lapsi-vanhempi-suhteeseen, normaaliin ja epänormaaliin?
Entä missä esiintyy kerrontaa tavanomaisena ymmärretyn lapsi-vanhempi-suhteen rikkoutumisesta ja tavallisesta perheestä poikkeamisesta? Millaisena näissä kerronnoissa tavallinen perhe ja vanhempi-lapsi-suhde rakentuu ja näyttäytyy? Miten normaalin lapsi- vanhempi-suhteen rikkoutumista käsitellään huolehtimiskokemuksen näkökulmasta?
Kehittelin aineiston luku- ja analyysitapaa ensiksi kahden haastattelun avulla. Menetelmälliset valinnat hioutuivat ja otin mukaan loput kolme haastattelua. Tein aluksi aineistolle esitettyjen kysymysten valossa temaattista luentaa sekä muistiinpanoja. Teemoittelun perusteella näytti, että huomio kiinnittyi monenlaiseen normaaliutta koskevaan kerrontaan ja niiden
synnyttämiin selontekoihin.
Edellä mainittujen kysymysten perusteella lähdin identifioimaan aineistosta niitä käsitteleviä kertomuksia, joita sitten kokosin ja nimesin. Aineistolle esitetyt kysymykset kiteyttävien kertomusten löydyttyä aloin analysoida niitä kokeilemalla Labovin ja Waletzkyn suullisten kertomusten rakennemallia kertomusten tulkintaan. Päädyin väljentämään kertomuksen käsitettä koskemaan myös ajatuksia, tunteita ja tapahtumia, siis erilaisia kokemuksia
käsittelevää kerrontaa, sillä havaitsin, että läheskään kaikki löytämäni kertomukset eivät olleet
Labovin ja Waletzkyn mallin mukaisia toimintaa kuvaavia kertomuksia, vaan ne sisälsivät
lähinnä kuvailevaa ja evaluoivaa kerrontaa tai mielen sisäistä, pohdintaa ja reflektointia kuvaavaa kerrontaa.
Analyysin perusteella kertomuksista hahmottui tässä vaiheessa neljä erilaista kertomustyyppiä, joilla haastateltavat käsittelevät kokemustaan alaikäisestä omaishoitajuudesta. Nimesin neljä kertomustyyppiä: tunnustuskertomukset,
kokemusasiantuntijakertomukset, identiteettikertomukset ja moment in time -kertomukset.
Tunnustuskertomukset, engl. witness stories ovat sairauskertomusten alatyyppi, jotka
muistuttavat perinteisiä sairauskertomuksia, mutta niissä kertova ei itse sairasta vaan todistaa läheisensä sairautta ja muodostaa kertomuksensa, millainen rooli ja sairauden vaikutukset hoivaajalle ja perheen jäsenelle koituu (Knepper & Arrington, 2018). Tunnustuskertomuksille on tyypillistä myös toteava ja kuvaava sävy, ”tällaista meillä oli”.
Kokemusasiantuntijakertomukset sisältävät kokemusasiantuntijuuden kantaaottavan,
neuvovan, argumentoivan tai järkeilevän sävyn. Ilmiön kokenut tietää, mistä puhuu ja hänellä on valtuus neuvoa muita ja ottaa kantaa siihen, miten ilmiöön pitäisi suhtautua.
Identiteettikertomuksissa haastateltava rakentaa, pohtii ja neuvottelee jonkinlaisesta identiteetistä. Riessmanin (1990, 118, 78-79, 75) nimeämille moment in time -kertomuksille puolestaan on tyypillistä, että ne rekonstruoivat tietyn kertojalle merkityksellisen
tapahtumahetken. Moment in time -kertomuksille on tyypillistä still-kuvamainen ja psykologisesti tiheätunnelmainen kerronnan tapa.
Kertomustyyppien identifioinnin jälkeen huomasin kuitenkin, ettei tulosten esittäminen
kertomustyyppien mukaan ollut toimiva. Tulosten esitysjärjestys muotoutui edellä mainittujen luennan näkökulmien perusteella identifioitujen kolmen laajan kerronnallisen pääteeman mukaan, joissa haastateltavat käsittelevät positioitumisen kautta normaalia ja poikkeavaa oman perhetilanteen selityksissä ja reflektoinnissa, konstruoimalla tunnekokemuksia sekä rakentaen identiteettejä. Näiden kolmen kerronnallisen teeman alla tein kertomusten lähiluentaa eritellen positioitumista, selontekoja ja moraalisten järjestysten rakentumista.
