58 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2018 KIRJALLISUUS
tilukemisen osataitojen kehittä- miseen. Opettajana toivoisin kä- siteltävän myös tilanteita, joissa oppilaille tarjotaan valmiita täsmä- lähteitä: mitä ongelmia tai hyötyjä silloin kohdataan?
Yhteiskunnallinen ulottuvuus Erityisen ajankohtainen on maa- hanmuuttajanuorten kouluhyvin- vointia koskeva tutkimus. Aineis- tot ovat pieniä, mutta tulokset huolestuttavia. Tilanteen korjaami- seen tarjotaan keinoja.
Kansalaisyhteiskunnassa syn- tyy oppivia liikkeitä, kuten Barce- lonan asuntovelalliset, New Yorkin asunnottomat ja kotimaiset ruo- kaosuuskunnat. Mitä opitaan, kun ympäröivä tilannekin on vaikea hahmottaa? Pysytäänkö omassa yksilöhaasteessa vai laajeneeko perspektiivi yhteisten tavoitteiden suuntaan?
Arktisen alueen ihmiset rea- goivat ilmaston lämpenemisen aiheut tamiin ekosysteemien muu- toksiin. Projektissa opitaan yksilö-, yhteisö- ja verkostotasolla. Siinä toteutuvat epämuodollinen ja tut- kiva oppiminen, osallistava kent- tätyöskentely ja avoimet oppimis- resurssit. Näiden perspektiivien toivoisi kiinnostavan organisaa- tioita, jotka keräävät kansalaisil- ta joukkoistettua paikkatietoa ver- kossa, aiheina esimerkiksi luonto, alueiden käyttö tai liikenne.
Odotettavissa yhä parempaa oppimista
Nykykoululaisten tulisi oppia tie- toja ja taitoja, joilla selviää vielä 2080-luvun yhteiskunnassa. Oppi- mismuotojen modernisaatio, tulos- ten parantaminen ja niiden erojen kaventaminen on nähty tärkeik- si myös hallitusohjelmassa (2015).
Tämän johdosta kirjan soisi leviä- vän opettajien ja rehtoreiden käyt- töön valamaan rohkeutta pedago- gisiin valintoihin.
ILTA-KANERVA KANKAANRINTA Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tieto- kirjailija.
Loisista ja
tartuntataudeista selkeän esseistiseen tyyliin
Tuomas Aivelo: Loputtomat loi- set. Like 2018.
Loisiminen on kehittynyt hyvin monille eliöille elämän tärkeim- mäksi asiaksi, sillä se on niiden selviytymisstrategia. Loinen on hyvin läheisessä suhteessa isän- täänsä, johon se on erikoistunut yhteisen evoluution aikana usein niin tarkasti, ettei voisi enää tul- la toimeen muualla. Loinen hyötyy isännästään, joka puolestaan saa kustantaa loisen elämän.
Tuomas Aivelon Loputtomat loiset kertoo sekä loisista että tar- tuntatautien aiheuttajista eli pato- geeneistä. Kaikki loiset eivät vält- tämättä aiheuta tartuntatauteja, mutta esimerkiksi ulkoloiset voivat olla vaarallisten tautien levittäjiä, kun ne toimivat taudinaiheuttajien vektoreina. Taudinaiheuttajien li- säksi ihmisen elimistössä elää pal- jon muitakin mikrobeja, jotka hyö- tyvät ihmisestä isäntänään ja ovat samalla myös hyvin tarpeellisia ih- misen terveydelle.
Aivelo keskittyy kirjassaan ih- miseen sekä ihmisen loisten ja tautien historiaan evoluutiobio- logian ja ekologian näkökulmas- ta. Ihmiskeho tarjoaa erinomaisen elinympäristön suurelle joukolle pieniä eliöitä, jotka yrittävät hyö- tyä meistä mahdollisimman pal- jon. Hyvin toimeen tullessaan loi- set myös lisääntyvät parhaiten.
