Oman näköiset elämät : lapsettomuus keski-ikäisten kerrotussa elämänkulussa

Omannäköiset elämät

Lapsettomuus keski-ikäisten kerrotussa elämänkulussa

Elisa Heinämäki (276178) Pro gradu -tutkielma Elokuu 2017

Psykologian oppiaine Itä-Suomen yliopisto

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Filosofinen tiedekunta Osasto – School

Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijät – Author

Elisa Heinämäki Työn nimi – Title

Omannäköiset elämät. Lapsettomuus keski-ikäisten kerrotussa elämänkulussa.

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –

Date Sivumäärä – Number of pages

Psykologia Pro gradu -tutkielma x 22.8.2017 88 s. + liitteet

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

Tutkimus selvittää, millaisia merkityksiä lapsettomuus saa keski-ikäisten lapsettomien ihmisten elämänkulussa: kerrotussa menneisyydessä, nykyhetkessä ja kuvitellussa tulevaisuudessa. Tutkimus edustaa kulttuuripsykologista elämänkulun tutkimusta ja narratiivista psykologiaa. Elämänkulkua tarkastellaan sosiokulttuurisella otteella kerrottuna elämänkulkuna. Kertomuksia suhteutetaan myös normatiivisiin käsityksiin elämänkulusta. Työn aineistona on 13 elämäkerrallista teemahaastattelua (11 naista, 2 miestä). Aineiston analyysissa on sovellettu narratiivista rakenneanalyysia ja Michael Bambergin positiointiteoriaa.

Tutkimuksessa kysytään: Miten elämäkertahaastatteluissa kerrotaan lapsettomuuteen päätymisestä, lapsettomasta nykyhetkestä ja kuvitellusta lapsettomasta tulevaisuudesta? Miten kertomuksissa positioidutaan suhteessa lapsettomuuteen ja normatiiviseen elämänkulkuun? Miten lapsettomalle elämänkululle rakennetaan koherenssia? Mihin elämänkulun konteksteihin tai tapahtumiin kerronta lapsettomuudesta kytkeytyy?

Tutkimuksen tuloksena haastatteluista löytyvät kertomukset voidaan jakaa neljään luokkaan. Langenneen lapsettomuuden kertomuksissa korostuu passiivinen toimijapositio suhteessa lapsettomaan elämänkulkuun. Johdonmukaisen lapsettomuuden kertomuksissa lapsettomuutta selitetään viittaamalla omaan, pysyvään kiinnostuksen puutteeseen lasten saamisen suhteen.

Kehkeytyneen lapsettomuuden kertomuksissa lapsettomuutta selitetään viittaamalla sisäisten ja ulkoisten tekijöiden yhteisvaikutukseen.

Aktualisoituneen lapsettomuuden kertomuksissa lapsettomuus on muodostunut akuutiksi kysymykseksi, joka on täytynyt ratkaista. Eri luokkiin kuuluvia kertomuksia voi löytyä samasta haastattelusta. Kaikissa kertomustyypeissä positioidutaan suhteessa

normatiiviseen elämänkulkuun, mutta eri kertomustyypeissä erilaisilla tavoilla: omalta kannalta epäedullisesti verraten, normatiivisia käsityksiä haastaen, vanhemman, aikuisen ja hoivaajan positioista neuvotellen, sekä oman elämän subjektin positioita rakentaen. Kertomukset lapsettomuudesta kytkeytyvät sosiaalisiin konteksteihin kuten lapsuudenperheeseen, ystäväpiireihin, työyhteisöihin ja parisuhteisiin ja rakentavat näin kuvaa lapsettomasta elämästä monimuotoisin sitein toisiin elämiin kytkeytyneenä.

Tutkimus osoittaa, kuinka lapsettomuutta elämänkulussa selitetään ja tehdään ymmärrettäväksi kertomusten avulla. Tuomalla esiin lapsettomuuteen liittyvän moniäänisen ja dynaamisen merkityksenannon tutkimus tarjoaa vaihtoehdon lapsettomuuden tavanomaisille luokitteluille ja täydentää tutkimustuloksia lapsettomuuden taustasyistä. Tutkimus osoittaa, että lapsettomuuden merkitykset rakentuvat tavalla tai toisella suhteessa normatiiviseen elämänkulkuun, mutta nostaa myös esiin keinoja ottaa tähän etäisyyttä ja rakentaa positiivisia identiteettipositioita.

Avainsanat – Keywords

Lapsettomuus, kertomus, elämänkulku, normatiivinen elämänkulku, positiointi

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND

Tiedekunta – Faculty

Philosophical Faculty Osasto – School

School of Educational Sciences and Psychology Tekijät – Author

Elisa Heinämäki Työn nimi – Title

A life of one’s own. Childlessness in the narrated life course of middle-aged persons.

Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä –

Date Sivumäärä – Number of pages

Psychology Pro gradu -tutkielma x 22.8.2017 22.8.2017

Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä – Abstract

The study explores meanings of childlessness in the life course of middle-aged childless persons. Drawing from narrative psychology and sociocultural theories of life course, the study approaches life course as narrated life course. Its relationship with the normative life course is also explored. The study is based on 13 semi-structured life course interviews (11 women, 2 men), and the interview data is analyzed using narrative structural method and Michael Bamberg’s positioning theory. The study seeks to answer the following questions: How are the childless past, present and imagined future narrated in the interviews? What kind of positioning occurs with regard to childlessness and normative life course? How is the coherence of childless life course constructed? What are the contexts of childless life course in the narratives?

The study identifies four types of narratives in the interviews. Of these, narratives of befallen childlessness are distinguished by passive agency with regard to the childless life course. Distinctive about narratives of consistent childlessness is the creation of coherence by appealing to a permanent, inner lack of interest for children. Narratives of evolved childlessness explain childlessness with a combination of inner and outer factors. In narratives of actualized childlessness, childlessness becomes an issue to be solved. More than one type of narrative are possible in a single interview. Each type involves recognition of normative life course and

positioning with regard to it, but in different types of narratives this occurs in different ways. These include negative comparison, challenging normative assumptions, negotiating meanings of adulthood, parenting and care, and constructing identity positions of ”life of one’s own”. In the narratives, childless life course is linked to different social contexts: childhood family, friendships, work communities and intimate relationships.

The study shows how the childless life course acquires meaning and gets explained with narrative devices. By foregrounding the multifaceted and dynamic meaning making around childlessness, the study challenges conventional typologies of childlessness and supplements quantitative explanations of it. It shows the persistence of the normative life course but also highlights multiple strategies to negotiate and challenge it.

Avainsanat – Keywords

childlessness, narrative, life course, normative life course, positioning

Sisällys

1. Johdanto 1

2. Teoreettinen viitekehys 6

2.1 Lapsettomuus elämänkulussa 6

2.2 Narratiivinen ja kulttuuripsykologinen näkökulma elämänkulkuun 9

2.3 Elämäntarinat ja normatiivinen elämänkulku 15

3. Tutkimusongelmat 20

4. Aineisto ja menetelmät 21

4.1 Aineisto 21

4.2 Analyysimenetelmät 23

4.3 Analyysin kulku 27

5. Tulokset 28

5.1 Langenneen lapsettomuuden kertomukset 29

Osattomuus normatiiviseen elämänkulkuun 32 Langenneen lapsettomuuden kertomuksen vastustaminen 33

5.2 Johdonmukaisen lapsettomuuden kertomukset 36

Elämänkulun jatkuvuudet 40

Normatiivisesta elämänkulusta normaaliin lapsettomuuteen 43

5.3 Kehkeytyneen lapsettomuuden kertomukset 45

Lapsettomuus luonnolliseksi muodostuneena asiana 48 Hiertävä normatiivinen elämänkulku ja oman elämän positiot 50 5.4 Aktualisoituneen lapsettomuuden kertomukset 55

Aikataulut ja ikärajat 57

Aktualisoitumisen sosiaaliset kontekstit 59

Lapsettomuuden ratkaisu 60

Muuttuvat merkitykset 63

Vaihtoehtoiset elämänkulut 65

Suhde normatiiviseen elämänkulkuun 67

Positiivisten identiteettipositioiden rakentaminen 67

Lapsettomuuteen vapautuminen 73

6. Pohdinta 74

Lähteet 82

Liitteet 89

1. JOHDANTO

Tässä tutkimuksessa tarkastelen, millaisia merkityksiä lapsettomuus saa keski-ikäisten lapsettomien ihmisten elämänkulussa: kerrotussa menneisyydessä, nykyhetkessä ja kuvitellussa tulevaisuudessa.

Työn aineisto on kerätty elämäkerrallisten teemahaastattelujen avulla. Tutkimus edustaa kulttuuripsykologista elämänkulun tutkimusta ja narratiivista psykologiaa. Elämänkulkua tarkastellaan sosiokulttuurisesella otteella kerrottuna elämänkulkuna. Miten haastateltavat kertovat elämänkulustaan, jossa ovat päätyneet elämään aikuisen elämäänsä ilman lapsia?

Yhä useampi elää elämänsä ilman lapsia. Väestöliiton tuoreen perhebarometrin mukaan sodan jälkeen vuosina 1945–1949 syntyneistä suomalaisnaisista 16% oli 45-vuotiaana lapsettomia; vuosien 1955–

1969 välillä syntyneistä lapsettomia oli tuonikäisinä n. 20%. Samana aikana lapsettomien miesten osuus on kasvanut reilusta 20%:sta vajaaseen 30%:iin. Vuosina 1970–1974 syntyneiden osalta tietoa on 40-vuotiaista, jossa iässä naisista n. 1/4 on lapsettomia, miehistä n. 1/3. Vaikka tämä ei olekaan lopullinen tieto kyseisestä ikäluokasta, raportissa arvioidaan lapsettomuuden olevan edelleen nousussa. (Miettinen, 2015.)

Kyse on siis kaikkea muuta kuin poikkeusilmiöstä. Ja kuitenkin lapsettomuus on jollain tavalla marginaalissa. Lasten saantiin on kiinnittynyt vahvoja kulttuurisia ja sosiaalisia oletuksia:

perheellistymistä pidetään elämänkulun itsestään selvänä etappina, jonka ajatellaan määrittävän aikuisuutta (Ketokivi, 2005), ja lasten saaminen nähdään perhettä määrittävänä tekijänä (Nätkin, 2003; Engwall & Peterson, 2010). Nämä oletukset ovat myös sukupuolittuneita siten, että etenkin naisten odotetaan tulevan äideiksi. Aikamme mediajulkisuudessa ihannoidaan (onnellista) äitiyttä ja perhe-elämää, ja lapsiperhe-elämää edistetään ja tuetaan monenlaisilla sosiaalipoliittisilla toimilla.

