Yksinjääminen, arvottomuus, näkymättömyys, hylätyksi ja laiminlyödyksi tuleminen sekä epätietoisuus

raakaa.. -- itte oon aina uskonu et suru on semmone et siit ei et se jää aina osaks

ihmistä.. et se ei.. must se on väärin jopa et sä pyrit jostai su- et surust ei kuulu päästä yli vaa sä opit elää sen kaa ja siit tulee osa sua.. jos on kyseessä siis läheinen ih- tai me- merkitykselline ihmine omas elämässä ni sillon se niinku tulee osaks sua se suru

Liisa kertoo isänsä kuoleman olleen hänen elämänsä vaikeimpia asioita. Liisa tulkitsee surun läheisen menetyksestä tulevan osaksi ihmistä, muuten menetetty läheinen ei ole ollut tärkeä.

Liisa ottaa surevan lapsen position, josta käsin hän tekee poikkeuksellisen tulkinnan:

merkityksellisen ihmisen menetyksen aiheuttamasta surusta on väärin pyrkiä eroon. Side on niin vahva, että edes kuolema ei saa katkaista sitä, vaan surua isästä ja isää on kannettava mukana niin pitkään kuin itse elää. Isästä on huolehdittava suremalla vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Näin huolehtiminen on ikuista.

Liisa ottaa myös ymmärtävän lapsen position, jossa lapsi näyttäytyy lojaalina omaa vanhempaa kohtaan. Lojaalius ymmärretään yleisesti uskollisuutena, velvollisuutenakin jotakin kohtaan. Lojaalisuuden voisi nähdä yhdenlaisena lapsi-vanhempi-suhteen moraalisena järjestykseen kuuluvana ehtona. Sukupolvisopimus on Suomessa ääneen lausumaton, mutta hyvin yleisesti tunnettu toiminta- ja ajatusmalli, jossa vanhemmat huolehtivat lapsistaan ja kasvattavat heidät aikuisiksi. Sukupolvisopimuksen voi nähdä lapsi-vanhempi-suhdetta koskevana moraalisena järjestyksenä, jonka rikkoutumista Liisa

huolehtivan lapsen positiossa yrittää surusta ja lojaaliudesta kiinni pitämällä estää.

Sukupolvisopimuksessa aikuisiksi tultuaan lapset puolestaan huolehtivat vanhemmistaan heidän vanhetessa. Sukupolvisopimus näyttäytyy tässä velvoittavana ja normatiivisena:

vanhemmastaan on huolehdittava. Sukupolvisopimukseen ei tosin kuulu ajatus kuoleman jälkeisestä huolehtimisesta, joten Liisa vie tässä kohtaa sopimuksen pidemmälle.

5.2.3 Yksinjääminen, arvottomuus, näkymättömyys, hylätyksi ja

laiminlyödyksi tuleminen sekä epätietoisuus

Seuraavassa alaluvussa haastateltavat neuvottelevat perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen normaaliudesta ja poikkeavuudesta konstruoimalla yksinjäämisen, arvottomuuden, näkymättömyyden, laiminlyödyksi tulemisen ja epätietoisuuden tunnekokemusten konstruoimisen avulla.

Näyte 18.

Säde: Mm mm nii.. ja sitte aina niinku ainahan siis lähipiirissä ihmisillä on niin paljo sitä omaaki semmosta.. omia tunteita pelissä ja omaa taakkaa ja kaikkee niinku just siis se..

tota.. se miu Täti-- et äiti on niinku ollu kuitenki hänelle läheisin niistä siskoista nii onha sillä Tädilläki ollu iha mieletön niinku suru ja tuska ja taakka ja kaikki niinku siitä

tilanteesta.. -- et mite sie periaatteessa niinku jotenki pystyt tai voit ees odottaa semmoselta ihmiseltä joka niinku itsekki käy tosi isoja asioita ja -- itelläki o ihan hirvittävä suru.. niin -- et mie niinku tämmösessä ammattilaiskeskustelussa hirveesti kritisoin just sitä että ku sanotaan että niinku.. että pitäs siitä lähipiiristä semmosta tukiverkostoo ja kaikkee niinku että että yks yks yks semmone niinku aikuine riittää joka joka jotenki on siinä mukana ja just niinku joku sukulaine ja näi mutta entäs jos se..

