Tutkimuksen aineistona on 13 haastattelua. Haastateltavien löytämiseksi laadin haastattelukutsun (ks.
liite), jota levitettiin facebookin välityksellä. Haastattelukutsussa korostettiin haastattelujen ehdotonta luottamuksellisuutta. Kutsuun tuli nopeasti vastauksia, ja otin haastateltavakseni kaikki, jotka neuvottelun jälkeen olivat sopivia ja edelleen innostuneita osallistumaan. Haastateltavien joukossa ei ole tuttavia tai henkilöitä, joiden kanssa olisin tekemisissä. Kuten johdannossa kuvasin, haastattelukutsu oli inklusiivinen siten, että sitä ei ollut rajattu lapsettomuuden intentionaalisuuden mukaan. Toteutuneesta tutkimusjoukosta on kuitenkin syytä mainita, että haastateltavieni joukossa ei ole sellaisia, joiden lapsettomuuden taustalla olisivat biomedikaaliset syyt, eli heihin ei kuulu tiukimmassa mielessä tahattomasti lapsettomia.
Tein 12 haastattelua maalis–huhtikuussa 2016 ja lisäksi vielä yhden kesäkuussa. Haastattelut olivat luonteeltaan elämäkerrallisia teemahaastatteluja. Haastattelurunko (liite 2) asetti lapsettomuusteeman väljään elämäkerralliseen kehykseen. Puolistrukturoidun teemahaastattelun idean mukaisesti haastattelurunko koostui joukosta yhteisiä kysymyksiä, joiden läpikäyminen toteutui siten, kuin kussakin haastattelussa oli luontevaa. (Hirsjärvi & Hurme, 2008.) Aina kaikkia kysymyksiä ei tarvinnut esittää. Esimerkiksi lapsettomuudesta kertominen osana omaa elämänkulkua tapahtui yleensä spontaanisti heti haastattelun alussa ilman, että asiasta tarvitsi erikseen kysyä. Toteutin haastatteluissa myös ajatusta kerronnallisesta haastattelusta. Siinä pyritään muodostamaan kertomuksia hakevia kysymyksiä: kysymyksiä, jotka kutsuvat haastateltavaa tuottamaan vastaukseksi kertomuksia omista kokemuksistaan (Hyvärinen & Löyttyniemi, 2005). Haastattelupuheen kertomuksellisuuden asteessa (ks. luku 4.2, Analyysimenetelmät) oli luonnollisesti silti eroa:
joissakin tapauksissa se oli vahvemmin kertomuksellista, joissakin taas raportoivampaa, reflektiivisempää tai argumentoivampaa.
Haastattelujen pituus vaihteli vajaasta tunnista kahteen ja puoleen tuntiin. Haastattelupaikaksi sovittiin kullekin haastateltavalle parhaiten sopiva rauhallinen paikka: tämän oma koti, työpaikka tai Helsingin yliopiston kirjaston työskentelytila, yhdessä tapauksessa oma kotini.
Kerronnallisen haastattelun yhteydessä on toisinaan painotettu mahdollisimman neutraalin haastattelijan ihannetta. Toisinaan taas haastattelu on nähty pikemminkin yhteistyöprojektina, jossa
merkityksiä tuotetaan yhdessä (tavalla, jota myös positiontiteoria korostaa; ks. edellä luku 2.2).
Haastattelu onkin väistämättä dialoginen tilanne, jossa kokemuksia tehdään vuorovaikutuksessa eläväksi. (Hyvärinen & Löyttyniemi, 2005.) Haastattelutilanteessa en pyrkinyt täydelliseen neutraaliuteen siinä mielessä, että oma lapsettomuuteni tuli tilanteissa esille. Useimmat haastateltavat esittivät kysymyksen tutkimuksenteon taustoista ja motiiveista, ja silloinkin kun kysymystä ei esitetty, olisi mielestäni ollut epäluontevaa ja salailevaa olla mainitsematta asiasta. Omat kokemukseni asiasta jäivät kuitenkin tämän maininnan asteelle, ja pyrin haastatteluissa ottamaan uteliaan, neutraalin, empaattisen kuulijan aseman.
Haastattelutilanteissa pyrin pitämään mielessäni, että narratiivinen tutkimus on aina sensitiivistä, koska siinä ihmiset avaavat oman elämänsä toisen tutkittavaksi (Bold, 2012, s. 49–50). Lisäksi lapsettomuus on potentiaalisesti sensitiivinen aihe ja joka tapauksessa haastateltaville merkityksellinen, kun he ovat tarjoutuneet puhumaan siitä. Pyrin haastatteluissa ylläpitämään haastateltavia ja heidän kokemuksiaan kunnioittavaa ilmapiiriä. Haastattelut sujuivat arvioni mukaan positiivisessa, avoimessa hengessä, jota leimasi myös eräänlainen yhteisymmärrys.
