((puhuu nämä sanat hiljaa)) joku semmone.. no, emmie oikkee löyvä sille sanoja mutta..
mut semmone... ja ehkä se tulee tosiaan niinku vaan semmosen, just se äitin, äitin elämän kautta.. mutta tuota.. yymmhh..
Säde ottaa pysyvästi alavireisen position, jossa tulkitsee olleensa murrosikäisenä ajoittain hyvin surullinen ja ahdistunut. Säden tulkinnassa hän lähti ulos, pois kotoa ja päästi tunteensa esiin, kotona sitä ei voinut tehdä. Edelleen Säde tulkitsee surullisen pohjavireen säilyneen aikuisuuteen. Säde esittää kuitenkin heti perään puolustavan selonteon ja kieltää olevansa koko ajan surullinen, ahdistunut tai masentunut. Näin hän pyrkii torjumaan tulkinnan siitä, että tulisi määritellyksi psyykkisesti sairaana. Normaalin lapsi-vanhempi-suhteen ja normaalin perheen moraaliset järjestykset murtuvat: murrosikäisen on lähdettävä kotoa pois voidakseen näyttää tunteensa ja käsitelläkseen niitä. Vanhempi ei täytä tässä moraalisen järjestyksen mukaista tehtävää olla lapsen tarpeita varten ja saatavilla tai tämän tukena auttamassa tunteiden käsittelyssä ja säätelyssä. Säde neuvottelee normaalista nuoruudesta pohtimalla kuuluvatko hänen tulkitsemansa voimakkaat surun tunteet, ahdistus ja itkukohtaukset normaaliin nuoruuteen.
6 POHDINTA
6.1 YHTEENVETO TULOKSISTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET
Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin, millaisten kerronnallisten teemojen kautta haastateltavat tekivät tulkintoja itsestään ja normaalista poikkeavaksi määrittyvistä perhetilanteestaan.
Lisäksi kysyttiin, millaisia positioita he alaikäisinä omaishoitajina ottavat, miten he näissä positioissa selittävät normaalin perheen ja normaalin lapsi-vanhempi-suhteen moraalisten järjestysten murtumista sekä millaisia perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen moraalisia
järjestyksiä selonteot tekevät näkyväksi. Haastateltavat tekivät tulkintoja itsestään ja
normaalista poikkeavaksi määrittyvästä perhetilanteestaan kolmen laajan kerronnallisen teeman kautta, jotka ovat oman perhetilanteen reflektointi ja selittäminen, normaalin ja poikkeavan työstäminen tunnekokemuksia konstruoimalla sekä neuvottelemalla normaalista ja poikkeavasti identiteetin rakentamisen avulla.
Reflektoidessaan perhetilannettaan haastateltavat asettuivat erityisesi huolehtivan ja
ymmärtävän lapsen positioihin, joista käsin he pyrkivät toisaalta selittämään poikkeavaksi ja ongelmalliseksi määrittyvää perhetilannettaan ja toisaalta ymmärtämään vanhempiensa toimintaa ja käyttäytymistä. He antoivat myös puolustavia ja oikeuttavia selontekoja erityisesti vanhempiensa toiminnasta tai omasta suhtautumisestaan alaikäisenä koettuun
huolehtimiseen. Selonteot paljastivat normaalin lapsi-vanhempi-suhteen moraalisen
järjestyksen, joka oli haastateltavien kohdalla rikkoutunut. Sen mukaan vanhemmat ovat ne, jotka huolehtivat kodista, lasten hyvinvoinnista ja hyvän elämän edellytyksistä. Vanhemmat ovat niitä, jotka ovat vastuussa ja pitävät huolta kokonaisuuden toimimisesta. Vanhemmat ovat saatavilla lapsen tarpeita varten, tukevat tätä emotionaalisesti ja ovat muutenkin rakastavia, kannustavia ja luovat turvalliset rajat.
