5.2 NORMAALIN JA POIKKEAVAN TYÖSTÄMINEN TUNNEKOKEMUKSIA KONSTRUOIMALLA
5.2.2 Syyllisyys, suru ja oman kohtalon häpeällisyys ja salaaminen
tahallisuudesta, äitinsä syyllisyydestä ja tuomittavuudesta tekoihinsa tai laiminlyönteihinsä.
Tässä neuvottelussa Säden ymmärtävän lapsen positio ja kuormittuneen ja taakkaisen lapsen positio vuorottelevat.
Äitiä puolustava selonteko, se että äiti sanomattakin kärsi siitä, mitä hänen sairautensa aiheutti Sädelle, paljastaa normaalin perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen moraaliset järjestykset.
Järjestykset rikkoutuvat, kun Säde joutuu säätelemään omaa tunneilmaisuaan säädelläkseen äitinsä tunteita. Sädeltä tuki ja turva puuttuvat, mutta hän on niitä äidilleen. Tämä ilmaisee hyvin myös parentifikaatiota.
Haastateltavat käsittelivät perhetilanteensa poikkeavuutta konstruoiden huolehtimiseen liittyvää kuormittavuutta, avuttomuutta ja huolta. Seuraavassa haastateltavat konstruoivat syyllisyyden, surun ja häpeän tunnekokemuksia.
5.2.2 Syyllisyys, suru ja oman kohtalon häpeällisyys ja salaaminen
Näyte 13.
Säde: Ni siitä alko ehkä semmonen niinku vapautuminen sitte että ei niinku enää ollu -- sis ku sillonku mie olin täällä, kuitenki asuin jo täällä ni kylhä mie niinku ajoin aina tosi paljon Itäsuomalaiseen kaupunkiin sis viikonloppusi aina sitte kattomaa äitii -- ja kuitenki sis koin iha hirveetä syyllisyydentunnetta ja koen edelleen tänäki päivänä että, kuitenki että et niinku, et hän oli siellä yksin.. ja sit niinku et sejjälkeen mäoon niinku muuttanu tänne, ni, sit et, äiti o ollu tosi yksin, ja miennoollu tarpeeks siellä..
seonniinku, se o varmasti semmonen niinku syyllisyys ja se taakka mitä mie tuun kantammaan niinku iha loppuu asti.. et se tuntuu niinku toosi tosi pahalle miettii sitä että, et mie niinku hylkäsi hänet sinne.. mut jotenki mie niinku ajattelen kuitenki että.. et emmie voinu jäähä sinnekään.. niinku... Itäsuomalaiseen kaupunkiin, hänen takia
Tunnustuskertomuksen piirteitä saavassa näytteessä Säde tulkitsee syyllisyyden ja surun kokemustaan. Hän kuvaa, miten toisaalta koki vapautta asuessaan eri paikkakunnalla äitinsä kanssa, mutta koki siitä toisaalta myös syyllisyyttä. Säde tulkitsee syyllisyyden seuraavan häntä loppuun asti. Säde ottaa ymmärtävän lapsen position, josta käsin tuntee syyllisyyttä ja tekee tästä käsin tulkinnan, että hän on hylännyt äitinsä, jättänyt tämän yksin ja että kantaa
syyllisyyttä loppuun asti. Äidin kuolemankin jälkeen ymmärtävän lapsen positiossa
syyllisyyttään pohtiva Säde näyttäytyy äitiään kohtaan lojaalina. Rakentamalla ymmärtävän lapsen positiossa tulkintaa loppuun asti kannettavasti syyllisyyden taakasta, Säde rakentaa todellisuutta, jossa syyllisyys vaivaa häntä aivan loppuun asti.
Ymmärtävän lapsen positiosta Säde antaa itseään puolustavan selonteon, kertoessaan käyneensä kuitenkin viikonloppuisin katsomassa äitiään. Huolehtimisvastuusta vapaan positiosta Säde taas antaa omaa toimintaansa oikeuttavan selonteon. Tästä positiosta käsin Säde tulkitsee, ettei olisi voinut jäädä samalle paikkakunnalle äitinsä kanssa vain äitinsä takia.
