Harjoituksia toisin ajattelemiseen
Alastair Pennycook: Language as a local practice. London: Routledge 2010. 176 s.
isbn 978-0-415-54751-2.
Ahkerasti julkaissut Alastair Pennycook esittelee uudessa teoksessaan teoreti- sointiaan kielestä paikantuneena käytän- teenä (language as a local practice). Mo- nen muun nykykirjoittajan tavoin hän pyrkii purkamaan ja uudelleen käsitteel- listämään 1900-luvun keskeisiä kielitie- teellisiä käsityksiä. Pennycookin teos on kiinnostava puheenvuoro kielitieteen ja erityisesti soveltavan kieitieteen paradig- masta ja asemasta tässä maailmassa.
Pennycookin kritiikki kohdistuu ajat- teluun, jossa kieli on nähty yhtenä, yhte- näisenä, kielijärjestelmänä tai Saus suren tapaan abstraktina systeeminä. Tämä niin maallikoille kuin kielitieteilijöille- kin tuttu käsitys perustuu paljolti kan- salliskielten ja -kulttuurien kontekstissa syntyneeseen ajatukseen kielistä selvära- jaisina, toisistaan erillisinä systeemeinä.
Teos heijastaa myös käynnissä olevaa siirtymää produktikeskeisistä, kielenai- nesta analysoivista lähestymistavoista kielellistä tapahtumista kuvaavaan etno- grafistyyppiseen tutkimusotteeseen.
Läheskään kaikki kirjan käsitteet eivät käänny aivan helposti suomeksi. Annan siksi usein sulkeissa myös Pennycookin käyttämän englanninkielisen ilmauksen.
Keskeiseen argumenttiin viittaavan sanan local olen kääntänyt useimmiten sanalla paikantunut, joka sopii kuvaamaan Pen- nycookin ajatusta kielen ja paikan kiin- teäs tä suhteesta. Toisinaan olen käyttänyt myös sanaa lokaalinen.
Soveltavan kielitieteen teoreettisuus Käsillä olevassa teoksessa Pennycook jatkaa ja kehittelee edelleen aiemmissa teok sissaan aloittamaansa ajattelua so- veltavan kielitieteen perusteista, kielikä- sityksistä ja monikielisyydestä (ks. esim.
Pennycook 2001). Tekijä liittää itsensä intellektuaaliseen traditioon, joka ulot- tuu Bourdieusta Vološinovin ja Vicon kautta aristoteeliseen ajatteluun. Tämä perinne asettuu vastakohdaksi toiselle, viime vuosisadan kielitieteessä yleisem- mälle linjalle, joka puolestaan kulkee Chomskyn ja Saussuren kautta Kantiin, Descartesiin, Port Royalin kielioppiin ja Platoniin. Pennycookin mukaan jälkim- mäinen traditio edustaa dekontekstuaa- lista tai Paul Kroskrityn mukaan ampu- toitua kielikäsitystä. Pennycook itse pyr- kii osoittamaan kielen paikantuneisuu- den – kiinnittyneisyyden oman aikansa ja paikkansa käytänteisiin. Näistä reu- naehdoista ei pääse myöskään kielentut- kimus. Myös tieteen kielikäsityksiin ja -teorioihin vaikuttaa ajan ja paikan kon- teksti. Pennycookin kritisoimien käsitys- ten taustalla ovat vaikuttaneet esimer- kiksi kirjoitetun kielen yhteiskunnalli- nen prestiisi – jota Per Linell (2005) on esitellyt kirjoitetun kielen vinoumaa kä- sittelevässä teoksessaan – ja kansallisval- tioiden kielipolitiikka.
Pennycook hahmottelee uudella tapaa kielen ja paikan suhteita. Kun hän puhuu kielestä paikantuneeena käytänteenä, hän ei siis tarkoita pohjimmiltaan vain klas- sisen sosiolingvistiikan perusolettamusta siitä, että kieltä käytetään eri tavoin eri
konteksteissa, eri tilanteissa tai eri pai- koissa. Sen sijaan hänen perusteesinsä on, että kieli emergoituu sosiaalisten ja kulttuuristen käytänteiden tuotoksena.
Näin ollen kielelliset käytänteet ovat läh- tökohtaisesti paikallisia, tiettyihin kult- tuurisiin olosuhteisiin sitoutuneita. Hän kuvaileekin otettaan kielellisten tapahtu- mien maantieteeksi.