Toisaalta haastateltavat ottivat myös kokemusasiantuntijan position pyrkiessään
järkeistämään alaikäisen omaishoitajuuttaan, sen seurauksia sekä ottaessaan kantaa siihen, miten muiden ihmisten tulisi suhtautua alaikäiseen omaishoitajuuteen. Tässä positiossa he antoivat myös puolustavia selontekoja, joissa he pyrkivät selittämään vanhempiensa
toimintaa, sairauksien merkitystä vanhempansa käyttäytymiseen sekä alaikäisestä omaishoitajuudesta juontavaa kärsimystään. He ottivat kantaa esimerkiksi siihen, miten alaikäinen omaishoitaja ja tämän perhe tulisi kohdata terveydenhuollossa ja että perheissä alaikäisestä omaishoitajuudesta ja vanhemman sairaudesta tulisi avoimesti keskustella.
Selonteot paljastivat normaalin perheen moraalisen järjestyksen, jonka mukaan normaalissa perheessä asiat hoituvat. Vanhemmat ovat päävastuussa ja lapset tekevät tehtäviä
kehitystasonsa mukaan niin, että heille jää aikaa keskittyä kasvamiseen, kehittymiseen, leikkimiseen ja esimerkiksi koulunkäyntiin. Vanhemmat huolehtivat lapsistaan.
Toisessa kerronnallisessa teemassa haastateltavat käsittelivät normaaliuksia ja
poikkeavuuksia monenlaisia alaikäiseen omaishoitajuuteen liittyviä tunnekokemuksia konstruoimalla. He asettuivat erityisesti kuormittuneen ja taakkaisen, avuttoman, vastuuta kantavan sekä pärjäävän ja kunnollisen positioihin. Näissä positioissa he konstruoivat huolen, avuttomuuden ja turhautumisen tunteita sekä kuormittavuuden ja tunteiden piilottamisen kokemuksia. Edelleen näissä positioissa he esittävät vähemmän selontekoja. Puolustavia selontekoja kuitenkin esiintyi, ja ne toivat esiin normaalin lapsi-vanhempi-suhteen, normaalin perheen ja hyvän äidin moraaliset järjestykset. Niiden mukaan lapsen ei tarvitse säädellä vanhemman tunneilmaisua tai elämänlaatua, kantaa tämän tunteita, saati asettaa itseään ja omia tarpeitaan taka-alalle suhteessa vanhempaan. Lapsella ei ole myöskään velvollisuutta auttaa aina vanhempaansa, eikä vanhemman kuulu purkaa huoliaan lapselle. Selonteot paljastivat myös normaalin lapsuuden ja nuoruuden sekä kunnon kansalaisen moraaliset järjestykset. Niiden mukaan normaaliin lapsuuteen ja nuoruuteen ei kuulu sairasteleva
vanhempi, jonka puolesta lapsi tekee esimerkiksi kodinhoidon tehtäviä, huono koulumenestys tai haasteet koulunkäynnissä tai nuoren elämässä yleensä. Päinvastoin lapsi tai nuori on pärjäävä ja hyvinvoiva, koulussa hyvin menestyvä ja sosiaalinen, eikä lapsella tai nuorella näytä olevan hätää minkään suhteen.
Haastateltavat ottivat toisaalta myös ymmärtävän lapsen ja huolehtimisesta vapaan positiot, joissa erityisesti syyllisyyden, surun ja häpeän tunteet konstruoituivat. Näistä positioista käsin haastateltavat antoivat erityisesti omaa toimintaansa ja perhetilannettaan oikeuttavia ja puolustavia selontekoja. Selonteot toivat näkyviksi normaalin perheen sekä hyvän äidin moraaliset järjestykset, joiden mukaan äiti ei ole alkoholisti, eikä äitiä pitäisi tarvita hävetä muiden edessä. Lisäksi esiin nousi normaalin kodin moraalinen järjestys, jonka mukaan koti on siisti, turvallinen, arki toimii ja asiat ja kotityöt hoituvat ajallaan. Heteronormatiivisen perheen ja naisen ja miehen välisen työnjaon moraalisten järjestysten mukaisesti perheeseen kuuluvat isä ja äiti, joilla on biologisia lapsia. Perhe on ydinperhe, jossa molemmat
vanhemmat huolehtivat kodista ja lapsesta, ja jossa naisen ensisijaisella vastuulla on huolehtia kotitöistä ja lapsista.
