lektiot
Väitöksenalkajaisesitelmä Helsingin yliopistossa
28. marraskuuta 2003
Kielellinen vuorovaikutus on ihmisen elä- mänlaadun ja -hallinnan keskeinen tekijä.
Vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kans- sa kieli alun perin syntyy ja kehittyy, ja sen varassa se myös elää. Kielen avulla ihmi- nen rakentaa maailmankuvaansa ja siirtää kulttuurisia merkityksiä sukupolvelta toi- selle. Kielen avulla ihminen myös rakentaa omaa identiteettiään ja pitää yllä omaa au- tonomisuuttaan.
Kun ihminen saa aivojen vaurioitumi- sen vuoksi kielellisen häiriön, afasian, hä- nen mahdollisuutensa käyttää kieltä ajatus- tensa ilmaisemiseen ja toisten ihmisten il- mausten ymmärtämiseen heikkenevät. Näi- tä afaattisen häiriön piirteitä puheterapeu- tit arvioivat monin tavoin, esimerkiksi haas- tattelemalla afaattista henkilöä ja hänen
Afaattisten puhujien kielellisiä valintoja sarjakuvatehtävässä
ANNA-MAIJA KORPIJAAKKO-HUUHKA
läheisiään sekä tekemällä diagnostisia ko- keita ja testejä. Testit ovat tarpeellisia afa- siadiagnostiikassa, ja niiden ajatellaan mit- taavan afaattisen henkilön pään sisäisiä, itse testaustilanteesta riippumattomia psyko- lingvistisiä toimintoja. Testien tulokset ei- vät siten kerro siitä, kuinka afaattinen hen- kilö käyttää kieltä erilaisissa kommuni- kointitilanteissa, erilaisissa diskursseissa.
Testauksen ei perinteisesti myöskään kuu- lu arvioida sitä, miten juuri siinä puhetilan- teessa, siinä erityisessä diskurssissa afaat- tinen puhuja kykenee käyttämään monen- laisia jäljellä olevia kielensä keinoja.
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on ollut selvittää perinteistä kliinistä tutkimus- ta laajemmin afaattisten puhujien kielen- käyttöä tutkimustilanteessa, jossa heidän tuli muodostaa kertomus sarjakuvan perus- teella. Kuvasarjan yhdeksästä sanattomas- ta ruudusta muodostuu tarina, joka kertoo sarjakuvasankarin kylvöpuuhista ja yrityk-
sistä pitää linnut poissa kasvimaaltaan.
Tutkittavien odotettiin suoriutuvan tehtä- västä itsenäisesti sen jälkeen, kun tutkija oli antanut heille ohjeen. Tämä erityinen ti- lannekonteksti tekee sekä mahdolliseksi että hyvin todennäköiseksi tietynlaiset kie- lelliset valinnat. Niiden tunteminen on asianmukaisen arvioinnin perusedellytyk- siä; puheterapeutin tulee tietää, mikä kul- loisessakin puhetilanteessa on juuri sille tyypillistä, normaalia kielenkäyttöä ja mikä afasiasta johtuvaa erilaisuutta. Siksi olen tutkinut myös ei-afaattisten puhujien kiel- tä; yhteensä tutkittavia oli 22, joista 15 afaattisia puhujia.
Olen tässä väitöskirjatyössäni sovelta- nut systeemis-funktionaalista kieliteoriaa, erityisesti sen tarjoamia menetelmiä afaat- tisten puhujien kielenkäytön kuvaamiseen.
Systeemis-funktionaalinen teoria esittää oletuksen, että kielellä on kolme tehtävää, kolme semanttista metafunktiota. Kyse on siitä, että ihminen voi kielensä sanojen ja lauseiden avulla toteuttaa samanaikaisesti erilaisia merkityksiä. Jokaista sanaa ja lau- setta on siis mahdollista tarkastella ikään kuin kolmesta suunnasta.
