uomalaiset keskustelunanalyytikot tai- sivat olla eturintamassa keskustelun-
S
analyysin metodin oppikirjamuotoon saat-tamisessa. Liisa Tainion toimittama Keskus-
OPPIIKO KESKUSTELUNANALYYSIA KIRJOISTA?
Paul ten Have Doing conversation analysis. A practical guide. London: Sage 1999. 240 s.
ISBN 0-7619-5585-2.
Ian Hutchby & Robin Wooffitt Conversation analysis. Principles, practices and applica- tions. Oxford: Polity Press 1998. 273 s. ISBN 0-7456-1548-1.
––––––––––
1 Teoksen on Virittäjän lukijoille esitellyt Hanna Lehti-Eklund vihkossa 4/1997.
2 Tosin on kyllä sanottava, että monissa kohdin — varsinkin teoksen alkupuolella — kuuluu taustalla myös Paul Drew’n ääni: Drew on ollut molempien kirjoittajien opettaja ja väitöstyön ohjaaja. Hänen vaikutustaan ei kirjassa kuitenkaan todeta ääneen.
telunanalyysin perusteet (1997)1 on käsit- tääkseni ensimmäinen varsinainen keskus- telunanalyysin oppikirja. Pitkään metodi tuntui vieroksuvan oppikirjamuotoa; oppia löytyi enimmäkseen tutkimusartikkeleista ja joistakin metodisesti suuntautuneista ar- tikkeleista. Nyt aika näyttää olevan kypsä myös oppikirjoille, kuten käsillä olevat teokset osoittavat. Ian Hutchbyn ja Robin Wooffittin kirjoittama teos ja Paul ten Haven
»käytännöllinen» opas ohjaavat kumpikin keskustelunanalyysin näkemyksiin ja toi- mintatapoihin. Muitakin oppikirjoja on te- keillä; esimerkiksi Emanuel Schegloff on jo pitkään kirjoittanut omaa oppikirjaansa.
Keskustelunanalyysin oppikirjoissa kuu- luu ilmeisesti sanoa, että metodia ei kuiten- kaan opi kirjoista (ks. esim. Tainion esipu- he 1997; ten Haven esipuhe). Totta onkin, että metodi on myös »taitolaji» siinä mie- lessä, että aineistojen litterointi ja analyysi vaativat harjaannusta, joka syntyy vain käy- tännön työssä — ja mieluiten hyvän ohjaa- jan opastuksessa. Toisaalta metodin oppi- minen vaatii myös aiempaan tutkimukseen perehtymistä, metodin perusajatusten miet- timistä — ja kuten näiden teosten kirjoitta- jat sanovat — »keskustelunanalyyttiseen mentaliteettiin» uppoutumista. Conversa- tion analysis ja Doing conversation analy- sis sisältävät tietysti paljolti samoja asioi- ta: molemmissa kirjoissa käsitellään meto- din syntyä ja kehitystä, sen keskeisiä peri- aatteita (myös suhteessa muihin tutkimus- tapoihin), keskustelun perusjäsennyksiä ja keskustelunanalyysin sovelluksia. Löytyy kirjoista kuitenkin erojakin; lähtökohtaises- ti suurin erottava tekijä on se, että ten Have on halunnut rakentaa kirjastaan nimen- omaan käytännöllisen oppaan — kirjan tar-
koitus on antaa selkeitä käytännön ohjeita keskustelunanalyyttiseen työskentelyyn.
Tämä heijastuu kirjan aiheisiin ja kirjoitus- tyyliin ja näkyy myös siinä, että kirja sisäl- tää harjoituksia — toisin kuin Hutchbyn ja Wooffittin teos.
PERIAATTEISTA SOVELLUKSIIN
Hutchbyn ja Wooffittin oppikirja jakautuu kolmeen osaan, mikä heijastaa myös kirjan tavoitteita. Johdannossaan kirjoittajat sano- vat haluavansa esittää keskustelunanalyy- sin omana selkeänä metodinaan (teoksen ensimmäinen osa Principles), saada lukijan katsomaan vuorovaikutusta keskustelun- analyytikon silmin (toinen osa Practices) ja esitellä metodin tieteellisiä sovelluksia eli näyttää, mihin metodia voidaan käyttää (kolmas osa Applications). Näistä osuuksis- ta viimeinen on selvästi laajin.