5 TULOKSET
Esittelen tutkimukseni tulokset kolmen analyysissa tunnistetun kerronnallisen teeman
mukaisesti. Nämä teemat ovat: oman perhetilanteen reflektointi ja selittäminen, normaalin ja poikkeavan työstäminen tunnekokemuksia konstruoimalla ja normaalin ja poikkeavan
työstäminen identiteetin rakentamisen avulla. Näistä teemoista neuvottelemisella oli erilaisia funktioita. Oman perhetilanteen reflektoiminen ja selittäminen sisälsi syyselitysten
muodostamista vanhemman tilanteelle ja kokemusasiantuntijapositioista esitettyä
järkeistämistä. Normaalin ja poikkeavan työstäminen tunnekokemuksia konstruoimalla sisälsi laajasti erilaisten tunteiden konstruoimista. Normaalin ja poikkeavan työstäminen identiteetin rakentamisen avulla sisälsi erilaisia positioitumisia, joista käsin identiteettejä rakennettiin.
Selontekoja kolmen kerronnallisen teeman alla virittivät äidin puute, vanhempien toiminnan tuomittavuus, normaalin lapsi-vanhempi-suhteen ja normaalien perheen moraalisten
järjestysten rikkoutuminen, oma huolehtijan rooli, riippuvuussuhde huolehdittavaan vanhempaan sekä huolehtiminen ylipäätään. Selontekoja sisältyi siis itseä koskeviin, vanhempia koskeviin ja yhteiskunnallisempiin aiheisiin.
5.1 OMAN PERHETILANTEEN REFLEKTOINTI JA SELITTÄMINEN
Kerronnallisessa teemassa, jossa haastateltavat reflektoivat ja selittävät perhetilannettaan, he ensinnäkin antoivat selityksiä vanhemman tai sukulaisen tilanteelle ja niiden seurauksista itselle. Toiseksi he pyrkivät kokemusasiantuntijapositiossa järkeistämään alaikäisen omaishoitajuuden tulkintojaan. Jotkin haastateltavat kertovat perhetilanteestaan
kuvailevammin, mutta monissa perhetilanteen kuvauksissa on evaluoivampaa puhetta.
5.1.1 Syyselitykset vanhemman tai sukulaisen tilanteelle ja seuraukset itselle
Seuraavat kaksi näytettä havainnollistavat kuvailevaa kerronnan tapaa. Näytteistä
jälkimmäinen saa lisäksi aineistossa vähemmän esiintyneen ajallisesti tiheän rakenteen, ja on esimerkkinä moment in time -kertomuksen tyyppisestä puheesta.
Näyte 1.
H12: -- Noo, miten sie koet että -- millasta -- huolta tai huolehtimista tai, vastuunkantoo sulle niinku, jotenki lankes, tai minkälaista sulla oli niinku kannettavana
Säde: No varmaa aika paljonki ((naurahtaa)) -- niinku mie nyttoon kuvannu että [ehkä]
se onniinku ollu jo iha sis sieltä niinku -- koko elämän ajan just se että -- laskeeko sillä ne sokerit ja [mite] se nyt tarviiko se apua ja näi -- tottakai siihe liitty niinku sis kotona just paljon -- semmosta iha, et just semmosina.. huonoina päivinä ni toki mie tein niinku kaiken -- ja mioon niinku osannu.. kytkee helkkari lamputki kattoon -- ite jo ihan pienestä pitäe ja.. -- tehä sis semmoset miesten työt äitille -- ja sit kaike lisäks äiti oli vielä iha helvetin tarkka siis että -- kaikkie asioitten piti olla paikallaa ja varasto piti olla niinku tiptop -- talvirenkaitten piti olla suorassa -- pinossa ja näi.. että, et niinku kaikki semmone varastosiivoomine ja kaikki semmoset mattojen puistelut, kaikki siivoominen tiesti ku äiti oli kotona -- et, et sit se teki niinku pikkuhiljaa ja, aina sillon ku se jakso ja l[epäs] välillä ja eihä sillä ollu niinku muuta, tekemistä, [sitte], -- et kyllä kyllähä sekkii -- sen oman jaksamisen puitteissa teki siellä kotona niitä hommia mutta, mut sit
semmosina päivinä tosiaan ku -- ei niinku.. liikkunu tai toiminu mikkään ni silloha mie tein enemmä”
2 H1 ja H2 -merkinnät tarkoittavat haastattelijoiden erittelyä. H1 -merkinnässä haastattelijana on toiminut Outa-Annukka Vatanen-Muotka ja H2 -merkinnässä haastattelijana Eero Pajari.