Pennycook sitoutuu myös soveltavaan kielitieteeseen. Soveltava kielitiede ei ole hänen(kään) mukaansa teoreettisen kie- litieteen toimeenpaneva jatke, vaan oma itsenäinen tieteenalansa, jonka tulee ke- hittää teorianmuodostusta omista läh- tökohdistaan käsin. Soveltavassa kieli- tieteessä teoria ja käytäntö eivät ole toi- silleen vastakohtaisia, vaan molemmin- puolisessa suhteessa toisiinsa sisältyviä.
Kyseessä ei siis ole teorian soveltaminen käytäntöön. Teoriaa ja tutkimuksen tu- loksia ei ainoas taan viedä kentän toimi- joille, vaan kentältä ja käytännöstä myös tuodaan: ei ainoastaan esimerkkejä ja tutkimusongelmia, vaan myös teoreti- soinnin aineksia. Tarkastelemalla käy- tänteitä ja toimijoille keskeisiä teemoja soveltava kielitiede luo uusia tutkimus- kysymyksiä, mutta myös uudelleenteo- retisointia. Tutkimusotteeseen sisältyy Pennycookin mielestä väistämättä myös yhteiskunnallinen ja poliittinen aspekti.
Tiivistäen voisi sanoa, että tämäntyyppi- sellä tutkimuksella ”on väliä” myös tie- deyhteisön ulkopuolella – se voi olla tär- keää niin yksittäisten toimijoiden kuin tietyn yhteisönkin näkökulmasta.
Soveltavan kielitieteen tulee siis aset- taa myös käsitteet kyseenalaisiksi. Teok- sessa lähdetään siitä, että kieli, teoria ja käytäntö ovat kaikki käytänteitä. Pen- nycook suhtautuu varsin kriittisesti nii- hin soveltavan kielitieteen näkemyksiin, jotka ovat jättäneet teoretisoinnin ja kä-
sitteiden kriittisen tarkastelun syrjään.
Näin hän toteaa tapahtuneen esimerkiksi toisen ja vieraan kielen oppimisen sekä monikielisyyden tutkimuksessa, joissa on kierrätetty vanhoja kielikäsityksiä kielen oppimisesta kielisysteemin sisäistämi- senä tai monikielisyydestä ”monistettuna yksikielisyytenä”.
Kieli paikassa emergoituvana toimintana
Pennycookin näkökulmasta kieli ei ole järjestelmä (system) vaan tekemistä (doing) tai sosiaalista toimintaa (activity) – ja ni- menomaisesti sellaista toimintaa, joka pe- rustuu ihmisten tulkintaan tilasta (space).
Kielen toimintaluonnetta painottava näke- mys asettuu myös vastakohdaksi rakenne- lähtöiselle ajattelulle. Näkökulma kieleen poikkeaa varsin paljon perinteisestä, saus- surelaisesta, näkemyksestä. Pennycook ei näe kieltä apriorisena järjestelmänä; tässä hän seuraa Valentin Vološinovin näke- mystä siitä, että kieli ei ole annettu, ei jär- jestelmä, jota ”käytetään” kontekstissa.
Pennycook kuvailee kieltä kerrostumaksi, joka syntyy käynnissä olevan diskurssin toisteisuudesta. Samalla tapaa kuin polut ovat kävelyjen kerrostumaa, kieli on käy- tänteiden kerrostumaa. Näin ollen kieli- oppi ei siis ole joukko apriorisia sääntöjä, joita noudatetaan tai rikotaan: kielen sys- temaattisuus perustuu toistuvaan sosiaali- seen toimintaan.
Kielellisiä käytänteitä määrittää siis toistuvuus. Koska kielelliset käytänteet ta- pahtuvat paikassa, niiden toistamisessa on puolestaan kyse relokalisoimisesta. Penny- cook korostaa, että juuri siksi toisto ei ole mekaanista eikä se synnytä identtisyyttä.
Koska aika-paikkaisuus on erilainen, se, mitä toistetaan, ei olekaan täsmälleen sa- maa, vaan aina vähän uutta tai hiukan eri-
laista. Toistuva käytänne on ”sama mutta silti erilainen”. Tätä tematiikkaa käsitelles- sään Pennycook viittaa muun muassa Gil- les Deleuzen filosofiaan ja Nigel Thriftiin, jonka ajatusta ”hedelmällisestä mimesik- sesta” hän lainaa. Kyseessä on kopiointi, joka ”kantaa hedelmää”, eli tuottaa uutta.