Teoksen ensimmäinen osa jakautuu kah- teen lukuun. Ensimmäinen luku tarjoaa var- sin mukavan katsauksen metodin synnystä ja metodin isän, Harvey Sacksin, ajatuksista sekä metodin suhteesta sen koti- ja lähitie- teenaloihin. Kirjoittajien tyyli on sen ver- ran jouhevaa, että se vie lukijan mukanaan
— teos vaikuttaa alusta pitäen omaäänisel- tä2. Toisessa luvussa käsitellään vuorovai- kutuksesta tehtyjä peruslöydöksiä: puhu- taan vuorottelusta, sekvensseistä ja korjauk- sista. Nämä perusasiat on kyllä esitelty sel- keästi mutta mielestäni oppikirjaa ajatellen liian suppeasti — niiden tarkasteluun ei var- sinaisesti opeteta, vaan lukija saa tyytyä pe- ruslöydösten lukemiseen. Keskustelun pe- rusjäsennykset ovat kuitenkin keskustelun- tutkijalle erittäin tärkeitä työkaluja; jos me-
todin perusteita haluaa opettaa, kokonainen kurssi kuluu helposti jo näiden asioiden opettamisessa. Näin suppeasta esityksestä asiat eivät varmaankaan selviä.
Kirjan toisessa osassa keskiöön noste- taan se, miten keskustelunanalyytikko ai- neistonsa kanssa toimii. Tämä osa jakautuu kolmia. Luvussa kolme käsitellään aineis- toja ja litterointia. Luku keskittyy metodin litterointikäytänteiden esittelyyn. Litteroin- nin ongelmat ohitetaan melko pikaisesti ja intonaation (ja muiden prosodisten seikko- jen) litterointiin ei puututa juuri lainkaan.
Luku sisältää kuitenkin hyvän esimerkki- osion, jossa näytetään, miten tarkka litte- rointi on analyysin kannalta oleellista. Nel- jäs luku on kirjan vahvimpia: siinä käsitel- lään keskeistä keskustelunanalyyttisen tut- kimisen tapaa, ilmiökokoelmien keräämistä ja analysointia. Kirjoittajat osoittavat (enim- mäkseen) hyvin selkeästi, miten tutkimus voi edetä ja miten tutkija voi hyödyntää keskustelijoiden omia orientaatioita analyy- sissaan. Luvussa käsitellään myöskin — joskin lyhyesti — kulttuurisen tiedon mer- kitystä analyysissa, kulttuurierojen merki- tystä ja kvantifiointia. Kaikkinensa tämä luku on hyvä opastus metodin toiminta- tapoihin. Samaa linjaa jatkaa kirjan viides luku, jossa lähestytään ilmiöiden analysoi- mista toisella tavoin. Kun edellisessä luvus- sa on esitelty esimerkkikokoelmien ana- lyysia, nostetaan nyt esiin yksittäisten esi- merkkien ja pidempien keskustelun jakso- jen analyysi. Tarkastelun kohteena on esi- merkiksi yksittäistapausten todistusvoima, ja luvun loppuosa keskittyy kertomisen analyysiin.