Yhteisymmärrykseen epäilemättä vaikutti se, että jaan haastateltavien kanssa paljolti saman sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstin, lapsettomuus mukaan lukien. Haastatteluihin sisältyi paljon naurua, vitsailua, mutta myös liikutuksen hetkiä. Tunteiden esiin tulemista haastattelutilanteessa voi pitää merkkinä siitä, että haastateltava tuntee olonsa turvalliseksi eikä koe tarvetta puolustautua (Josselson, 2007; Wells, 2011). Uskoakseni tämä toteutui haastatteluissa.
Jokaisen haastattelun jälkeen kirjoitin haastattelupäiväkirjaa kokemuksistani ja huomioistani. Kukin haastattelu on litteroitu sanatarkasti. Tässä vaiheessa aineisto on anonymisoitu niin, ettei haastateltavia voi litteraation perusteella tunnistaa. Litteroitua haastatteluaineistoa on n. 230 sivua (1-rivivälillä).
Haastateltavista 11 on naisia ja kaksi miespuolisia. Iältään haastateltavat ovat 40–52-vuotiaita. 10 heistä asuu pääkaupunkiseudun suurissa kaupungeissa ja yksi pienemmässä taajamassa pääkaupunkiseudulla. Yksi haastateltava asuu pienessä kylässä Etelä-Suomessa. Yksi tekee jatkotutkimusta ulkomailla ja oli haastatteluhetkellä vailla vakinaista asuinpaikkaa.
Kaikki haastateltavat ovat enemmän koulutettuja. Useimmilla (yhdeksällä) haastatelluista on korkeakoulututkinto, kahdella ammattikorkeakoulututkinto, yhdellä useita ammattitutkintoja.
Yhdellä korkeakouluopinnot ovat jääneet kesken. Useampi tutkinto on neljällä haastateltavalla.
Kolme haastateltavista on väitellyt tohtoriksi. Haastateltavien työtilanteet ovat seuraavat: Yksi työskentelee omassa luovan alan yrityksessä, kaksi työskentelee tutkijana, yksi työskentelee it-alalla, yksi työskentelee terveydenhoitoalalla, yksi työskentelee asiantuntija-ammatissa ihmissuhdetyössä, kaksi on ammatiltaan pappeja, kaksi työskentelee julkisella sektorilla, yksi työskentelee media-alalla.
Yksi on opintovapaalla kaupan alan esimiestehtävistä ja opiskelee ammattikorkeakoulututkintoa, yksi on opintovapaalla koulutusalan neuvontatehtävistä ja opiskelee yliopistotutkintoa.
Haastateltavista viisi (naista) oli parisuhteessa: kolme pitkäaikaisessa avioliitossa, kaksi tuoreehkossa avoliitossa, toinen näistä naisen kanssa (määrittelee itsensä biseksuaaliksi). Lisäksi yksi oli juuri eronnut parivuotisesta suhteesta, toisella oli orastava miessuhde, ja toinen mieshaastateltavista määritteli olevansa väljässä etäsuhteessa miehen kanssa.
Haastateltavien voi luonnehtia kuuluvan hyvinvoivaan, joskaan ei huomattavan varakkaaseen keskiluokkaan ja elävän ”liikkuvassa” maailmassa (monien todellisuutta ovat vaihtuvat työpaikat ja/tai uudelleenkouluttautumiset). Lähes järjestään haastateltavat kuvasivat elävänsä työkeskeistä elämää, jossa työnteko ja työstä saatavat merkitykset ovat tärkeitä. Haastateltavien elämä näyttäytyi haastattelujen perusteella liikkuvana, sekä sosiaalisesti että kulttuurisesti rikkaana. Monille oli tärkeää tuoda haastattelussa (argumentatiivisesti) esiin lapsettomuuteen, perhemuotoihin ja elämän valintoihin liittyviä liberaaleja näkökohtia. Yleistäen voisi sanoa, että haastateltavat kertovat maailmasta, jossa lapsettomuus ei ole valtava sosiaalinen ongelma. Lapsettomuuden koetussa sosiaalisessa ongelmallisuudessa oli silti suuriakin haastattelukohtaisia, kontekstisidonnaisia (usein työ- ja ystäväpiireihin kytkeytyviä) eroja. Ja vaikka haasteltavat kuvaisivat elämänpiiriä, jossa asiaan ei liity sosiaalisia paineita, lähes kaikki kuitenkin haastattelussa selittivät ja perustelivat lapsettomuutta monin tavoin: lapsettomuuden ympärille kutoutui monisäikeinen selittämisen, perustelun, argumentoinnin ja reflektion verkko.