Näkökulma on tuore ja kiinnostava; se on mielestäni yksi kirjan antoisista huo- mioista, jonka merkitystä esimerkiksi kie- len oppimisen tutkimukselle lukija itse jää pohtimaan. Tätä aspektia Pennycook itse ei kuitenkaan käsittele.
Esimerkkinsä Pennycook tuo paljolti hiphop-kulttuurista, graffiteista ja tai- teesta. Yhtenä esimerkkinä hän analysoi teoksensa kansikuvaa, brittiläis-nigeria- laisen taiteilijan Yinka Shonibare MBE:n teosta Reverend on Ice. Perinteinen eng- lantilainen 1700-luvun maalaus luistele- vasta kirkkoherrasta on relokalisoitu tai- deteokseksi, jossa päätön mallinukke on puettu kirkasvärisiin afrikkalaisvaikut- teisiin batiikkivaatteisiin ja sijoitettu luis- telemaan tekojäälle. Erilaisten element- tien relokalisoiminen ja yhteentuominen ei näin ollen vain toista, vaan luo uutta.
Kuitenkin moni lukija olisi varmasti tu- tustunut mielellään myös selkeämmin juuri kielellisistä käytänteistä poimittui- hin esimerkkeihin.
Pennycook päätyy toteamaan, että kielen analyysissa luovuutta ei tule pitää poikkeamana, harvinaisuutena tai erityi- senä lahjakkuutena, mutta ei myöskään chomskylaisessa mielessä kykynä gene- roida aina uusia rakenteita. Sen sijaan se on kielellisten käytänteiden ydinomi- naisuus, kielenkäytön normi sekä ana- lyysin lähtökohta. Prosessia, jossa kielel- liset käytänteet yhä uudelleen paikantu- vat ja samalla uusiutuvat, luonnehtii siis luovuus. Tämä merkitsee sitä, että sään- nönmukaisuutta ei tule kuvata esimer-
kiksi kieliopillisista säännöistä johdet- tuna, vaan toistuvien käytänteiden myötä emergoituvana ja kiteytyvänä. Tässä Pen- nycook viittaa myös muun muassa Paul Hopperin emergenttiin kielioppiin.
Kielelliset käytänteet: mitä ne ovat ja miten niitä tutkitaan?
Pennycook esittää, että tutkimuksen pai- nopiste on monella tieteenalalla siirty- mässä, tai jo siirtynyt, abstraktien enti- teettien ja oletettujen universaalien tar- kastelusta tutkimaan sitä, mikä on konk- reettista, partikulaaria, lokaalista tai juur- tunutta (grounded) toimintaa. Näin on jo tapahtunut esimerkiksi vuorovaikutus- tutkimuksen, keskusteluntutkimuksen ja literacy-tutkimuksen piirissä. Penny- cookin tapauksessa näkökulman muu- tos merkitsee siirtymää oletettujen kielel- listen rakenteiden, ilmiöiden tai taitojen analyysista konkreettisesti havainnoita- vien käytänteiden havainnointiin ja tar- kasteluun.
Käytänne (practice, practices) on taa- jaan käytetty sana. Pennycook pohtii ja analysoi pitkälti omaa sananvalintaansa.
Onko se uusi diskurssi – kaiken kattavaksi ja selittäväksi muotitermiksi päätyvä?
Pennycook itse vastustaa tulkintaa, jonka mukaan käytänteistä puhuminen mer- kitsisi uutta ”teoriaa kaikesta”. Omat läh- tökohtansa hän näkee esimerkiksi Pierre Bourdieun ja yhteiskuntatieteilijä-filosofi Ted Schatzkin ajattelussa. Erityisesti hän pohjaa yhteiskuntatieteiden parissa ta- pahtuneeseen käytännelähtöiseen kään- teeseen (practice turn), joka määrittelee käytänteen struktuurin, järjestelmän tai abstraktin diskurssin vastakohdaksi.
