311 pi, monipuolisempi, runsain esimerkein ha- vainnollistettu, vastaansanomattomasti ja huolellisesti perusteltu, laajasta näkökulmas- ta kirjoitettu. Nettlen ja Romainen kirjan heikkoutena ovat kuitenkin epäselvät lähde- viitteet ja puutteelliset lähdetiedot, mikä heikentää kirjan tieteellistä luotettavuutta.
Ilmeisesti kirja on tarkoitettu enemmänkin kaiken kansan luettavaksi ja keskustelun herättäjäksi kuin tieteelliseksi lähteeksi.
Lukijalle jää pohdittavaksi, missä määrin Nettlen ja Romainen kirja on sosiolingvis- tiikan alaa soveltavaa tarinankerrontaa ja missä määrin luotettavaa asiatietoa.
Kumpikin kirja nostaa mieleen huolen maailman kielten tilasta. On surullista, että sadan vuoden kuluttua maailmassa on kie- liä enää murto-osa nykyisestä määrästä ja että ihmiskunnan kulttuuriperintö pääsee näin rapistumaan. Toisaalta juuri nyt meil- lä on vielä jäljellä noin kuusituhatta kieltä.
Kielitieteen tehtävänä on tutkia sitä, mitä tuo aarre käytännössä sisältää. Kielitieteen tulisi myös pyrkiä entistä enemmän jaka- maan oivaltamisen iloa osoittamalla jokai- selle kiinnostuneelle, miksi on hienoa, että maailmassa puhutaan tuhansia erilaisia kie- liä.
ANNA IDSTRÖM
Sähköposti: anna_i@welho.com LÄHTEET
LAPPÉ, FRANCES MOORE – COLLINS, JOSEPH – ROSSET, PETER – ESPARZA, LUIS 1998:
12 myyttiä maailman nälästä. Helsin- ki: Like, Rauhanpuolustajat.
SAINATH, PALAGUMMI 2001: Kaikkihan ra- kastavat kunnon kuivuutta. Tarinoita todellisesta Intiasta. Helsinki: Like, Rauhanpuolustajat.
oin pitää niinku aarteena sitä että minä olen saamelainen, …niin paljon antaa mulle siellä etelässä.» Näin kiteyttää oman minuutensa Anna-Riitta Lindgrenin haastattelema city-saamelainen. Lindgrenin pääkaupunkisaamelaisia ja heidän äidinkie- len käyttöään koskeva tutkimus tehtiin osa- na Suomen Akatemian projektia, jossa saa- men kielen asemaa kartoitettiin laajemmin kuin pelkästään saamelaisten kotiseutu- alueella.
Saamelaiset ovat Euroopan pohjoisin alkuperäiskansa. Alkuperäiskansana pide- tään kansaa, jonka esivanhemmat asuttivat aluettaan sen valloituksen tai myöhemmän uudisasutuksen aikana tai ennen nykyisten valtakunnanrajojen syntyä. Alkuperäis- kansalla on omintakeisia historiasta periy- tyviä instituutioita esimerkiksi kulttuurin ja yhteiskuntaelämän alueella. Suomessa ja Pohjoismaissa saamelaisuus määritel- lään kielen perusteella. Siten saamelaisek-
V
Anna-Riitta Lindgren Helsingin saamelaiset ja oma kieli. Suomalaisen Kirjallisuuden Seu- ran toimituksia 801. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2000. 276 s. ISBN 951-746- 205-0.
TUTKIMUS LÖYSI KAUPUNKISAAMELAISET
virittäjä 2/2004
si katsotaan henkilö, joka itse pitää itseään saamelaisena ja joka itse tai jonka vanhem- mista tai isovanhemmista vähintään toinen on äidinkielenään oppinut saamen. Kie- leen perustuvan laskutavan mukaan Nor- jassa asuu yli 40 000 saamelaista, Ruotsis- sa yli 20 000, Suomessa 6 500 ja Venäjäl- lä 2 000.
Sodankylän kunnan Vuotsossa on Suo- men saamelaisalueen eteläraja, jonka ulko- puolella arvioidaan asuvan pari tuhatta saa- melaista. Helsingin seudulla saamelaisia lasketaan olevan viisisataa, ja Lindgrenin kielisosiologinen tutkimus käsittelee hei- dän kielenkäyttöään ja identiteettistrate- giaansa monikielisessä elämänympäristös- sä. Lindgren on haastatellut 26:ta pääkau- pungin saamelaista, jotka ovat iältään 23–
65-vuotiaita. Valtaosa heistä on muuttajia, mutta joukossa on myös muutama toisen polven helsinkiläinen.
KIELI LUJITTAA IDENTITEETTIÄ Saamen kielen aseman vahvistamiseksi tuli vuonna 1992 voimaan saamen kieli- laki. Sen mukaan saamelaisten kotiseutu- alueella saamen kieltä on oikeus käyttää viranomaisissa asioitaessa, mikä tarkoittaa käytännössä vain tulkkaus- ja käännös- palveluja. Mainittakoon myös, että saame- laisten perusoikeuksista säädettiin ensim- mäisen kerran vasta vuonna 1995 voimaan tulleella hallitusmuodon muutoksella:
»Saamelaisilla alkuperäiskansana sekä ro- maneilla ja muilla ryhmillä on oikeus yl- läpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuu- riaan. Saamelaisten oikeudesta käyttää saamen kieltä viranomaisissa säädetään lailla.» Käytännössä lakien ja asetusten suomien toimenpiteiden todeksi saattami- nen on ollut minimaalista ja hampaatonta.