4.2 Analyysimenetelmät
Aineiston analyysissa on käytetty narratiivista menetelmää, jota on tarkennettu positiointi-analyysilla. Narratiivisen analyysin perusajatuksen mukaisesti ensisijaisena analyysiyksikkönä ovat haastatteluaineistosta löytyvät kertomukset. Tällöin kiinnostus kohdistuu yksittäisiin tapauksiin (case), sen sijaan että siirryttäisiin suoraa päätä kulttuuristen jäsennysten tai kategorioiden tasolle.
Narratiivisessa tutkimuksessa on painotettu, että tällainen tutkimusote säilyttää yksittäisten
elämäntarinoiden erityisyyden ja niiden ajallisen jäsennyksen samoin kuin toimijuuden, jota kertojat toteuttavat ja rakentavat. (Ks. Riessman, 2011.)
Kertomusten identifioinnin lähtökohtana on Labovin ja Waletskyn jo 1960–70-luvuilla kehittämä kertomuksen rakenteellinen malli. Siinä kertomus määritellään jakamalla se rakenneosiinsa.
Abstraktilla tarkoitetaan kertojan tarjoamaa johdattelua aiheeseen kertomuksen keskeisen tapahtumakulun tiivistäen. Orientaatio-osassa kertojan tarjoaa taustatietoja, jotka auttavat ymmärtämään kerrottua tarinaa, esimerkiksi esittelee tapahtuman ”näyttämön” ja henkilöt.
Komplikaatio puolestaan on narratiivin punainen lanka, kronologisen kertomuksen hahmottamisen mahdollistava tapahtumakulku, joka vastaa kysymykseen ”mitä tapahtui?”. Evaluaatiossa on kyse toimijoiden ja tekojen arvioinnista; kertomuksen evaluaatio-osa tarjoaa tarinalle oikeutuksen ja se tuo esiin kertojan näkökulman kerrottuun. Kertomuksen tulos puolestaan kertoo, mihin tapahtumat lopulta johtivat. Coda-osassa kertoja palaa nykyhetkeen ja osoittaa kertomuksen päättyneen.
(Hyvärinen, 2006, 6–8; Miettinen, 2006, 47–48; Patterson, 2008, 25–27.)
Mallissa ei oleteta, että kertomuksen rakenneosat aina seuraavat toisiaan tässä järjestyksessä. Kaikki osat eivät myöskään ole välttämättömiä. Välttämättömiä ovat ainoastaan komplikaatio (joka määritellään melko tiukasti ongelman ympärille kiertyväksi, kronologisesti kerrotuksi tapahtumasarjaksi) ja evaluaatio (jonkinlainen (moraalinen) näkökulma kerrottuun). (Miettinen, 2006, 47–48; Linde, 1993, 67–84.)
Kertomuksen paikkaa haastattelupuheen laajemmassa kokonaisuudessa on hahmoteltu hyödyntäen Charlotte Linden (1993) diskursiivisten yksiköiden luokittelua. Kertomus ymmärretään tällöin Labovin ja Waletskyn mallia väljemmin: sisäisen tai ulkoisen, tavalla tai toisella aikaan sidotun tapahtuman tai tapahtumasarjan kuvauksena. Tapahtumasarjan merkitys kertojalle tuodaan esiin kertomukseen sisältyvässä evaluaatiossa. Näistä voidaan erottaa kronikka, kuvaus toisiaan seuraavista tapahtumista ilman evaluaatiota; näitä tuotetaan yleensä tarvittavan informaation tuottamiseksi, esim. vastauksena kysymykseen. Hastattelupuheesta voidaan erottaa näiden lisäksi selityksiä. Selitystä tarjotaan asiantilalle, joka jollain tavalla koetaan ongelmalliseksi. Selitys (tai selonteko)3 indikoi normien rikkomista: sitä, että asiantila on jollakin tavalla kiistanalainen tai saattaa kertojan epäedulliseen valoon, mistä syystä asiantila pitää tavalla tai toisella oikeuttaa. (Linde, 1993,
3 Linde käyttää termiä selitys (explanation). Tämän työn kontekstissa ymmärrän sen yhteneväisenä etnometodologiasta juontavan selonteon (account) käsitteen kanssa, jota esittelin lyhyesti luvussa 2.3.
s. 67–94; vrt. Jokinen ym., 2012, 132–137). Linden kategorioiden lisäksi haastatteluista on identifioitu asoita yleisellä tasolla perustelevia argumentteja.