Mitä käytänteet sitten Pennycookin mukaan ovat? Ensiksikin hän toteaa, että käytänne ei ole teorian vastakohta, kuten
erityisesti englanninkielinen termi voisi antaa ymmärtää (vertaa theory – practice ja teoria – käytäntö). Kyse ei myöskään ole mistä tahansa käyttäytymisestä tai toi- minnasta. Käsitettä ei myöskään tule ym- märtää synonyymiseksi kielen käytön (use) kanssa – silloin jos käsitettä käytet- täessä erotetaan kielijärjestelmä sen käy- töstä. Käytänteen Pennycook määrittelee välitteiseksi sosiaaliseksi toiminnaksi. Käy- tänne on hänen mukaansa ehdottomasti toimintaa, mutta ei pelkkää tekemistä. Se on siis ylemmän tason käsite, joka ei ole suoraan samastettavissa esimerkiksi ha- vainnoitavaan puhumiseen, lukemiseen tai kirjoittamiseen, vaan on pikemminkin tietty näitä organisoiva periaate. Käytän- teen määrittelyssä on mukana siis myös toistuvuus. Yhtenä käytännön esimerk- kinä kielellisestä käytänteestä Pennycook mainitsee postikorttien kirjoittamisen:
kirjoittaminen on toimintaa, jonka tulok- sena on tekstejä, mutta korttien kirjoitta- minen, jossa toistuvat tietyt – esimerkiksi turistien lähettämille postikorteille tyypil- liset – ratkaisut, on kielellinen käytänne.
Käytänteellä on useita sukulaiskäsit- teitä, ja liitoskohtia löytyy esimerkiksi genre- ja diskurssintutkimukseen. Pen- nycook itse erottaa kuitenkin käytänteen sekä diskurssin että genren käsitteistä, joiden määrittely perustuu myös tietyllä tapaa toistuvuuden ja piirteiden yhtäläi- syyden tematiikkaan. Pennycook katsoo, että käytänne käsitteenä on selkeästi toi- minnallinen. Näin ollen se auttaa loiton- tumaan erityisesti sellaisista staattisesti suuntautuneista genre- ja diskurssikäsi- tyksistä, jotka tarkastelevat esimerkiksi genreä ajassa pysäytettynä ilmiönä tai tekstejä ja diskursseja produkteina. Pen- nycook pitää käytännettä aina ensisijai- sena. Käytänteistä mahdollisesti toimin-
nan myötä emergoituva tekstin tai vuoro- vaikutuksen rakenne on toissijainen: pro- dukti tai artefakti.
Pennycook vetää rajaa myös keskus- teluntutkimuksen suuntaan. Tämän läh- tökohdat ovat hänen mielestään käytän- nelähtöisen ajattelun kanssa samankaltai- sia siinä, että painopisteenä on toiminta ja järjestyneisyyttä tarkastellaan toimin- nan myötä syntyvänä. Pennycook kuiten- kin kritisoi suuntausta tutkijalähtöisestä otteesta sekä osallistujien perspektiivin ja subjektiivisen näkökulman huomiotta jättämisestä. Kriittisesti Pennycook suh- tautuu myös sekä keskusteluntutkimuk- sessa että diskurssintutkimuksessa toisi- naan havaitsemaansa – kuten hän sanoo, obsessiiviseen – kiinnostukseen vuoro- vaikutuksellisten ja kielellisten piirteiden mikroanalyysia kohtaan, minkä seurauk- sena tutkimuksen ulkopuolelle suljetaan niin subjektiivinen kokemus kuin laa- jempi yhteiskunnallinen tai sosiologinen näkökulmakin. Käytänteiden analyysi merkitseekin Pennycookin mukaan myös sitä, että lokaalisuutta ei ymmärretä sen ahtaimmassa mielessä.
Käytänteet muodostavat Pennycoo- kin mukaan nippuja, joissa arkipäivän – tai instituutioiden – sosiaaliset ja kielelli- set käytänteet ovat toisiinsa kietoutuneita.
Käytänteet toimivat välittäjinä sosiaalisen rakenteen ja yksilöiden toiminnan välillä, mutta eivät kuitenkaan ole yksiselitteisesti redusoitavissa kumpaankaan. Tutkijoi- den tavoitteena ei Pennycookin mukaan voi olla vain käytänteiden loputon kuvaa- minen, vaan niiden perspektiivinen ym- märtäminen. Tätä tulkitsevaa ja laajem- man kontekstin huomioivaa näkemystä hän mielestäni toteuttaa hyvin myös itse kirjassaan. Moni kaivannee mukaan myös perinteisempää mikroanalyysia.