Samalla lapsettomuus jää yleisyydestään huolimatta näkymättömäksi, poikkeusilmiöksi.¹ Ja kun lapsetto-muus nähdään tyypillisesti nimenomaan naisten ongelmana, on itse asiassa miesten

1 Äitiyden ihannointi ja (ydin)perhekeskeisyys näyttäytyvät helposti ”perinteisinä” ja ”luonnollisina” arvoina, mitä vasten lapsettomuus nähdään viime vuosikymmeninä nousseena, uutena ongelmana. Mutta kuten ydinperhekeskeisyys on historiallinen, porvarillisen elämäntavan vakiintumiseen kytkeytyvä ilmiö (Nätkin, 2003), myös lapsettomuudella on oma, ei lineaarinen historiansa. Laajassa länsimaisessa vertailussa lapsettomuudessa on todettu selvä piikki vuosina 1880–1910 syntyneiden kohorttien keskuudessa (Rowland, 2007). Pohjoismaissa naimattomien ja lapsettomien osuus oli suhteellisen suuri 1800-luvun ja 1900-luvun alun yhteiskunnassa (Engwall & Peterson, 2010). Tämän hetken lapsettomuuskehitys korostuu vasten korkeaa syntyvyyttä, joka leimasi 1900-luvun alkupuolen ja sen puolenvälin välillä syntyneitä ikäpolvia (Rowland, 2007).

lapsettomuus kaksin verroin näkymätöntä, koska lasten haluamista tai isyyttä ei pidetä miesten luonnollisena ominaisuutena samalla tapaa kuin naisten halua äitiyteen (Koropeckyj-Cox, 2003).

Marginaalisuus koskee myös tutkimusta. Dykstra ja Hagestaad (2007) toteavat, että lapsettomuus on jäänyt näkymättömäksi niin aikuisuutta, ikääntymistä, elämänkulkua kuin perhettäkin koskevassa tutkimuksessa. Elämänkulkututkimuksessa vanhemmuus on nähty osana odotusten mukaista elämää, elämän normaaliskriptiä, ja keskeisenä aikuisen elämän jäsentäjänä. Tämän näkymättömyyden voi todeta myös suomalaisessa tutkimuksessa. Perhon ja Korhosen tutkimushankkeessa, jossa keski- ikäisten suomalaisten elämänkulkua tarkasteltiin lukuisista näkökulmista ja joka tuotti tutkimusraportteja kahdella eri vuosikymmenellä, yksi tutkimusjoukon valintakriteereistä oli se, että tutkittavilla oli ainakin yksi lapsi. (Perho & Korhonen, 1993, 1994, 1996, 2008.)

Silloin, kun lapsettomuus saa medianäkyvyyttä, on se tyypillisesti ongelmakeskeistä, kuten seuraavissa Helsingin Sanomien otsikoissa viimeisen vuoden ajalta: ”Mikä saa lykkäämään lasten hankkimista?” (Valtavaara, 2016); ”Miksi syntyvyys jää jälkeen Ruotsista?” (Manninen, 2017);

”Lapsen saamisen vaikeus voi yllättää” (Kallionpää, 2016). Otsikoiden takana ovat tilastot lapsettomuuden noususta ja hedelmällisyyden laskusta. Lapsettomuutta onkin tutkittu paljolti väestöpoliittisena ongelmana selvitellen lapsettomuuden taustalla olevia demografisia tekijöitä.

Kansainvälisissä tutkimuksissa on nostettu esiin pysyvän parisuhteen puutteen, koulutuksen, tulotason ja työvoimaan osallistumisen vaikutus lapsettomuuteen (Hagestad & Call, 2007).

Lapsettomuuteen vaikuttavat väestötason tekijät on lisäksi osoitettu sukupuolittuneiksi siten, että erityisesti naisilla pidemmälle kouluttautuminen ja vakaa työura nostavat lapsettomuuden todennäköisyyttä (Hagestad & Call, 2007; Keizer, Dykstra & Jansen 2008; Koropeckyj-Cox & Call 2007). Suomessa ja muissa Pohjoismaissa on tuoreissa tutkimuksissa saatu kansainvälisistä trendeistä osin poikkeavia tuloksia. Naisten korkean koulutustason yhteys lapsettomuuteen on nuoremmilla ikäpolvilla vähäinen tai lähes hävinnyt. Lapsettomuutta ennustaa ennen muuta parisuhdehistoria, ja korostuneena lapsettomien ryhmänä nousevat esiin vähän koulutetut, yksinäiset miehet. (Jalovaara ym., 2017; Jalovaara & Fasang, 2017.)

Näkymättömyys ja ulkoa määritelty ongelmallisuus eivät silti ole koko totuus lapsettomuuden representaatioista. Lapsettomuuden merkitykset ja asema ovat myös muutoksen alaisia. Sikäli kun lapsettomuus on ongelma, myös lapsettomien omat äänet ovat alkaneet tulla esille. Elina Brotheruksen lapsettomuusaiheisten omakuvien sarja ilmentää surun ja yksinäisyyden kokemuksia, mutta mieleenpainuvimmassa valokuvassa taiteilija tuijottaa katsojaa uhmakkaasti pieni koira

sylissään, keskisormi pystyssä; kuva on nimeltään ”My dog is cuter than your fucking baby”. Raisa Kyllikki Rannan Odotus -valokuvateoksessa (2017) seurataan viittä lapsettomuudesta kärsivää, äidiksi haluavaa naista usean vuoden ajan. Lapsettomat kirjoittavat kokemuksistaan myös tuoreissa tekstikokoelmissa (Parviainen 2012, Sonck 2011). Eivätkä lapsettomien omat äänet suinkaan aina puhu lapsettomuudesta puutteena tai murheena. Esimerkiksi Helsingin Sanomien ongelmakeskeiset lapsettomuusjutut saavat vastineikseen yleisönosastokirjoituksia, joissa tuodaan esiin lapsettomuutta itselle sopivana valintana; nimimerkki ”Onnellisesti lapsettoman” (2017) kirjoitus on otsikoitu

”Lapseton elämä on yhtä olennainen osa identiteettiäni kuin seksuaalisuuteni”, ja Annamari Sipilä (2017) vaatii kolumnissaan: ”On aika tunnustaa, että ihmiset eivät vain halua lapsia”. Vaikka tämä näkökulma ei edelleenkään edusta valtavirtaa, on lapsettomuudesta 1960–1970-luvun taitteesta lähtien alettu puhua myös positiivisessa mielessä, mahdollisena valintana (Dykstra & Hagestad, 2007; Rowland, 2007).

***

Mutta mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan lapsettomuudesta? Kuka on lapseton? Ilmeisimmin ja kapeimmin lapsettomuus määrittyy biologisena lapsettomuutena, mutta biologisesti lapseton voi tulla vanhemmaksi tai huolehtia lapsista monella tavalla, ja biologisesti vanhemmaksi tullut voi menettää lapsensa. Kun aloittelin tutkimustani ja puhuin siitä eri ihmisille, minulle esitettiin kiinnostavia kysymyksiä: Onko äiti- tai isäpuoli jolla ei ole omia lapsia lapseton, ja missä tapauksessa on, missä ei? Onko sellainen ihminen lapseton, jonka lapsi on kuollut? Entä vanhempi, joka on kokonaan menettänyt kontaktin lapseensa tai lapsiinsa? Onko lapseton nainen jotenkin ”enemmän”

lapseton kuin lapseton mies? Jos biologisesti lapseton osallistuu vahvasti jonkun lapsen elämään ja on tehnyt omaan elämäänsä liittyviä päätöksiä lasta silmällä pitäen, mutta ei kuitenkaan asu lapsen kanssa, onko häntä pidettävä lapsettomana? Hyviä kysymyksiä, jotka kertovat elämäntilanteiden ja perhemuotojen moninaisuudesta sekä siitä, että lapsettomuuden määrittely ei ole yksinkertaista.

Samalla, kun lapsettomuuden määrittely herättää kysymyksiä, näyttää siltä, että erästä lapsettomuuteen liittyvää jakoa pidetään itsestään selvänä: lapsettomuutta on kahta lajia, tahatonta (tai vastentahtoista)² ja vapaaehtoista. Jako on historiallinen: jälkimmäistä pidetään ylipäänsä melko

2 Suomessa käytetään sekä termiä tahaton että termiä vastentahtoinen. Vastentahtoinen on näppituntumalla arvioiden yleisempi käsite, mutta Väestöliiton sivuilla puhutaan tahattomasta lapsettomuudesta, samoin Simpukka ry määrittelee itsensä tahattomasti lapsettomien vertaistukijärjestöksi. Käsitteillä on pieni sävyero:

tahaton on neutraalimpi ja viittaa ei-valittuun, vastentahtoinen taas vahvemmin asiaan jota ei ole haluttu.

tuoreena ilmiönä, vaikka ei olekaan syytä ajatella, ettei sitä olisi aikaisemmin lainkaan esiintynyt (Rowland, 2007). Se nousi kiinnostuksen ja keskustelun kohteeksi 1960–1970-luvun taitteessa, jolloin vakiintui myös erottelu tahattoman ja vapaaehtoisen (involuntary vs. voluntary / intentional) lapsettomuuden välillä. Vapaaehtoiseen liitettiin ajatus lapsettomuuden tietoisesta valinnasta.

(Dykstra & Hagestad, 2007.) Samaan aikaan lanseerattiin myös puutteeseen viittaavan lapseton - termin (childless) vaihtoehtona käsite childfree (emt.) (ruotsiksi barnlös vs. barnfri) – suomen kielessä vastaavaa positiivista termiä ei kylläkään löydy. Lapsettomuus on tiukassa mielessä tahatonta silloin, kun sille löytyy selvä biomedikaalinen syy (Dykstra & Hagestad, 2007). Kuitenkin yleensä käsitepari ymmärretään niin, että tahattoman lapsettomuuden taustalla vaikuttavat olosuhteet (olivatpa nämä sitten biomedikaalisia syitä tai muita sisäisiä tai ulkoisia olosuhteita), vapaaehtoinen taas on seurausta valinnasta (Bulcroft & Teachman, 2004).