Evoluutio antaa elimistössämme eläville loisille ja mikrobeille kaksi vaihtoehtoa: ne voivat joko käyt- tää meitä hyväkseen tai elää yh- teistyössä kanssamme. Samalla
ihmisen puolustusjärjestelmä voi yrittää hillitä näiden lajien menes- tystä käymällä niiden kimppuun immuunipuolustuksella. Elimistö voi myös yrittää sietää loisia par- haansa mukaan ja oppia vähitel- len elämään niiden kanssa.
Länsimaisessa hyvinvointival- tiossa elävä nykyajan ihminen jou- tuu loisten kanssa tekemisiin har- voin. Realistiset esimerkkinsä tartuntataudeista ja loisista Aivelo ottaakin historiasta tai Madagas- karissa sijaitsevan Ranomafanan kansallispuiston sademetsistä, jonne hän palaa kirjassaan tois- tuvasti. Madagaskarissa hän on saanut tieteellisen peruskoulutuk- sensa hiirimakitutkijana, ja väitös- kirjassaan (2015) hän selvitti puo- liapinoihin kuuluvien hiirimakien suolistomatojen yhteisöjen biolo- giaa. Hän on työskennellyt vuodet 2016–17 Zürichin yliopistossa, jos- sa hänen tutkimusaiheensa liittyi- vät punkkien kantamiin taudinai- heuttajiin. Tämän vuoden alusta hän on aloittanut tutkimushank- keessa, jossa selvitetään Helsin- gin rottien populaatiorakennetta ja rottien kantamia loisia. Aivelo on hyvin innostunut myös tieteen po- pularisoinnista ja kirjoittaa Tiede- lehdessä ”Kaiken takana on loi- nen” -blogia.
Ihmiselläkin on omat loisensa Loinen loisii isännässään, koska isäntä tarjoaa sille parhaat mah- dolliset ateriapalvelut ja kaiken muunkin, mitä loinen tarvitsee hy- vässä elämässä. Käytännössä loi- nen on jatkuvasti runsaan ruoka- pöydän äärellä, eikä sen tarvitse itse huolehtia siitä mitenkään. Loi- siminen onkin eliömaailmassa hy- vin suosittu tapa varmistaa toi- meentulo. Suurin osa eliölajeista on loisia ja kaikilla eliölajeilla on omat loisensa, ja todellakin myös loislajeilla on omia, vain niihin eri- koistuneita loisia. Ja vielä loisten loisillakin on, pienestä koostaan huolimatta, vähintäänkin yksisolui- sia loisia. Ja kaikkein pienimmät loiset ovat viruksia, jotka eivät ole enää varsinaisesti edes eliöitä.
Kaikki ihmisen elimistössä elä-
TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2018 59 KIRJALLISUUS
vät lajit eivät ole kuitenkaan loisia, esimerkiksi suolistobakteerit ovat välttämättömiä ruoansulatuksen toiminnalle ja ihminen todella hyö- tyy niiden olemassaolosta.
Loiset ja myös tartuntatautien aiheuttajat ovat hyvin erikoistunei- ta isäntälajiinsa, koska loisella ja isännällä on usein takanaan pitkä yhteinen evoluutio. Nykyihminen on lajina loislajejaan paljon nuo- rempi, ja se on perinyt loisiaan jo varhaisemmilta ihmislajeilta, esi- merkiksi neandertalinihmisiltä. Me emme todellakaan elä yksin, vaan valtavan eliömäärän kanssa, jon- ka tutkijat ovat nimenneet ihmisen mikrobiomiksi – kaikkien kans- samme elävien lajien kokonaisuu- deksi. Yksi ihmisyksilö voi elättää kymmeniä loismatoja, satoja ulko- loisia, miljoonia ja miljardeja bak- teereita ja viruksia. Ajat ovat kui- tenkin muuttuneet nopeasti ja nykyajan suomalainen on aika harvoin esimerkiksi suolistoloisten isäntänä, mutta tropiikissa ja ma- talamman hygienian maissa tilan- ne on toinen.