Paikka: tapahtumisen näyttämöstä toiminnan osaksi
Teoksen keskeiset väitteet liittyvät paik- kaan ja kielellisten käytänteiden paikan- tumiseen. Pennycookille paikka ei ole konteksti, jossa kielen käyttö tapahtuu, vaan konstituoiva osa kielellistä toimin- taa. Kun Pennycook puhuu paikantu- neista käytänteistä, lokaalisuus ei mer- kitse paikkaa ”näyttämönä”, ”matriisina, johon kieli sijoittuu”, tai ”taustakan- kaana, johon toiminta projisoituu”. Paik- kaa ei nähdä myöskään yksinomaan kie- lenkäytön tai -käyttäjien sijantipaikkana, lokaationa. Paikassa ei siis olla, vaan sii- hen osallistutaan, tai sitä tuotetaan, osin juuri kielellisten käytänteiden avulla. Esi- merkiksi kuvaa ja sanaa yhdistävillä graf- fititeoksilla voidaan luoda vastatekstejä viralliselle tekstimaailmalle – ja samalla määrittää omaa paikkaa ja paikallisuutta.
Lokaalisuus ei tässä yhteydessä myös- kään merkitse globaalin vastakohtaa. Se ei ole mikronäkökulma, eikä välttämättä viittaa sellaiseen, joka on ”marginaalista”,
”pientä” tai ”lähellä”. Vaikka Pennycook ei vähättele marginaalisuuden näkökulmaa ja pitää esimerkiksi kielellisten vähem- mistöjen tutkimusta arvokkaana, paikal- lisuuden näkökulma merkitsee hänelle ontologista sitoumusta siihen, että kaikki kielellinen tapahtuminen on paikantu- nutta ja kaikki kielelliset käytänteet ovat paikallisia.
Paikka liittyy siis olennaisesti sekä itse käytänteen käsitteeseen että käytänteiden toistuvuuteen: käytänteet sekä tapahtuvat että relokalisoituvat paikassa. Tässä teok- sessaan Pennycook ei juuri painota aikaa, ainoastaan mainitsee sen lyhyesti. Hä- nen ajattelunsa kuitenkin puhuu selvästi paitsi paikantuneisuuden myös laajem- min aika-paikkaisuuden puolesta. Aika
ja paikka ovat jakamaton kokonaisuus, ja käytänne aikapaikkaista toimintaa. Kun kielelliset käytänteet toistuvat ajassa, ne samalla relokalisoituvat paikassa.
Siirtyvätkö käytänteet:
Missä hiphop syntyi?
Pennycook kritisoi metaforia, joiden mu- kaan kielellisillä ja kulttuurisilla ilmiöillä on yksi ydin tai alkupiste. Hän ottaa esi- merkiksi ne mallit, joissa kielen leviä- mistä on kuvattu ikään kuin veteen heite- tyn kiven aiheuttamina, keskuksesta ete- nevinä, aaltoina. Itse asiassa vesi ei oikeas- taan sinällään liiku paikasta toiseen, vaan se energia, jonka putoava kivi ai heut taa.
Vesi liikkuu siis ”omassa paikassaan”, ja samoin kieli emergoituu siellä, missä sitä käytetään. Puhe kielellisten käytänteiden alkuperästä, leviämisestä tai siirtymisestä paikasta toiseen on siis Pennycookin mie- lestä osin harhaanjohtavaa: kielelliset käy- tänteet syntyvät käyttöpaikassaan.
Pennycookin esimerkkinä on eng- lannin kielen globaalinen käyttö. Hänen mukaansa maailman eri puolilla käytet- tävällä englannilla ei ole yhtä yhteistä al- kuperää – esimerkiksi Brittein saarilla – vaan useita. Kun intialainen sanomaleh- titeksti kertoo englanniksi temppeliele- fanteista, se ammentaa paitsi englannin kielen konventioista, myös paikallisesta tapakulttuurista, uskonnosta, sanastosta ja journalismin globaaleista käytänteistä.