Luulisi nykyaikaisen tekniikan mahdollis- tavan saamenkielisen radion kuulumisen ja televisiouutisten näkymisen Norjan ja
Ruotsin tapaan maanlaajuisesti. Siihen luulisi riittävän sen, että löytyisi todellis- ta tahtoa parantaa saamenkielisten palve- luiden saatavuutta.
Oman kielen käytön tärkeyttä korostaa myös Lindgren, jonka mukaan urbaani- saamelaisten identiteettistrategia on selväs- ti yhteydessä saamen kielen käyttöön arki- päiväisissä asioissa, esimerkiksi omakielis- ten uutisten seuraamisessa. Lindgren to- teaa, että saamelaisten kielellisten ihmisoi- keuksien puuttuminen näkyy siinä, että vain aktivistit lukevat ja kirjoittavat saamen kie- lellä. Kansalaistensa korkeasta luku- ja kir- joitustaidosta ylpeilevälle maalle tuo ky- seenalaista kunniaa se, että suurin osa sen alkuperäisväestön aikuisista ei osaa lukea eikä kirjoittaa äidinkieltään. Saman asian nostaa esille myös Lindgren todetessaan, että oman äidinkielen luku- ja kirjoitustai- to on vain kaikkien aktiivisimpien kau- punkisaamelaisten ylellisyyttä.
Lindgren luokittelee pääkaupunki- seudun saamelaiset aktivisteihin, osallistu- viin, positiivisesti suhtautuviin ja sulautu- viin sen mukaan, miten tärkeäksi tai vähä- pätöiseksi he kokevat oman saamelaisuu- tensa ylläpitämisen ja kulttuurinsa kehittä- misen henkilökohtaisella ja yhteisöllisellä tasolla. Lindgren painottaa kuitenkin, että aineiston suppeuden vuoksi tulokset kerto- vat lähinnä yksilöllisen osallistumisen ja oman kulttuurin arvostamisen vaihtelusta pääkaupunkiseudun saamelaisten keskuu- dessa. Yksilötasolla omaa kulttuuria ja identiteettiä vahvistavat esimerkiksi päivit- täinen saamen kielen suullinen sekä kirjal- linen käyttö ja osallistuminen erilaisiin kulttuuritapahtumiin. Lindgren määrittelee vastaaviksi toiminnoiksi yhteisötasolla esi- merkiksi kulttuuri- ja yhteiskunnallisten ta- pahtumien järjestämisen sekä sen, missä määrin haastateltavat osallistuvat saa- melaistietouden lisäämiseen pääkaupunki- seudun saamelaisten ja muun väestön kes-
313 kuudessa. Jos tutkittava ei ollut ottanut osaa mihinkään saamelaistapahtumiin eikä myöskään arvostanut saamelaisuuttaan, Lindgren luokittelee hänet sulautujiin. Su- lautujista monet perustelivat osallistumat- tomuuttaan sillä, etteivät he osaa saamen kieltä. Lindgrenin tutkimuksen keskeisin ja tärkein tulos on se, että puutteellinen äidin- kielen taito voi vieraannuttaa yksilöä omas- ta minuudestaan ja siten edistää sosiaalista ja yhteiskunnallista syrjäytymistä. Lind- grenin mukaan pääkaupunkiseudun saame- laisten tulevaisuus riippuukin siitä, mitä tapahtuu saamen kielelle ja saamelaisille.
Onko Suomessa tulevaisuudessa enemmän osallistuvia vai sulautuvia saamelaisia?
Voittaako assimilaatio vai elvytys? Lind- gren korostaa oikeutetusti, että saamelaisia suuremman vastuun tästä kantaa valtaapitä- vä enemmistö.
ONKO
KAUPUNKISAAMELAINEN AITO?
Ihminen on kokonaisuus, jonka osia ei voi määritellä erillisinä, eikä tähän tunnu löy- tyvän sanojakaan. Usein urbaanisaamelai- nen myös kyseenalaistaa omaa saamelais- identiteettiään, koska hän poikkeaa vallal- la olevasta saamelaisuuden määritelmäs- tä. On tavallista, että vähemmistöt joutu- vat muita useammin tilanteisiin, joissa hei- dät pakotetaan perustelemaan oikeuttaan olemassaoloonsa ja omaan kulttuuriinsa.
Näin tapahtuu varsinkin silloin, kun he ei- vät ulkoisten tunnusmerkkiensä perusteel- la erotu valtaväestöstä. Kaupunkisaame- laiset eivät ole tarpeeksi erilaisia ja ek- soottisia. Lindgrenin mukaan urbaanisaa- melaisuus onkin ristiriidassa kaikkien nii- den kuvien kanssa, joita saamelaisuuteen yleensä on totuttu yhdistämään. Tosiasia kuitenkin on, että elämänmuodon muut- tuessakin kieli sekä kulttuurinen ja yhtei- söllinen arvomaailma pysyvät ja kulkevat
mukana läpi elämän. Arvot ja muu kult- tuurinen perintö näyttävät siirtyvän suku- polvelta toiselle asuinpaikasta riippumat- ta. Identiteetti syntyy jatkuvuudesta eli menneisyyden saattamisesta yhteen odo- tetun tulevaisuuden kanssa. Anthony Gid- densin (1995) mukaan juuri traditio tar- joaa ankkuripaikan identiteetin jatkuvuu- den kannalta keskeiselle perusluottamuk- selle.