Loisten ja taudinaiheuttajien evoluutiobiologiaa
Aivelo on jakanut kirjansa yhdek- sään jaksoon ja edelleen muuta- man sivun lukuihin, joten uuden tiedon omaksuminen loisista ja loi- simisen evoluutiobiologiasta käy helposti pienissä erissä. Aiheina nousevat esille monet uutisme- dioidenkin yleiseen tietoisuuteen välittämät käsitteet, kuten allergi- at, immuunipuolustus, autoimmuu- nireaktiot, rokotteet, influenssat, laumasuoja, antibioottiresistenssi, MRSA, SARS, ebola, tuberkuloo- si ja rutto, vain osan mainitakseni.
Aivelo selittää evoluutiobiolo gian keskeisimmät käsitteet elävästi ja yleistajuisesti havainnollistaen.
Kirjan lopusta löytyy jokaiseen lu- kuun täydentäviä lisätietoja ja viit- teitä suositeltavista kirjoista ja ar- tikkeleista.
Evoluutiobiologin silmissä ihmi- nen näyttää olevan aivan samas- sa asemassa kuin muutkin eliöt.
Sekä ihmisellä että hänen loisil-
laan ja taudinaiheuttajillaan on en- sisijaisena tarkoituksenaan py- syä elossa ja lisääntyä. Loiset ja taudinaiheut tajat ovat hyvin riip- puvaisia isännästään ja pysyvät elossa niin kauan kuin niiden isän- nätkin ovat hengissä.
Aivan uuteen ihmispopulaa- tioon levinnyt uusi tartuntatau- ti voi olla erittäin tappava, kunnes se muutamien sukupolvien kulu- essa vähitellen lieventyy vaikutuk- siltaan evoluution seurauksena.
Esimerkiksi isorokko saapui Ame- rikkaan 1500-luvun alkupuolella Espanjan laivaston mukana, ja epi- demia levisi Hispaniolan saarelle perustetusta siirtokunnasta hyvin tuhoisana. Tartuntatautien aiheut- tama sekasorto saattoi olla jopa aseita tappavampi, espanjalaisten konkistadorien sotajoukkojen oli- kin helppo valloittaa muun muas- sa inkojen aiem min mahtava val- takunta.
Ihmisellä on myös monia luon- taisia keinoja puolustautua loisia ja tartuntatauteja vastaan. Ihmi- sen elimistöön ei ole ihan help- poa tunkeutua, sillä jo iho suojaa tehokkaasti mikrobeja vastaan.
Hengitysteiden limakalvot erittä- vät limaa, jota pienet värekarvat liikuttavat, ja jonka mukana myös taudinaiheuttajia kulkeutuu jatku- vasti pois elimistöstä. Lisäksi ter- veellä iholla ja limakalvoilla elävät ihmisen luontaiset mikrobit ovat vallanneet kaiken vapaan tilan ja suojaavat myös uusia tunkeutujia vastaan.
Suoliston kautta loisten tai tau- dinaiheuttajien tunkeutuminen elimistöön saattaa onnistua, jos ne vain selviytyvät hengissä ma- halaukun hyvin happamasta ma- hanesteestä. Turistiripuli on tuttu vaiva myös eksoottisissa matka- kohteissa lomaileville.
Elinympäristössä tapahtuvat muutokset vaikuttavat myös seu- ralaislajistoomme vaikkapa suolis- tossamme, kun vaihdamme ruo- kavaliota, muutamme ulkomaille tai saamme ripulin. Miten evoluu- tio sitten tapahtuu? Aivelo ottaa esimerkkinsä meille kaikille tutus-
ta ihmisen elämästä ja vertaa sitä omiin loisiimme.
Ihminen on pitkäikäinen ja muuttuu lajina hyvin hitaasti, esi- merkiksi Suomessa sukupolven pituus on yli kolmekymmentä vuotta, kun taas suolistossam- me elävän bakteerin sukupolvivä- li voi olla vain kolmisenkymmen- tä minuuttia. Lyhytikäiset mikrobit ehtivät käydä elinaikanamme pit- kän evoluution ja samalla sopeu- tua meihin hyvin henkilökohtaisel- la tasolla omintakeisesti elävinä yksilöinä.