Intiassa käytetty englannin kieli on siis paikalliseen upotettu käytänne, jolla on monta esi-isää tai -äitiä, ei vain yhtä. Sa- malla tapaa eri puolilla maailmaa esitetyn hip-hopin juuret ovat Pennycookin mu- kaan paitsi englantia puhuvassa ja poh- joisamerikkalaisessa populaarikulttuurin maailmassa, myös paikallisissa kulttuu- reissa: esimerkiksi niiden tanssin, ker-
ronnan ja musiikin keinoissa. Pennycook lainaa australialaista Wire MC:tä, joka to- teaa hiphopin olevan ja ”aina olleen” osa Australian alkuperäisväestön kulttuu- ria. Pennycookin mukaan jo termien va- linnalla tehdään merkittäviä eroja: kun puhutaan englannista lingua francana (ELF), tarkastellaan kieltä annettuna, kun taas lingua franca -englanti (LFE) ei hänen mielestään vastaavaa mielikuvaa anna.
Maailmanlaajuiset kielelliset ja kult- tuuriset virtaukset eivät siis ole välttä- mättä kuvattavissa yhden alkuperän olet- tamuksen avulla. Globalisaatioon viita- taan kuitenkin usein homogenisoivana voimana, joka tuo kulttuurisia ja kielelli- siä virtauksia lokaaliselle tasolle. Penny- cook pyrkii tuomaan esiin täydentävän näkökulman viittaamalla jälkikolonia- listiseen kirjallisuuteen sekä esimerkiksi Edward Saidin ja Walter Mignolon käyt- tämiin käsitteisiin maailmanlaajuisuus (worldliness) tai mondialisaatio (mondia- lization). Tässä keskustelussa on pyritty tuomaan esille se, että lokaalisuus ei ole vain vastaanottavana osapuolena: paikal- liset yhteiskunnalliset, poliittiset ja kult- tuuriset olosuhteet tuovat käytänteisiin omat juonteensa. Paikassa muokataan ja uudistetaan globaaleja käytänteitä, ker- rotaan uudelleen omia tarinoita, mutta siellä voidaan myös rakentaa vastarin- taa ja luoda muutosvoimana. Hakiessaan osuvaa luonnehdintaa paikallisen ja glo- baalisen suhteelle Pennycook viittaa aja- tukseen siitä, että kielellisiä käytänteitä luonnehtii toisaalta kiinnittyvyys (fixity), toisaalta virtaavuus (fluidity). Käytänteet kiinnittyvät ja kiteytyvät esimerkiksi pai- kan, perinteen ja juurien kautta, mutta samalla niitä laittavat liikkeeseen esimer- kiksi muuttoliikkeet, turismi sekä erilai- set kulttuuriset virtaukset. Suhdetta ei
pidä kuitenkaan nähdä vastakkainasette- luna: kiinnittyneisyys ja virtaavuus luon- nehtivat yhtä hyvin globaalia kuin lokaa- listakin tasoa.
Diversiteetti – mitä tulisi säilyttää?
Kielelliset käytänteet eri puolilla maa- ilmaa ovat luonnollisestikin erilaisia.
Viime aikoina on puhuttu varsin paljon kielellisestä monimuotoisuudesta, sen luonteesta ja sen säilyttämisestä. On ole- massa useitakin viitekehyksiä, jotka viit- taavat ’ekologiaan’ tai ’ekologiseen’ lä- hestymistapaan. Mikä sitten on Penny- cookin mukaan kielellisten käytänteiden suhde ympäristöön ja miten hän määrit- tää oman teoretisointinsa kielestä paik- kaisena käytänteenä suhteessa näihin nä- kemyksiin? Teoksen tässä luvussa argu- mentointi etenee paikoin mutkikkaasti eivätkä kaikki väitteet täysin vakuuta.
Selvää on, että Pennycook suhtautuu kriittisesti niihin ekologisesti suuntautu- neisiin näkemyksiin, jotka luottavat biolo- gisiin analogioihin. Hän suomii tulkintoja, joissa hänen mukaansa kieli on rinnas- tettu lajiin ja kielellinen diversiteetti biolo- giseen, ja joissa on oletettu, että kielen säi- lyttäminen olisi myös ympäristöä säilyt- tävä toimenpide. Itse en ole aivan vakuut- tunut siitä, että näitä hänen kritisoimiaan näkökulmia olisi näin jyrkässä muodossa edes esitetty. Paikoin saa vaikutelman siitä, että Pennycook kritisoi ennemminkin ekologisesti orientoituneiden tutkijoiden mahdollisesti hiukan suoraviivaisia sanan- valintoja tai lennokkaita metaforia.