Mutta jos lapsettomuuteen päädytään pitkällisen lykkäämisen kautta, onko kyseessä valinta? Jos lapsen hankkiminen luonnollisesti ei onnistu, mutta lääketieteellisiä keinoja ei haluta kokeilla, ollaanko lapsettomia tahattomasti vai vapaaehtoisesti? Jos lapsettomuuteen päädytään sopivan kumppanin puutteen myötä, eikä turvauduta hedelmöityshoitoihin tai adoptioon, jotka ovat yksineläjällekin mahdollisia, onko kyseessä tahaton vai vapaaehtoinen lapsettomuus? Vapaaehtoisen ja tahattoman lapsettomuuden välinen jako on sumea, ja selkeiden tapausten väliin jää laaja harmaa alue. Tilanteeseen vaikuttavat kehittyvät hedelmällisyyshoidot, joiden kohdalla lisääntyvien lapsensaantimahdollisuuksien voi katsoa kääntyvän suositukseksi ja jotka edelleen monimutkaistavat kysymystä valinnasta (Wilson, 2014). Tahattoman ja vapaaehtoisen lapsettomuuden välinen yksinkertainen vastakkainasettelu onkin tutkimuksessa myös kyseen-alaistettu. Näiden kahden rinnalle on nostettu lykkääminen tai ”passiivinen valitseminen”, jossa lapsettomuus kehkeytyy muiden elämänvalintojen epäsuorana seurauksena (Ireland, 1993; Houseknecht, 1987; Gillespie, 1999). Uudemmassa elämänkulkututkimuksessa on painotettu lapsettomuuspolkujen moninaisuutta ja pyritty identifioimaan erilaisia lapsettomaan aikuisuuteen johtavia elämänkulkuja (Hagestad &

Call, 2007; Mynarska ym., 2015; Keizer, Dykstra & Jansen, 2008).

Oma tutkimukseni tarkastelee lapsettomuutta elämänkulussa laadullisesta, sosiokulttuurisesta näkökulmasta. Haluan tuoda objektiivisten lapsettomuuspolkujen rinnalle sen, kuinka lapsettomat itse tuottavat merkityksiä lapsettomuudelleen: kuinka he kertovat lapsettomaan aikuisuuteen

Silloin, kun tämä terminologia on tarpeen, käytän tässä työssä termiä tahaton, ellen erityisesti halua painottaa vastentahtoisuutta.

johtaneesta elämänkulustaan ja nykyhetkestään ja kuinka he suuntautuvat tulevaan. Päästäkseni käsiksi tähän merkityksenantoon hyödynnän narratiivisen psykologian keskeistä ajatusta, jonka mukaan ihminen antaa elämälleen merkityksiä ja rakentaa identiteettiään kertomusten muodossa.

Tämän ohella sovellan positiointinäkökulmaa (Bamberg, 1997), jossa identiteetin kertomuksellisen rakentamisen analyysia syvennetään tarkastelemalla erilaisia asemia, joita kertomuksissa annetaan itselle suhteessa itseensä, toisiin sekä laajempiin kulttuurisiin puhetapoihin ja normeihin.

Tutkimuksessani lähden liikkeelle väljästä ja inklusiivisesta lapsettomuuden määritelmästä.

Haastattelukutsuun ei sisältynyt lapsettomuuden määritelmää, vaan ajatuksena oli, että kutsuun voivat tarttua ne, jotka itse määrittelevät itsensä lapsettomaksi. Samassa hengessä en lähtökohtaisesti rajannut tutkimuskohdetta intentionaalisuuden mukaan, vaan haastattelukutsu kohdistettiin yleensä lapsettomille, olipa lapsettomuuteen päädytty mistä tahansa syystä tai mitä tahansa polkua. Halusin sulkeistaa tavanomaisimman lapsettomuuteen liittyvän jaottelun voidakseni aineistolähtöisesti tarkastella, miten lapsettomuus lapsettomien omissa kertomuksissa merkityksellistyy ja jäsentyy. En halunnut löydä valinnan, vapaaehtoisuuden tai vastentahtoisuuden käsitteitä lukkoon tutkimuksen lähtökohtarajauksina; ne ovat kiinnostukseni kohteita siinä määrin, kuin ne mahdollisesti toimivat lapsettomien omissa kertomuksissa elämästään. Inklusiivisuuteen olen pyrkinyt myös siten, että haastattelukutsua ei rajattu sukupuolen mukaan. Vaikka on syytä uskoa, että lapsettomuuden merkityksissä on paljon sukupuolittunutta, halusin välttää lähtökohtaoletuksen, että lapsettomuus koskee ainoastaan naisia. Haasteteltavikseni päätyi lopulta 11 naista ja kaksi miestä.

Olen tutkimuksessani halunnut sulkeistaa myös oletuksen siitä, että lapsettomuus on välttämättä puute ja ongelma, jollaiseksi se pääsääntöisesti julkisessa puheessa mielletään, ja mitä lapsettomuutta ympäröivä, usein hyvääkin tarkoittava hiljaisuus (asiasta ei puhuta, jottei loukattaisi kenenkään tunteita) myös epäsuorasti tukee. Tutkimustani varten olen haastatellut keski-ikäisiä, yli 40-vuotiaita ihmisiä; tutkimusjoukon rajauksella olen hakenut ihmisiä, jotka ovat eläneet pitkään lapsetonta aikuisuutta, ja joilla lapsettomuus oletettavasti on vakiintunut osaksi elämää. Samalla olen pysytellyt avoimena niille tavoille, joilla lapsettomuus voi haastateltavien puheessa näyttäytyä problemaattisena. Vaikka olen halunnut välttää lapsettomuuden lähtökohtaista ongelmapuhetta, on myös selvää, että se ei ole kulttuurisesti neutraali asia. Lähestyn tätä problemaattisuutta pohtimalla, kuinka lapsettoman elämänkulun kertomuksissa suhteudutaan normatiiviseen elämänkulkuun:

ajatukseen siitä, että lasten saaminen ja perheellistyminen on elämänkulun keskeinen päämäärä ja käännekohta, aikuisuuden merkki sekä tekijä, joka strukturoi monenlaisia sosiaalisia tilanteita.

Tutkimusraporttini etenee siten, että seuraavaksi, luvussa 2, esittelen tarkemmin tutkimukseni teoreettista taustaa: aiempaa tutkimusta lapsettomuudesta elämänkulussa, narratiivista ja dialogista näkökulmaa elämänkulkuun sekä institutionaalisesta ja normatiivisesta elämänkulusta käytyä keskustelua. Tämän pohjalta kiteytän tutkimusongelmani luvussa 3. Neljäs luku kuvaa tekemiäni haastatteluja, erittelee käyttämääni narratiivista ja positiointinäkökulmaa hyödyntävää kertomusten analyysia sekä esittelee analyysin kulkua. Viidennessä luvussa esittelen tutkimukseni tuloksina luokittelun, jossa haastatteluissa esitetyt kertomukset lapsettomuudesta jaetaan neljään tyyppiin:

langenneen lapsettomuuden kertomuksiin, johdonmukaisen lapsettomuuden kertomuksiin, kehkeytyneen lapsettomuuden kertomuksiin sekä aktualisoituneen lapsettomuuden kertomuksiin.

Tutkimusraportin päättävässä pohdintaosassa mietin tutkimustulosten merkitystä ja suhteutan niitä aiempaan tutkimukseen.

2. TEOREETTINEN VIITEKEHYS

2.1 Lapsettomuus elämänkulussa aiemman tutkimuksen valossa

Niin arkiajattelussa kuin tutkimuksessa lapsettomuus näyttäytyy tyypillisesti ongelmana, joka vaatii selityksiä. Halutaan selvittää syy(t) siihen, miten elämänkulussa päädytään lapsettomuuteen.

Taustasyihin viitaten lapsettomuus jaetaan tavanomaisesti tahattomaan ja vapaaehtoiseen lapsettomuuteen. Tällöin tahaton lapsettomuus ymmärretään seuraukseksi erilaisista sisäisistä tai ulkoisista olosuhteista, vapaaehtoinen lapsettomuus taas nähdään tietoisen valinnan tuloksena (Bulcroft & Teachman, 2004). Jo pidemmän aikaa vapaaehtoisen ja tahattoman välinen yksinkertainen vastakkainasettelu on kuitenkin myös kyseenalaistettu lapsettomuustutkimuksessa.

Ireland (1993) jakaa lapsettomat naiset kolmeen ryhmään. Lapsettomuuden valinneiden ja selvästä lääketieteellisestä syystä lapsettomien väliin jäävät ne, jotka päätyvät lapsettomuuteen lykkäämisen tai lykkäytymisen (delay) kautta. Vastaavanlainen jako löytyy tutkimuksesta usein. Ireland (1993) jakaa lapsettomat naiset kolmeen eri luokkaan (traditional, transitional, transformative women), jotka edustavat erilaisia polkuja lapsettoman aikuisen naisen identiteettiin. Houseknecht (1987) jakaa

”vapaaehtoisesti” lapsettomat ”varhaisiin valitsijoihin” (early articulators), jotka päättävät varhain pysyä lapsettomina, ja ”lykkääjiin” (postponers), jotka päätyvät pysymään lapsettomina lykkäämisen seurauksena. Gillespie (1999) erottaa ”aktiiviset valitsijat” ”passiivisista valitsijoista”, joiden lapsettomuuden taustalla on erilaisia olosuhdetekijöitä sekä muilla elämänalueilla tapahtuvia valintoja, jotka yhdessä johtavat lapsettomuuteen. On painotettu, että lapsettomuuden ”valitsemista”

ei ylipäänsä pitäisi ymmärtää voluntaristisena, autonomisena valintana: valinnat tapahtuvat

olosuhteiden tarjoamien mahdollisuuksien puitteissa, sosiaalisiin suhteisiin juurtuneena (Gillespie, 1999; Morell, 1994). Morellin tutkimuksessa ”vapaaehtoisesti” lapsettomat naiset käyttivät kyllä valinnan kieltä, mutta samalla valinnasta kerrottiin kompleksisena, ei lopullisena – asiana, joka muuttuu ja jota arvioidaan ja rakennetaan uudelleen elämänkulussa. Vapaaehtoinen lapsettomuus näyttäytyy lähinnä lapsettomana pysymisen prosessina, joka on yhteydessä moniin mihin valintoihin.