Nämä narratiiviset analyysivälineet osoittautuivat osin rajallisiksi ja rajoittaviksi. Monissa haastatteluissa painottuu reflektiivinen pohdinta, jossa saattaa olla kertomuksellinen juonne, mutta pääosan saa tapahtuman subjektiivisen merkityksen pohtiminen, usein useammasta näkökulmasta.
Sisäiset tapahtumat (kokemukset ja tunteet) ovat usein ulkoisten tapahtumien sijaan kertomuksessa keskeisiä. Silloin, kun puhutaan ulkoisista tapahtumista, nämä saattavat olla esimerkinomaisia,
”tyypillisiä” tapahtumia. Tällaiset esimerkkitapahtumat saattavat myös jossain haastattelun jaksossa seurata toisiaan tietyn teeman muunnelmina (kattavana teemana esimerkiksi tilanteet, joissa lapsettomuus aiheuttaa ulkopuolisuutta, tai erilaiset kummiuteen liittyvät lyhyet episodit), ja pääpainon saa näiden tapahtuminen reflektiivinen evaluaatio. Lisäksi etenkin jotkut haastattelut sisältävät paljon periaatteellisia, argumentatiivisia puheenvuoroja, jotka ovat etäämmällä omasta elämästä. Haastattelupuhe on siis hyvin eriasteisesti kertomuksellista (ks. Riessman, 2011). Usein evaluatiivista ainesta on myös vaikea erottaa itse kertomuksesta, kun evaluaatio kietoutuu vyyhtimäisesti (viitteelliseen) kerrontaan. ”Evaluaation” kategoria osoittautui melko karkeaksi, erottelukyvyttömäksi välineeksi haastattelupuheeseen sisältyvän pohtivan ja arvioivan aineksen analyysissa.
Samansuuntaisia huomioita on tehty narratiivisen tutkimuksen piirissä, jossa on kritisoitu Labovin ja Waletskyn mallin tiukkuutta ja esitetty sille vaihtoehtoja. Kritiikin keskeinen kohde on ollut Labovin ja Waletskyn vaatimus siitä, että kertomuksen kriteerit täyttyvät vain silloin, kun kerrotaan kausaalisesta (ulkoisesta) tapahtumaketjusta, jonka moottori on päämäärätietoinen toiminta. On esitetty, että kertomuksella voi olla monenlaisia ajallisia kehyksiä ja toiminnallisuuden asteita, ja tapahtumat voivat olla yhtä hyvin sisäisiä kuin ulkoisiakin (Jerome Brunerin käsittein pääpaino voi olla tietoisuuden maisemassa pikemminkin kuin toiminnan maisemassa). (Miettinen, 2006, s. 50–53.) Linden yllä esitelty väljempi tapa ymmärtää kertomus auttaa osaltaan ylittämään kertomuksen tiukan rakennemallin. Kertomuksen käsitteen väljentämisessä auttaa myös Catherine Riessmanin jaottelu, jonka taustalla on Riessmanin tutkimus avioerokertomuksista. Jaottelu ylittää ajatuksen siitä, että kertomuksessa olisi aina oltava kyse yksittäisestä, ainutkertaisesta, konkreettisesta tapahtumaketjusta. Riessman erottaa tällaisten kertomusten ohella omiksi kertomuksen lajeikseen tapakertomukset (kertoo toistuvista tapahtumista, joilla ei ole kulminaatiopistettä); hypoteettiset kertomukset (kerrotaan siitä mitä olisi voinut tapahtua mutta ei tapahtunut); sekä temaattisesti
jäsentyvät kertomukset (teeman yhdistämä sarja esimerkinomaisia tapahtumia) (Riessman 1987;
1993, 18).