Ymmärrän Pennycookin perusargu- mentin siten, että kielen näkeminen bio- logisena luonnonilmiönä ja useat siitä seuraavat väitteet – esimerkiksi analogia kielellisen ja biologisen diversiteetin vä- lillä – ovat vääriä. Itse hän korostaa – var-
masti aivan oikein – sosiaalisen toimin- nan roolia. Kieli ei ole verrattavissa lajiin siinä mielessä, että se ”sopeutuisi”, ”le- viäisi” tai ”kuolisi sukupuuttoon”. Koska kieli on ihmisten sosiaalista ja kulttuurista toimintaa, kielet eivät kuole itsekseen, vaan esimerkiksi kolonialismin, kansan- murhien, rasismin tai poliittisen, koulu- tuksellisen tai taloudellisen syrjinnän seu- rauksena. Pennycook myös katsoo, että ympäristö ei tuota kielellistä diversiteet- tiä (tai sen vastakohtaa) vaan ihmiset. Pa- raatiesimerkit kielellisestä diversiteetistä – esimerkiksi kielimuotojen moninaisuus Papua-Uudessa-Guineassa – eivät hänen mukaansa kerro niinkään maantieteelli- sestä vaikeakulkuisuudesta ja siitä seuraa- vasta eristyneisyydestä, vaan yhteisöjen erottautumisen tarpeesta ja halusta luoda oma kulttuurinen maailma.
Pennycook suhtautuu kriittisesti myös ajatukseen kielellisen diversiteetin itseis- arvosta. Ensiksikin: vaikka biologinen di- versiteetti saattaisikin olla itsessään ar- vokasta ja potentiaalisesti hyödyksi ih- miskunnalle, kulttuurinen diversiteetti ei sitä välttämättä ole. Inhimillisessä käyt- täytymisessä on myös sellaista vaihtelua, joka nähdään varsin yleisesti epäsuota- vana. Näitä ovat sodat, väkivalta, lasten hyväksikäyttö ja monet muut inhimilli- set, mutta yleisesti tuomitut käyttäytymi- sen muodot. Tästä seuraa, että myöskään kaikki kielelliset käytänteet – esimerkiksi sodanlietsonta, rasistinen puhe ja viha- puhe yleensäkään – eivät vain ole säilyt- tämisen arvoisia.
Argumentoinnin ytimessä tuntuu toi- saalta olevan myös Pennycookin kriti- soima kielikäsitys. Koska hän itse – mo- nien muiden tavoin – asettaa kyseenalai- seksi ’kielen’ toisista kielistä erillisenä, rajallisena yksikkönä, hän ei myöskään pidä tärkeänä puhua yksittäisten kielten
lukumäärästä tai säilyttämisestä. Koska kieli ei ole laskettavissa oleva yksikkö, niiden lukumäärän säilyttäminen ei ole tärkeintä. Tärkeää sen sijaan on säilyttää kielellisiä käytänteitä – ja ilmeisestikin juuri yllä olevan päätelmän mukaisesti – nimenomaan ”hyviä” käytänteitä.
Pennycook pelkää myös, että ne dis- kurssit, jotka asettavat vastakkain uhan- alaiset ja kansalliset kielet (ja/tai enem- mistö- ja vähemmistökielet) vain kier- rättävät ja toistavat ”väärää” kielikäsitystä erillisistä autonomisista kielistä. Kielelli- nen diversiteetti ja sen säilyttäminen ei siis aina, välttämättä ja lähtökohtaisesti ole yksiselitteisen hyvä ja arvokas asia.
Pennycook toteaa, että usein kieliä pyri- tään säilyttämään sinänsä hyvää tarkoit- tavin pyrkimyksin. Kun esimerkiksi us- konnollisia tekstejä käännetään, ja niiden kielellisiä käytänteitä tuodaan alkuperäis- kieltä käyttävän yhteisön piiriin, kieli itse teknisessä mielessä voi säilyä, mutta pai- kalliset kielelliset käytänteet korvautuvat toisilla.
Pennycook siis toisaalta kannattaa monimuotoisuutta puolustavia näkö- kantoja, mutta korostaa, että monimuo- toisuuden ei tule merkitä yksittäisiä kie- liä luetteloivaa ja säilyttävää näkemystä.