entäs jos se yks yks aikuinen siitä lähipiiristä nii seki on niinku jotenki aivan niinku murheen murtama niitte omien.. omien surujesa -- kanssa ja -- kyllä se oli ihan siis selkeetä että -- äitinki sisarukset niin kyllähän ei ei ne niinku ei ei ein- ei ne pystyny kattomaan sitä.. siis ne mieluummin niinku.. ne mieluummi etäänty koska se oli niin raskasta katsoa se oman siskon semmone hiipumine ja rapistumine ja semmone.. nii -- se ei oo niin simppeli asia jotenki ku mitä sitä ehkä niinku.. esitettään tai ajatellaan

Yllä olevassa tunnustuskertomuksessa Säde kertoo, että hän on jäänyt ilman yhtä turvallista aikuista, kun lähipiirillä on ollut omat murheensa kannettavana. Säde ottaa ymmärtävän lapsen position ja antaa puolustavan selonteon läheisistään, joista ei ollut tukemaan häntä.

Ymmärtävän lapsen positiossa Säde tulkitsee tädillään ja muilla sukulaisilla olleen itsellään niin vaikeaa, etteivät he pystyneet olemaan juuri läsnä sisarensa ja Säden elämässä Säden äidin sairastuttua. Selonteko paljastaa normaalin perheen ja normaalin

suhteen moraaliset järjestykset sekä kehityspsykologisen kulttuurisen ymmärryksen lapsen kehityksestä. Säden elämässä nämä moraaliset järjestykset ovat murtuneet, sillä Säden omat vanhemmat eivät kykene olemaan sellaisia turvallisia, läsnäolevia aikuisia, joihin Säde voisi tukeutua. Moraalinen järjestys murtuu vielä kertaantuen, koska tukevaa ja läsnäolevaa aikuista ei löydy edes perheen ulkopuolelta.

Säde ottaa kokemusasiantuntijaposition, jossa vastustaa tätä kulttuurista ymmärrystä, että yksi turvallinen ja läsnäoleva aikuinen olisi riittävä tuki lapselle, jos vanhemmat eivät sitä jostain syystä ole. Yksin jäävän lapsen positiossa hän tulkitsee, ettei kaikilla ole välttämättä edes sitä yhtä aikuista tai jos onkin, tämä voi olla omien taakkojensa kuormittama, eikä

kuitenkaan täytä tätä tukevan aikuisen roolia. Säden kokemusasiantuntijaposition tulkinnassa rakentuva kritiikki on haastateltavien joukossa poikkeuksellista. Säden yksin jäävän lapsen position tulkinnassa rakentuva turvallisen aikuisen puute taas ei ole valitettava tosiasia vain Säden kohdalla, kuten seuraavissa näytteissä käy ilmi.

Seuraavassa tunnustuskertomuksessa Aurora tulkitsee ongelmalliseksi, ettei tiennyt kuka olisi häntä varten. Hän pohtii hylätyksi tulemisen ja yksinjäämisen kokemustaan.

Näyte 19.

Aurora: -- jotenki mä näin sen semmosen ongelmallisuuden siinä että mä en tienny et joku ois niinku jotenkin vastuutettu että sinä pidät nyt Aurorasta huolta -- et mun ei tarvii niinku miettiä kuka täällä on mua varten ja voinko mä niinku sanoo että hei mä haluun olla nyt sun kanssa ((ääni värisee)) ku äiti ei näköjää haluu olla mun kanssa ja se vaa lähtee pois -- mutta nii, no niissä tilanteissa se vaan tuntu niinku tosi semmoselta todella ahistavalta ja just se että ihan sama ((ääni värisee tässä kohtaa)) mitä mä niinku tavallaa sanon tai teen ni sillä ei niinku oo tavallaa merkitystä, toi on jotenki toi on tärkeempi.. asia, et äiti saa lähtee pois ((ääni värisee)) ja et si sillä on niinku se hänen niinku vapaailtansa kuin se että miltä musta tuntuu ja se että mä tarviisin sitä -- et se on ehkä semmonenniinkuu -- jotenki pahin kokemus tai semmonen.. trauma niinku

tavallaa ihmissuhteeseen just liittyen tai niinku pahin olo ja semmone ((puhuu loppua