Morell toteaakin, että vapaaehtoisen ja vastentahtoisen erottelu ei lapsettomuuden monisyisen (multidetermined) luonteen vuoksi toimi (Morell, 1994, s. 48–55).

Myös uudemmassa elämänkulkututkimuksessa on tuotu esiin, että vastentahtoisen ja vapaaehtoisen vastakkainasettelu ja yksinkertainen valinnan ajatus ovat ongelmallisia. Dykstra ja Hagestad (2007) toteavat, että lapsettomuus ei ole mikään yksi olosuhde, vaan liittyy monenlaisiin elämäntilanteisiin.

Esimerkiksi lapseton yksineläjä on erilaisessa tilanteessa kuin lapseton, joka elää pitkässä parisuhteessa. Lapsettomaan aikuisuuteen ja vanhuuteen myös tullaan monia eri polkuja.

Kiinnostavaa on se, kuinka lapsettomuus kietoutuu kulkuihin eri elämänalueilla, ja kuinka kasaantuvat kokemukset suuntaavat elämää lapsettomuuteen. Myös Mynarska kumppaneineen (2015) puhuu lapsettomana pysymisestä prosessina, jossa intentioita uudelleenarvioidaan, jossa lapsensaamisen tielle voi tulla erilaisia esteitä, ja jossa eri elämänalueiden päätökset ja tapahtumat vaikuttavat toisiinsa. Lapsettomuuspolut ovat siis kompleksisia ja moninaisia.

Lapsettomuuden elämänkulkututkimus onkin tällä hetkellä paljolti suuntautunut erilaisten lapsettomuuspolkujen identifioimiseen. Esiin on nostettu esimerkiksi elämänkulun siirtymien lykkääntyminen lapsettomuutta ennustavana tekijänä (Hagestad & Call, 2007), lapsettomuuspolun kietoutuminen koulutus- ja työuran kanssa mutta useammalla kuin vain yhdellä tavalla (Mynarska ym., 2015) sekä miesten ja naisten toisistaan eroavat kulut lapsettomuuteen (Keizer, Dykstra &

Jansen, 2008).

Lapsettomuuspolkujen analyysit edustavat elämänkulkututkimuksen valtavirtaa siinä mielessä, että ne ovat kvantitatiivisia tutkimuksia, jotka perustuvat yleensä laajoihin väestötason aineistoihin.

Samalla, kun niissä pystytään erottamaan erilaisia lapsettomuuteen vaikuttavia tekijöitä ja niiden yhteenkietoutumista elämänkulussa, ne eivät pääse käsiksi lapsettomien omiin kokemuksiin lapsettomuudesta. Syrjään jää samalla lapsettomuuden merkitysten muodostuminen vuoro- vaikutuksessa ympäröivän kulttuurin ja yhteiskunnan sekä näissä vallitsevien puhe- ja ajattelutapojen ja normien kanssa. Näihin pureutuminen edellyttää laadullista tutkimusotetta.

Laadullinen tutkimus on usein lähestynyt lapsettomuutta sukupuolinäkökulmasta, nostaen esiin maternalistista ideologiaa, joka vaikuttaa lapsettomuuden kulttuurisiin merkityksiin. Maternalismilla tarkoitetaan ajattelu- ja puhetapaa, jossa äitiys nähdään normaalin naiseuden kriteerinä ja naisen elämän päämääränä ja täyttymyksenä (Morell, 1994). Tätä vasten lapsettomuus näyttäytyy lähinnä traagisena puutteena (Letherby, 1999). Maternalismin ohella voidaan puhua pronatalismista, jolla tarkoitetaan syntyvyyden edistämistä ja siihen kytkeytyvää äitiyden ihannoimista (Monach, 1993, s.

44; Morell, 2000). Lapsettomuuden tarkastelu näistä lähtökohdista on pääsääntöisesti kohdistunut naisten ”vapaaehtoiseen” lapsettomuuteen, kuitenkin niin, että vapaaehtoisuuden ja valinnan käsitteitä on problematisoitu, kuten yllä kuvasin. Tutkimuksissa on pyritty osoittamaan ja purkamaan naiseuden ja äitiyden välistä, luonnollistunutta sidettä. Samalla on korostettu, että myös lapsettomat naiset joutuvat selvittämään välinsä äiti-ideaalin kanssa, ja tarkasteltu, kuinka lapsettomat rakentavat äitiydestä erillistä naisen identiteettiä. (Ireland, 1993; Morell, 1994; Woollett, 1991.) Irelandin (1993) yllä mainitun lapsettomuusluokkien erottelun keskeinen kriteeri onkin erilainen suhde äiti-ideaaliin ja erilainen tapa rakentaa äitiydestä irrallista naisidentiteettiä.

Tutkimuksissa on myös nostettu esiin lapsettomuuteen liittyviä stigmoja ja stereotypioita:

lapsettomuus oletetaan epätoivoa aiheuttavaksi puutteeksi naisen elämässä, toisaalta lapsettomia pidetään itsekkäinä ja – mikäli ovat vapaaehtoisesti lapsettomia – myös epänormaaleina, epäkypsinä ja epänaisellisina. On osoitettu, kuinka lapsettomat tunnistavat ja kokevat näitä negatiivisia merkityksiä, mutta kuinka niitä toisaalta vastustetaan ja niistä kieltäydytään. (Gillespie, 2000;

Letherby, 1999; Morell, 1994.) On myös painotettu lapsettoman elämän siteitä, suhteita ja ystävyyksiä (Ireland, 1993; Morell, 1994) sekä lapsettomien esiin tuomia lapsettomuuden hyviä puolia, jotka toimivat samalla lapsettomuuden perusteluina: yhtäältä lapsettoman elämän vetovoimaa tai siihen liittyvää positiivista vapautta erilaisiin asioihin, toisaalta rajoittavana nähdystä äitiydestä kieltäytymistä tai vapautumista erilaisista perheelliseen elämään liitetyistä taakoista (Gillespie, 1999;

Peterson, 2015).

Suomessa lapsettomuutta – muusta kuin väestö- tai lääketieteellisestä näkökulmasta – on tutkittu joissakin opinnäytetöissä. Myös suuri osa näistä on tarkastellut nimenomaan vapaaehtoista lapsettomuutta. Näkökulmina toistuvat erilaisina yhdistelminä äitiyden ja naiseuden yhteenkietoutumisen – maternalistisen diskurssin – kriittinen analyysi, perheen murroksen tarkastelu sekä ajatus individualisoitumisesta ihmisten elämään vahvasti vaikuttavana yhteiskunnallisena muutoksena. Rannikko (1991), Uotila (1998) ja Salo (2001) asettavat lapsettomuuden individualisoitumisen kehykseen korostaen sen edelleen olevan jännitteisessä suhteessa perinteisten

(familistisen) perhekäsityksen kanssa. Jouhkimo ja Kokki (2000) lähestyvät lapsettomuutta elämänpolitiikan näkökulmasta, positiivisena valintana ja elämäntapana. Jalagin (2008) ja Sinkkilä (2011) tuovat esiin lapsettomien naisten selontekovelvollisuutta. Jalagin analysoi lapsettomuutta koskevia keskusteluja internetin keskustelupalstoilla, joista hän nostaa esiin polarisoituvat näkemykset lapsettomuudesta ja oikeanlaisesta elämäntavasta sekä lapsettomien ja ”lapsellisten”

jakaman vaatimuksen siitä, että lapsettomuudelle on oltava ”hyvät syyt”. Sinkkilä taas analysoi naistenlehtien haastatteluaineiston pohjalta, kuinka lapsettomuusvalinta hyväksytetään erilaisilla perusteluilla, esittämällä se tietoisena ja tarkkaan harkittuna ja liittämällä äidillisiä ominaisuuksia myös lapsettomiin naisiin. Laadullista tutkimusta lapsettomuudesta elämänkulussa ei ole Suomessa tehty.

2.2 Narratiivinen ja kulttuuripsykologinen näkökulma elämänkulkuun

Miten ja minkälaisten tekijöiden vaikutuksesta ihmisen elämä kehkeytyy ajallisessa ulottuvuudella?

Miten ihmisestä tulee se mitä hän kullakin hetkellä on? Nämä kysymykset ovat keskeisiä elämänkulun tutkimuksessa. Elämänkulun tutkimus on monitieteinen sateenvarjokäsite;

psykologiassa sen taustalla on kiinnostus ihmisen kehitykseen. Kehityksellä tarkoitetaan yleisesti ottaen laadullista muutosta, joka syntyy yksilön kohdatessa erilaisia ulkoisen tai sisäisen ympäristön asettamia haasteita (Baltes, 1987; Zittoun, Valsiner, Vedeler, Salgado, Gonçalves & Ferring, 2013, s.

12). Kun kehityspsykologia perinteisesti on keskittynyt tarkastelemaan ihmisen ensimmäisiä elinvuosia, elämänkulkupsykologia on kiinnostunut muutoksesta ja kehityksestä ilmiöinä, jotka jatkuvat läpi koko ihmisen elämänkaaren (Baltes, 1987; Sugarman, 2001).

Tässä työssä lähestyn elämänkulkua kulttuuripsykologisen elämänkulun teorian ja narratiivisen psykologian näkökulmasta. Näitä yhdistää se, että ne ovat sosiokulttuurisia teorioita, jossa korostetaan inhimillisen todellisuuden merkitysvälitteistä luonnetta. Ihmisen suhde itseensä ja ympäristöönsä rakentuu kielen avulla. Sekä kieli yleisenä merkkijärjestelmänä että erilaiset rajatummat puhetavat – joita voidaan kutsua diskursseiksi tai kehyksiksi – ovat luonteeltaan kulttuurisia ja sosiaalisia. Kulttuuripsykologinen elämänkulun teoria pyrkii tekemään näkyväksi, kuinka ihminen kasvaa omaksi itsekseen kulttuurisia merkitysresursseja omaksumalla, niiden kautta ja avulla. Sosiokulttuurisen ympäristön lisäksi painotetaan merkityksenannon ajallista ulottuvuutta.