Kolmanneksi haastateltavat asettuivat erityisesti yksin jäävän ja yksinjääneen positioihin,
joissa he konstruoivat yksinjäämisen ja hylätyksi tulemisen tunnekokemuksia. He
positioituivat myös huolehtijan ja vastuuta kantavan, avuttoman kärsijän sekä epätietoisen positioihin, joissa he puolestaan konstruoivat arvottomuuden, laiminlyödyksi tuleminen sekä epätietoisuuden tunnekokemuksia. He esittävät näissä positioissa oikeuttavia ja puolustavia sekä kausaaliselontekoja sekä vanhempiensa toiminnasta että omasta toiminnastaan.
Selonteot paljastivat normaalin perheen ja normaalin lapsi-vanhempi-suhteen moraaliset järjestykset, joiden mukaan perheessä kuuluisi olla kaksi tervettä, turvallista ja läsnäolevaa vanhempaa, joihin lapsi voi tukeutua. Vanhemmille lapsen tunteet, tarpeet ja niihin
vastaaminen on tärkeämpää kuin esimerkiksi alkoholin nauttiminen. Vanhemmalta saa ymmärrystä, empatiaa, lohdutusta ja tukea ja vanhemman saatavilla oloon voi luottaa.
Kerronnallisista teemoista viimeisessä haastateltavat neuvottelivat normaalista ja poikkeavasta identiteetin rakentamisen keinoin. He positioituivat ensinnäkin itsenäisen aikuisen, itsenäisen pärjääjän ja maailman muuttajan positioihin. Toisaalta haastateltavat ottivat myös puhumattoman ja jakamaan kykenemättömän, varpaillaan olevan sekä ylihuolehtijan positiot. Näissä positioissa he eivät antaneet selontekoja, vaan kävivät
neuvottelua huolehtimisen rajoista, huolehtimisen yksityisyydestä ja huolehtimiskokemuksen merkityksistä itselleen. Neuvottelut paljastivat normaalin perheen ja normaalin
lapsi-vanhempi-suhteen sekä hyvän vanhemmuuden moraaliset järjestykset, joiden mukaan esimerkiksi huolehtimisen rajat määrittyvät niin, että lapsi voi välittää vanhemmastaan aikuisiälläkin, mutta molempien tulee säilyttää itsenäisyys ja omat erilliset elämänsä.
Vanhemman ja lapsen väliset roolit eivät saa vaihtua. Tutkimuksessani erityisesti äidin huolenpidon ja läsnäolon vaatimus korostui. Normaalissa perheessä vanhempien elämänkohtalot ovat onnellisia.
Neuvotellessaan normaalista ja poikkeavasta identiteetin rakentamisen keinoin, haastateltavat positioituivat myös muilla tavoin. He asettuivat yksinäisen ja vastuuta kantavan, huolehtimisesta kärsineen sekä haavoittuvuutensa piilottajan ja pärjääjän, ja pysyvästi alavireisen positioihin. Myöskään näissä positioissa he eivät antaneet selontekoja, vaan kävivät neuvottelua ja tekivät kausaalitulkintoja huolehtimiskokemuksen merkityksistä elämäänsä sekä siihen, millaisia he ovat ja millaisiksi he ovat kasvaneet. Neuvottelut
paljastivat normaalin perheen ja normaalin lapsi-vanhempi-suhteen moraaliset järjestykset, joiden mukaan tarpeelliset korjausliikkeet vanhemman ja lapsen välisessä vuorovaikutuksessa sekä kodin toimivuudessa tunnistavat ja toteuttavat vanhemmat. Lapsen ei tarvitse piilottaa tunteitaan tai purkaa niitä kodin ulkopuolella, vaan hän voi näyttää ne vapaasti. Neuvottelut toivat näkyväksi myös itsenäisen aikuisen moraalisen järjestyksen, jossa aikuiselle eivät kuulu jaksamisen tai mielenterveyden ongelmat. Siihen kuuluvat niin ikään itsenäisesti ja hyvin selviytyminen ihmissuhteissa ja työelämässä. Vääränlainen heikkous tai tarvitsevuus ei ole sopivaa, vaan itsenäinen aikuinen kykenee ihmissuhteissa terveeseen jakamiseen,
tarvitsevuuden ja tunteiden ilmaisuun ja muihin parisuhdetaitoihin.