Säde antaa huolehtimisvastuusta vapaan positiosta siis myös arvoa itselleen ja elämälleen itsenäisenä aikuisena ja äidistä erillisenä yksilönä. Selontekojen antamisen tarve paljastaa normaalin perheen ja lapsi-vanhempi-suhteen moraaliset järjestykset, joita vastoin
toimiessaan Säde joutuu puolustamaan ja selittämään toimintaansa. Säde tulkitsee
ymmärtävän lapsen positiossa myös hylänneensä äitinsä, mikä ilmentää parentifikaatiota.
Yleisesti vanhempi on se, joka voi hylätä lapsensa olemalla vastuussa suhteen ylläpidosta ja luomisesta.
Seuraavaksi Miia konstruoi tunnekokemusta oman kohtalon häpeällisyydestä. Muihin
haastateltaviin verrattuna erityisesti Miia konstruoi äidin poikkeavan käytöksen aiheuttamaa häpeää sekä ylipäätään tekee tulkintojansa poikkeavasti käyttäytyvästä äidistä.
Näyte 14.
Miia: -- no joskus no silleen öö ei ny silleen jos hän on selvinpäin ei siinä oo hän osaa pitää itsestään hyvin huolta.. mutta joskus oli mitkäköhän jotkut jonku sukulaisen synttärit ja me oltiin mökillä ja siellä oli sitte alkoholia tarjolla ja äiti oli sitä vähä siellä
juonut ja hän oli humalassa ja se musta tuntu hirveen hävettävältä että ei en mää nyt tiiä kannoinko minä siitä huolta mutta minua hävetti hirveästi se että äiti oli humalassa ja tuli sitte me pelattiin siinä korttia ni äiti halus tulla -- mun ja mun serkkujen kanssa pelaamaan korttia ja mää olin vaa sillee että minä en haluaisi että sinä olet tässä mutta kun ei sitä siinä oikeen voinut sanoa.. tuntu ettei voi sanoa ääneen niin se oli jotenki..
hävetti.. että niinku.. ei niinkun kun tuntu että isän puolella suvussa ei ole
alkoholiongelmia niin sitten kun oma äiti omalla äitillä on nii se tuntu jotenki että noni no tässä on minun äitini.. mutta ei ja sillee muutenki että jos ollaa jossaki juhlissa tai jotai ja jos äiti siellä juo nii sitte se on.. että en mää niinkään kanna siitä huolta mutta mua hävettää
Yllä olevassa tunnustuskertomuksessa Miia tulkitsee, että häntä hävetti humalainen äitinsä.
Miia asettuu häpeävän lapsen positioon, jota Miian ”noni no tässä on minun äitini” -lausahdus kuvaa. Sitä, millainen hänen äitinsä on, Miia ei häpeävän lapsen positiossaan voi sanoa edes ääneen, häpeä siitä on niin suuri. Tässä positiossa tulkittu häpeän kokemus heijastaa
suhdetta muihin sekä siihen, miten Miia tulkitsee tapahtuneen näyttäytyvän toisten silmissä.
Miian äidin käyttäytymisen ristiriita normaalin perheen, normaalin lapsi-vanhempi-suhteen ja hyvän äidin moraalisiin järjestyksiin on paljastunut.
Seuraavassa näytteessä Liisa tulkitsee perheolosuhteensa häpeällisyyttä ulkopuolisen kommentoinnista kimmokkeensa saaneen huolehtimisen alkupisteessä. Liisan kohdalla perhetilanne on myös salattu toisilta.
Näyte 15.
H2: Osaakko sanoo -- oliks siinä mitää semmosta tavallaan alkupistettä jonka jälkeen niinku se ois teidän velvollisuudet niinku jotenki -- alkanu tai vahvistunu tai.. --
Liisa: -- siis mä muistan sellasen niinku tota ootas nytte.. jos meijä äiti on lähteny sillon ku mä oon sanotaan et mä oon ollu seittemä mää muista tarkkaa onks se olinks mä seittemä vai kaheksa.. nii siin oli semmone jakso et meil oli tosi sotkusta.. siis tyylii mehut homehtu pöytää ja.. sit mä muistan iskän yks kaveri kävi meillä ja sit se totes
että eipä oo naisen kädenjälkee tässä kodissa näkyny.. nii se.. mä muistan se kolahti niinku tonne jonnekki sillee et mä muistan sen vieläki.. nii mä jotenki muistan et siitä..
se laukas jotenki sen.. en tiiä alettiinko saman tien siivoo mut se oli semmonen niinku et ku joku ulkopuoline otti kantaa siihen nii se..