Yllä olevassa tunnustuskertomuksessa Säde kuvaa huolehtimistaan kokonaisuudessaan. Säde ottaa huolehtivan lapsen position, josta käsin tulkitsee, mitä kaikkea huolehtimista hänellä on ollut. Säde edelleen tulkitsee äitinsä olleen todella tarkka ja sen työllistäneen Sädeä ja näin ollen esittää äitiään kohtaan syytöksen. Säde ottaa myös ymmärtävän lapsen position, josta käsin hän esittää heti äitiänsä puolustavan selonteon: äiti on kuitenkin tehnyt voimiensa mukaan oman osansa. Säde neuvottelee ymmärtävän lapsen ja huolehtivan lapsen positioissaan äitinsä syyllisyydestä Sädelle kohdistuneeseen taakkaan ja äidistään
huolehtimiseen. Äitiä puolustava selonteko paljastaa normaalin perheen ja lapsi-vanhempi- suhteen moraalisen järjestyksen murtumisen Säden lapsuuden perhetilanteessa.
Ymmärtävän lapsen positiossa Säden on vaikea syyttää äitiään, vaikka moraaliset järjestykset ovat murtuneet Säden huolehtiessa äidistä eikä toisinpäin.
Seuraavassa tunnustuskertomuksen ja moment in time -kertomuksen muodon saavassa näytteessä Säde työstää traumaattiseksi tulkitsemaansa kokemusta.
Näyte 2.
Säde: No ehkä kaikkei semmone traumaattisin.. tilanne jonka takia äiti- se oli siis ensimmäinen ja ainoo kerta ku mie oon käyny jossai ammattilaisella.. -- mie en oo iha varma et minkä ikäne mie oon ollu Mutta tuota.. myö ollaa ajettu jostai niinku kotiin.. ja o ollu talvi.. ja niinku isot lumipenkat ja näi.. ja öö.. äitillä o laskenu ne verensokerit siinä ajaessa.. nii myö ollaa ajettu siis ojaan.. ja siitä ku niinku selvittii just sillai -- sitte ku myö niinku ajettii siihe nii sitte.. mie en- siis en muista tarkkaan mutta mie ajattelen niin että mie oon sitte kaivanu niinku jotaki.. siinä että -- saa sen virkoomaan ja sitte en muista mite siis.. siitä mulla ei oo sitte muistikuvia että mite se tilanne on niinku
la[uennu] että kuka meijät on tullu sieltä hakemaan [tai pela]stamaa ja kuka o hinannu auton ja näi.. mutta siis.. mie uskon -- niinku jälkikätee ajatellu että se varmaa säikäytti äitii niin kovasti.. ja sitten mie kävin jossain.. tota.. se on kyllä ollu Itäsuomalaisessa kaupungissa jo.. niin totah kävin jossai se oli varmaa joku lastenpsykologi tai joku tämmöne.. ku mie muistan niinku sen ku mie olin siellä.. -- Ja mie muistan että se oli
niinku siellä oli hyvä olla ja semmonen turvalline ja et se on niinku semmone
positiivinen kokemus.. nii sitte just joku sano että no siinä sut o varmaan niinku kohdattu semmosena lapsena ja että että siinä oot ollu vain sinä ei niinku.. kukkaa [muu tai.. niinku].. ei oo tarvinnu huolehtii tai murehtii kenestäkkää muusta vaa on niinku.. keskitytty Minuun.. mutta en mie oo niinku siis.. äitihä on kyllä tehny tietysti kaikkensa aina että mulla ois asiat hyvi ja näi [mutta].. kyllähän se semmone niinku huoli kuitenki sitten taas hänestä ajaa sen yli..