Kuten aikaisemmin on todettu, alaikäistä omaishoitajuutta on tutkittu laadullisella
tutkimusotteella vähän ja relativistisella todellisuuskäsityksellä ja narratiivis-diskursiivisella menetelmällä ei lainkaan, minkä vuoksi vertaan seuraavaksi saamiani tutkimustuloksia aikaisempaan tutkimukseen alaikäisen omaishoitajuuden, perhetutkimuksen, haavoittavissa olosuhteissa kasvaneita lapsia koskevaan tutkimukseen.
Tutkimukseni keskiössä on ollut alaikäisen omaishoitajuuden ilmiöön kytkeytyvät normaali-poikkeava-neuvottelut. Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että alaikäinen omaishoitajuus on perheissä ja perheen lapsille vahvasti poikkeavuutta luova ja selontekovelvollisuutta tuottava olosuhde, minkä tutkimuksen analyysitapa tuo näkyväksi. Lisäksi haastateltavien tulkinnat kertovat siitä, että alaikäinen omaishoitajuus muovaa monin tavoin ihmisen käsityksiä itsestään, omasta hyvinvoinnistaan sekä kasvustaan ja kehityksestään niin psyykkisesti, fyysisesti kuin sosiaalisestikin. Alaikäisen omaishoitajuuden vaikutukset
näyttävät haastateltavien tulkintojen mukaan ulottuvan pitkälle aikuisuuteen asti. Alaikäinen omaishoitajuus saa enemmän kielteisiä kuin myönteisiä merkityksiä.
Tutkimukseni perusteella alaikäinen omaishoitajuus hahmottuu siis elämänolosuhteena monenlaisia intersektionaaliseksikin luokiteltavia haasteita tuottavaksi. Haastateltavien alaikäisten omaishoitajien perheissä toteutuu monta moniongelmaperheiden ominaisuutta.
Tutkimuksen havainnot vastaavat monelta osin Yesilovan (2008, 108) esittelemiä huomioita.
Yesilova (2008, 108) on kuvannut moniongelmaperheiden rakenteellisen kuvauksen, johon
myös alaikäisen omaishoitajuuden perheet sopivat viiltävän tarkasti. Ensinnä perheet ovat suurimmaksi osaksi yksinhuoltajaperheitä ja isähahmot vaihtuvat usein. Vanhempien seksuaalinen suhde on tyypillisesti häiriintynyt tai puutteellinen. Perheissä toteutuu myös epäjohdonmukainen rooli- tai valtajako, jossa vanhemmat ovat toisinaan kontrolloivia, toisinaan avuttomia. Vanhemmat luottavatkin tehtäviään niin kutsutuille lapsi-vanhemmille.
Näissä perheissä sisarukset liittoutuvat keskenään ja liittoutuminen muodostuu heille tärkeämmäksi sosialisaation kannalta kuin vanhempien osuus. Viimeiseksi vanhempien ja lasten välinen kommunikaatio ei toimi. Lapsien liittouma vastustaakin usein vanhempia.
(Yesilova, 2008, 108.)