Sovelluksia käsittelevä kirjan kolmas osa sisältää neljä lukua. Luvussa 6 käsitel- lään institutionaalista vuorovaikutusta, lu- vussa 7 haastatteluaineistojen analyysia, luvussa 8 »faktuaalista diskurssia» ja luvus- sa 9 nostetaan esiin keskustelunanalyysin käytännöllinen relevanssi, kysymys siitä,
mitä metodilla voi tehdä ja onko sillä mer- kitystä »oikean maailman» kannalta. Insti- tutionaalisen vuorovaikutuksen tutkiminen on noussut yhdeksi keskustelunanalyysin valtavirroista — siksi voi ihmetyttää sen pitäminen »sovelluksena». Tämä käsitteel- listys juontaa siitä, että keskustelunanalyy- sissa on tavallinen, niin sanottu vapaa arki- puhe nähty keskustelun ensisijaisena muo- tona ja institutionaalinen puhe siitä eriy- tyneenä erityistapauksena. Hutchby ja Wooffitt esittelevät luvussa 6 institutionaa- lisen vuorovaikutuksen yleisiä piirteitä, muun muassa vuorovaikutuksen formaa- liutta, kysymys–vastaus-vierusparien käyt- töä ja vuorovaikutuksen epäsymmetrisyyt- tä. Luvussa 7 kohdennetaan sitten vielä eri- tyisiin institutionaalisiin tilanteisiin: eri- tyyppisistä haastatteluista nostetaan esiin vakiomuotoiset ja vapaamuotoiset haastat- telut ja niiden välimuodot. Suomalaisessa keskustelunanalyysissa on vähemmän tut- kittu varsinaisia haastatteluaineistoja, mut- ta anglo-amerikkalaisessa tutkimuksessa tämä on ollut viime vuosina voimakas suuntaus (ks. esim. Houtkoop-Steenstra 2000). Asiaan perehtymättömälle tämä lu- ku antaa mukavan katsauksen haastattelu- aineistojen analyysiin, ja luvun loppupuo- lella nostetaan taas esiin myös kiinnostavia analyyttisia ilmiöitä. Tarkastellessaan va- paamuotoisten haastattelujen analyysia kir- joittajat nostavat esiin omista tutkimuksis- taan nousseita havaintoja esimerkiksi tie- tyntyyppiseen kertomiseen kuuluvista ra- kenteista (»I was just doing X, when Y») ja puheen referoinnista.
Kirjan kahdeksas luku (Analysing ver- sions of reality: The organization of ’fac- tual’ accounts) on ehkä kirjan yllättävin.
Siinä tartutaan puheen muotoiluun vuoro- vaikutuksessa: siihen, miten »todellisuu- desta» tuotetaan erilaisia versioita eri tilan- teissa erilaisten päämäärien ajamiseksi. Tar- kastelun kohteeksi nousevat kielen toimin-
taluonne yleisesti, toisaalta tarkemmin sel- laiset ilmiöt kuin äärimmäisyysilmaukset (extreme case formulations), puheella teh- tävät ihmisten kategorioinnit ja edelleen puheen referointi (tosin nyt otsikon Active voicing alla). Luku tarjoaa kiinnostavaa pohdintaa keskustelunanalyysia harjoittele- valle ja myös pidemmälle ehtineelle siinä mielessä, että tällaisista asioista ei ole näil- lä termeillä aiemmin kovin paljon puhuttu;
luvusta kuuluukin selkeän oloisesti niin sanotun diskursiivisen sosiaalipsykologian ääni (ks. esim. Potter 1996), jossa tällaisia asioita nimenomaan pohditaan.
Hutchbyn ja Wooffittin teoksen viimei- nen luku haluaa tarttua siihen kirjoittajien mukaan yleiseen väittämään, että keskus- telunanalyysilla ei ole käytännön relevans- sia: että se ei vastaa oikean elämän ongel- miin. Kirjoittajat haluavat vastustaa tällaista näkemystä ja nostavat esiin sellaisia tutki- muksia tai aihealueita, joilla käytännön re- levanssia on ollut tai voisi olla. Tarkastelta- vana ovat poliittiseen retoriikkaan ja sen vastaanottoon liittyvät tutkimukset (esimer- kiksi tietyt puhekuviot ja niiden saama vas- taanotto, taputtaminen), ihmisen ja koneen väliseen vuorovaikutuksen liittyvät asiat sekä erilaisten puhe- ja vuorovaikutushäi- riöiden tutkimukset. Keskustelunanalyyti- kot todellakin kohtaavat usein kysymyksiä
— ja odotuksia — siitä, että tutkimuksen pi- täisi hyödyttää käytännön päämääriä (eri- tyisesti näin on institutionaalisen vuorovai- kutuksen tutkimusten yhteydessä). On hy- vä, että tästä asiasta on nyt olemassa teks- tiä, joka sopii ainakin keskustelun pohjak- si.
KÄYTÄNNÖLLINEN OPAS
Ten Have mainostaa kirjaansa ainutlaatui- seksi keskustelunanalyysin kirjaksi sen käytännöllisen suuntautumisen vuoksi. Tot- ta onkin, ettei ennen ten Haven kirjaa sel-
laisia käytännön asioita kuin esimerkiksi aineiston keräämistä ole keskustelunana- lyyttisessa kirjallisuudessa paljon käsitelty.