Tässä moment in time -kertomuksen piirteitä tiheätunnelmaisuudessaan saavassa
tunnustuskertomuksessa Liisa kertoo kotonaan olleen hyvin sotkuista. Liisa tulkitsee, että hänen isänsä kaverin kommentointi on alkusysäys huolehtimiselle. Normaali ja poikkeava rakentuvat toisten katseissa. Liisa asettuu ymmärtävän lapsen positioon, jossa Liisa näyttäytyy lojaalina isäänsä kohtaan ja tuntee häpeää kodin tilanteesta. Perheen poikkeavuus ja
normaalin kodin moraalisen järjestyksen murtuminen määrittyy ulkopuolisen henkilön arviossa. Liisa pyrkii tulkinnassaan tekemään epänormaalia normaaliksi ja ei-hyväksyttävää hyväksyttäväksi.
Liisa ottaa huolehtivan lapsen position ja erityisesti huolehtivan tytön position. Tässä positiossa Liisa tulkitsee kodin sotkuisuuden kuuluvan naisen ja äidin tehtäväalueeseen ja näin ollen siihen kuuluvat myös siivoaminen ja kodin puhtaana pitäminen. Tämä tulkinta vastaa varsinkin aikaisemmin laajalti vallalla ollutta perinteistä kodin työnjakoa, jossa naisten ja äitien vastuuseen on kuulunut huolehtia kodista, kotitöistä ja lapsista, ja jossa isät ovat vastanneet perheen elättämisestä sekä töistä kodin ulkopuolella. Huolehtivan tytön positiossa Liisa samaistuu naiseen. Liisa asettuu myös ymmärtävän lapsen positioon, josta käsin hän antaa puolustavan selonteon, jolla hän perustelee normaalin perheen,
heteronormatiivisen perheen sekä perinteisen miehen ja naisen välisen työnjaon moraalisista järjestyksistä poikkeamista. Normaalin ja hyvän kodin moraaliseen järjestykseen kuuluu muun muassa, että koti on siisti, turvallinen, arki toimii ja asiat ja kotityöt hoituvat ajallaan.
Näyte 16.
H2: Muistakko että oisit ajatellu ikinä niinku lapsena.. mm että sun elämä tavallaan niinku eroais jotenki muitten lasten elämästä tai
Liisa: Joo -- todellaki.. se että sielt puuttu äiti ja sitte ku sitä kaipas aina sitä äitiä ja sitte jos näki että vaikka kaverit riiteli oman äitinsä kaa haukku ties miten nii sit aina aatteli sillee et oisit on- onnelline vaa että ku sul on äiti.. että.. joo todellaki -- aina sillee että aina toivo et ois semmone ehjä normaali perhe -- mä aina rukoilin viimesee asti et meijä isä ois löytäny niinku uuden naisen koska mä oisin iha hirveesti halunnu et sil ois ollu niinku naine vierellä.. mä aina kai- kaipasin sitä toista aikuista sinne.. niinku meijän perheesee.. ja niinku e- mä en tiedä mitä se olis antanu se jos sinne ois tullu toinen niinku nainen et en mä mitää äitipuolta en kaivannu.. paitse että jos meil ois ollu alunper- niinku ei ois eronnu ja ois oma äiti pysyny perheessä ni.. ehkä siis se
semmonen niinku normaalius.. -- mä miellän normaalin sillee et naine ja mies.. ja sit jos on lapsia.. no naine ja mies ilma lapsiiki o mut sillee että.. mä nyt puhun tämmösest heteroperheestä.. ja voin sanoo et en mä välttämättä ois tykänny jos meijä isä ois toisen miehen tavannu.. todella no johtuen vähän asian sivuun mutta.. semmosest niinku ydinperheestä -- Niinku.. kaikki kunnia kaikille mutta.. -- mut semmonen kaipuu..