Moniongelmaperheissä perhe-elämä näyttäytyy siis kaikilta osin pulmallisena. Yllä olevien rakenne-ehtojen perusteella näyttää siltä, että tapa olla vaimo, mies ja vanhempi on yksi moniongelmaperheeksi määrittymisen syy. Puutteellinen kasvatuskyky tai väärin jäsennetyt perhesuhteet eivät kuitenkaan ole moniongelmaperheiden ainoita ongelmia. (Yesilova, 2008, 108-109.) Yesilova (2008, 109) esitteleekin Enlundin kuvauksen moniongelmaperheiden
muista ominaisuuksista, joita ovat ensinnä heikko tai erittäin heikko taloudellinen tilanne sekä kaoottinen ja ympäristöä häiritsevä perhekäyttäytyminen (tarkoittaen riitoja asunnossa, epäsosiaalisuutta ja alkoholin tai huumeiden väärinkäyttöä). Häiriöt vanhempien ja lasten välillä näkyvät helposti ulospäin ja ne vaikuttavat erityisesti lasten koulukäyttäytymiseen. On tyypillistä, että häiriöt siirtyvät sukupolvelta toiselle. Lisäksi yhteiskunnan viranomaisia kohtaan esiintyy vastarintaa. Viimeiseksi ongelmaperheiden ominaisuuksina on jatkuva kontakti ainakin yhteen, mutta yleensä useampaan hoitolaitokseen usein taloudelliseen tilanteen ja perhekäyttäytymisen takia. (Yesilova, 2008, 109.) Yesilovan kuvaamia
ominaisuuksia vasten Itäpuisto (2003, 82-85) kuvaa vastaavia alkoholistiperheiden lasten kokemuksia. Niissä korostuivat huoli vanhemmasta, sosiaalinen häpeä ja eristyneisyys, jatkuva epävarmuus, kotiolojen ristiriitaisuus ja arkipäivän kaoottisuus. Yleinen elämän
kaoottisuus uuvuttaa perhettä ja heikentää perheen sosiaalisia suhteita. (Itäpuisto, 2003, 83.)
On kuitenkin myös ongelmaperheen ominaisuuksia, joissa tähän tutkimukseen
osallistuneiden haastateltavien tulkinnoissa rakentuva alaikäinen omaishoitajuus poikkeaa määritelmistä. Omassa tutkimuksessani erityisesti sisarusten liittoumat vanhempia vastaan ja
koulukäyttäytymiseen näkyvät häiriöt eivät olleet selkeästi esillä. Haastateltavista joillakin oli ongelmia koulun suhteen, mutta suurin osa puolestaan selvisi koulunkäynnistä ja opiskelusta hyvin tai erinomaisesti. Tässä tulee nähtäväksi alaikäiselle omaishoitajuudelle tyypillinen näkymättömyys ja ilmiön kätkeytyvä luonne, jota monet haastateltavistakin kuvasivat. Kukaan ulkopuolinen ei tiennyt totuutta eikä kukaan ainakaan puuttunut, vaikka olisikin tiennyt. Tämä näkymättömyys on havaittu tutkimuksessa aikaisemminkin (Thomas ym., 2003; Banks ym., 2002). Toisaalta tähän tutkimukseen osallistuneet haastateltavat olivat kaikki korkeasti koulutettuja ja näin menestyneet olosuhteista riippumatta koulutuspoluillaan hyvin, mikä voi osaltaan selittää sitä, etteivät he korostaneet koulunkäyntiin liittyviä ongelmia.
Tutkimukseni perusteella alaikäiset omaishoitajat tulkitsivat vanhemman sairauden ja tästä huolehtimisen itselleen kielteiseksi. Toisaalta osa tulkitsi alaikäisen omaishoitajuuden tuoneen jotain positiivista, kuten itsenäisyyttä, vastuullisuutta ja kykyä huolehtia asioista.