Suuri osa ten Havenkin teoksesta kuitenkin kuluu keskustelunanalyysin suunnista ja tuloksista kertomiseen. Kirja jakautuu nel- jään pääosaan: ensimmäinen osio (Consid- ering CA) esittelee metodin perusperiaattei- ta ja historiaa, toinen aineiston keräämistä ja litterointia, kolmas aineistoanalyysin me- netelmiä. Neljäs osa on otsikoitu aineiston, ideoiden ja löydösten jakamiseksi (Sharing data, ideas and findings), mutta se käsitte- lee kuitenkin suurimmaksi osaksi metodin sovellusmahdollisuuksia — pitkälti sa- maan tapaan kuin Hutchby ja Wooffitt:
ensin käsitellään institutionaalista vuoro- vaikutusta ja sen jälkeen löydösten sovelta- mista käytännön tilanteisiin (esimerkiksi puhe- ja vuorovaikutushäiriöiden terapiaan, ihmisen ja koneen väliseen vuorovaikutuk- seen).
Kuten näkyy, käsillä olevan kahden op- pikirjan sisältö on pitkälti sama. Ten Haven
»käytännöllinen näkökulma» tulee esiin kirjoitustavassa sikäli, että hän antaa ohjeita ja neuvoja tyyliin »kannattaa tehdä näin» tai
»ei kannata tehdä näin». Kunkin luvun lo- pussa on kirjallisuuslista, jossa ohjataan lu- kemaan luvussa mainittuihin asioihin liit- tyvää tutkimusta. Kirja sisältää myös har- joituksia, jotka ovat luonteeltaan kuitenkin niin yleisiä, että on vaikea uskoa, että aina- kaan kukaan itsekseen opiskeleva ryhtyisi niitä tekemään. Harjoitustehtävät ovat luon- teeltaan seuraavanlaisia: kerää aineisto, lit- teroi se, analysoi aineistoa, tarkenna ana- lyysia, kirjoita tutkielma. Luulisin, että aloittelevaa keskusteluntutkijaa miellyttäi- sivät ennemmin sellaiset harjoitukset, joissa harjoitellaan keskustelun ilmiöiden analy- soimista jo litteroidusta aineistosta (vrt.
Tainio 1997) ja joissa tavoitteena on tois- tuvien ilmiöiden etsiminen ja vastausten tai palautteen saaminen jo itse kirjassa. Ten
Haven kirjan harjoitukset eivät siis mieles- täni ole kovinkaan käytännöllisiä. Jos oppi- kirjaa käytetään ryhmätyöskentelyn väli- neenä, harjoitukset saattaisivat toimia.
Esittelen kirjan sisältöä lyhyesti. Ensim- mäisen osion kolmessa luvussa esitellään metodin perusteita. Lukija kohtaa metodin alkuaikojen tutkimuksia varsin autenttises- sa muodossa, sillä ten Haven tyyliin kuu- luu käyttää pitkiä suoria lainauksia muiden teksteistä. Joissakin luvuissa lähes puolet tekstistä on lainausta. Tässä on tietysti se hyvä puoli, että lukija saa eteensä paljon al- kuperäistäkin tekstiä, mutta kirjan lukemi- sen se tekee hiukan raskaaksi. Kirjoittajan oma ääni hukkuu välillä pitkien lainausten verkkoon. Tässä ensimmäisessä osassa lii- kutaan suhteellisen yleisellä tasolla: konk- reettisempia asioita esimerkiksi vuorotte- lusta tai sekvensseistä ei vielä tuoda esiin, vaan ne tulevat vastaan vasta kirjan kolman- nessa osiossa.
Kirjan toinen osa on sen toimivin. Ai- neistojen keräämisestä ja siihen liittyvistä käytännön ja eettisistä ongelmista ei kes- kustelunanalyysissa ole paljon kirjoitettu.