Ensinnäkin lauseet toteuttavat kielen vuorovaikutustehtävää (interpersonaalista metafunktiota): puhuja esimerkiksi antaa tietoa omasta vuorovaikutusroolistaan ja suhtautumisestaan sekä puhetilanteeseen että omaan puhumiseensa. Toiseksi lauseet toteuttavat kielen esittävää tehtävää (idea- tionaalista metafunktiota): puhuja rakentaa lauseilla kuvaa ympäröivästä maailmasta ja omasta sisäisestä maailmastaan. Kielen kol- mas tehtävä (tekstuaalinen metafunktio) on koota lauseista yhtenäinen viesti, puhetilan- teeseen sopiva koherentti asiakokonaisuus.
Niinpä olen tässä työssä tutkinut, kuin- ka nämä kielen eri tehtävät toteutuvat afaat- tisten puhujien tai afaattisten puhujien ja puheterapeutin yhdessä tuottamissa teks- teissä. Tässä yhteydessä korostan, että sys-
teemis-funktionaalisessa teoriassa tekstillä tarkoitetaan mitä tahansa — puhuttua tai kirjoitettua — merkitysyksikköä, jolla on siinä tilanteessa jokin tehtävä tai tarkoitus.
Erityisen tärkeätä on myös huomata, että tässä työssä tarkastelemani tekstit sisältä- vät kertomuksen tai yrityksen tuottaa pyy- detty kertomus. Etenkin tämä seikka erot- taa väitöstyöni lisensiaatintyöstäni, jossa tarkastelin vain sarjakuvan perusteella tuo- tettujen kertomusten sisältöä ja rakennetta, en siis kaikkea sitä puhetta, joka tutkimus- tilanteessa syntyi.
Esitin yhdeksän kysymystä, joihin etsin vastaukset tutkimalla, millaisia sanoja ja lauseita puhujat käyttivät. Ensimmäiset kolme liittyvät kielen vuorovaikutustehtä- vään.
1) Miten puhuja on ottanut vastaan an- netun tehtävän?
2) Onko puhuja kyennyt täyttämään hänelle tarjotun kertojan roolin vai osallistuuko myös tutkija tehtävän suorittamiseen?
3) Miten puhuja suhtautuu omaan suo- riutumiseensa?
Seuraavat kolme kysymystä koskevat kielen esittävää tehtävää.
4) Millaisista olioista ja asioista puhuja puhuu?
5) Minkä laatuisia tekoja tai tapahtumia hän kuvaa?
6) Millaisen ajallispaikallisen kehyksen hän luo tapahtumille?
Viimeiset kolme kysymystä koskevat kielen roolia tekstikokonaisuuden rakenta- misessa.
7) Mitä puhuja valitsee lauseiden tee- maksi?
8) Miten puhuja sitoo lauseita yhteen?
9) Miten temaattinen kehittely ja sidok- set jäsentävät kertomuksen raken- netta?
Tekstien semanttinen analyysi oli moni- polvinen ja vaativa tehtävä, jonka suoritta- minen edellytti perehtymistä sellaiseen kie- litieteelliseen kirjallisuuteen, johon neuro- lingvistiikassa harvoin törmää. Systeemis- funktionaaliseen teoriaan perustuva tutki- mus oli ennen tähän työhön ryhtymistä tul- lut minulle tutuksi lähes yksinomaan lähin- nä Australiassa vaikuttavan sosiolingvisti- sen kuntoutussuuntauksen kautta. Erityisen arvokkaiksi osoittautuivat kotimaisten suo- men kielen tutkijoiden kirjoitukset. Niiden avulla sekä rakensin analyysiani että tulkit- sin havaintojani. Näistä havainnoista tiivis- tin erilaisia kielellisiä profiileja, jotka ku- vaavat puhujien kielenkäytön vaihtelua sar- jakuvatehtävässä. Kielen eri tehtävien mu- kaan olen jakanut nämä profiilit seuraavas- ti:
— Suhtautumisprofiilit kuvaavat kielen vuorovaikutustehtävän toteuttamista.
— Tapahtumaprofiilit kuvaavat kielen esittävän tehtävän toteuttamista.
— Sidoksisuusprofiilit kuvaavat kielen tekstuaalisen tehtävän toteuttamista.
Näiden profiilien määrittelyn periaattei- siin toivon kuulijoiden perehtyvän kirjani avulla.