Aineistoni luonteen huomioiden ja kertomuksen rakennemallin kritiikin avulla ymmärrän tutkimuksessani kertomuksen väljästi niin, että kertomuksessa kuvataan jonkinlainen sisäinen tai ulkoinen, konkreettisemmin tai viitteellisemmin aikaan ja paikkaan sidottu tapahtuma tai tapahtumasarja, jonka merkitys kertojalle tuodaan esille. Määritelmä sisältää myös kokemukselliset ja reflektiiviset kertomukset, joilla ei välttämättä ole kulminaatiopistettä ja joissa toiminta ei ole pääosassa. Huomioin myös sen, että usein kertomuksessa ulkoiset ja sisäiset tapahtumat sekä evaluaatio kietoutuvat läheisesti toisiinsa. Vaikka aineistosta löytyy kertomuksia, joihin L&W:n malli sopii, olen analyysin helpottamiseksi, Riessmanin jaottelun inspiroimana, nimennyt malliin huonommin sopivia kertomusjaksoja, jotka toistuvat aineistossa, ja joista puuttuu kulminoituva toiminta: läpileikkauskertomukset (väljästi luonnosteltu katsaus elämänkulusta, pääosassa usein evaluatiivinen aines), esimerkkikertomukset (kerrotaan tyypillinen, toistuva tapahtuma), kuvailevat kertomukset (ei ajassa etenevää juonta, esimerkiksi perhesuhteiden kuvaus), tilannekertomukset (anekdoottimainen kuvaus tilanteesta yleensä ilman toiminnallista kulminaatiota; usein tilanne on dialogimuotoinen eli kuvaa vuoropuhelua henkilöiden välillä), hypoteettiset kertomukset (kuvitteellinen tapahtumasarja). Esimerkki- ja tilannekertomukset saattavat esiintyä osana laajempaa temaattista kertomusjaksoa, jossa käsitellään vaikkapa lapsettomuuden näkyväksi tekeviä sosiaalisia tilanteita. Kuvailevat kertomukset voivat esiintyä osana laajempaa elämänkulun läpileikkauskertomusta.
Kertomuksen rakennemallissa ”evaluaation” kategoria on tarkoitettu identifioimaan kertomuksesta ne osat, joissa kertoja tuottaa omaa suhdettaan kerrottuun. Evaluaation avulla kertoja rakentaa kertomuksen ”pointin” ja tarjoaa sen kuulijalle. Mutta kuten edellä totesin, evaluaation kategoria on melko karkea väline tämän analysoimiseen. Siksi hyödynnän analyysissa Michael Bambergin (1997) positiointinäkökulmaa, jota esittelin teorialuvussa (2.2), ja joka tarjoaa tarkempia välineitä sen erittelyyn, miten kertoja rakentaa suhdetta kerrottuun. Bamberg erottaa kolme tasoa, joilla tämä tapahtuu: 1) Henkilöhahmot positioidaan suhteessa toisiinsa kerrotussa tapahtumakulussa, näille osoitetaan erilaisia toimijuuksia. 2) Kertoja positioi itsensä suhteessa yleisöönsä. 3) Kertoja positioi itsensä suhteessa itseensä. Hyödynnän Bambergin erottelua analyysissani siten, että erottelen kertomuksissa rakennettavia toimijapositioita, positioitumista suhteessa kerrottuun (tämä vastaa lähinnä perinteisen narratiivisen analyysin ”evaluaatiota” – vrt. Deppermann 2012), ja positioitumista suhteessa itseensä eli sitä, millaista ”minää” kertoja itselleen kertomuksessa rakentaa. Kiinnitän
huomiota positioitumisen moniäänisyyteen tarkastelemalla, kuinka kertoja asettuu erilaisten positioiden avulla sisäiseen dialogiin itsensä kanssa. Lisäksi erittelen sitä, miten positioitumiset rakentavat koherenssia itselle ja omalle elämänkululle, kuitenkin niin, että positiointinäkökulman mahdollistama merkitysten moniäänisyyden huomioiminen säilyy keskeisenä.
4.3 Analyysin kulku
Olen ensi vaiheessa lähtenyt haastattelujen huolellisen lähiluvun kautta identifioimaan niistä löytyviä erilaisia diskursiivisia yksiköitä sekä soveltamaan kertomuksiin L&W:n rakennemallin mukaista analyysia. Rakennemallia sovelsin silloin, kun se oli mahdollista, ja sen rinnalla sovelsin apuvälineenä jaottelua esimerkkikertomuksiin, läpileikkauskertomuksiin, kuvaileviin kertomuksiin ja hypoteettisiin kertomuksiin. Koska aineiston kertomuksellisuudessa oli suuria haastattelu-kohtaisia eroja, ja kertomuksen rakennemalli ei aina toiminut yhtä hyvin, näytti järkevältä mieltää analyysiyksiköt viime kädessä temaattisesti. Analyysin ensimmäisen vaiheen tuloksena olikin joukko haastatteluista identifioituja ”kertomuksellisia jaksoja”, joissa eri tasoisesti kertomuksellinen puhe liikkuu tietyn teeman ympärillä, ja jota on tarkemmin eritelty narratiivisilla välineillä.