Urbaanisaamelaisuutta on tutkittu var- sin vähän, vaikka saamelaisten määrä kau- pungeissa kasvaa. Esimerkiksi suurimmas- sa »saamelaiskylässä» Oslossa asuu peräti 5 000 saamelaista. Tutkimuksellaan Lind- gren laajentaa saamelaisen elämänmuodon perinteisistä luontaiselinkeinoista kaupunki- ympäristöön ja eri ammatteihin. Tarkaste- lemalla eri-ikäisiä saamelaisia kaupunki- yhteisön jäseninä hän antaa uuden ja ajan- kohtaisen näkökulman nykyajan saamelai- suuteen.
Matkailun ja turismin luoma eksotiik- ka on rakentanut tarkoitushakuisen käsityk- sen, jonka mukaan saamelaiset kulkevat vain porojen perässä tai esittäytyvät satu- olentoina kaupungin näyteikkunoissa ja postikorteissa. Lindgren murtaa myytin nostamalla saamelaisuudesta näkyviin sen puolen, joka muistuttaa valtaväestön elä- mänmuotoa. Näin hän tulee antaneeksi mo- dernille saamelaiselle kulttuurille kasvot ja rikkoneeksi perinteisen stereotyyppisen kuvan saamelaisista.
Vaikka suomalaisten tiedot saamelaisis- ta ovat vielä hatarat, suhtautuminen ja asen- teet ovat kehittyneet myönteisempään suuntaan. Tätä mieltä olivat myös Lind- grenin haastateltavat. Olisikin suotavaa, että pääkaupunki toimisi tässä suhteessa tiennäyttäjänä myös pohjoisimmalle Suo- melle.
RAILA PIRINEN
Sähköposti: raila.pirinen@helsinki.fi
LÄHTEET
GIDDENS, ANTHONY 1995: Elämää jälki- traditionaalisessa yhteiskunnassa.
ooman yliopiston yleisen kielitieteen lehtori Angela Marcantonio on jo pit- kään harrastanut uralistiikkaa, ja viime vuo- sina on saatu kuulla hänen uralilaista kieli- kuntaa koskevia kriittisiä puheenvuorojaan eri yhteyksissä, muun muassa Tarton fen- nougristikongressissa vuonna 2000. Nyt Marcantonio on koonnut teesinsä kirjaksi, jossa hän pyrkii tilastollisin menetelmin osoittamaan, että ajatus uralilaisesta kanta- kielestä on myytti ja että sen motivaatio on kyseenalainen. Hän hakee perusteluja eri- tyisesti uralilaisen »noodin» (sukupuun en- simmäisen yhtenäisen rungon) oletukselle eikä mielestään löydä niitä tarpeeksi. Hän syyttää uralisteja siitä, että tutkittaessa kieli- kunnan historiallista kehitystä suositaan kehäpäätelmiä, toisin sanoen tutkitaan kieli- kuntaa ennakkokäsitysten valossa (joista tärkeimpänä on ennakkokäsitys siitä, että tutkittavat kielet todella kuuluvat historial- lisesti yhteen), ja että esitetään kielihisto- riallisia päätelmiä, jotka eivät ole tilastol- lisesti merkitseviä.
Marcantonion tärkeimpiä teesejä ovat seuraavat:
1. Historiallis-vertaileva metodi ei ole riit- tävä kielisukulaisuuden todistamiseksi.
2. Kaikille tärkeimmille uralilaisia kieliä yhdistäville piirteille voidaan löytää
yhtymäkohtia myös altailaisista kielis- tä; uralilaiset ja altailaiset kielet yhdes- sä muodostavat kielijatkumon, jossa kieliä yhdistävät toisiaan leikkaavat isoglossit.
3. Unkari ei ole uralilainen vaan »sisä- aasialainen» kieli, jolla on enemmän yhteistä turkkilaiskielten ja mongolin kuin obinugrilaisten, muiden suomalais- ugrilaisten tai samojedikielten kanssa.
Tekijä esittää todisteita useilta kielen ta- soilta ja pyrkii vakuuttamaan lukijansa näil- lä keinoin siitä, että todisteet uralilaisen noo- din olettamiselle ovat liian heikot. Hänen näkökulmansa »uralilaisen paradigman»
syntyyn on mielenkiintoinen. Marcantonio väittää, että ilman sen erikoisempia todis- tusaineistoja hypoteesi uralilais-altailaisesta kielikunnasta hylättiin 1900-luvun alussa ja siirryttiin uralilaiseen paradigmaan. Perus- syy paradigman vaihdokseen on tietenkin se, että 1900-luvun alussa suomalais-ugri- laisten ja samojedilaisten kielten yhtäläi- syyksiä alettiin kartoittaa systemaattisesti.