Kuten edellä todettu, haastateltavat konstruoivat myös hyvin monenlaisia tunteita. Samoja tuloksia ovat saaneet esimerkiksi Pyyhtiä ja Virjo (2019, 29) tutkiessaan sairaan vanhemman kanssa eläneitä alaikäisiä. Samoin huomasivat myös McDougall ym. (2018, 3-4, 6-7)
haastatellessaan tutkimuksessaan alaikäisiä omaishoitajia. Itäpuisto (2003, 44) toteaakin, että ilmeisesti vaikeiksi tulkituissa olosuhteissa elämisen voi tulkita kasvattavan joustavuutta, riippumattomuutta, itseluottamusta ja huolettomuutta. Osa tämän tutkimuksen
haastateltavista tulkitsi joutuvansa olemaan paljon varuillaan, hälytysvalmiudessa ja huolen olevan jatkuvaa. Saman panivat merkille Moore ym. (2011, 167) alaikäisten omaishoitajien haastattelututkimuksessaan. Osa tämän tutkimuksen haastateltavista tulkitsi taloudellisten vaikeuksien lisäksi eläneensä myös väkivallan pelossa. Vastaavaa on tunnistanut myös Holmila (2003, 80). Tutkimukseni perusteella osalle vanhempiensa kanssa yhteisestä kodista pois muuttaminen näyttäytyi helpottavana muutoksena. Toisaalta muutto ei poistanut alaikäisen omaishoitajuuden tuomaksi tulkittua sidettä kokonaan, kuten myös Moore ym.
(2011, 168) ovat todenneet.
Haastateltavien perheiden taloudelliset vaikeudet tulivat esille lähes jokaisen haastateltavan kerronnassa. Lisäksi he tulkitsivat haasteita hyvinvoinnissaan, turvallisuudessa ja sosiaalisissa suhteissa. Sama on havaittu muissakin tutkimuksissa (ks. esimerkiksi Moore ym., 2011, 171;
Becker, 2010, 34; Itäpuisto, 2003, 82). Jotkin haastateltavat tulkitsivat myös vanhemmasta huolehtimisen ja itsestä huolehtimisen välille ristiriitaa – resursseja ei riitä molempiin. Tämä vastaa O’dell ym. (2010, 651) esiin nostamaa keskustelua, jossa alaikäiset omaishoitajat on nähty joutuvan tekemään vastaavaan valinnan. Moni haastateltavistani tulkitsi vanhemmasta huolehtimisen olleen kuitenkin jatkuvaa ja olleen aina olemassa. He tulkitsivat toisaalta pyrkivänsä myös muuttamaan elämäänsä ja olosuhteitaan. Omassa elämässä pärjääminen esiintyi myös O’dellin ym. (2010, 652) tutkimuksessa. Toisaalta haastateltavat tulkitsivat tutkimuksessani pyrkivänsä vaikuttamaan vanhempiensa toimintaan. Sama ilmiö näyttää ilmenevän myös alkoholistiperheiden lapsilla (Itäpuisto, 2003, 94).
Parentifikaatio, roolien kääntyminen tuli selkeästi esiin tutkimuksissani. Ilmiö on tunnistettu lukuisissa aikaisemmissa alaikäisen omaishoitajuuden tutkimuksissa (ks. esimerkiksi Moore ym., 2011, 170; O’dell ym., 2010, 645). Kuten aiemmin todettiin, ilmiö ei ole vain yksisuuntaista huolehtimista, vaan on luonteeltaan monimutkaisempi. Haastateltavat ottivat monia
keskenään vastakkaisiakin positioita sekä konstruoivat hyvin monenlaisia, usein ristiriitaisia tunnekokemuksia. Saman on havainnut Moore ym. (2011, 171): vaikka alaikäiset omaishoitajat kokivat suhteensa vanhempiin huonona ja huolehtimisen raskaana, he kertoivat rakastavansa vanhempiaan.
Haastateltavat konstruoivat tutkimuksessani esimerkiksi syyllisyyden tunteita sekä
neuvottelivat normaalista ja poikkeavasta laajasti rakentaessaan identiteettiä. Itäpuisto (2003, 89) kuvaa alkoholistiperheitä tutkiessaan vastaavaa. Ratkaisut perheen tilanteeseen ovat sidoksissa vallitseviin normeihin. Ratkaisevaa on, miten erilaiset normit, kuten perhe, ymmärretään. Myös Itäpuiston (2003, 91) tutkimuksessa alkoholistien läheiset joutuivat pohtimaan itseään suhteessa perheolosuhteisiinsa esimerkiksi niin, miksi juuri minulle kävi näin ja mitä perheolosuhde on tarkoittanut kasvulleni omaksi itsekseni.