Kertomuksellisten jaksojen identifiointi perustui kunkin haastattelun lähilukuun; siitä jäivät ulkopuolelle ainoastaan haastattelujen irralliset kysymys–vastaus-osiot sekä aiheen kannalta ilmeisen irrelevantit osat (esimerkiksi omaan työhön liittyvä puhe silloin, kun sillä ei ole mielekästä suhdetta lapsettomuusteemaan tai se ei kytkeydy johonkin laajempaan kerronnalliseen kokonaisuuteen).
Tältä pohjalta muodostui ensin käsitys keskeisistä teemoista, jotka toistuivat haastattelusta toiseen.
Mutta alkoi myös hahmottua myös ajatus siitä, että aineistosta on mahdollista erottaa erilaisia kertomustyyppejä sen perusteella, miten päätyminen lapsettomaan elämäntilanteeseen kerrotaan ja selitetään. Tämä vaikutti lupaavalta, narratiivisen tutkimuksen periaatteita aidosti soveltavalta aineiston jäsentämisen tavalta.
Toisessa vaiheessa lähdin luokittelemaan aineiston kertomuksellisia jaksoja kertomustyyppien mukaisesti. Tätä kautta jaottelu tarkentui ja sai lopullisen muotonsa. Kokosin yhteen kuhunkin tyyppiin kuuluvaa materiaalia. Näistä ensisijaisia olivat kertomukset, joissa kerrotaan, miten lapsettomuuteen on päädytty elämänkulussa (näitä lähes kaikki haastateltavat tuottivat spontaanisti haastattelun alkuvaiheessa), mutta niiden rinnalle nostin muita kerronnallisia jaksoja, joissa omaa elämänkulkua suhteutetaan muiden elämänkulkuihin ja/tai normatiiviseen elämänkulkuun, joissa tulee esiin lapsettomuuden kannalta tärkeitä konteksteja, ja joissa omaa elämänkulkua eksplisiittisesti
arvioidaan. Tässä vaiheessa erotin ja tiivistin laajoista (usein sivujen mittaisista) kerronnallisista jaksoista lyhyempiä kertomuksia. Tarkensin myös näiden lyhyempien kokonaisuuksien analyysia positiointianalyysilla, joka täydensi kertomusten evaluoivien osien analyysia. Tämä analyysin vaihe tarkensi näkemystä siitä, mikä kullekin kertomustyypille on tyypillistä ja erityistä.
Tulosten esittämistä varten valikoin kustakin kertomustyypistä edustavia esimerkkejä. Etenkin kunkin tulosluvun alkuun, kertomustyyppiä esittelemään, olen tutkittavien anonyymiyden suojelemiseksi valinnut kertomuksia, jotka ovat ”geneerisiä” siten, että ainutkertaiset, mahdollisesti tunnistettavat elämänkulun tapahtumat eivät korostu niissä. Narratiivisen tutkimuksen perusajatuksen mukaisesti hyödynnän tulosten kuvauksessa kokonaisten kertomusten analyysiä, mutta tämän rinnalle nostan kertomusten katkelmia ja muita lyhyempiä haastattelupuheen jaksoja. Niissä tapauksissa, kun raporttiin nostetut aineistoesimerkit ovat kokonaisia kertomuksia tai niiden pidempiä osia, olen jättänyt esimerkkiin näkyviin kertomusten rakenneanalyysin mukaisen kertomuksen osien otsikoinnin.
5. TULOKSET
Aineistosta tunnistamani kertomukset lapsettomuuteen päätymisestä ja lapsettomasta elämänkulusta voidaan jakaa neljään tyyppiin. Tyyppien erottelevat kriteerit liittyvät niissä rakentuviin toimijapositiohin, koherenssin rakentamisen tapoihin ja/tai positioitumiseen suhteessa normatiiviseen elämänkulkuun. Kertomustyypit ovat seuraavat:
Langenneen lapsettomuuden kertomuksissa lapsettomuus selitetään omalle osalle langenneena asiana, joka on ollut valintojen ulottumattomissa. Kertomuksissa asetutaan passiiviseen toimija-asemaan suhteessa omaan lapsettomuuselämänkulkuun. Normatiivinen elämänkulku nähdään tyypillisesti standardina, jota vasten oma elämä näyttäytyy vajavaisena.