Säde kertoo tilanteesta, jossa äidin sokerit laskivat autolla ajaessa, ja he ajoivat ojaan.
Tapahtuman seurauksena Säde on käynyt ammattilaisen luona ensimmäisen ja ainoan kertansa. Säde asettuu huolehtimisesta kärsineen lapsen positioon ja tulkitsee tapahtuman yhdeksi traumaattisimmista kokemuksistaan. Säde ottaa huolehtivan lapsen position ja tulkitsee tapahtunutta äitinsä näkökulmasta, sen säikäyttäneen hänen äitiään paljon. Säde asettuu huolehtimisesta vapaan lapsen positioon, jossa tulkitsee ammattilaisella käynnillä saaneensa olla ilman huolta, vain oma itsensä ja lapsi. Sen jälkeen Säde kuitenkin heti antaa puolustavan selonteon äitinsä toiminnasta. Lopussa Säde huolehtivan lapsen positiossa tulkitsee, että vaikka äiti teki parhaansa, Säden huoli äidistä oli suurempi.
Ammattilaisen luona käymistä Säde tulkitsee toisen sanomisten kautta. Normaalin lapsuuden, lapsi-vanhempi-suhteen ja perheen moraaliset järjestykset tulevat näkyviin – Sädellä oli hyvä olo siellä, missä hänet kohdattiin ”vain lapsena”, missä hänen ei tarvinnut huolehtia
kenestäkään muusta. Moraalisten järjestysten murtumat näkyvät myös äitiä puolustavassa selonteossa. Säden äiti ei kyennyt tekemään tarpeeksi, jotta Säde saisi elää huoletonta lapsuutta.
Näyte 3.
Aurora: nii -- varmaan just se vastuun kantaminen siellä on ollu semmonen vaikee asia niillä omilla vanhemmilla ettää meijän iskä on ollu tosi paljon poissa -- tai et se on ollu niinku reissutyössä -- tai et se onn kantanu sitä taloudellista vastuuta -- muttaa seijjoo sit olluu oikee henkisesti mitenkää, paikalla tai että mä uskon että äiti ois sitä tarvinnu tosi
paljo.. -- että tavallaan mä en tiiä niitä -- mikä on tavallaan syytä ja seurausta muttah, ehkä mä oon se ite tulkinnu että iskä o myös tavallaa paennu tosi paljo sitä ((ääni alkaa väristä)) -- sitä niinku kotia ((ääni värisee tämän kohdan)), jaa sit sitä vastuuta sit se on jääny vähä niinku äitin, harteille ja sit se eijjoo jaksanu sitä kantaa et sit se on.. ollu tosi paljo masentunu ja, ja sit käyttäny paljo alkoholia myös ja sitten taas mummo on
jotenkii yrittäny kans pitää sitä, niinku kasassa ja olla se joku vastuunkantaja siinä, mikä taas on sit tosi paljonn niinku sekottanu niitten kahe välistä sitä tai niinku sit kuka on kenenki puolella tai mikä on kenenki syy tai että tavallaan se ehkä on tuonu siihe sen että äitin pitäs jaksaa enemmä ja äitin ((ääni värisee)) pitäs olla, jotai ja sit iskä tavallaan -- koskaa se on niinku iskän äiti ja tavallaan sit se suku eei ehkä, musta tuntuu et nei oo jotenki peräänkuuluttanu ehkä sitä iskän vastuuta niin paljo et se on ollu jotenki
hyväksyttävää ((ääni värisee)) se mitä iskä tekee ja ja, ja niinku eii välttämättä semmosta.. nii, no esimerkiks meijä iskä on paljo pettäny meijän äitiä --
Tässä tunnustuskertomuksessa Aurora pohtii vanhempiensa käytöksen ja perheensä olosuhteen syy-seuraussuhteita. Aurora ottaa kokemusasiantuntijaposition ja tulkitsee vastuun kantamisen olleen vanhemmilleen vaikeaa. Tässä positiossa Aurora pohtii, miksi perhetilanne on ollut sellainen kuin on ollut kausaali- eli syyselittämisen avulla ja näyte onkin kausaalinen selonteko. Auroran huolehtivan lapsen positiossa esitetyssä kausaalisessa
selonteossa isän runsaat poissaolot niin fyysisesti kuin henkisesti, pettäminen sekä isän äidin asettuminen selkeästi poikansa puolelle ovat osaltaan voineet aiheuttaa Auroran äidin
masennuksen ja juomisen. Tässä positiossa Aurora pohtii, onko äidin tilanne ollut syy isän pakenemiseen vai toisinpäin. Kokemusasiantuntijapositiossa Aurora tulkitsee isänsä paenneen kodin olosuhteita sekä vastuutaan isänä ja puolisona. Edelleen tässä positiossa Aurora tulkitsee myös isän äidin, mummon toiminnan sekoittaneen tilannetta,
perheenvuorovaikutussuhteita ja aikuisten välisiä rooleja tämän yrittäessä olla vastuunkantaja ja pitää tilannetta kasassa.