Näitä tutkimuksia tekivät kilpaa Heikki Paa- sonen ja E. N. Setälä, ja niiden tuloksena syntyi laajoja artikkeleja (esim. Setälä 1912–1914) ja monografioita (esim. Paaso- nen 1917), jotka ilmeisesti ovat Marc- antoniolle tuntemattomia. Nämä tutkimuk- Angela Marcantonio The Uralic language family; facts, myths and statistics. Publications of the philological society 35. Oxford: Blackwell 2002. 335 s. ISBN 0631-23170-6.
MYYTTEJÄ URALISTIIKASTA
R
– Ulrich Beck, Anthony Giddens &
Scott Lash, Nykyajan jäljillä. Reflek- siivinen modernisaatio s. 83–152.
Tampere: Vastapaino.
315 set tehtiin nuorgrammatiikan hengessä, ja on selvää, että niissä on nykytutkimuksen valossa vielä paljon keskeneräistä ja hylät- tävää. Olennaista on kuitenkin se, että sa- manaikaisesti, kun suomalais-ugrilaisten ja samojedikielten yhteistä perussanastoa kar- toitettiin ja löydettiin näitä etymologioita tukevia äännelakeja, kävi selväksi, että ura- lilaisten ja altailaisten kielten sanastoyhtä- läisyydet eivät muodostaneet semanttisesti koherenttia ryhmää, eikä yhteisten sanojen perusteella ollut löydettävissä senkään ver- taa äännelakeja kuin suomalais-ugrilais- samojedilaisessa sanastossa. Siitä pitäen on pidetty selvänä — niin kuin Károly Rédein standarditeos Uralisches etymologisches Wörterbuch (UEW) ja muut modernit ety- mologiset sanakirjatkin toteavat — että ura- lilaisilla ja suomalais-ugrilaisilla sanoilla on yhtymäkohtia myös altailaisiin kieliin. Nii- den perusteella ei kuitenkaan voida tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä yhtäläi- syyksien alkuperästä (geneettinen yhteys vs.
kontaktit), koska a) materiaali on liian pie- ni ja b) sanoista ei löydy äänteellisten vas- taavuuksien systematiikkaa.
Sama koskee kielioppia: jokainen valta- paradigmaa edustava fennougristi tietää, että suomalais-ugrilaisten kielten kieliopil- lisilla elementeillä on yhtymäkohtia idän suuntaan, etenkin jukagiiriin, mutta yhtäläi- syydet ovat sittenkin liian sporadisia, jotta niiden avulla voitaisiin puhua varmasta kielisukulaisuudesta. Tällöin ei kiinnitetä huomiota vain yhtäläisyyksien määrään vaan myös niiden laatuun. Tämä on seikka, joka Marcantonion statistisesta lähestymis- tavasta puuttuu kokonaan. Altailaisen yh- teyden hylkääminen ei siis johdu siitä, että nämä kielet olisivat sattumalta unohtuneet ja jääneet tutkimuksen ulkopuolelle, vaan siitä, että materiaali on todettu historiallis- vertailevan metodin kannalta riittämättö- mäksi todistamaan kielisukulaisuutta — siis jo sata vuotta sitten.
HISTORIALLIS-VERTAILEVASTA METODISTA:
ÄÄNNEHISTORIA JA ETYMOLOGIA Äännehistoria ja etymologia ovat toisiaan tukevia tutkimusnäkökulmia, kuten hyvin tiedetään. Sanastovertailut tuottavat mate- riaalia, jonka perusteella tehdään äänne- historiallisia oletuksia. Niitä testataan jäl- leen uusilla sanastovertailuilla. Yksi Marc- antonion keskeisiä teesejä, joilla hän yrit- tää kampittaa uralilaista äännehistoriaa, on se, että uralistiikan valtaparadigmassa äänne- lakien määrä on suurempi kuin niitä edusta- vien etymologioiden määrä. Tämän väitteen perusteet jäävät täysin hämäriksi. Lieneekö Marcantonio laskenut tämän jollakin mate- maattisella metodilla Pekka Sammallahden äännehistoriallisesta esityksestä (1988), joka on hänen päälähteitään? Uralilaisten etymologioiden määrä on tietysti huomat- tavan vähäinen, kun mukaan otetaan vain Juha Janhusen (1981) parhaaksi katsomat 97 suomalais-permiläis-samojedilaista ety- mologiaa. Ja äännelakeja kertyy melkoises- ti, jos tarkastellaan kaikkia sekä vokaalis- ton että konsonantiston muutoksia. Mutta ymmärtääkseni tässäkin suhteessa jokainen laajalevikkinen ja äänteellisesti odotuksen- mukainen sana (etymologia) todistaa useammasta, ainakin kolmesta äännelaista (sananalkuisesta konsonantista, ensi tavun vokaalista, sanansisäisestä konsonantistos- ta). Tietysti jollakin äännelailla saattaa olla tukenaan vain yksi etymologia, mutta jos tämä etymologia samalla osoittaa myös parin muun äännelain toimivuutta, se on nähdäkseni kuitenkin tähän tarkoitukseen riittävä.