Merkityskontekstit ovat luonteeltaan historiallisia. Ne muuttuvat ajassa niin, että eri ilmiöt (kuten esimerkiksi lapsettomuus) saa tällä hetkellä monella tapaa erilaisia merkityksiä kuin vaikkapa 1950- luvulla. Mutta myös yksilöllinen merkityksenanto on luonteeltaan ajallista. Ensinnäkin se suuntautuu

nykyhetkestä menneisyyteen ja tulevaisuuteen muistoina ja tulevaisuuden suunnitelmina, mutta lisäksi se itse on ajassa muuttuvaa ja muovautuvaa, kun uusien kokemusten myötä avautuu uusia perspektiivejä. Kaiken kaikkiaan sosiokulttuurinen ote elämänkulkuun tarkoittaa siis sitä, että elämänkulkua tarkastellaan merkityksenantoprosessina, joka muotoutuu sosiokulttuurisissa ympäristöissä; jossa hyödynnetään kulttuurisia merkitysresursseja; ja joka liikkuu niin

”objektiivisessa” kuin ”subjektiivisessa” ajassa. Kiinnostus kohdistuu siihen, miten ihmiset kulttuurisessa kontekstissaan tekevät ymmärrettäväksi elämänsä tapahtumia, kulkua sekä itseään.

(Zittoun, 2012; Zittoun ym., 2013.)

Sosiokulttuurisissa teorioissa, erityisesti narratiivisessa psykologiassa, nähdään kertomus keskeisenä muotona, jolla omasta elämästä tehdään ymmärrettävää. Kertomuksilla tai elämäntarinoilla ihmiset vastaavat kysymykseen siitä, kuka minä olen ja miten minusta tuli tällainen (Linde 1993, 2).

Kertomus viittaa narratiivisen psykologian eri edustajilla usein hieman eri tason entiteetteihin: sillä saatetaan tarkoittaa koko elämän ajan kehkeytyvää elämäntarinaa, jota kerromme itsellemme ja joka ei sellaisenaan koskaan todellistu, sillä saatetaan viitata erityiseen ajattelun tapaan, tai se saattaa tarkoittaa erilaisia konkreettisia pieniä tarinoita, joita eri tilanteissa kerromme toisillemme. Yleisesti ottaen kertomus voidaan kuitenkin ymmärtää merkitys-konstruktioksi, jossa esitetään aikaan ja paikkaan sijoittuva tapahtumaketju, jonka osat ovat mielekkäässä yhteydessä toisiinsa, ja johon yleensä sisältyy muutos alku- ja lopputilan välillä. (Ks. Hyvärinen, 2006, s. 8.) Jerome Bruner näkee narratiivisen ajattelun keskeisenä piirteenä sen, että se merkityksellistää yksittäisiä tapahtumia.

Tämän hän erottaa paradigmaattisesta ajattelusta, joka pyrkii kohti yleisiä asiantiloja ja yleispäteviä lakeja. (Bruner, 1986, 1991; Tolska, 2002, s. 95.) Narratiiviselle ajattelulle – ja kertomuksille – onkin ominaista perspektiivisyys: ne jäsentävät kokemusta kertojan näkökulmasta. Kertomuksen esittämällä tapahtumasarjalla on jokin pointti (Riessman, 2011, s. 313), ja tämä pointti koskee viime kädessä kertojaa, ei maailmaa yleensä (Linde, 1993, s. 21). Vaikka kertomus koskisi tapahtumasarjaa, jonka keskiössä ei ole kertoja itse, keskeistä on välittää kertojan kokemus ja näkökulma asiaan. Kuten Matti Hyvärinen toteaa, ”kertomus on kannanotto maailmaan, ei sen raportointia” (Hyvärinen, 2006, s. 8). Kannanotto on luonteeltaan viime kädessä moraalinen. Kertoja esittää moraalisen väitteen itsestään, pyrkii esittämään, että hänen toimintansa on oikeutettua. Linden mukaan elämäntarinoiden sanoma voidaan yleistää väitteeksi: ”Minä olen hyvä ihminen”. (Linde, 1993, s. 21, 105–106, 122.)

Miksi kertomuksella olisi erityisasema oman elämän merkityksellistämisen muotona? McAdams (2008) toteaa Paul Ricoeurin (1984) ajatuksiin viitaten, että kertomus on ylivertainen tapa tehdä ymmärrettäväksi inhimillistä toimintaa. Ricouer esittää, että kertomukset ammentavat inhimillistä

toimintaa koskevasta esiymmärryksestämme. Kertomuksissa kuvastuu käsitys inhimillisistä toimijoista, joiden toiminta tapahtuu erilaisissa olosuhteissa ja jota suuntaavat motiivit, intentiot ja päämäärät. Kertomukset tuovat siis keskiöön toimijan, jota voidaan pitää vastuullisena teoistaan (tai jonka vastuu ainakin tulee kysymyksen alaiseksi). (Ricoeur, 1984, s. 54–56; Ricoeur, 1991.) Kertomusten avulla voimme näin ollen rakentaa kuvaa itsestämme tietoisina oman elämämme subjektina samalla, kun ne tarjoavat mahdollisuuden selittää elämämme tapahtumia erilaisilla sisäisillä ja ulkoisilla tekijöillä. Zittoun kumppaneineen puolestaan painottaa erityisesti sitä, kuinka kertomukset sijoittuvat aikaan ja paikkaan. He katsovat, että kertomus on keskeinen merkityksenannon tapa, koska se tuo semioottisen kykymme kosketukseen konkreettisten, aika- ja paikkasidonnaisten tosielämän tilanteiden kanssa. (Zittoun ym., 2013, s. 164–167.)

Kertomus on sidoksissa aikaan: Jerome Brunerin mukaan (1991) diakronisuus on kertomuksen perustavanlaatuinen piirre. Ricouer esittää, että kertomuksen juoni – tai Ricouerin termein aktiivinen juonentaminen – tuottaa inhimilliselle toiminnalle ajallisen järjestyksen, ennen–jälkeen-rakenteen.

(Ricoeur, 1984, s. 54–56; Ricoeur, 1991.) Kertomus onkin Ricouerin mukaan tapa tehdä ajasta inhimillistä: aika tulee ihmiselle käsitettäväksi narratiivisessa muodossa, kun tapahtumien välille kudotaan seuraussuhteita. (Ricoeur, 1984, s. 52.) Elämänkulun kontekstissa kyse on oman elämän kertomisesta ja selittämisestä ajallisina tapahtumina, jaksoina ja tapahtumakulkuina. Tässä yhteydessä voidaan puhua omaelämäkerrallisista muistoista, jotka muotoutuvat ja kommunikoituvat kertomuksen muodossa. Sekä McAdams (2005, 2008) että Zittoun kumppaneineen (2013) korostavat, että omaelämäkerrallinen muistaminen ja kertominen ovat luonteeltaan konstruktiota, siis valikoituja ja ajassa muuttuvia versioita elämänkulustamme. McAdams (2008) painottaa omaelämäkerrallisten muistojen selektiivistä ja strategista luonnetta. Tämän hetken askarrutukset ja päämäärät suuntaavat myös sitä, mitä menneisyydestämme kerromme ja miten sitä tulkitsemme. Se, miten menneisyys muistetaan ja kerrotaan, on yhteydessä tässä hetkessä aukeaviin tulevaisuuden suunnitelmiin, toiveisiin ja pelkoihin. Myös Zittoun kumppaneineen (2013, s. 86–95) painottaa menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden yhteen kietoutumista omaelämäkerrallisessa muistamisessa ja kertomuksissa. He nostavat erityisesti esiin inhimillisen kuvittelukyvyn edellytyksenä sille, että voimme suuntautua menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Suuntautuminen (toivottuun tai pelättyyn) tulevaisuuteen vaikuttaa tämän hetken perspektiiveihimme, mutta samalla näillä perspektiiveillä on sidoksensa myös menneisyyteen sellaisena kuin sen kuvittelemme/muistamme. Pyrimme juurruttamaan tulevaisuuteen suuntautumisemme tähän menneisyyteen, mutta myös muokkaamaan käsitystämme menneisyydestä, jos nyt tarjoutuva tulevaisuus näin vaatii. Zittoun ja kumppanit (2013, s. 91) kiteyttävätkin omaelämäkerrallisen muistamisen ”tulevaisuuden välineeksi” (a tool for future):

muistaminen on tulevaisuuteen suuntautumista ja elämäntarina apuväline elämän eteenpäin elämiselle.

Sosiokulttuurisesti ajatellen kertomukset ovat siis keskeinen tapa, jolla ihminen merkityksellistää itseään ja omaa elämäänsä. Mutta millä tavalla ”itse” tai ”minä” oikeastaan on yhteydessä kertomukseen? Kun sosiokulttuurisissa elämänkulun teorioissa puhutaan kertomuksista tai elämäntarinoista, mistä oikein puhutaan? Kuten yllä totesin, kertomuksen käsite elämänkulun tutkimuksessa ja narratiivisessa psykologiassa ei ole yksiselitteinen tai yhdenmukainen. Yksi keskeinen tapa nähdä kertomuksen merkitys minuudelle ja elämänkululle on puhua narratiivisesta identiteetistä, jonka McAdams (2008, s. 242) määrittelee ”yksilön sisäistettynä, kehittyvänä, integratiivisena kertomuksena itsestään”. McAdams katsoo, että ihmiset nuoruudesta eteenpäin alkavat ymmärtää elämänsä kertomuksena, joka integroi yhteen rekonstruoidun menneisyyden ja ennakoidun tulevaisuuden, ja joka tuottaa käsitystä elämän yhtenäisyydestä ja tarkoituksesta.

McAdams näkee elämäntarinan kehittyvänä omaelämäkerrallisena projektina, jossa yksittäisen elämän erilaiset puolet ja roolit organisoidaan mielekkääksi kokonaisuudeksi, ja joka tarjoaa selityksen sille, miten minusta tuli minä. Elämäntarina on siis koko elämän ajan kehkeytyvä, virtuaalinen konstruktio, jonka avulla ihminen ymmärtää itseään ja suuntaa kohti tulevaisuutta.