Tämän tutkimuksen tulokset siitä, millaisena normaali perhe ja lapsi-vanhempi-suhde
rakentuu, vastaavat aikaisempien tutkimusten tuloksia. Esimerkiksi Eerola ja Pirskainen (2018, 68) kirjoittavat, että perhettä ja kotia koskevat ihanteet sisältävät usein mielikuvia fyysisestä ja henkisestä tilasta, joka antaa turvaa, lämpöä, hoivaa ja huolenpitoa sekä mahdollisuuden
ilmaista tunteitaan vapaasti. Edelleen erityisesti perheissä lämpimät ja läheiset ihmissuhteet, myönteinen vuorovaikutus ja yhdessäolo ovat tutkimusten mukaan avaintekijöitä koko perheen hyvinvointiin (Eerola & Pirskainen, 2018, 92). O’dell ym. (2010, 649-651) puolestaan kirjoittavat, että alaikäisen omaishoitajan dominoiva konstruktio nähdään kielteisesti. Heidän tutkimuksessaan idealisoidussa normaalissa perheessä koko perhe on vapaa sairaudesta tai minkäänlaisista vakavammista vaikeuksista (O’dell ym., 2010, 649).
Tunteet ovat yksi asia, jotka paljastavat normittavia käsityksiä perheestä, hyvästä
vanhemmuudesta sekä lapsi-vanhempisuhteesta ja tuottavat näin tietynlaista toimintaa ja käytäntöjä (Eerola & Pirskainen, 2018, 105). Hyvä kysymys on se, mistä pieni lapsi tietää jo varhain kulttuurissaan vallitsevat oletukset normaalia perhettä ja normaalia
lapsi-vanhempisuhdetta koskien. Näiden nuorten aikuisten lapsuudenperheissä moraalisista järjestyksistä poikkeavat olosuhteet ovat olleet heille normaaleja, mutta heidän selontekonsa osoittavat, että he silti tunnistavat perheensä poikkeavaksi määrittymisen ja ovat kaivanneet jotain muuta.
Tunnekokemusten konstruoimisen korostumisen voi tulkita ilmentävän, että haastattelemani alaikäiset omaishoitajat joutuvat tekemään tunnetyötä. Käsittelihän tulosten yksi keskeisin kerronnallisen erittelyn kautta noussut teema mitä erilaisimpien tunnekokemusten
konstruointia poikkeavuuksien ja normaaliuksien työstämisen välineenä. Eerola ja Pirskainen (218,85) kirjoittavat, että esimerkiksi konfliktitilanteet ja niiden herättämät tunteet voivat johtaa lasta tukahduttamaan tunteensa. Vaikka haastateltavien perheissä ei ollutkaan kyse yksittäisistä konfliktitilanteista, vaan enemmänkin jollain tavalla pysyvästä olosuhteesta, on ajatus lasten toiminnasta konfliktitilanteessa silti sovellettavissa alaikäisen omaishoitajuuden olosuhteeseen. Haastateltavat pyrkivät selittämään tilannettaan paljon ja moni tulkitsi
pyrkivänsä vaikuttamaan olosuhteisiin tai erilaisten tilanteiden lopputuloksiin. Eerola ja Pirskainen (2018, 85) jatkavatkin, että toisaalta lapsi voi saavuttaa hallinnan tunteen tunnetyötä tekemällä ja tilannetta selittämällä tai yrittämällä vaikuttaa konfliktin lopputulokseen. Edellä mainitussa tilanteessa lapsesta tulee kuitenkin vastuullinen
tunnetyöstä ja tunteidensa hallinnasta ilman aikuisen apua ja jälkimmäisessä lapsi yrittää vaikuttaa tilanteeseen, joka ei ole useinkaan hänen päätösvallassaan (Eerola ja Pirskainen,
2018, 85). Molemmat tilanteet voisi nähdä lapsen näkökulmasta epäedullisina. Näin ollen voi sanoa, että alaikäisestä omaishoitajuudesta on mahdollista aiheutua samanlaisia haasteita lapsen elämään kuin muunkinlaisista vaikeista tilanteista perheessä ja tältä osin tulokset vastaavat aikaisempaa tutkimusta.