Marcantonio purnaa myös siitä, että äännehistoriassa operoidaan rekonstruk- tioilla, jopa niin, että äännelakeja muotoil- laan eri-ikäisiä rekonstruktioita eikä nyky- kieliä vertaamalla. Tämä moite kohdistunee lähinnä Janhusen artikkeliin (1981), jossa
uralilaiset etymologiat muodostuvat suo- malais-permiläisen kantakielen ja kanta- samojedin muotojen vertailusta. Tämä on kuitenkin osoitus tieteen kumulatiivisesta luonteesta: rekonstruktiot ovat tulosta jo sadan vuoden takaisista nykymuotojen ver- tailusta. Kyse ei siis ole siitä, etteikö nyky- kieliä olisi vertailtu; sehän on tehty jo kauan sitten hyvin tuloksin. Marcantonio kehuu itsekin Janhusen kantasamojedin sana- varaston kartoitustyötä (Janhunen 1977), jossa synkroninen samojedikielten sana- aineisto on koottu yhteen ja jossa on laadittu sen perusteella rekonstruktiot.
Jos vertaillaan puhtaasti nykykieliä, löydetäänkin tietysti yhtäläisyydet, jotka ovat paljon näkyvämpiä ja silmäänpistä- vämpiä siitä syystä, että kyseessä useimmi- ten on ainakin kantauralia nuorempi laina- kontaktiin perustuva yhtäläisyys, kuten Marcantonion mainostamalla unkarilais- turkkilaisella nimiparilla Gyarmat – Jurmati.
Tekijä haluaa kirjassaan osoittaa (mate- riaalia kuitenkaan esittämättä), että unkaril- la on enemmän sanastoyhtäläisyyksiä turk- kilaiskielten, erityisesti bashkiirin, kuin samojedikielten kanssa. Hän asettaa ky- seenalaiseksi sen turkkilaiskielten ja unka- rin suurelle yhteisten sanojen määrälle ylei- sesti hyväksytyn selityksen, että kyseessä on merkittävä lainasanakerrostuma ja kult- tuurivirta — nämä sanat ovat lähes järjes- tään selvästi kulttuurisanoja. Samalla logii- kalla suomikin on tulkittavissa indoeuroop- palaiseksi kieleksi, kun yhteistä sanastoa on ruotsin kanssa moninkertaisesti suomalais- ugrilaisiin sanarinnastuksiin verrattuna.
Etymologianhan erottaa synkronisesta tilas- tollisesta sanavertailusta juuri sen huo- mioon ottaminen, että kielessä on sekä pe- rintösanastoa että lainasanastoa ja että mis- sä tahansa kielessä on aina määrällisesti enemmän nuorempiin sanastokerrostumiin kuuluvia sanoja kuin vanhoja perintösano- ja. Mitä vanhempia sanastokerrostumia tar-
kastellaan, sitä pienempiä ne ovat määräl- lisesti (tilastollisesti näin pitääkin olla!) ja sitä vähäisempi on pinnallinen äänteellinen samankaltaisuus, koska tiedämme, että kaikki kielet muuttuvat jatkuvasti. Tämä on seikka, joka opetetaan Suomessa fenno- ugristiikan peruskurssilla, jotta vältyttäisiin sentyyppisiltä turhanaikaisilta vertailuilta kuin esimerkiksi suomen ja ketsuan sa- nastoyhtäläisyydet, joita kyllä juuri tällä ti- lastollis-vertailevalla menetelmällä löytyy paljonkin. Sitä, kuinka tämä menetelmä voisi olla historiallis-vertailevaa menetel- mää etevämpi, niin kuin tekijä haluaa kai- keti esittää, en ymmärrä.
SANASTON SISÄLLÖLLISET KRITEERIT:
LUKUSANAT JA SUKULAISUUSTERMIT Marcantonio kiinnittää toki lyhyesti huo- miota siihen, että myös sanaston sisällölli- sillä seikoilla, semantiikalla, on merkitys- tä kielisukulaisuuden oletuksessa. Tämän hän tekee tarkastelemalla sukulaisuus- terminologiaa ja lukusanoja, vaikka tarkas- telu on kyllä varsin pinnallista. Marc- antonio kiinnittää huomiota siihen, että sukulaisterminologiaan kuluvissa etymo- logioissa esiintyy epäsäännönmukaisuuk- sia. Moniin muihin sanoihin verrattuna ne ovat kuitenkin verraten odotuksenmukaisia:
esimerkiksi appi-sanan vokalismin ovat Janhunen ja Sammallahti selittäneet moit- teitta, mutta selitys, oletus taka-i:n muuttu- misesta a:ksi suomalais-permiläisissä kie- lissä, ei Marcantoniolle kelpaa. Sukulai- suustermit kyllä nähdäkseni nimenomaan todistavat merkittävänä ja eri tahoilla suh- teellisen hyvin säilyneenä kerrostumana uralilaisen kieliyhteyden puolesta.
Teoksessa muistutetaan siitä, että suku- laisuustermien ohella numeraalit ovat mer- kittävä kielisukulaisuutta puoltava sanaryh-
317 mä. Niille ei kuitenkaan teoksessa anneta sitä todistusvoimaa, jonka ne ansaitsisivat.
Onhan totta, että nimenomaan uralilaisen noodin puolesta numeraalien todistusvoima on vähäinen, koska suomalais-ugrilais- samojedilaisia numeraaleja on vain kaksi, joista vain toisella (’kaksi’) on täsmällinen ja eksakti semantiikka molemmilla tahoil- la. Tämä on kuitenkin selitettävissä (ks. Ku- lonen 2002).