Aurora rakentaa kokemusasiantuntijapositiossaan käsitystä, jossa vanhemmat eivät kanna vastuuta. Suku näyttäytyy ilmiön mahdollistajana: suvun jäsenet ottavat kantaa tilanteeseen osoittamalla hyväksyntänsä osalle asioista ja tuomitsemalla osan. Hyvän ja normaalin
perheen moraalisessa järjestyksessä vanhemmat ovat läsnä lapsilleen ja kantavat vastuun lapsistaan, itsestään ja kodista. Pelkästään äiti ei riitä, vaan myös isää tarvitaan ja hänen on oltava henkisesti läsnä.
Seuraavassa tunnustuskertomuksessa Miia kertoo, millaista hänen elämänsä on ollut ja tekee tulkintoja siitä, mikä perheen tilanteessa oli ongelmallista.
Näyte 4.
Miia: [miten Miia on päätynyt] Tähän.. ööm no se on hyvä kysymys.. että se on ehkä mä en niin lapsuutena tai niinku lapsena niin kokenu ongelmaks sitä alkoholia siinä sen sitä alkoholin käyttöö että mä en niinku muista kauheesti niinku ihan pienestä et mää vähän luulen että niinku äiti on ehkä en -- äitillä on vähän se että hän ei oo.. hän ei ole väkivaltainen kun hän on humalassa ja tosiaan ei juo ees joka viikko.. mut sitten joskus sitten.. ja siis mää vähä kanssa luulen että hänellä on varmaa diagnosoimaton joku masennus tai joku tämmöne ainaki jossai vaiheessa ollu että hänellä on sisko kuollut autokolarissa jossa äiti ajo autoo ja sen takia niinku hänellä kuoli sisko että tota se o varmaa painanu häne elämäänsä aika paljo.. ja sitten humalassa hän joskus tykkää näistä asioista puhua et se mulla äitin kanssa on se ongelma että hän humalassa tykkää jutella asioista.. keskustella asioista joista minä en välttämättä haluaisi
keskustella ainakaan kun hän on humalassa että sitten niistä ongelmista mitä meillä kotona puhutaan ni ne puhutaan sillon kun on humalassa.. -- nii se o ollu aina vähä.. tai just et se on ollu niinku jotka muistuu silleen kunnolla mieleen näistä niinkun
nuoremmasta iästä siitä niinku äitin alkoholin käytöstä.. että edelleenki sitte on tämä on vielä jatkuva että sitte joskus jos olen siellä viikolloppuna ja äiti saattaa sitten juoda ja sitten taas minä olen siellä ja isä menee jo nukkumaa aikasi ja sitte äiti jää mulle juttelemaa ja minä en pääse nukkumaan ku hän ei halua lopettaa niitä juttujaan.. että semmosia siellä on
Miia ottaa ymmärtävän lapsen position, jossa tulkitsee, ettei lapsuudessa muista kokeneensa alkoholia ongelmaksi. Miia tekee kausaalitulkinnan, jonka mukaan hänen äitinsä kantaa
taakkaa sisarensa tapaturmaisesta kuolemasta, jossa on itse ollut osallisena, ja purkaa oloaan puhumalla humalassa tyttärelleen. Miia ottaa avuttoman lapsen position ja tulkitsee äidin hallitsevan keskustelutilanteita: kuinka kauan humalaista juttelua tapahtuu ja milloin Miia pääsee nukkumaan. Avuttoman lapsen positiossa Miian äiti puolestaan näyttäytyy aktiivisena, hallitsevana. Avuttoman lapsen positiossa Miian tulkinnassa Miian isä näyttäytyy ulkopuolelle jättäytyvänä. Isänkin rakentuu hallitsevana, mutta hallitsee jättäytymällä tilanteen ja sen ratkaisemisen ulkopuolelle.