Kielten diversiteetin rinnalla – tai sijasta – tulisi pikemminkin puhua, Hallidayn termein ilmaistuna, semioottisesta diver- siteetista. Tämä on yksi – ja periaatteessa kannatettava – käsitys asiasta. Pohtia voi kuitenkin esimerkiksi sitä, olisiko kie- listä, niiden asemasta ja säilyttämisen tar- peellisuudesta puhuminen kuitenkin ny- kyisessä yhteiskunnallisessa kontekstissa poliittinen välttämättömyys. ’Kieli’ on il- maus, joka on perinteisesti legitimoinut tietyn yhteisön kielelliset oikeudet ja an- tanut sen kielellisille käytänteille aseman niin lainsäädännössä, yhteiskunnassa
kuin koulutuksessakin. Olisiko liian ris- kialtista luopua käsitteestä, jonka poliiti- kot, päättäjät ja kielipolitiikan suunnitte- lijat ymmärtävät?
Lopuksi
Teoksensa loppuluvussa Pennycook to- teaa, että niin subjekti kuin kielikin ovat keskeneräisiä, jatkuvasti ”tekeillä”. Käsillä oleva kirja on paljolti esimerkki juuri tästä: se ei ole, eikä yritä olla, teoria kie- lestä, vaan ajattelua kielestä. Tässä se on- nistuu mielestäni erinomaisesti. Niin ro- soinen ja toisinaan hankala kuin kirja on- kin, se tarjoaa varsin tiuhaan tuoreita ja vähän yllättäviäkin näkökulmia. Kriitti- set näkemykset eivät varmastikaan miel- lytä kaikkia lukijoita. Omasta mielestäni kirja kuitenkin kutsuu lukijaansa jaka- maan ja jatkamaan tuota ajattelua – ja ehkä myös kyseenalaistamaan sitä. Mo- net kohdat herättävät halun pohtia niitä- kin kielentutkimuksen alueita, joita Pen- nycook itse ei käsittele. Tähän mennessä kieltä on tarkasteltu paljolti tyhjiössä – ajasta ja paikasta eristettynä. Yllättävän usein tämä näkökulma on ollut sellais- tenkin käytännönläheisiltä tuntuvien so- veltavan kielitieteen alueiden kuin kie- len oppimisen tutkimuksen ja kielitaidon arvioinnin tutkimuksen lähtöpisteenä.
Näin ei tarvitse olla.
Pennycook uskoo, että kieltä ei tar- vitse eikä tule tarkastella mielestä, maa- ilmasta, kulttuurista tai moraalista erilli- senä ilmiönä. Kielellisissä käytänteissä ei ole kyse kielenkäytön mekaanisesta ra-
kentumisesta, vaan niistä dynaamisista vuorovaikutusilmiöistä, joiden avulla ih- miset keskenään neuvottelevat merkityk- sistä, puhuvat valheita tai totuuksia, ra- kentavat luottamusta, kertovat itsestään, rakastavat ja vihaavat, luovat tarinoita tai tekevät politiikkaa. Uskon, että Pen- nycookin kirja omalta osaltaan enteilee myös uudenlaisten, maailmaan sitoutu- neiden ja arvosidonnaisten tutkimusky- symysten esiinmarssia kielitieteeseen.
Pennycookin teksti on terävää, osu- vaa ja totunnaisia käsityksiä ravistelevaa.
Osin se on myös hiukan toisteista, moni- mutkaista ja vaikealukuista. Teos ei ole oppikirja, eikä se sellaiseksi sovi. Omien sanojensa mukaan kirjoittajan tavoit- teena ei ole rakentaa saussurelaisen ku- vauksen tilalle toista systeemiä, vaan har- joitella ”toisin ajattelemisen taitoa”. Tässä teos onnistuu ja antaa myös lukijalle pal- jon. Esiteltävänä oli siis ajatuksia herät- tävä kirja, joka on sopivaa matkaluke- mista kielellisten käytänteiden maantie- teen parissa löytöretkeileville kielentutki- joille ja sellaisiksi haluaville.
Hannele Dufva etunimi.t.m.sukunimi@jyu.fi
Lähteet
Linell, Per 2005: The written language bias in linguistics. Its nature, origins and transformations. Routledge: London.
Pennycook, A. 2001: Critical applied lin- guistics. A critical introduction. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum.