kohden hiljaa ja ääni väristen)) täysi jotenki absurdi tunne -- nii ni sittee jotenki siihe semmosee masennuksee ja uupumukseen jotenki tuntu et ei äiti jaksa niinku ei se jaksa tätä meijä arkee ja ei se jaksa, meitä lapsia et tää o jotenki ylivoimasta sille et sit pitää niinkuu niinku itestäänn rueta kantaa sitä huolta ja niinku siitä myös et mitenkähä äiti nyt jaksaa ja mikä sille o ylivoimasta ja mikä ei ja jaksaako se nyt viiä mua tonne ja voinko mä pyytää si siltä tätä ja niinku onko pakko syyä tätä samaa ruokaa viikko ja voisko näitä vaatteita saaha niinku vaikka just ettää niinku.. tai jotenki tuntu et ne o vähä niinku sinnepäin tehty et se pitää ite ne huolehtia ja sitte niinku sen sitä mite paljo se henkisesti jotenki jaksaa ja ja sittenn sillon ku se lähtee pois ni pitää niinku huolehtia ih iha ite ((puhuu tosi hiljaa ja hauraalla äänellä lauseen loppuun)) itestää--

Aurora ottaa yksin jääneen lapsen position ja työstää normaalin perheen ja vanhempi-lapsisuhteen rikkoutumista, tässä tarkemmin äidin menettämisen kokemustaan antamalla kausaaliselonteon. Menetetyssä äidissä näyttäytyy normaalin perheen ja normaalin lapsi-vanhempi-suhteen moraalisen järjestyksen mukaisen, läsnäolevan ja saatavilla olevan äidin poissaolo. Kotoa pois juomaan lähtevä äiti ei vastaa näiden moraalisten järjestysten mukaista äitiä ja äitiyden normia. Poissaoleva äitiys eroaa selvästi näistä moraalisista järjestyksistä selvästi, ja luo vaikutelman siitä, että jokin muu, tässä tapauksessa kotoa pois lähteminen ja juominen, on äidille moraalisen järjestyksen vastaisesti tärkeämpää kuin tämän lapsi

tarpeineen ja tunteineen. Antamalla oikeuttavan selonteon Aurora oikeuttaa äitinsä epänormatiivista toimintaa vetoamalla mielenterveysongelmiin. Tällä tavalla Aurora

normalisoi ja luonnollistaa oman perheensä normaalin perheen moraalisesta järjestyksestä poikkeavaa tilannetta. Mielenterveysongelmat ikään kuin tekevät ymmärrettävämmäksi ja hyväksyttävämmäksi sen, miten äiti toimi.

Kausaaliselittämisen avulla Aurora edelleen tulkitsee äitinsä masennuksen ja uupumuksen tarkoittaneen sitä, ettei äiti jaksa heidän perheensä arkeaan. Yksin jääneen lapsen positiossa Aurora tekee myös tulkinnan, ettei äiti jaksa heitä lapsia ja että kaikki on äidille ylivoimaista.

Hän tulkitsee, että hänen täytyy alkaa huolehtia itse itsestään sekä myös äidistään. Hänen täytyi alkaa arvioida äidin voimavaroja (”mikä sille o ylivoimasta ja mikä ei”) ja tekemään näin rajausta äidin puolesta. Aurora tulkitsee, että hänen täytyy myös miettiä, mitä hän voi

äidiltään pyytää ja voiko pyytää. Tässä positiossa Aurora tekee tulkintoja myös kodin hoitoon liittyvistä asioista. Hän tulkitsee tunteneensa, että koska äidin jäljiltä asiat ovat vähän ”niinku sinnepäin tehty”, hänen täytyy tehdä ne itse. Ilmaisu vertaa äidin jäljiltä tehtyjä kotitöitä normaalin ja hyvän kodin moraaliseen järjestykseen, jossa kotityöt eivät ole ”sinnepäin tehty”

vaan hyvin tehty. Normaali kodin moraalisesta järjestystä vasten oma perhetilanne näyttäytyy epänormaalina, ja siten muutettavana. Pyrkimyksen tätä normaalia kotia kohti Aurora päätyy toteuttamaan itse. Tässä näyttäytyy jälleen vanhemman ja lapsen roolien vaihtuminen,

parentifikaatio. Aurora positioikin lapsuudenaikaisen itsensä huolehtijan ja vastuuta kantavan positioon, jolloin äidin sairastuminen näyttäytyy syynä siihen, että Aurora ottanut omalle vastuulleen kodinhoitoon liittyviä tehtäviä, äidin voimavarojen säätelyä ja henkisestä jaksamisesta huolehtimista sekä itsestään huolen pitämisen.