Miia ottaa huolehtivan lapsen position ja antaa äidin juomista puolustavan selonteon.
Lausahdus ”ei ole väkivaltainen ja ei juo ees joka viikko” on puolustavan selonteon ydin. Äiti ei ole niin paha kuin voisi olla. Hän ei edes juo joka viikko eikä ole väkivaltainen, vaikka vaivaakin Miiaa valvottamalla tätä myöhään yöhön. Normaalin perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen sekä hyvän ja normaalin äidin ja vanhemman moraaliset järjestykset rikkoutuvat – äidin toimintaa on selitettävä.
Seuraavassa moment in time -kertomuksen piirteitä saavassa tunnustuskertomuksessa Säde kertoo lapsuuden kesien vietosta isän luona sekä tulkitsee ja selittää läheistensä toimintaa.
Näyte 5.
Säde: -- ja sitte -- taas yks semmonen niinku näitä traumaattisimpia kokemuksia tokymmene ((naurahtaa)) nii tota on semmone että aam -- siis ku mie sanoi että että mie olin aina kesät siellä iskän luona sitten niinku iha niinku nuorena tai sillon niinku lapsena.. ja sitte se miun täti oli siellä ja -- näi ja sitten niinku et et mie oon kuitenki niinku aina jotenki näyttänyt sen että mie en et mie en tykkää siitä että iskä ryyppää ja mie en tykkää siitä et se on kännissä ja mie en tykkää siitä ihmisestä kun se on
kännissä.. nii mie oon näyttäny sen mut siis eihä -- siis sehä ei oo vaikuttanu koskaa yhtää mihinkää.. ja näi.. ja sitte -- mie niinku muistan jonku semmosen että mie oon mie oon taas sitä että iskä o- tai meillä ol varmaan niinku just sukulaisia ja sitte iskä o ollu kännissä ja sitte mie oo jotaki ehkä sanonu tai niinku näyttäny sen tai näin nii sit se miu täti on niinku huutanu miulle että että mitä sieki siitä isäs ryyppäämisestä valitat että ku
se vois olla nii paljo pahempiki -- niinku et miettikää ihminen sanoo lapselle tuolla tavalla että niinku vittu lopeta se itkemine että niinku.. vittu ryhdistäydy.. tuo isäs vois olla paljon pahempiki.. niinku et ihmiset on yrittäny omalla tavallaan sitte auttaa ja tukea
Säde ottaa huolehtivan lapsen position, jossa tulkitsee humalaisen isän ja sukulaisten ympäröimänä vietetyn tapahtuman yhdeksi traumaattisimmaksi kokemuksekseen
tulkitsemaansa tapahtumaa. Säden tulkinnassa rakentuu kuva avuttomuudesta: hän yritti aktiivisesti vaikuttaa isän juomiseen ja tilanteeseen, mutta tuloksetta. Tädin, toisen ääni, on ikään kuin viimeinen Säden vaientamiseen pyrkivä teko. Säden aktiivinen toiminta – isän juomisen vastustaminen ja sen näyttäminen ulospäin – tuo esille normaalin lapsi-vanhempi- suhteen moraalisen järjestyksen rikkoutumisen, jota täti asettuu vastustamaan. Säde asettuu kuitenkin ymmärtävän lapsen positioon ja antaa puolustavan selonteon tätinsä toiminnasta.