Kirjoittaja nostaa keskusteltaviksi tärkeitä aineistoihin liittyviä kysymyksiä: esimer- kiksi lupien kysymiseen ja saamiseen (lu- palomakkeen malli on kirjan liitteenä) ja it- se nauhoitusten tekemiseen liittyviä. Osan toinen luku käsittelee litterointiin liittyviä asioita. Tässäkin esityksessä esimerkiksi intonaation litteroiminen jää lähes huomiot- ta. Lisäksi ten Have kyllä nostaa esiin sel- laisia tärkeitä asioita kuin esimerkiksi kes- kusteluaineistojen kääntämisen, mutta kä- sittely jää niin pintapuoliseksi, ettei siitä ole juurikaan hyötyä. Kuitenkin kirja on tässä osiossa konkreettisimmillaan; tarjolla on esimerkiksi sellaistakin käytännön tietoa, kuin mistä eri tietojenkäsittelyohjelmissa löytyvät litteroinnissa käytettävät erikois- merkit.
Kolmannessa osassa käsitellään erilai-
sia analyysin aloittamisen ja kehittämisen tapoja. Vasta täällä kirjoittaja nostaa esiin sellaiset perusasiat kuin vuorottelun, sek- venssin ja korjaukset. Asiat käsitellään hy- vin pintapuolisesti, muutamien esimerkki- analyysien kautta, jotka nekin jäävät mel- ko luettelomaisiksi. Keskustelun perus- jäsennysten oppimiseen kirja ei siis sovel- lu. Lisäksi osiossa käsitellään muun muas- sa vertailevaa näkökulmaa ja kvantifiointia.
Neljännen osan otsikointi on aika harhaan johtava: otsikon Sharing data, ideas and findings alla oikeastaan vain viimeinen luku 10 käsittelee otsikon asiaa — siinä puhutaan keskustelunanalyyttisten esitelmien pitämi- sestä ja tutkimusten julkaisemisesta. Muut luvut käsittelevät soveltavaa keskustelun- analyysia.
LOPUKSI
Conversation analysis ja Doing conversa- tion analysis -teoksilla on siis paljon yhteis- tä, mutta niiden välillä on myös eroja. Kum- mastakin kirjasta löytyy sellaista ainesta, joka on varmastikin hyödyllistä keskuste- lunanalyysia harjoittelevalle. Yksistään näistä(kään) kirjoista metodia ei opi — me- todiin harjaantuu parhaiten ohjatuissa har- joituksissa, yhteistyössä opettajan ja mui- den opiskelijoiden kanssa. Erilaisten kurs- sien oheismateriaaliksi näistä kirjoista voi suositella esimerkiksi ten Haven aineisto- jen hankintaa ja käsittelyä käsittelevää osio- ta, joka nostaa esiin tärkeitä käytännön ky- symyksiä. Hutchbyn ja Wooffittin kirjasta taas voi erityisesti suositella analyyttisia strategioita käsittelevää osuutta (luvut 4 ja 5) sekä lukuja 7 ja 8, joissa käsitellään haas- tatteluaineistojen analyysia ja todellisuuden rakentamista puheessa. Nämä osiot täyden- tävät sitä tietoa, joka löytyy suomalaisesta keskustelunanalyysin oppikirjasta.
Keskustelunanalyysin perusteet on kui- tenkin suomalaiseen käyttöön korvaama- ton: se esittää keskustelun perusasiat sel-
keästi ja johdonmukaisesti, kertaa matkan varrella jo opittua ja ohjaa myös nimen- omaan suomalaisen aineiston analyysiin.
Teoksen valtti on myös se, että kirjoittajat ovat enimmäkseen kielitieteilijöitä, joten aineistoanalyysissa tartutaan koko ajan myös lingvistisesti tärkeisiin kysymyksiin.
Hutchby, Wooffitt ja ten Have ovat kaikki saaneet koulutuksensa sosiologian piirissä, ja kielestä heillä ei ole juurikaan sanottavaa.
Hutchbyn ja Wooffittin kirjassa vuorovai- kutustoiminnan kielelliseen rakentumiseen tartutaan kuitenkin hanakammin kuin ten Haven teoksessa.
MARKKU HAAKANA
Sähköposti: markku.haakana@helsinki.fi LÄHTEET
HOUTKOOP-STEENSTRA, HANNEKE 2000: Inter- action and the standardized inter- view. The living questionnaire. Cam- bridge: Cambridge University Press.
POTTER, JONATHAN 1996: Representing real- ity: Discourse, rhetoric and social construction. London: Sage.
TAINIO, LIISA (toim.) 1997: Keskustelunana- lyysin perusteet. Tampere: Vastapaino.