Haastateltavat asettuivat tässä tutkimuksessa useimmin huolehtivan ja ymmärtävän lapsen positioihin. Positioituminen huolehtivaksi ja ymmärtäväksi lapseksi siis korostui tässä
aineistossa ja sen voi tulkita liittyvän lojaaliuteen, joka on ominaista lapsi-vanhempisuhteille.
Eerola ja Pirskainen (2018, 165) määrittelevät lojaaliutta arkikielessä uskollisuudeksi ja velvollisuudentunteeksi jotakin henkilöä, yhteisöä tai aatetta kohtaan. Lojaliteetti rakentuu eräänlaisesta hellittämättömyydestä ihmisen sitoutumisessa johonkin, josta on tullut osa hänen itseymmärrystään ja identiteettiään. Lojaliteeteista voi puhua myös eräänlaisina moraalia määrittäviä karttamerkkeinä. Lojaalisuutta on kutsuttu myös tunnesidokseksi, jota on koeteltu: ihmisellä on valmius toimia lojaaliuden kohteen edun mukaisesti, vaikka se olisi epäedullista hänelle itselleen ja huolimatta kustannuksista, joita itselle koituu. Tällainen läheisyyden ja lojaaliuden transitiivisuus on tyypillistä esimerkiksi perhesuhteissa. (Eerola ja Pirskainen, 2018, 165, 168, 169, 174.) Yllä kuvattuja lojaliteetin erilaisia ulottuvuuksia on mahdollista nähdä haastateltavien kerronnassa, joten lojaliteetti ilmiönä näyttäytyy myös alaikäisten omaishoitajien perhesuhteissa.
Esimerkiksi Liisan hellittämätön ja järkkymätön sitoutuminen isäänsä ja isänsä muistoon sekä surun tunteeseen voisi kuvastaa itselle jollain tavalla haitallista lojaalisuutta. Aurora, Luna, Miia ja Säde puolestaan neuvottelevat huolehtimisen rajoista - halusta auttaa mutta toisaalta halusta olla huolehtimisesta vapaa. Useat tutkimukset osoittavat samaa lojaaliuden
transitiivisuutta – perhesuhteista halutaan pitää kiinni, vaikka ne ovat tunnetasolla haastavia, ongelmallisia tai epätyydyttäviä (Eerola ja Pirskainen, 2018, 23). Lojaliteetin moraalista
velvoittavuutta voi myös tulkita näyttäytyneen haastateltavien kerronnassa. Jopa pakonomainen riippuminen kiinni omassa vanhemmassa kuvastui Liisan kerronnasta.
Auroran kerronnassa pakonomainen riippuminen esiintyi sananmukaisesti
riippuvuussuhteena, josta on pyristeltävä irti. Säde puolestaan neuvottelee syyllisyydestä äitinsä hoitamatta jättämiseen. Miian tulkitsee, ettei äidille voi sanoa ei ja Lunan tulkinnassa
sen sijaan huolehtiminen ulottuu elämässä monelle osa-alueelle. Lojaliteetissa jotakin
kohtaan onkin yksilöä pakottavaa voimaa (Eerola ja Pirskainen, 2018, 169). Huolehtimisesta irti pyristelyn tulkittu työläys voisi kuvata lojaaliuden ulottumista identiteettiin, kuten Auroran, Lunan ja Säden kohdalla. Osa lojaaliutta voi olla myös lapsen tuntema arvostus ja kiintymys vanhempaansa kohtaan (Eerola ja Pirskainen 2018, 244).