Johdonmukaisen lapsettomuuden kertomuksissa lapsettomuus kerrotaan elämänkulun luonnolliseksi juoneksi, joka selittyy viittauksella koettuun, pysyvään kiinnostuksen puutteeseen lapsien saamista kohtaan. Normatiivinen elämänkulku tunnistetaan ja se toimii oman elämänkulun suhteutuspisteenä, mutta sitä katsotaan joko neutraalista ulkopuolisesta tai haastavasta positiosta käsin. Normatiivisen elämänkulun ja oman elämänkulun hierarkia kääntyy oman elämänkulun hyväksi.
Kehkeytyneen lapsettomuuden kertomuksissa lapsettomuutta selitetään useammalla, elämänkulkuun vaikuttaneella tekijällä, jotka yhdessä ovat johtaneet lapsettomaan nykyhetkeen. Lapsettomuuden
selitystä rakennetaan sisäisten (itseen, omiin haluihin, kiinnostuksiin tai tarpeisiin liittyvät asiat) ja ulkoisten (olosuhteet) tekijöiden yhteisvaikutukseen viittaamalla.
Aktualisoituneen lapsettomuuden kertomuksissa elämänkululle kerrotaan käännekohta, jossa kysymys lapsesta ja lapsettomuudesta muodostuu akuutiksi. Kysymys vaatii prosessointia, joka haastatteluissa näkyy monitahoisena merkityksenantona ja merkitysten neuvotteluna lapsettomuuden ja normatiivisen elämänkulun ympärillä. Kysymykselle kerrotaan myös ratkaisu. Käännekohta ja ratkaisu tuottavat kerrotulle elämänkululle ennen–jälkeen-rakenteen: elämää ennen kysymyksen akualisoitumista tarkastellaan hieman uudessa valossa. Ratkaisu avaa lapsettoman elämänkulun vahvasti ”omana elämänä”. Aktualisoituminen tarkoittaa siis tässä yhteydessä sekä kysymyksen muotoutumista akuutiksi että sinuiksi tulemista lapsettoman elämänkulun kanssa.
On tärkeä huomata, että kyseessä on kertomusten, ei haastattelujen tai haastateltavien lapsettomien luokittelu. Tämä tarkoittaa, että samasta haastattelusta saattaa löytyä useita eri kertomustyyppejä;
joissakin tapauksissa näin on, joissakin toisissa ei. Pertti Alasuutarin (1995) erottelua käyttäen luokitteluni ei siis nouse faktanäkökulmasta, jossa tyypitellään tutkimuksen kohteena olevia henkilöitä tai heidän piirteitään (taustamuuttujia, asenteita tms.), vaan näytenäkökulmasta, jossa tutkimuksen kohde ymmärretään näytteiksi tutkittavasta todellisuudesta, tässä tapauksessa siis tavoista kertoa lapsettomuudesta.
5.1 Langenneen lapsettomuuden kertomukset
Langenneen lapsettomuuden kertomuksissa lapsettomuus selitetään omalle osalle langenneena asiana, joka on ollut valintojen ulottumattomissa. Kertomuksissa asetutaan passiiviseen toimija-asemaan suhteessa omaan lapsettomuuselämänkulkuun. Kaikissa langenneen lapsettomuuden kertomuksissa lankeamista ei kerrota selkeästi ilmaistua omaa lapsensaamisen halua tai odotusta vasten, mutta passiiviseen toimijuus saa surumielisiä tai voimattomuuden sävyjä. Tällaisia kertomuksia löytyy selkeässä muodossa kolmesta haastattelusta (lisäksi kahdessa haastattelussa sellainen luonnostellaan erittäin hypoteettisesti yhdeksi mahdolliseksi lapsettomuuden selitykseksi).
Samin4 haastattelun lapsettomuuskertomus, selonteko lapsettomasta elämänkulusta, tarjoaa tästä tyypistä selkeän esimerkin. (Ymmärrettävyyden vuoksi olen jättänyt niukkasanaisen kertomuksen litteraatioon omia kysymyksiäni.)
4 Viittaan kaikkiin haastateltaviin pseudonyymilla, joka on muodostettu yksityisyyden suojaamiseksi haastattelujen litterointivaiheessa.
EH: Siis sä tartuit tähän lapsettomuus haastattelukutsuun. Ni onks se sulle semmonen tärkee asia? Tai semmonen mikä sua on mietityttäny.
Läpileikkauskertomus abstrakti (evaluaatio)
Sami: On se mietityttänyt ja vähän harmittanut et tässä nyt todennut että (huokaa)
todennäkösesti jää sitte lapsettomaksi että, tällä iällä on hyvin epätodennäköistä enää sitten.
Varsinkin sillä, ajateltuna siltä kannalta että, äm, pitäis löytää jostain ensin joku partneri ja kun, pohtii sitten sitä historiaa niin, se on hyvin epätodennäköistä (naurahtaa).