Toinen tapa lähestyä elämäntarinoita on korostaa vuorovaikutustilanteita kertomuksia määrittävänä tekijänä. Erilaiset tilanteelliset seikat rajaavat sitä, mikä on sovelias ja mahdollinen kertomus, ja toisten kanssa neuvotellaan kertomuksissa rakentuvista merkityksistä. Riessman (2011, 314–315) toteaa, että kertomus on aina myös vuorovaikutuksellinen performanssi. Jos kertomus siis ymmärretään keskeiseksi identiteetin rakentamisen muodoksi, tarkoittaa tämä sitä, että identiteetillä on joustavuutta ja tilanteellisuutta ja sen asettaminen on aina myös performatiivinen teko. Depperman (2012) kritisoi koko narratiivisen identiteetin käsitettä. Hän esittää, että siinä oletetaan identiteetti yhtenäiseksi ja jatkuvaksi, sivuutetaan ei-narratiiviset puolet ja irrotetaan identiteetti tilanteellisista tekijöistä. Kertomukset, ja niiden myötä identiteetit, tulisi Deppermanin mukaan nähdä tilanteellisina performansseina, jotka sallivat moninaisia ja keskenään ristiriitaisia itsen ilmaisuja. Narratiivisen identiteetin sijaan voidaankin puhua minä- tai identiteettipositioista: yksilön ainutkertaisista tavoista vastata kulloinkin käsillä olevaan tilanteeseen. Tarinankerronnan nähdään kietoutuvan itsen positioimiseen kertomistilanteessa. Identiteettipositioista ei rakennu yhtä, yhtenäistä identiteettiä, vaan voidaan puhua minäpositioiden moninaisuudesta. Kertomuksellinen identiteetin rakentaminen nähdään siis moniääniseksi prosessiksi, jossa erilaiset äänet, erilaiset tavat vastata tilanteeseen, asettuvat keskinäiseen dialogiin. Dialogi rakentuu suhteessa konkreettisiin toisiin (oman elämän

tärkeät ihmiset, joihin kertomuksissa viitataan), yleistettyihin toisiin (jaetut käsitykset ja normit) ja myös suhteessa itseen (itselle attribuoidut erilaiset positiot tai äänet). (Zittoun ym., 2013, s. 148–150, 165–167.)

Michael Bamberg (1997) esittää, että positiointinäkökulma on konkreettinen tapa päästä käsiksi kertomuksille ominaiseen identiteetin rakentamisen tapaan. Kun perinteisestä narratiivisesta näkökulmasta huomio kohdistuu usein vain kertomusten sisältöihin, positiointinäkökulma on Bambergin mukaan työkalu sen tarkasteluun, mitä kertomuksissa tehdään ja miten identiteettiä rakennetaan. Kun narratiivisessa psykologissa on alusta asti korostettu, että kertomuksilla pyritään tuottamaan kannanotto kerrottuun asiantilaan, moniääninen positiointinäkökulma huomioi sen, että kertomuksilla on usein enemmän kuin yksi pointti tai päämäärä ja niissä tehdään monia eri asioita yhtä aikaa. Bambergin mukaan positioimista (tai positioitumista) tapahtuu kertomuksissa kolmella eri tasolla:

1. Henkilöhahmojen positiointi suhteessa toisiinsa kerrotussa tapahtumakulussa. Kertoja rakentaa kertomuksen sisäisiä toimijapositioita: mikä on toimijoiden sijainti aktiivisuus–

passiivisuus, toimija–toiminnan kohde -akseleilla (millä tavalla henkilöhahmot rakentuvat esimerkiksi toimijaksi joka hallitsee tekojaan tai joka on ulkopuolisten voimien armoilla, tai joka onnistuu onnen, kohtalon tai henkilökohtaisten ominaisuuksien ansioista).

2. Kertojan positioituminen suhteessa yleisöönsä. Esimerkiksi kertoja tarjoaa kuulijalle neuvoja tai selittelee toimintaansa esittämällä sen toisten syyksi. Depperman (2012) sisällyttää tähän positioinnin tasoon kerrotun evaluoinnin eli arvioinnin nykynäkökulmasta.

3. Kertojan positioituminen suhteessa itseensä. Kertoja tuottaa väitteitä, jotka vastaavat kysymykseen ”kuka minä olen?”

Kun näistä kaksi ensimmäistä ovat selkeästi tilanteellisia, yhteydessä kertomisen kontekstiin, kolmannella positioinnin tasolla itsestä tuotetaan väitteitä, jotka on tarkoitettu pätemään myös vuorovaikutustilanteen ulkopuolella. Kertomuksessa nämä eritasoiset positioi(tu)miset elävät rinnan muodostaen moniäänisen kokonaisuuden. Bambergia seuraten voidaan ajatella, että myös lapsettomuuskertomusten merkitykset rakentuvat kertomistilanteessa, kuitenkin niin, että niissä turvaudutaan tarjolla oleviin, jaettuihin ja yleisesti ymmärrettyihin merkitysresursseihin, ja niin, että niissä pyritään esittämään tilanteen ylittäviä yleistyksiä omasta itsestä (joilla voi ajatella olevan juurensa elämänkulun myötä kehittyneissä itseä koskevissa kertomuksissa, kuten perinteisempi narratiivinen psykologia katsoo).

Positiointinäkökulmasta narratiivinen psykologia on siis liioitellut kertomusten avulla rakennettavan identiteetin koherenssia. Mutta koherenssia ei ole syytä pitää elämäntarinoiden tai identiteetin staattisena ominaisuutena, vaan yhtenä pyrkimyksenä, joka kertomuksissa usein myös ilmenee ja jonka keinoja voidaan empiirisesti tutkia. Kuten McAdams (2008) toteaa, kertomukset elämästämme tuovat yhteen asioita, jotka ovat joko tilallisesti erillisiä (esimerkiksi roolimme erilaisissa tilanteissa) tai ajallisesti etäisiä (esim. minä lapsena, minä nyt) ja esittää niiden välille yhteyksiä (kuinka minä olen sama tilanteesta toiseen, kuinka lapsi-minästä tuli tällainen aikuinen). On esitetty, että kertomuksissa luodaan koherenssia – tai tehdään jatkuvuustyötä, kuten Katri Komulainen (1998) tutkimuksessaan tätä nimittää – vetämällä yhteyksiä tapahtumien ja henkilökohtaisten piirteiden välillä. Tästä suhteesta on käytetty termiä self-event connection, ja siitä on erotettu kaksi perusmuotoa: joko esitetään, kuinka minä aiheuttaa kokemuksen tai tapahtuman, tai kuinka kokemus / tapahtuma muuttaa minää. (Habermas & Bluck, 2000, Pasupathi, Mansour & Brubaker, 2007.)

Habermas ja Bluck (2000) näkevät keskeiseksi kertomuksissa rakennettavan koherenssin tyypiksi kausaalisen koherenssin. Kyse on selittävästä funktiosta, sen esittämisestä, että elämänkulku on ollut ymmärrettävä ja oikeutettu (reasonable). Kausaalisella koherenssilla luodaan linkkejä elämäntapahtumien ja -kausien välillä sen kautta, että niille annetaan joko ulkoisia tai sisäisiä syitä.

Pasupathi, Mansour ja Brubaker (2007) erittelevät tarkemmin kausaalisen koherenssin rakentamisen muotoja. Ne voivat ylläpitää käsitystä pysyvyydestä. Näin tapahtuu silloin, kun jotain minuuden pysyvänä pidettyä ominaisuutta tarjotaan kokemuksen tai tapahtuman selitykseksi. Pysyvyyttä ylläpidetään myös silloin, kun kokemus tai tapahtuma, joka näyttäisi rikkovan käsitystä itsen pysyvistä ominaisuuksista, sivuutetaan tai selitetään pois ulkoisena tai kertaluontoisena; tällöin tapahtuma ei tuota muutosta käsitykseen itsestä. Toisaalta koherenssia voidaan rakentaa selittämällä epäjatkuvuutta siten, että se näyttäytyy ymmärrettävänä. Tästä on kyse silloin, kun johonkin tapahtumaan liitetään muutos minäkäsityksessä. Tapahtuma siis tarjoaa selityksen muutoksella (positiiviselle tai negatiiviselle). Epäjatkuvuuden selitys voi rakentua myös paljastussuhteena:

tapahtuma paljastaa itsestä jotain, mitä ei ole aikaisemmin oivallettu, mutta mikä on ollut olemassa kaiken aikaa (kuten esimerkiksi kertomuksissa seksuaalisen identiteetin löytämisestä).

Positiointi- ja koherenssinäkökulma eivät ole keskenään ristiriidassa, vaan ne täydentävät toisiaan.

Positiointi, etenkin positioituminen suhteessa itseen, siis väitteet siitä kuka tai millainen minä olen, voivat toimia tapana rakentaa koherenssia elämänkulun kertomuksissa. Koherenssinäkökulma, joka on kiinnostunut siitä kuinka mennyttä ja nykyistä sidotaan yhteen, voi tehdä näkyväksi

positioitumisen ajallista ulottuvuutta. Positiointinäkökulman nostaminen koherenssinäkökulman rinnalle puolestaan auttaa huomioimaan identiteetin rakentamisen moniäänisyyden ja myös mahdolliset epäjatkuvuudet, vaikka näitä koherenssia rakentamalla haluttaisiinkin työntää syrjään.

Narratiivisen ja positiointinäkökulman soveltamisesta löytyy lapsettomuustutkimuksesta joitakin esimerkkejä. Kirkman (2003) ja Riessman (2002) soveltavat niitä vastentahtoiseen lapsettomuuteen:

Kirkman analysoi positiiviselle lapsettomuusnarratiiville asettuvia kulttuurisia esteitä, kun taas Riessman tarkastelee, kuinka huomattavan pronatalistisessa intialaisessa kontekstissa naiset onnistuvat rakentamaan positiivisia naisellisia identiteettipositioita. Allen ja Wiles (2013) puolestaan tuovat esiin, kuinka positiontinäkökulmalla on mahdollista päästä käsiksi lapsettomuuden merkitysten moninaisuuteen ja kompleksisuuteen sekä yksittäisten ihmisten merkityksenannossa että yksilöiden välillä. Allen ja Wiles painottavat myös sitä, kuinka positiointianalyysin esiin tuomat lapsettomuuspolut pakenevat vapaaehtoisen ja vastentahtoisen vastakkainasettelua.