Seuraavassa moment in time -kertomuksen piirteitä saavassa tunnustuskertomuksessa Luna kertoo esimerkin hänen ja äitinsä välisestä kuormittavasta vuorovaikutustilanteesta ja

käsittelee lisäksi arvottomuuden ja laiminlyödyksi tulemisen kokemustaan.

Näyte 20.

Luna: olin siis todella niinku ilonen siitä että pääsin pääsin sillon pois se oli tuntu ku pelastukselta ((nauraa)) tai siis siinä suhteessa koska mun ja äidin väli oli välit oli hyvi raskaat siinä vaiheessa koska hänn painosti mua tosi paljon kun, mä olin tai mulla oli just sitä masennusta ja sit mä olin huonossa jamassa ja -- sit hänen mielestä siihen auttaa semmoset syväluotaavat keskustelut ja ne oli aivan aivan hirveitä mummielestä -- ja ni kummä pääsin sinne omaan omaan asuntoon ni sitte se oli jotenki se semmonen niinku vapauden tunne et se ei enää, äidin pakkokeskustelut niinku rasita minua et mun ei tarvii pelätä sitä et millo se haluaa niinku ((naurahtaa)) repiä niinsanotusti jotain auki -- Öö no mä en oikee tiiä mitä hänkää haki niillä keskusteluilla ---- mut niis sse oli sitä että..

((huokaa)) tota jos m jos mä näytin sen et mä en voi hyvin -- ni sitte lähetää niinku raapimaa että mikä sitton huonosti ja mikä siellei oo hyvin ja sit jos sanoo jotain -- esimerkiks et niinku nin, no just jotain et ei oo niinkun kukaan ei välitä ja jottain tämmöstä ni sit ruvetaan ihminen kerrallaa no niin no tässä on ihminen joka välittää

sinusta ja tässä ja tässä ja tässä ja, sse oli jotenki niinku.. no muistan yhenki keskustelun jossa sit mä sanoin että ku äiti ei mielestään sit nähny että minä nyt oisin ollu niin

vaikeasti masentunu ja sit ku mä sanoin ihan suoraan että mä haluaisin vaan kuolla.. no en toki sanonu sitä heti ennenku hän nyt oli jankannu sitä siinä varmaan puol tuntia ni sit ku mä vihdoin sanoin että must tuntuu niin pahalta että ni.. sit niinku, no en muista miten se keskustelu päätty mut siisss meni siinä et sitto itketty niinku käytännössä silmät päästä tai minä olin ainaki ja sit seuraavana päivänä niinku.. ((naurahtaa)) ah-hainut kommentti mikä oli ni oli että kauhee ku su silmät näyttää iha hirveiltä et ku ne on noin turvonnu, ni mummielest se tuntu erityisen pahalta et mä olin sanonu et miten pahalta must tuntu ja sit se oli tommonen kommentti ni se oli kyllä -- nni ne oli sis semmosia tosi tosi raskaita

Lunan kerronnassa rakentuu avuttoman kärsijän positio äidin keskustelutuokioiden edessä, mitä kuvastaa Lunan käyttämät ilmaisut äidin ”pakkokeskusteluista” sekä siitä, että hänen piti pelätä, milloin äiti halusi keskustella. Avuttoman kärsijän positiossa Lunan

vaikutusmahdollisuudet keskustelujen toteutumiseen tai niiden onnistumiseen määrittyvät vähäisiksi. Avuttoman kärsijän positiossa Luna niin ikään tulkitsee keskustelutilanteiden olleen epämiellyttäviä ja tuottaneen kärsimystä. Luna pohtii, mitä hänen äitinsä haki keskusteluilla.

Avuttoman kärsijän positiossa Luna edelleen tulkitsee hänen äitinsä vähätelleen Lunan masennusta. Erityisen pahalta Luna tulkitsee tuntuneen, kun keskustelun jälkeisenä aamuna äidin ainut reaktio on kauhistella tyttärensä turvonneita silmiä.