Elämäntapamme altistaa mei- dät jatkuvalle tautiuhalle. Tulevai- suudessa ympäristön muutos al- tistaa yhä useammin eläimistä ihmiseen tarttuville loisille eli zoo- nooseille, kuten ebolalle, toisaalta taudit kehittyvät yhä vastustusky- kyisemmiksi lääkkeille. Tulevai- suuden näkymät eivät ole aina valoisia, mutta mitä paremmin tun- nemme tartuntatautien ja loisten evoluutiomekanismit, sitä parem- min voimme pysyä varustelukilpai- lussa jatkuvasti taudinaiheuttajien edellä suojautuessamme tartun- noilta.
Tartuntataudeista ei kuiten- kaan päästä koskaan kokonaan eroon, siksi epidemiat ja loiset vaivaavat meitä myös tulevaisuu- dessa. Tähän mennessä on saa- tu kitkettyä pois tauteja, joiden aiheut taja elää vain ihmisessä. Iso- rokko ja polio eivät tule toimeen muissa isäntälajeissa. Myös joissa- kin Afrikan maissa vielä tavattava, saastuneen veden kautta tarttu- va loistauti drakunkuliaasi voi olla pian harvojen kokonaan hävitetty- jen tautien joukossa, sillä sen ai- heuttaja guineamato eli medinan- mato tarvitsee välttämättä ihmisen pääisännäkseen.
Erinomaista tieteen popularisointia
Loputtomat loiset -kirja on tarkoi- tettu luettavaksi, sen teksti kantaa niin hyvin, ettei aukeamilla tarvita kuvituskaan. Kirjaa voi lukea kai- kessa rauhassa ilman loiskuvien aiheuttamia inhoreaktioita, sillä si-
60 TIETEESSÄ TAPAHTUU 3 2018 KIRJALLISUUS
säloisia on vain etukannen kuvi- tuksena. Kannen suunnittelijasta ei tosin löydy mitään tietoa kirjan ko- lofonista eikä edes takakannesta.
Kirjan kolmelle viimeiselle si- vulle on koottu suppea hakemisto, joka auttaa lukijaa sellaisenaankin tietojen löytämisessä. Hakemistol- le olisi ollut enemmänkin tilaa käy- tettävissä, joten siitä olisi voinut laatia paremman. Hyvä hakemisto on aina tärkeä, sillä sen avulla tie- tokirjaa voi käyttää myös hakute- oksena ja lukija voi helposti palata jo lukemaansa asiaan.
On harmillista, kun erinomai- seen tekstiin jää pieniä kirjoitus- virheitä, jotka jo kustannustoi- mittajan olisi pitänyt huomata ensimmäisellä lukukerrallaan. Esi- merkiksi Madagaskarilla kirjoite- taan oikeaan muotoon Madagas- karissa, Lähi-Itä muotoon Lähi-itä.
Kirjan uuteen painokseen voisi oikaista myös aivan oikean asiavir- heen, joka sattui silmiini – tekstis- sä mainitaan mahalaukun korkean pH:n tappavan suurimman osan ruoan mukana tulevista pieneli- öistä. Ilmeisesti tekstiä työstettä- essä asia on jotenkin vain sattu- nut kääntymään päinvastaiseksi, sillä terveellä ihmisellä mahanes- teen pH vaihtelee välillä 1,5–3,5 ja on siten matala eli hyvin hapan.
Tietokirjan viimeistely on aina vain loputonta asioiden tarkistamista, eikä kirjantekijän tarkkaavaisuus saisi herpaantua hetkeksikään.
Kirjoittajana Aivelo on lahja- kas kertoja ja aivan erinomainen tieteellisen tiedon popularisoi- ja. Loputtomat loiset avartaa lu- kijan käsitystä ihmisestä oikeana eläinlajina, jolla on yhteinen kehi- tyshistoria monien muiden lajien kanssa. Oman käsitykseni mukaan tämä kirja voisi hyvinkin olla eh- dokkaana kilpailemassa ensi syk- syn Tieto-Finlandia-palkinnosta.
MATTIAS TOLVANEN Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
Berliini ja Helsinki
Marjatta Hietala:Finnisch-deutsche Wissenschaftskontakte
Zusammenarbeit in Ausbildung, Forschung und Praxis im 19.
und 20. Jahrhundert. Berliner Wissenschafts-Verlag GmbH 2017.