Sitten, vertailemalla ikäverrokkien ja afaattisten puhujien profiileja keskenään, päädyin lopulta vastaamaan esittämiini ky- symyksiin kirjani sivuilla 163 ja 164. Tiivis- tän tähän nyt kaikkein olennaisimmat seikat.
Ensinnäkin — täysin odotuksenmukai- sesti — sekä ikäverrokkien että afaattisten puhujien kielenkäytön keinot vaihtelivat suuresti. Molemmissa puhujaryhmissä oli puhujia, jotka toteuttivat heille annetun teh- tävän pyydetyllä tavalla. He aloittivat tari-
nan heti ohjeen jälkeen ja etenivät itsenäi- sesti ja varmaotteisesti. He rakensivat ker- tomuksen maailman, jossa tarinan päähen- kilö yrittää pitää varikset poissa pelloltaan.
Heidän lauseensa liittyvät yhteen vaihtele- vin sidoksin ja muodostavat yhtenäisen, rakenteellisestikin hyvin muodostuneen kokonaisuuden.
Useiden afaattisten puhujien oli kuiten- kin monesti vaikea saada käyttöönsä tarvit- semiaan sanoja. Tämän he tiesivät myös itse, ja heidän esityksensä oli useammin epävarmaa kuin ikäverrokkien. Tämä epä- varmuus näkyi esimerkiksi kysymyslausei- na, modaalisten partikkelien ja verbimuoto- jen käyttönä, kuten lauseessa ilmeisesti ihanku olis, sekä epämääräisten pronomini- muotojen ja modaaliverbien, kuten lienee ja mahtaa olla, käyttönä. Vaikka vain kol- me afaattista puhujaa sanoi suoraan, että ei muista sanoja tai osaa puhua, kahdeksalle kaikkiaan 15 afaattisesta puhujasta puhe- terapeutin osallistuminen tarinan rakenta- miseen, hänen tarjoamansa lähikehityksen vyöhyke, on tehnyt mahdolliseksi tehtävän loppuun suorittamisen.
Afaattisten puhujien tarinan henkilöitä ja muita olioita oli myös usein vaikeata tun- nistaa, sillä heidän käyttämänsä sanamuo- dot olivat eri tavoin muuntuneita, tai sitten usein käytettyjen pronominiviittausten koh- teet olivat monitulkintaisia. Sanojen käytön vaikeus heikensi myös heidän mahdolli- suuttaan kuvata kertomuksen henkilöiden tekoja leksikaalisilla verbeillä. Kopulatii- vista olla-verbiä afaattiset puhujat käyttivät ryhmänä useammin kuin ikäverrokit kuva- tessaan olioiden olemassaoloa tai laatua.
Afaattisten puhujien teksteihin ei useinkaan rakentunut tapahtumien aika- ja paikka- kehystä — esimerkiksi, että sitten päähen- kilö yhtäkkiä huomaa lintujen tulevan pel- lolle siemeniä syömään tai että siellä pel- lolla hän sitten tekee jotakin — vaan hei- dän teksteissään korostuivat itse sarjakuva-
tehtävän etenemistä kuvaavat ajallis-paikal- liset kytkökset, kuten tässä nyt sitten se te- kee jotain tai sitten tässä kuvassa on -tyyp- piset rakenteet.
Kun sanojen tarkoitteita oli paikoin vaikea tulkita, afaattisten puhujien tekstien teeman kehittelyäkin oli välistä vaikea seu- rata eli tietää, mistä toisiaan seuraavissa lau- seissa täsmällisesti ottaen olikaan kysymys.
Verbisanaston muuntumat puolestaan hait- tasivat tapahtumien etenemisen seuraamis- ta. Joittenkin afaattisten puhujien tarinan teeman eteneminen myös katkeili sangen usein sen vuoksi, että puhujat etsivät tarvit- semiaan sanoja, korjailivat esitystään tai kommentoivat omaa suoriutumistaan. Vain pieneen osaan afaattisten puhujien teksteis- tä lopultakaan jäsentyi odotuksenmukainen skemaattinen tarina, joskin monista teks- teistä saattoi tulkita tarinan katkelmia tai yksittäisiä episodeja.