2.3 Elämäntarinat ja normatiivinen elämänkulku

Meille jokaiselle on tuttua jakaa elämänkulku erilaisiin kausiin tai vaiheisiin. Lapsuuden eri vaiheiden jälkeen puhumme teini-iästä tai nuoruudesta, nuoresta aikuisuudesta ja keski-iästä – josta voidaan lisäksi erikseen erottaa varhais- ja myöhäisvaihe – sekä vanhuudesta. Kuhunkin vaiheeseen liitämme erilaisia rooleja ja tehtäviä. Myös elämänkulkuteorioissa jäsennetään elämänkulkua usein erilaisten ikäsidonnaisten vaiheiden jatkumona, ja vaiheita määritellään muuttuvien roolien ja kehitystehtävien kautta. (Sugarman, 2001.) Ajatus elämänvaiheista ja niihin liittyvistä rooleista ja tehtävistä ovat kaikille kulttuurimme kasvateille ymmärrettäviä. Mutta mistä nämä vaiheet oikeastaan syntyvät?

Miten määrittyvät eri vaiheisiin liittyvät ikärajat?

Elämänkulkua voidaan tarkastella pitkälti sosiaalisesti ja kulttuurisesti tuotettuna rakenteena. Martin Kohlin (2006) mukaan elämänkulusta on tullut modernisaation myötä keskeinen yhteiskunnallinen instituutio. Elämänkulun institutionalisoitumisen myötä ihmisten elämää jäsennetään ja säädellään toisiaan seuraavien asemien ja näiden välisten siirtymien sarjana. Asemat ja siirtymät nähdään sidoksissa kronologiseen ikään, eli elämänkulku näyttäytyy iänmukaisina vaiheina ja siirtyminä sosiaalisesta asemasta toiseen (Rantamaa, 2001). Käsityksiä eri vaiheille ja siirtymille sopivista ikävaiheista on nimitetty kulttuurisiksi ikäjärjestyksiksi (Aapola, 2005). Institutionalisoitumisen ohella elämänkulkututkimuksessa puhutaan elämänkulun standardisoitumisesta, jolla viitataan siihen, että ihmisten elämänkulut muuttuvat ennustettavammiksi ja yhdenmukaisemmiksi (Brückner

& Mayer, 2005). Institutionalisoitumista tai standardisoitumista tuottavat ja ne ilmenevät sääntöinä, joiden mukaan elämää säädellään ja suunnitellaan. Sääntöjä löytyy eri tasoilta: ne esiintyvät muodollisina lakeina ja säädöksinä, erilaisiin instituutioihin juurtuneina, sekä epämuodollisina jaettuina käsityksiä. Lait ja säädökset määrittelevät esimerkiksi täysi-ikäisyyttä, oppivelvollisuutta ja avioliittoon liittyviä velvollisuuksia ja oikeuksia, instituutioina voidaan ajatella koulutusta, perhettä tai taloutta, ja jaettujen käsitysten alueella kysymys on yleisesti hyväksytyistä malleista sille, miten elämän ”kuuluu mennä”. Jaettujen käsitysten osalta voidaan puhua elämänkulun normeista ja normatiivisesta elämänkulusta, jolla viitataan siis elämänkulkua, sen etappeja ja oikeita ajoituksia koskeviin, yleisesti jaettuihin käsityksiin (Macmillan, 2005). Tässä työssä kiinnostukseni kohdistuu institutionaaliseen ja normatiiviseen elämänkulkuun nimenomaan jaettujen, epämuodollisten normien tasolla, mutta on tärkeä ymmärtää, että nämä normit ovat yhteydessä – vaikkakaan eivät suoraviivaisessa suhteessa – yhteiskunnan rakenteellisen tason säätelyyn ja ohjaamiseen.

Perhe-elämä on keskeinen elämänkulun institutionalisoitumisen alue (Kohli 2006). Perhe-elämää säädellään lainsäädännöllä ja tuetaan erilaisilla sosiaalipoliittisilla toimilla. Perheellistyminen aikatauluineen kuuluu kiinteästi myös normatiiviseen elämänkulkuun. Eteneminen nuoruuden vapaudesta vakiintuneeseen parisuhteeseen ja lasten hankintaan kuuluu kulttuuriseen aikuistumisen käsikirjoitukseen (Ketokivi, 2005). Vakaassa parisuhteessa elämistä ja perheen perustamista pidetään edelleen tärkeinä ”todellisen” aikuisuuden määreinä (Oinonen, 2001), ja perhe-elämän etenemiseen liittyy vahvoja käsityksiä oikeasta ajoituksesta (Macmillan, 2005). Lapsen saamista myös pidetään perheen kriteerinä; perheeksi ajatellaan tultavan nimenomaan lasten hankkimisen myötä (Morell, 1994, s. 77; Engwall & Peterson, 2010). Normatiivinen ajatus perheestä onkin ensisijaisesti heteroseksuaaliselle parisuhteelle perustuva ydinperhe (Nätkin, 2003). Lasten saamiseen liittyviä normeja voidaan pitää sukupuolittuneina siinä mielessä, että erityisesti naisen ja hänen psykososiaalisen kehityksensä kannalta äidiksi tulemista on pidetty ratkaisevan tärkeänä etappina (Ireland, 1993; Morell, 1994).

Institutionalisoitumisen ja standardisoitumisen ohella on kuitenkin erotettu toinen kehityskulku, joka muokkaa elämänkulkuja nyky-yhteiskunnissa. Elämänkulkujen on katsottu muuttuvan kasvavassa määrin yksilöllisiksi ja valinnaisiksi (Beck & Beck-Gersheim 2005). Yksilöllistymisen myötä elämänkulun lineaarisuuden ja ennustettavuuden on esitetty kyseenalaistuvan. Elämänvaiheet ja siirtymät eivät seuraa toisiaan määrätyssä järjestyksessä, vaan keskeytykset, sivupolut ja uudet alut tulevat tavanomaisemmiksi. Esimerkiksi lastenteon lykkäämistä sekä yleistyneitä ja normalisoituneita avoliittoja ja avioeroja on pidetty yksilöllistymisen merkkeinä (Beck-Gersheim,

2011). Elämänkulun vaiheistuksessa on siis nähty kasvavaa moninaisuutta. Institutionalisoituneeseen elämänkulkuun liittyvien ikäsidonnaisuuksien on samalla nähty purkautuvan. Ikävaiheiden rajat ja aikuisuuden määreet ovat muuttuneet epäselvemmiksi. (Brückner & Mayer, 2005; Macmillan, 2005;

Shanahan, 2000; Nikander, 1999.)

Miten väitteet elämänkulun institutionalisoitumisesta ja yksilöllistymisestä suhtautuvat toisiinsa? Ne on liitetty modernisaation eri vaiheisiin siten, että elämänkulun yksilöllistyminen on tällä hetkellä kasvava trendi (Brückner & Mayer 2005). Institutionalisoitumista ja yksilöllistymistä ei pitäisi myöskään ymmärtää toistensa yksinkertaisiksi vastakohdiksi: myös institutionalisoitumis-prosessin keskiössä on yksilö, jonka on suunnistauduttava omassa elämässään (Kohli 2006), ja toisaalta aikamme yksilöllisyydessä on normatiivisia piirteitä – yksilön kuuluu tehdä itselleen sopivia valintoja (Beck & Beck-Gersheim 2005). Elämänkulun normatiivisuuden ja yksilöllisyyden suhdetta voidaan tarkastella myös empiirisenä kysymyksenä. Voidaan esimerkiksi kysyä, missä määrin elämänkulkuihin on tosiasiassa tullut moninaisuutta ja katkoksellisuutta tai missä määrin elämäkulun normit pitävät pintansa tai ovat kyseenalaistuneet. Tältä osin vahvaa ja yksioikoista yksilöllistymisväitettä on kyseenalaistettu. Brückner ja Mayer (2005) esittävät laajan, useiden kohorttien elämänkulkua käsittävän tutkimuksen pohjalta, että elämänkulun ajoituksissa niin koulutuksen kuin perhe-elämän osilta näkyy jonkin verran yhdenmukaisuuden purkautumista.

Etenkin naisten osalta 1950-luvulla syntyneistä eteenpäin perhe-elämän ajoituksiin syntyy hajontaa, ja perhe- ja työpolun väliset kytkökset purkautuvat. Kaiken kaikkiaan Brückner ja Mayer eivät kuitenkaan näe perusteita väitteelle elämänkulun yhtenäisyyden merkittävästä muutoksesta. Nuorten aikuisten asenteita laajasti kartoittaneet Elchardus ja Smits (2006) toteavat, että käsitykset elämänkulun siirtymistä, ajoituksesta ja vaiheistuksesta ovat sangen yhdenmukaisia ja normatiivisen elämänkulun mukaisia. He esittävätkin, että koko ajatus elämänkulun yksilöllistymisestä pitäisi hylätä. Aapola ja Ketokivi (2005) toteavat niin ikään, että nuorten aikuistumispolkuja koskevien tutkimusten perusteella aikuisuuden perinteiset kriteerit, perheeseen liittyvä vakiintuminen näiden muassa, pitävät yllättävässäkin määrin pintansa.

Myös tutkimuksissa (vastentahtoisesta) lapsettomuudesta tai lapsen saannin lykkääntymisestä on tuotu esiin edelleen voimassa olevia perheellistymiseen liittyviä normeja ja odotuksia. Exley ja Letherby (2001) sekä Shirani ja Henwood (2011) osoittavat, kuinka elämää suunnitellaan edelleen normatiivisen elämänkulun mukaisesti, ja kuinka ennakoitu tulevaisuus on identiteetin tärkeä ulottuvuus. Lapsettomuuden kaltaiset odotuksiin ja suunnitelmiin tulevat katkokset kyseenalaistavat identiteetin ja tuottavat tarpeen sen uudelleenmäärittelyyn ja aikaperspektiivin uudelleenarvioon.