EH: Kuin nii?
kertomus: orientaatio
Sami: No mul on ollu tyttöystävä, kerran, noin nelisen vuottako me oltiin yhdessä ja, et, ja,…
evaluaatio
Se on, niinkun, hyvin epätodennäköistä että sattumalta törmäis sellaiseen ihmiseen sitten, tässä vaiheessa elämää enää.
[…]
kertomusta / evaluaatio
Se sillonen tyttöystävä oli silloin ja on edelleen, ehdottomasti lapseton ihminen (naurahtaa).
[…] Siinä ei kyllä silleen ollut siitä sen kummemmin missään vaiheessa ajatustakaan mutta, […]
tulos / evaluaatio
EH: Joo. … Onks tää, nii onks tää semmonen asia joka on jotenki ollu sulla paljon mielessä, siis, vuosien varrella, siis,
Sami: No, en mä tiedä onko vuosien varrella mutta nyt viime aikoina on, kun on katellu … kaveri- ja sukulaispiirejä että ku, ää, suurimmalla osalla on kuitenkin sitten perhe ja lapsia ja, pohtinut sitten sitä että, ettäettä olishan se ollut kiva itsekin niitä saada mutta, se sitten taitaa jäädä.
evaluaatio
EH: Nii onks se, siis et se on nyt jotenki tullu, ajankohtaseksi tässä?
Sami: Nii on se tietysti tässä iän myötä että, todennut että, nyt se on epätodennäköistä (naurahtaa). Kuin kymmenen vuotta sitten olisi voinut todeta et ei se nyt ihan vielä täysin mahdoton ajatus ole.
evaluaatio
Ei se tietenkään biologiselta kannalta vieläkään ole täysin mahdotonta
mutta noin niinku jos miettii sitä että mä … mä oon elämässäni, ää, kerran itse, niinkun, yrittänyt, … tehdä silleen lähempää tuttavuutta naisen kanssa, ja se, se, se epäonnistui surkeasti. Ää, ei, ei niinku silleen, silleen surkeesti mutta ei johtanut mihinkään ja, jos pohtii sitäkin että, neljäänkymmeneen viiteen vuoteen on kerran uskaltanut sellaiseen lähteä niin sit pitäis lö- että, ää, jotta löytyis joku kumppani ni se, todennäköisemmin on että se kumppani sit tekee sen aloitteen siinä tilanteessa, ja, se on sitten taas, kohtuuepätodennäköstä.
Samin selonteoko toimii luonnosmaisena kertomuksena lapsettomuudesta elämänkulussa.
Elämänkulkuun kuuluu yksi pidempiaikainen seurustelusuhde, jossa kysymys lapsen saamisesta ei kuitenkaan ole ollut ajankohtainen. Haastatteluhetken arvio on, että lapsettomuus on elämänkulun pysyvä tilanne. Tämä arvio johdattaa koko kertomusjaksoon: ”On se mietityttänyt ja vähän harmittanut et tässä nyt todennut että todennäkösesti jää sitte lapsettomaksi että, tällä iällä on hyvin epätodennäköistä enää sitten.” Sami positioituu siis lähtökohtaisen pessimistisesti omaan parisuhdehistoriaansa ja lapsen saamisen mahdollisuuteen, ja asia on haastatteluhetkellä ajankohtainen ja kipeä.
Epätodennäköisyyden Sami liittää ensin ikäänsä: lapsen saanti on tässä vaiheessa tullut epätodennäköiseksi (Sami on haastatteluhetkellä 45-vuotias). Kronologinen ikä ei kuitenkaan ole asian ydin – kuten Sami toteaa, isäksi tuleminen toki on edelleen biologisesti mahdollista.
Perustavammin Sami kytkee asian parisuhdehistoriaansa. Hän viittaa pidempiaikaiseen seurustelusuhteeseen, jossa tyttöystävä ei missään tapauksessa halunnut lasta. Olennaisempaa on kuitenkin näkymä koko hänen tähänastiseen parisuhde-elämänkulkuunsa: ainoa oma aloite naisen suhteen on ”epäonnistunut surkeasti”.
Perustavammin Sami kytkee asian parisuhdehistoriaansa. Hän viittaa pidempiaikaiseen seurustelusuhteeseen, jossa tyttöystävä ei missään tapauksessa halunnut lasta. Olennaisempaa on kuitenkin näkymä koko hänen tähänastiseen parisuhde-elämänkulkuunsa: ainoa oma aloite naisen suhteen on ”epäonnistunut surkeasti”.