Lunan äidin toiminnassa normaalin perheen ja erityisesti normaalin lapsi-vanhempi-suhteen moraaliset järjestykset murtuvat. Normaali äiti osaisi ottaa lapsensa tunteet, ajatukset ja tarpeet huomioon ja vastata niihin. Normaali äiti myös pyrkisi lohduttamaan ja ottamaan todesta lapsensa asian. Avuttoman kärsijän positiossa Luna kertoo, miltä hänestä tuntuu, muttei saakaan otollista vastaanottoa – ymmärrystä, empatiaa, lohdutusta ja tukea.

Seuraavaksi Miia kertoo ainoasta tilanteesta, jossa hänen äitinsä on käyttäytynyt uhkaavasti moment in time -kertomuksen piirteitä saavassa tunnustuskertomuksessa. Miia pohtii lisäksi epätietoisuutta äitinsä suhteen.

Näyte 21.

Miia:-- no nii sitte siitä justiisa ku mä en tiedä.. se että niinku tiedänkö minä että onko ä- muistaako äiti niitä juttuja mitä mä oon sanonu kun se oli taas.. en tiiä onko nää kaikki siltä samalta kerralta ku se hän oli humalassa mutta se oli joku kerta tai ainoo kerta jollon mä äiti on niinkun.. vaikuttanut uhkaavalta humalassa oli se kun mä sanoin et mä en ne mä en ehkä halua lapsia itse.. kun hän oli humalassa kun hän puhui sii- emmää tiiä miten me päädyttiin tähän aiheeseen.. sanoin siitä että minä en halua ainakaan omia biologisia lapsia.. hän repi yhden julisteen seinältä siinä.. ja niinkun katto mua erittäin pahasti ja tota ja se oli niinku ai- ainoo kerta ehkä ku äiti on ollu humalassa ja mä oon kokenu sen niinkun silleen että niinku että että lyökö hän -- se on ollu niinku että ainoo kerta että mä oon ollu vähä silleen niinku että käytkö sää päälle..

ja tota ei ei käynyt eikä siinä millä me juteltiin siitä asiasta sitte ja sitte sen jälkeen hän oli jotenki silleen no ehkä sinä opetat minulle asioita enemmän ku minä opetan sinulle asioita mutta sitten mä en taas tienny että niinku onko hää unohtanu sen asian.. mut sitte joku toinen kerta hän puhu.. sitte tuli -- hän ei ollu ihan niin humalassa.. ja tota jotain tuli siihen juttelemaan ja sit se oli vaan silleen niinku sä et niitä.. -- niinku sano mulle että niinku sä et niitä lapsia halua.. et sit sit se on taas silleen.. että niinku se viittas vähän siihe niinku mitä me oltiin juteltu sillon ku hän oli humalassa.. niin nyt mä oon sillee että no muistatko sinä sitte kuitenki vaikka sen että minä oon sanonu että mä oon käyny -- niinku psykologilla.. että se niinku jotenki tosi niinkun tekee

semmoseks hataraks sen pohjan hänen kanssaan -- Nii.. -- mutta.. se on se ainoo kerta ollu semmonen ku äiti on käyttäytynyt uhkaavasti humalassa.. se ei sitte kohdistunu muuhun ku siihen julisteeseen jonka hän repi siitä seinältä sitte

Miia ottaa epätietoisen position ja tulkitsee äitinsä tilanteessa uhkaavana, muttei ole

varma: ”käytkö sää päälle”. Miia ottaa myös ymmärtävän lapsen position ja antaa puolustavan selonteon äitinsä toiminnasta. Miia ikään kuin kumoaa tulkintansa uhkaavasta äidistä

tulkitsemalla, ettei uhkaava käytös kohdistunutkaan häneen. Epätietoisen positiossaan Miia tulkitsee, ettei koskaan tiedä, mitä äiti muistaa heidän keskusteluistaan tai tuleeko hän

kuulluksi, sillä keskusteluja käydään vain, kun äiti on humalassa. Selonteko paljastaa

normaalin lapsi-vanhempi-suhteen ja normaalin perheen moraaliset järjestykset, jotka rikkoutuvat, kun Miian äidin saatavilla olo ja Miian kuulluksi tuleminen näyttäytyy alati

epävarmana. Miian tulkinnassa luottaminen vanhempaan ja suhteen rakentuminen lapsen ja vanhemman välille on vaikeaa, kun ei voi tietää, mitä vanhempi tietää ja muistaa.

5.3 NORMAALIN JA POIKKEAVAN NEUVOTTELU IDENTITEETIN