Näin siitä huolimatta, että huolehtimisesta kärsineen positiossa Säde toistaa tädin sanoja päivitellen niitä. Säde sekä ymmärtää että tuomitsee tätinsä reagoinnin. Ymmärtävän lapsen positiossa Säde lopuksi kuitenkin tulkitsee tädin yrittäneen auttaa omalla tavallaan. Tätiä puolustava selonteko näyttää normaalin perheen ja normaalin lapsi-vanhempi-suhteiden moraalisten järjestysten murtumisen.
5.1.2 Kokemusasiantuntijapositiosta esitetty järkeistäminen
Haastateltavien kerronnassa esiintyi myös kantaaottavaa ja argumentoivaa tyyliä alaikäisen omaishoitajuuden kokemuksen tulkinnoissa. Tämä kantaaottava ja argumentoiva kerronta sai usein nykyhetken kokemusasiantuntijapositiosta esitetyn kokemusasiantuntijakertomuksen muodon. Seuraavissa näytteissä haastateltavat esittävät kokemusasiantuntijapositiosta käsin argumentteja sekä kannanottoja siitä, miten alaikäiseen omaishoitajuuteen ja siihen liittyviin kokemuksiin tulisi suhtautua. Läsnä on aikuisen nykyhetken ymmärrys, ja tulkintoja tehdään etäämmältä. Kerronnassa käytetään järkeistämistä, puolustamista, neuvomista ja pyritään
ymmärtämään tapahtunutta.
Näyte 6.
H2: No.. tulleeko mieleen että minkälaisia tuntteita tai ajatuksia semmonen oman vanhemman niinku valvominen.. ois herättäny
Säde: Hirveen hankala eritellä koska sitä on tehny iha pienestä pitäen.. jos se ois
äkillinen tilanne nii sit vois ehkä ois helpompi ajatella -- siis nii no -- nää miu vastaukset ei välttämättä nyt perustu niinku miu omakohtasee kokemuksee vaa semmosee
järkeilyyn Ja ne o kyl tietysti mitä mie nyt itessäki niinku tunnistan mutta mutta onha se nyt varmaa kyllähä se nyt varmaa luo niinku semmosta niinku hirveetä siis semmosta turvattomuutta niinku -- Semmosta mut en mie siis en mie niinku sano että että mie oisin pelänny tai jotenki niinku siis mitää semmosia tunteita ollu mutta mutta jos niinku miettii jotenki järjellä että miten se voi niinku lapseen vaikuttaa semmone nii.. -- siis koko ajan niinku semmone jotenki -- ikinä ei niinku voi luottaa siihe että et asiat o hyvin.. et -- nii ehkä se on sitä semmosta niinku kuitenki ei oo semmosta niinku perus turvaa Sillä tavalla.. vaikka niinku toki äiti niinku yritti siis kaikkensa että ois niinku semmosen pystyny tarjoamaa ja ei hän välttämättä omalla semmosella niinku tie- tietoisella tai niinku ei niinku omalla käyttäytymisellä ehkä niinku siis luonu mitää semmosta mutta iha ylipäätää et se koko niinku se elämänasetelma o ollu jotenki nii semmone.. heiveröine että.. -- ja ehkä sitte niinku just se että -- miten tässä nyt tullee käymää että mitehä pitkää ne jalat vielä pellaa ja entäs sitte ja -- koko aja tullu niitä uusia semmosia uusia uusia oireita ja koko aja joutunu sopeutumaa niinku semmosee huonompaan tilanteeseen
Yllä olevassa näytteessä Säde ottaa kantaa huolehtimisen seurauksiin järkeilyn keinoin.
Säde kertoo, että on vaikea eritellä millaisia ajatuksia ja tunteita äidistä huolehtiminen herätti.
Säde ottaakin kokemusasiantuntijaposition, josta käsin hän tulkitsee huolehtimiskokemustaan ja järkeilee sen seurauksia. Kokemusasiantuntijapositiossa Säde käyttää valtaa järkeillessään ja ottaa kantaa siihen, miten alaikäisen omaishoitajuuden kokemusta tulisi tulkita. Yleiseen järkeilyyn vetoamalla Säde ottaa kokemusasiantuntijapositiossaan voi myös ottaa etäisyyttä