Yllä olevassa tunnustuskertomuksessa Liisa tulkitsee äidin menettämisen kokemustaan. Liisa kertoo kaivanneensa isälleen uutta naiskumppania vanhempiensa eron jälkeen. Toinen naispuolinen aikuinen olisi Liisan tulkinnassa tuonut mukanaan normaalin perheen. Liisa ottaa äitiä kaipaavan lapsen position, josta käsin tulkitsee isänsä tarvinneen vierelleen naisen, jotta normaali perhe toteutuisi. Liisan tulkinnassa hänen perheessään ei toteudu normaalin perheen moraalinen järjestys, ja sitä puutetta Liisan täytyy selittää. Liisan äitiä kaipaavan lapsen positiossa normaalin puute ja normaalin kaipaus tulevat esiin: Liisan perhe ei sovellu myöskään heteronormatiivisen perheen moraaliseen järjestykseen.
Alla olevassa tunnustuskertomuksessa pohdinnan kohteena on Liisan isään kytkeytyvä huolehtimissuhde tilanteessa, jossa isä on kuollut.
Näyte 17.
Liisa: Sit ku meijä isä kuoli -- se oli.. itte romahdin ((ääni lähes särkyy)) -- Se oli mu elämäni vaikeimpia asioita ((ääni särkyy)) -- Et se on mun mielest ennemminki vähä
raakaa.. -- itte oon aina uskonu et suru on semmone et siit ei et se jää aina osaks
ihmistä.. et se ei.. must se on väärin jopa et sä pyrit jostai su- et surust ei kuulu päästä yli vaa sä opit elää sen kaa ja siit tulee osa sua.. jos on kyseessä siis läheinen ih- tai me- merkitykselline ihmine omas elämässä ni sillon se niinku tulee osaks sua se suru
Liisa kertoo isänsä kuoleman olleen hänen elämänsä vaikeimpia asioita. Liisa tulkitsee surun läheisen menetyksestä tulevan osaksi ihmistä, muuten menetetty läheinen ei ole ollut tärkeä.
Liisa ottaa surevan lapsen position, josta käsin hän tekee poikkeuksellisen tulkinnan:
merkityksellisen ihmisen menetyksen aiheuttamasta surusta on väärin pyrkiä eroon. Side on niin vahva, että edes kuolema ei saa katkaista sitä, vaan surua isästä ja isää on kannettava mukana niin pitkään kuin itse elää. Isästä on huolehdittava suremalla vielä tämän kuoleman jälkeenkin. Näin huolehtiminen on ikuista.
Liisa ottaa myös ymmärtävän lapsen position, jossa lapsi näyttäytyy lojaalina omaa vanhempaa kohtaan. Lojaalius ymmärretään yleisesti uskollisuutena, velvollisuutenakin jotakin kohtaan. Lojaalisuuden voisi nähdä yhdenlaisena lapsi-vanhempi-suhteen moraalisena järjestykseen kuuluvana ehtona. Sukupolvisopimus on Suomessa ääneen lausumaton, mutta hyvin yleisesti tunnettu toiminta- ja ajatusmalli, jossa vanhemmat huolehtivat lapsistaan ja kasvattavat heidät aikuisiksi. Sukupolvisopimuksen voi nähdä lapsi-vanhempi-suhdetta koskevana moraalisena järjestyksenä, jonka rikkoutumista Liisa
huolehtivan lapsen positiossa yrittää surusta ja lojaaliudesta kiinni pitämällä estää.
Sukupolvisopimuksessa aikuisiksi tultuaan lapset puolestaan huolehtivat vanhemmistaan heidän vanhetessa. Sukupolvisopimus näyttäytyy tässä velvoittavana ja normatiivisena:
vanhemmastaan on huolehdittava. Sukupolvisopimukseen ei tosin kuulu ajatus kuoleman jälkeisestä huolehtimisesta, joten Liisa vie tässä kohtaa sopimuksen pidemmälle.