Earle ja Letherby (2007) toteavat, että niin (vastentahtoisesti) lapsettomat kuin lapsen saaneet naiset jakavat käsityksen raskaudesta ja äitiydestä ja niiden oikeasta ajoituksesta osana normaalia elämänkulkua. Elämänkulkututkimuksessa lapsettomuutta on käsitelty myös ”puuttuvana siirtymänä” (nonevent transition), jonka on katsottu kyseenalaistavan erityisen ahdistavalla tavalla oletuksia elämästä (Daniluk & Tench, 2007). Kirkman (2003) toteaa, että tämä asettaa identiteetin ja elämäntarinan uudelleenarvioinnin vaateen, jota kuitenkin voi vaikeuttaa äitinarratiivin hallitsevuus ja ei-äitiyden kulttuuristen narratiivien puute.

Kaiken kaikkiaan elämänkulun yksilöllistymistä on havaittu ennen muuta väljentyvien kulttuuristen aikataulujen osalta (Kohli, 2006; Nikander, 1999; Settersten & Hagestad, 2006). Elämänkulun suuntaamisessa ja ajoituksissa löytyy myös ryhmäkohtaisia, ennen muuta koulutustasoon liittyviä eroja. Samalla elämänkulkuun liittyvät, esimerkiksi perheellistymiseen liittyvät normatiiviset odotukset ovat edelleen laajasti tunnistettuja ja tunnustettuja. (Aapola, 2005; Elchardus & Smits, 2006; Ketokivi, 2005; Niemelä, 2005; Oinonen, 2001.) Mutta mitä tämä merkitsee elämänkululle annettujen merkitysten kannalta? Miten elämänkulun normit liittyvät yksittäisten ihmisten elämäntarinoihin?

Kertomuksia on sanottu kulttuurisiksi teksteiksi (MacAdams, 2005). Kertomus itsessään on kulttuurinen merkityksenantoresurssi; kertomukset elämästämme toistavat jaettuja käsityksiä siitä, millaisia asioita elämäntarinaan yleisesti ottaen kuuluu. Tietyt normatiiviseen elämänkulkuun kuuluvat elämän siirtymät tai ”merkkipaalut” (kuten vakituisen kumppanin tapaaminen, naimisiin meno tai lasten saanti) ovat asioita, joista tyypillisesti kerrotaan tarinoita. Kertomukset ilmentävät tietoisuutta jaetuista uskomuksista ja normeista. Tietoisuus normatiivisesta elämänkulusta voi toimia vahvana elämäntarinan organisoimisen periaatteena, koska se ohjaa kertojia jäsentämään tarinaansa jaettujen ja tunnustettujen elämänvaiheiden näkökulmasta. (Linde, 1993, s. 3–12; Schütze, 1984, Habermasin ja Bluckin [2000] mukaan.) (Koska normit ovat epämuodollisia jaettuja uskomuksia, kertomukset ovat itse asiassa yksi mainio keino päästä käsiksi siihen, millaisia normeja tietyssä kulttuurissa tai yhteisöissä ylipäänsä allekirjoitetaan.)

Kertomukset ilmentävät tietoisuutta jaetuista normeista – mutta eivät yksioikoisesti heijasta niitä.

Kertomus on eräänlainen ainutkertaisen elämän ja kulttuuristen käsitysten ja normien kohtaamispiste.

Kertomuksen voi ymmärtää neuvotteluprosessina, jossa omaa elämää verrataan tai sovitetaan normatiivisen elämänkulun tarjoamaan karkeaan malliin, tai jossa normatiivisen elämänkulun oletuksia tulkitaan, kiistetään tai kyseenalaistetaan. (Hyvärinen, 2006; Linde, 1993; McAdams,

2005.) Kulttuurinen käsikirjoitus ei determinoi elämäntarinoita myöskään siltä osin, että kulttuurisesti merkittävät siirtymät välttämättä olisivat sitä yksittäiselle ihmiselle; tietylle siirtymälle tai vaiheelle annetut merkitykset eivät myöskään ole ennalta annettuja, vaan ne asetetaan ihmisen muistojen, kokemusten ja päämäärien pohjalta. (Zittoun ym., 2013, s. 262–267.) Zittoun ja kumppanit (2013, s.

127) puhuvatkin Georg Simmelin käsitteellä ”henkilökohtaisesta kulttuurista”: yksittäisen ihmisen tuottamasta jaetun kulttuurin versiosta, jossa kulttuurin tarjoamia aineksia käytetään ainutkertaisen ilmaisun tuottamiseen.

Kulttuuria ja sen normeja ei myöskään pitäisi ymmärtää yhdenmukaisena kokonaisuutena, vaan kussakin tilanteessa on periaatteessa tarjolla monenlaisia tulkintamalleja. Esimerkiksi yksilöllisen valinnan kieli tarjoaa osin vaihtoehtoja perheellistymisen tärkeyttä painottavalle normatiiviselle elämänkululle. Monoliittisten kulttuuristen arvojen sijaan Per Gjerde (2004) ehdottaakin, että puhuttaisiin huolenaiheista tai askarrutuksista (concerns), jotka ovat laajalti jaettuja mutta joita lähestytään monella eri tavalla. Zittoun ja kumppanit (2013, 122) puolestaan painottavat, että kussakin tilanteessa tarjolla olevien mallien välillä on tehtävä valintaa; tätä valintaa voidaan nimittää positioitumiseksi, jota esittelin edellisessä luvussa. Esimerkkinä tästä Riessman (2000, 2002) on osoittanut, kuinka erittäin pronatalistisessa intialaisessa kontekstissa lapsettomat naiset löytävät vastarintastrategioita ja rakentavat positiivisia identiteettipositioita. On kuitenkin tärkeä huomata, että huolimatta normien ja tulkintamallien moninaisuudesta kulttuurissa tarjolla olevat käsitykset, normit ja toimintatavat eivät ole samanarvoisia (tai samalla tavalla käypiä kaikissa tilanteissa). Voidaan puhua tulkinnallisista hegemonioista, joilla on toisia suurempi painoarvo ja/tai jotka ovat perusteellisemmin juurtuneet erilaisiin instituutioihin. (Gjerde, 2004.) Kokemus oman elämänkulun poikkeavuudesta tai ongelmallisuudesta suhteessa normatiiviseen elämänkulkuun tuottaa selontekovelvollisuuden. Selonteossa omaa elämää oikeutetaan tai selitetään perustelemalla poikkeamaa (Jokinen ym., 2012, s. 133–141; ks. myös Linde, 1993, s. 90–94, 129–134.) (Narratiivisesti ajatellen selonteossa on kyse koherenssin tuottamisesta.) Voidaan olettaa, että lapsettomuus nähdään kulttuurissamme usein edelleen selontekoa vaativana ongelmana tai poikkeamana.

3. TUTKIMUSONGELMAT

Tutkimus pyrkii vastaamaan seuraaviin kysymyksiin:

1. Miten elämäkertahaastatteluissa kerrotaan lapsettomuuteen päätymisestä, lapsettomasta nykyhetkestä ja kuvitellusta lapsettomasta tulevaisuudesta?

2. Miten kertomuksissa positioidutaan suhteessa lapsettomuuteen ja normatiiviseen elämänkulkuun?

3. Miten lapsettomalle elämänkululle rakennetaan koherenssia?

4. Mihin elämänkulun tapahtumiin tai konteksteihin kerronta lapsettomuudesta kytkeytyy?

4. AINEISTO JA MENETELMÄT 4.1 Aineisto

Tutkimuksen aineistona on 13 haastattelua. Haastateltavien löytämiseksi laadin haastattelukutsun (ks.

liite), jota levitettiin facebookin välityksellä. Haastattelukutsussa korostettiin haastattelujen ehdotonta luottamuksellisuutta. Kutsuun tuli nopeasti vastauksia, ja otin haastateltavakseni kaikki, jotka neuvottelun jälkeen olivat sopivia ja edelleen innostuneita osallistumaan. Haastateltavien joukossa ei ole tuttavia tai henkilöitä, joiden kanssa olisin tekemisissä. Kuten johdannossa kuvasin, haastattelukutsu oli inklusiivinen siten, että sitä ei ollut rajattu lapsettomuuden intentionaalisuuden mukaan. Toteutuneesta tutkimusjoukosta on kuitenkin syytä mainita, että haastateltavieni joukossa ei ole sellaisia, joiden lapsettomuuden taustalla olisivat biomedikaaliset syyt, eli heihin ei kuulu tiukimmassa mielessä tahattomasti lapsettomia.

Tein 12 haastattelua maalis–huhtikuussa 2016 ja lisäksi vielä yhden kesäkuussa. Haastattelut olivat luonteeltaan elämäkerrallisia teemahaastatteluja. Haastattelurunko (liite 2) asetti lapsettomuusteeman väljään elämäkerralliseen kehykseen. Puolistrukturoidun teemahaastattelun idean mukaisesti haastattelurunko koostui joukosta yhteisiä kysymyksiä, joiden läpikäyminen toteutui siten, kuin kussakin haastattelussa oli luontevaa. (Hirsjärvi & Hurme, 2008.) Aina kaikkia kysymyksiä ei tarvinnut esittää. Esimerkiksi lapsettomuudesta kertominen osana omaa elämänkulkua tapahtui yleensä spontaanisti heti haastattelun alussa ilman, että asiasta tarvitsi erikseen kysyä. Toteutin haastatteluissa myös ajatusta kerronnallisesta haastattelusta. Siinä pyritään muodostamaan kertomuksia hakevia kysymyksiä: kysymyksiä, jotka kutsuvat haastateltavaa tuottamaan vastaukseksi kertomuksia omista kokemuksistaan (Hyvärinen & Löyttyniemi, 2005). Haastattelupuheen kertomuksellisuuden asteessa (ks. luku 4.2, Analyysimenetelmät) oli luonnollisesti silti eroa:

joissakin tapauksissa se oli vahvemmin kertomuksellista, joissakin taas raportoivampaa, reflektiivisempää tai argumentoivampaa.

Haastattelujen pituus vaihteli vajaasta tunnista kahteen ja puoleen tuntiin. Haastattelupaikaksi sovittiin kullekin haastateltavalle parhaiten sopiva rauhallinen paikka: tämän oma koti, työpaikka tai Helsingin yliopiston kirjaston työskentelytila, yhdessä tapauksessa oma kotini.

Kerronnallisen haastattelun yhteydessä on toisinaan painotettu mahdollisimman neutraalin haastattelijan ihannetta. Toisinaan taas haastattelu on nähty pikemminkin yhteistyöprojektina, jossa