Kysymykset eurooppalaisesta identiteetistä ja eurooppalaisen kulttuurin kehityksestä ovat nous- seet vahvasti esille Brexit-hank- keen realisoiduttua Euroopan unionia ravisuttaviksi toimenpide- suunnitelmiksi. Samaan aikaan eri puolilla mannerta kansallismieli- set liikkeet ovat nousseet uutisot- sikoihin.
Päivälehtien palstoilla kärjis- tynyt keskustelu on johtanut tie- deyhteisöjen yllättävänkin no- peaan reagointiin ja jo useisiin eurooppalaista kulttuuria koske- viin julkaisuihin. Esimerkiksi Royal Society on tuottanut viime aikoina eurooppalaista yhteistyötä brittiläi- sestä näkökulmasta taustoittavaa materiaalia. Vastaavaa keskuste- lua käydään myös Itämeren alu- eella. Hietalan teos liittyykin vah- vasti tähän kokonaisuuteen.
Itämeren ympärysvaltiot muo- dostavat oman, usein kulttuurilli- sesti ällistyttävän yhtenäisen ko- konaisuutensa Euroopassa. Suomi on tämän alueen ja samalla koko Euroopan yhteisön koillisin kolk- ka, jonka yhteydet läntisiin kes- kusalueisiin tapahtuvat meren yli.
Suomi on tunnetusti saaren ase- massa muihin Euroopan maihin nähden.
Itämeren historiallinen dyna- miikka on rakentunut pitkän ajan
kuluessa meren yli tapahtuvien yhteyksien varaan. Suomen link- ki Keski-Eurooppaan on ollut Sak- sa, joka jo keskiajalta lähtien on toiminut kauppasuhteiden ja tie- teellisten yhteyksien kumppanina poliittisten tuulien kuitenkin vaih- dellessa kunkin aikakauden mu- kaan. Suomi on hakenut uskon- nolliset ja tieteelliset yhteytensä Euroopan keskusalueille Pohjoi- sen Saksan kautta.
Marjatta Hietalan teos valottaa Itämeren yli tapahtunutta tieteel- listä kulttuurivaihtoa pitkän ajan näkökulmasta, erityisesti viimeis- ten kahden sadan vuoden ajal- la. Suomen ja Saksan väliset suh- teet eivät ole olleet yksinkertaiset, ajan kuluessa tapahtuneet kan- sainvälisen politiikan heilahtelut ovat muovanneet näitä monin eri tavoin.
1800-luvun alkupuolella Suo- mi oli osa Venäjän keisarikuntaa ja Preussi Venäjän läheinen liittolai- nen. Keisarikunnan etsiessä me- netelmiä tieteen ja teknologian modernisoimiseen Suomesta tuli Napoleonin vastaisten sotien pai- neessa tunnetulla tavalla sillanpää uudenaikaisen osaamisen siirrol- le lännestä itään. Näissä olosuh- teissa on luonnollista, että Berliini muodostui Helsingin esikuvaksi ja malliksi yhteiskuntaa modernisoi- taessa ja yliopistolaitosta uudistet- taessa. Huomionarvoista asiassa on se, että Suomi rakensi yhtey- tensä suoraan Saksan keskuksiin, ei Pietarin tai Tukholman kautta.
Berliinin vaikutus Suomen ja Helsingin 19. vuosisadalla tapah- tuneelle kasvojenkohotukselle on käänteentekevä. Berliinistä eivät tulleet vain arkkitehtuuri ja tavat järjestää uuden ajan yhteiskunnan hallintoa. Uudenaikaiset tieteen sovellukset, esimerkiksi tähtitie- teen, metsätieteen, lääketieteen ja eläinlääketieteen aloilla tulivat Suomeen nimenomaan Saksasta vain muutamia esimerkkejä mai- nitakseni.
Hietalan teoksesta käy selväs- ti ilmi, miten monimutkaisesta ja ajallisesti pitkästä prosessista tie- teen ja osaamisen siirrossa on ol-