Etymologioita arvioidessaan, niin suku- laisuustermejä, numeraaleja kuin muitakin, Marcantonio sivuuttaa kokonaan sen mer- kityksen, joka etymologioita arvioitaessa pitäisi antaa vastinesarjan kattavuudelle kielikunnan eri haaroissa. Jos unkari jakaa numeraalit yhdestä kuuteen täsmällisesti muiden suomalais-ugrilaisten kielten kans- sa ja sen lisäksi numeraalit seitsemän ja kahdeksan ja numeraalin yhdeksän raken- teen obinugrilaisten kielten kanssa, tuntuu oudolta se mahtipontinen uho, jolla tekijä taistelee unkarin suomalais-ugrilaisuutta ja ugrilaisuutta vastaan.
MORFOLOGIA:
VANHAT JA UUDET SIJAPÄÄTTEET Tekijä kuluttaa lukuisia sivuja eri kielten sijajärjestelmien kehityksen kuvaukseen.
Uralilaisista kielistä löytyy tässä suhteessa kaksi keskeistä tapaa, joilla sijajärjestelmät ovat kielten erilliskehityksen aikana (tai eri kantakielivaiheissa; tätä vain sivutaan) laa- jentuneet: suffiksien yhdistyminen, mikä on tyypillistä erityisesti suomalais-permiläisil- le ja samojedikielille, sekä postpositioiden agglutinoituminen, joka on ugrilaisille kie- lille tyypillinen piirre. Marcantonio kuvaa yksityiskohtaisesti unkarin myöhäsyntyisiä sijapäätteitä ja erityisesti niiden agglutinaa- tioprosessin myöhäisyyttä: sitä, että niiden syntyä voidaan seurata viimeisen tuhannen vuoden ajalta kirjallisista dokumenteista.
Unkarin erillisyyttä tai »sisäaasialaisuutta»
kuvaa hänen mielestään se, että kieli sisäl- tää myöhäisiä ja uniikkeja sijapäätteitä. Sen sijaan sille, että sijapäätteiden ainekset ovat järjestään yhteisiä suurelle osalle suoma- lais-ugrilaisia ja samojedikieliä, hän ei anna mitään arvoa. Ei liioin sille hantin postposi- tiolle, jota hän siteeraa useassa kohdin ja joka on unkarin -hoz-päätteen tarkka ety- mologinen vastine. Marcantonio piilottaa aktiivisesti sen seikan, että juuri sijapäättei- den synnyttäminen postpositioista on kaik- kia ugrilaiskieliä yhdistävä piirre ja että unkarilla, hantilla ja mansilla on jopa ainek- siltaan yhteisiä, siis etymologisesti yhteen- kuuluvia, sijapäätteitä.
Sijapäätteiden agglutinaatioprosessin myöhäisyyden Marcantonio katsoo osoi- tukseksi unkarin — ja samalla monen muun- kin suomalais-ugrilaisen kielen — nuoruu- desta. Ei voi kuin ihmetellä yleisen kieli- tieteen yliopistonlehtoria, joka vakavalla mielellä kirjoittaa siitä, että jokin kieli on
»uusi» ja jokin toinen kieli »vanha». Olen tottunut korjailemaan tällaisia historialli- sen kielitieteen väärinkäsityksiä maallikko- jen kirjoituksista ja muista esityksistä.
NUMERUKSET
Yhtenä osoituksena uralilaisen kieliyhtey- den hajanaisuudesta Marcantonio esittää monikon tunnusten suuren lukumäärän.
Tässäkin lasketaan mekaanisesti niiden suffiksien lukumäärä, joille on uralilaisis- sa kielissä esitetty monikon funktiota otta- matta huomioon sitä, että näille eri ainek- sille on olemassa selvästi erilliset tehtävä- kentät. Marcantonio väittää, että se, että monikon tunnuksia on rekonstruoitu usei- ta ja että sen lisäksi on kieliä, joissa on eril- lisiä, myöhäisiä monikon tunnuksia (permi- läiset kielet ja mari), on todiste koko kieli- kunnan oletusta vastaan. Kuitenkin moni- kon tunnuksilla -t, -n- ja -j- on kullakin sel- västi oma tehtävänsä, mikä näkyy näiden
tunnusten jatkajissa selvästi: -t on monikon nominatiivin tunnus, -j- monikon (kieliopil- listen) obliikvisijojen tunnus ja -n- omistus- liitteiden yhteydessä esiintyvä monikon tunnus, jonka alkuperäinen funktio on sel- västi omistetun useuden osoittaminen (per- miläisissä kielissä se on siirtynyt osoitta- maan omistajan monikollisuutta ja liittyy siksi vain monikon persoonien suffiksei- hin). Kun tämä kolmijako näkyy varsin kauniisti juuri samojedikielissä, itämeren- suomalaisissa kielissä ja saamessa, ei pitäisi olla epäselvyyttä siitä, että jako periytyy yhteisestä kantakielestä. Varsinkin, kun myös välille jäävissä kielissä (mansi, mord- va) sekä -n- että -t esiintyvät samoissa teh- tävissä.