Toinen keskeinen tulos on se, että afa- sian tyyppi ei suoraan ennustanut sitä, mi- ten tutkittavat suoriutuivat sarjakuvatehtä- västä. Toki odotuksenmukaisesti puhuja, jolla oli kaikkein vaikein afasiamuoto eli globaaliafasia, ei pystynyt itsenäisesti ra- kentamaan tarinaa, ja toki kaikkein jäsen- tyneimpiä tarinoita tuottivat puhujat, joilla oli lievimpänä pidetty eli anominen afasia.
Ja toki vaikeimmin afaattiset puhujat tarvit- sivat useammin puheterapeutin apua tehtä- västä suoriutuakseen kuin lievimmin afaat- tiset puhujat.
Ääripäiden välille hahmottuu kuitenkin kielellisten piirteiden yhteisvaihtelun jatku- mo, joka ei ole suoraan suhteessa afasian vaikeusasteeseen tai tyyppiin. Niinpä esi- merkiksi kohtalaisen vaikea konduktioafa- sia kaikkine sanamuotojen haun aiheutta- mine ongelmineen johti ensin siihen, että puhuja aikoi lopettaa tehtävän ennen aiko- jaan. Puheterapeutin tuella hän kuitenkin jaksoi ponnistella tehtävän loppuun saakka ja tuottaa lopulta hyvin jäsentyneen tarinan.
Myös vaikeasti afaattiset puhujat, joilla oli Wernicken afasia ja joiden käyttämät sanat olivat usein kovin muuntuneita, kykenivät, yhtä lukuun ottamatta, joko yksin tai puhe- terapeutin avustuksella rakentamaan kerto- muksen. Toisaalta osoittautui, että kahdel- le puhujalle, joilla oli lievä anominen afa- sia, tarinan rakentaminen oli hankalaa, mikä ilmeni niin, että heidän esityksensä oli ko- vin, kovin epävarmaa ja arvailevaa. Teks- teihin ei lopultakaan syntynyt kuin yksi loogisesti toisiinsa liittyvistä tapahtumista kertova episodi.
Kolmas keskeinen tulos oli, että afaat- tisten puhujien kielen tavanomaisesta poik- keavia toteutumia on usein mahdollista ymmärtää vain kontekstuaalisten vihjeitten avulla. Tekstien lauseiden toisilleen luoma konteksti sinänsä — siis se asiayhteys ja tekstikokonaisuus, jossa lauseet esiintyivät
— sekä sanojen ja lauseiden säilyneet morfosyntaktiset rakenteet ja prosodiset piirteet, kuten taukoilu ja puheen sävelku- lun muutokset, auttoivat tulkitsemaan afaat- tisen puhujan ilmausten merkityksiä. Näi- den lisäksi kielenulkoiset vihjeet osoittau- tuivat usein ratkaiseviksi. Ilman tutkimus- tilanteessa läsnä olleen puheterapeutin vä- littömiä tulkintoja, ilman tietoa tutkimuk- sessa käytetyn kuvamateriaalin esittämistä yksityiskohdista ja ilman tietoa siitä, mil- laisen tarinan ei-afaattiset puhujat kuvista tavallisimmin rakentavat, afaattisten puhu- jien kielenkäytöstä syntynyt kuva olisi pal- jon lohduttomampi kuin se tämän tutkimuk- sen perusteella on.
Kun nyt peilaan näitä tuloksiani niihin teorioihin ja siihen kirjallisuuteen, joiden perusteella olen itse aikanani afasiologiaa opiskellut, huomaan kulkeneeni pitkän tien.
Ensinnäkin länsimaissa tunnetuimmat klas- siset afasiateoriat perustuvat alun perin neurologisiin ja sittemmin neuroradiologi- siin havaintoihin ja normatiiviseen kieli- oppiin. Ei siis ole ihme, että ilmausten oi-
keamuotoisuus on noussut neurolingvisti- sen diskurssintutkimuksenkin keskiöön.
Vaikka ensimmäiset afasiakuvaukset 1800- luvun puolivälissä perustuivat tapaustutki- muksiin, kielen yksilölliselle vaihtelulle ei ole sijaa vakiintuneissa afasiateorioissa ei- vätkä uusien kuvantamismenetelmienkään tuottamat tiedot aivovaurion ja afaattisten häiriöiden suhteesta ole vielä täysin murta- neet perinteistä kliinis-anatomista paradig- maa.