Se, että duaali on käytössä vain kieli- kunnan pohjoisella areaalilla, ei ole käsit- tääkseni riittävä argumentti koko kielikun- taa vastaan. Päinvastoin se on nimenomaan osoitus siitä, että universaalisti väistyviä kieliopillisia kategorioita voi esiintyä juuri kielialueen periferiassa, joka säilyttää van- hoja ilmiöitä muutosaltista keskusaluetta paremmin.
Uralilaisessa kielikunnassa jako kes- kusalueen ja periferian kieliin onkin varsin hedelmällinen lähtökohta tutkittaessa kiel- ten kehitystä ja sen vauhtia eri tahoilla. Un- karin kielelle on luonteenomaista juuri se, että se on ugrilaisista kielisukulaisistaan erottuaan elänyt intensiivisen kielenkehi- tyksen vaiheen kielikunnan maantieteelli- sessä keskustassa ja siksi muuttunut niin paljon niin monessa suhteessa (miten pal- jon olisikaan huomautettavaa jokaiseen Marcantonion esittämään yksityiskohtaan unkarin kielen kehityksestä; siihen ei tila anna tässä myöten). Ja onhan unkarissa sitä paitsi jälki duaalista — tosin vain yksi, kun itämerensuomen historiallisesta kieliopista niitä löytyy runsaasti — nimittäin lukusana kett2o ’kaksi’, joka vastaa täsmällisesti man- sin sanaa kitig, joka taas sisältää Marc-
antonion vähättelemän uralilaisen duaalin tunnuksen *-k.
UNKARIN KIELEN ASEMA JA UGRILAINEN KANTAKIELI Marcantonio antaa kansainväliselle lukija- kunnalle todella harhaanjohtavan ja ikäväl- lä tavalla vääristelevän kuvan ugrilaisen kantakielen oletuksesta. Hän kehtaa väittää useassa kohdassa kirjaansa, että ainoa ug- rilaista yhteyttä motivoiva seikka olisi vir- heellinen tulkinta nimistä Jugria ja Hunga- rus sekä etnonyymeistä magyar ’unkarilai- nen’ ja mansi. Tämä on lähteiden manipu- lointia pahimmasta päästä. Lukijalle kerro- taan vain, että kauan sitten on väitetty näi- den nimien kuuluvan yhteen ja että siitä seuranneen virheellisen käsityksen perus- teella uralistit vieläkin piirtävät sukupuu- hun ugrilaisen noodin. Sen sijaan jätetään kokonaan mainitsematta 1990-luvulla il- mestyneet teokset, joissa ugrilaista noodia perustellaan äänneopin, morfologian ja sa- naston yhtäläisyyksillä. Marcantonion läh- deluettelosta löytyvät sekä Hontin (1979) kirjoitus ugrilaisesta kantakielestä että mi- nun kirjoittamani oppikirja unkarin kielen historiasta (Kulonen 1993), jossa siteeraan laajasti Hontin perusteellista analyysiä unkaria, hantia ja mansia yhdistävistä kie- lellisistä piirteistä. Hontin kirjoitukseen ei ole tekstissä ainuttakaan viittausta ja omaan kirjaani vain yksi, ja siinäkin on virheelli- nen tulkinta.
Unkarin, hantin ja mansin sanastoyhtä- läisyydet eivät tietenkään rajoitu vain un- karilaisten ja mansien yhteiseen etnonyy- miin (siitä toki voidaan olla myös eri miel- tä, mutta Marcantonion ehdottama magyar- ja bashkir-nimien yhteenkuuluvuus on vä- hintään yhtä hypoteettinen!), vaan yhteis- ugrilaisia sanoja on lähes 200 eli 23 prosent- tia unkarin vanhasta sanastosta, ja suurin osa on yhteisiä kaikille kolmelle kielelle.
319 Joukossa ovat numeraalit hét (’seitsemän’) ja nyolc (’kahdeksan’), ja lisäksi mukana on myös hevoskulttuurin termistöä sekä ruu- miinosia, sukulaisia, perustoimintoja ja luontoa tarkoittavia sanoja. Morfologian puolella sanallakaan ei mainita sellaisia unkarin kannalta keskeisiä ugrilaisia (osin myös uralilaisia) ilmiöitä kuin objekti- konjugaatio tai verbiprefiksit, puhumatta- kaan tässä yhteydessä postpositiolähtöisis- tä sijapäätteistä tai ugrilaisille kielille yh- teisistä t-lokatiivista ja l-ablatiivista. Sen sijaan väitetään, että unkarin merkittävä bolgaarinturkkilainen kulttuurisanakerros- tuma osoittaisikin kielten yhteistä alku- perää, ja koska bolgaarinturkilla ja mongo- lilla on tiettyjä mielenkiintoisia yhteisiä äännepiirteitä (jotka näkyvät näissä unka- rin bolgaarilaisissa lainasanoissa), unkarilla ei olekaan mitään historiallista yhteyttä obinugrilaisiin kieliin, vaan se on »sisä- aasialainen» kieli, jonka lähimpiä sukulai- sia ovatkin bashkiiri ja mongoli. Väliäkö sillä, että unkarin perussanasto (kuten pro- nominit ja lukusanat) on yhteistä uralilais- ten kielten kanssa samoin kuin valtaosa kieliopillisista kategorioista ja niitä merkit- sevistä aineksista.
URALILAISTEN KIELTEN IKÄ Poikkeamia uralilaisten kielten äännehisto- riassa ja muutosten runsautta on selitetty usein kielikunnan yhteisen kantakielen ajal- lisella etäisyydellä. Edellä jo totesin sen kielihistorian peruskäsityksen, että kaikki kielet muuttuvat. Muutosvauhtiin vaikutta- vat kielten kontaktit, ja vauhti on eri kielil- lä erilainen, mutta staattista kieltä ei ole ole- massa. Kaikissa kielissä on variaatiota, ja variaatio johtaa yleensä ennen pitkää muu- tokseen ja onkin usein jo sinänsä osoitus muutoksesta. Tästä seuraa se, että mitä kauemmin alkuaan sukua olevat kielet ovat erossa toisistaan, sitä enemmän ne ehtivät
muuttua, ja jos ne eivät ole keskenään kon- taktissa, on todennäköistä, että ne muuttu- vat ainakin osittain eri suuntiin ja näin loit- tonevat toisistaan kaikilla kielen tasoilla.
On ikävää, jos tuijottaminen kielten nyky- tilaan ja maksimissaan tuhannen vuoden ikäisiin historiallisiin dokumentteihin estää sen ymmärtämisen, että kielisukulaisuutta määritettäessä etsitään yhtäläisyyksiä, jot- ka ovat merkitseviä ja säännönmukaisia.
Sanaston osalta merkitsevää on se, että sanat edustavat perussanastoa ja peruskäsit- teitä kuten pronomineja ja numeraaleja;
säännönmukaista on taas se, että sanoissa tavattavat äännevastaavuudet ovat syste- maattisia. Se, että löydetään tietty määrä pinnallisia yhtäläisyyksiä ja samankaltai- suuksia (näitä Marcantonio tarkoittanee
»sattumilla», joita hän laskeskelee uralilai- sista ja altailaisista sanoista nykykielten pe- rusteella, kun ei hyväksy rekonstruktioiden vertailua), ei ole osoitus kielisukulaisuudes- ta. Morfologian tasolla merkitsevää on se, että pienet, primaarit ja keskeisiä funktioi- ta kannattavat morfeemit löytyvät laajalti tutkittavista kielistä, vaikka ne ovatkin voi- neet kivettyä partikkeleihin ja myöhempien päätteiden osasiksi.
Marcantonio ei hyväksy uralilaisten kielten erilaisuudelle annettua selitystä, jonka mukaan on kyse kauan sitten hajaan- tuneesta kantakielestä, koska hänen mieles- tään sijapäätteiden kieliopillistumisproses- sit ja unkarista havaittu niiden agglutinaa- tion myöhäisyys osoittavat, että uralilaiset kielet ovat »nuoria». Siinäpä mietittävää yleisen kielitieteenkin harrastajille.
Kritiikkiä tehtyä tutkimusta kohtaan pitää tietysti voida esittää ja tuoda esiin eroavia näkemyksiä. Kritiikin tulisi kuiten- kin pohjautua oikeisiin tietoihin ja lähtei- den asialliseen käyttöön eikä tutkimuskir- jallisuuden tarkoitushakuiseen valikointiin.
Pahin puute Marcantonion kirjassa on kui- tenkin se, että hän käsittelee kielihistorial-
lisia kysymyksiä tuntematta riittävästi his- toriallisen kielitieteen metodeja. Tuloksena on kirja, jonka antamia vääriä tietoja fenno- ugristit saavat jälleen maailmalla pitkään oikoa.
ULLA-MAIJA KULONEN
Sähköposti: ulla-maija.kulonen@helsinki.fi LÄHTEET
HONTI, LÁSZLÓ 1979: Characteristic fea- tures of the Ugric languages (Obser- vations on the question of Ugric uni- ty). – Acta Linguistica Hungarica 29 s. 1–26. Budapest: Akadémiai kiadó.
JANHUNEN, JUHA 1977: Samojedischer Wort- schatz. Gemeinsamojedische Etymo- logien. Castrenianumin toimitteita 17. Helsinki.
–––– 1981: Uralilaisen kantakielen sanas- tosta. Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauskirja 77: 9. Helsinki: Suo- malais-Ugrilainen Seura.
KULONEN, ULLA-MAIJA 1993: Johdatus un- karin kielen historiaan. Suomi 170.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
–––– 2002: Suomalaiset ja suomalais-ugri- laiset luvut ja lukusanat. – Graham Flegg (toim.), Lukujen historia — sormilla laskemisesta tietokoneisiin s. 285–301. Helsinki: Art House.
PAASONEN, HEIKKI 1917: Beiträge zur Fin- nischugrisch-samojedischen Laut- geschichte. Sonderabdruck aus den XII–XVII Bänden der Zeitschrift Keleti Szemle (Revue Orientale).
Budapest.
SAMMALLAHTI, PEKKA 1988: Historical pho- nology of the Uralic languages.
– Denis Sinor (toim.) The Uralic Languages s. 478–554. Den Haag:
Mouton.
SETÄLÄ, E. N. 1912–1914: Über art, umfang
und alter des stufenwechsels im fin- nisch-ugrischen und samojedischen.
– Finnisch-ugrischen Forschungen XII, Anzeiger s. 1–128. Helsinki.
UEW = Károly Rédei (toim.) Uralisches etymologisches Wörterbuch. Buda- pest: Akadémiai kiadó 1988.