Toiseksi afasialuokitukset perustuvat kyllä tuhansien henkilöiden tutkimuksiin, mutta juuri siksi ne ovatkin kielellisesti ko- vin karkeita yleistyksiä. Koska samankin afasiadiagnoosin saaneiden tutkittavien kie- lenkäyttö vaihtelee suuresti, on jouduttu to- teamaan, että kaikkien afaattisten puhujien oireita ei pystytä sijoittamaan mihinkään afasialuokkaan. Tätä ovat tuoneet esille eri- tyisesti ne tutkijat, jotka ovat kehittäneet kognitiivisen neuropsykologian nimellä tunnettua psykolingvististä teoriaa ja siihen perustuvia arviointi- ja kuntoutusmenetel- miä.
Mutta — ja tämä on kolmas seikka, jo- hon lopuksi haluan kiinnittää huomiota — kognitiivisessa neuropsykologiassakin tut- kitaan ihmisen pään sisäisiä tapahtumia, tai pikemminkin oletuksia siitä, mitä ihmisen päässä kenties tapahtuu hänen hakiessaan muististaan tarvitsemaansa sanaa. Kielen monenlaisia merkityksiä rakentavia tehtä- viä, kielenkäytön sosiaalista luonnetta ja tilannesidonnaisuutta ei silloin oteta huo- mioon lainkaan. Kielen kontekstuaalisuut-
ta on alettu korostaa afasiatutkimuksen pii- rissä vasta noin 15 vuotta sitten pragmaat- tisen kielentutkimuksen ja sosiologian pii- rissä kehittyneen keskustelunanalyysin vai- kutuksesta, mutta uudet kognitiivisen ja muun funktionaalisen kielitieteen tulokset eivät ole vielä vaikuttaneet afasiatutkimuk- seen suurestikaan. Tässä työssä soveltama- ni lähtökohdiltaan sosiolingvistisen sys- teemis-funktionaalisen ajattelun yhdistämi- nen juuri esimerkiksi keskustelunanalyyt- tiseen menetelmään saattaisikin tarjota aiempaan verraten todella toisenlaisen teo- reettisen näkökulman afaattistenkin puhu- jien kielenkäyttöön ja uudenlaisia kliinisiä sovelluksia puheterapeutin työhön.
Tämän tutkimukseni perusteella uskal- lan nyt väittää, että afaattisten puhujien kie- len tutkimus antaa aiempaa laajemman ja monisyisemmän kuvan sekä säilyneistä kielenkäytön keinoista että afasian aiheut- tamista ongelmista, jos ja vain jos paneu- dumme asiakkaittemme kielen piirteisiin paljon aiempaa yksityiskohtaisemmin ja erityisesti siinä kontekstissa, jossa he kiel- tä käyttävät. Jos emme kuitenkaan voi irrot- tautua omalta työpaikaltamme, vähintä, mitä voimme tehdä, on opetella tunnista- maan ne kielenkäytön piirteet, jotka selit- tyvät suoraan itse tutkimus- ja terapiatilan- teella, ja erottamaan ne afasian aiheuttamis- ta ongelmista. Tämä väitöskirjani tarjoaa yhden mallin kliinisen tutkimuksen kehit- tämiseksi niille, jotka haluavat syventää omaa kielentuntemustaan ja ymmärrystään afaattisten asiakkaittensa eduksi.
ANNA-MAIJA KORPIJAAKKO-HUUHKA Kyllä se lintupelotintaulujuttu siinä nyt on kä- sittelyssä. Afaattisten puhujien kielellisiä valintoja sarjakuvatehtävässä. Helsingin yliopis- ton fonetiikan laitoksen julkaisuja 46. Helsinki: Helsingin yliopiston fonetiikan laitos 2003.
Elektroninen väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://ethesis.helsinki.fi.
Fonetiikan laitos, logopedian osasto, PL 35, 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: anna-maija.korpijaakko-huuhka@helsinki.fi
