T&E 2/03 ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ
JOHANNA OKSALA: Freedom in the Philosophy of Michel Foucault. Filosofian laitos ja käytännöllisen filosofian lai- tos, Helsingin yliopisto 2002.
Johanna Oksala puolusti mar- raskuussa Helsingin yliopis- tossa väitöskirjaansa Freedom in the Philosophy of Michel Foucault. Väitöskirjaksi teos on miellyttävän selkeällä kie- lellä vaativasta aiheesta kirjoi- tettu – se on painava näyte filosofisesta oppineisuudesta ja samalla myös mielenkiin- toinen filosofiapoliittinen per- formanssi. Vaikka työ on ar- gumentoinniltaan hyvinkin tai- tava, sen pääteesit eivät silti saa kaltaistani kriittistä luki- jaa vakuuttuneeksi oikeellisuu- destaan.
Oksalan aihe on vapaus Michel Foucault’n filosofias- sa. Työn lähtökohta ja tulos on sikäli kiistaan haastava, että nykyisin jo yleensä “va- pautumisen” ajatuksen prob- lematisoivaksi kirjoittajaksi mielletty Foucault esitetään siinä jälleen kerran vapauden filosofina. Ennen kaikkea Ok- salan työ on kuitenkin kiis- tanalainen siksi, että sen kes- keinen väite – vastoin yleistä luentaa ja Foucault’n itse il- maisemaa käsitystä – on, että Foucault pitäisi lukea feno- menologisen filosofian pe- rinteen jatkajana, ei sen krii- tikkona. Oksala toteaa alussa, ettei ota osaa keskusteluun siitä, pitäisikö Foucault tulkita postmoderniksi vai ei. Vaik- kei hän väittelekään ekspli- siittisesti postmodernia Fou- cault-tulkintaa vastaan, hän tietenkin itse asiassa ottaa keskustelemattakin vahvasti kantaa tähän keskusteluun puolustaessaan sitä, että Foucault’ta “ei pidä nähdä”
katkoksena, vaan jatkeena kes- keiselle modernille filosofian traditiolle, fenomenologialle.
Tämä filosofian politiikka, jos- sa yhtä keskeisimmistä jälki- fenomenologisista ajattelijois- ta luetaan fenomenologina tekee työstä mielenkiintoisen analyysikohteen, varsinkin kun siinä samalla tullaan esitel- leeksi Foucault’n kritiikki fe- nomenologiaa kohtaan varsin hyvin.
Oksala ilmoittaa tarkastele- vansa vapautta Foucault’n fi- losofiassa käyttäen tarkaste- lua jäsentävinä akseleina fe- nomenologiaa ja feminististä filosofiaa. Fenomenologia on hyvin esillä: Oksala arvioi Fou- cault’n subjektia ja vapautta käsittelevää ajattelua verraten sitä kolmeen keskeiseen ajat- telijaan Husserliin, Merleau- Pontyyn ja Levinasiin. Tässä on jo työtä kerrakseen. Hänen luentansa mukaan vapaus on tärkeä elementti Foucault’n ajattelussa, mutta vaikka Fou- cault onnistuukin pitämään yllä ajatusta subjektin valtaa vastustavasta kyvystä, hän jät- tää Oksalan mukaan kuiten- kin auki tärkeitä kysymyksiä kolmeen fenomenologiin ver- rattuna. Kiusaavaa tässä kes- kustelussa on se, että vaikka mainittujen ajattelijoiden vä- lillä on selvät historialliset yh- teytensä, Oksalan näkökulma
“universaalifilosofistaa” hei- dän ajattelunsa siinä mielessä, että hän kysyy kysymyksensä ikään kuin filosofit istuisivat saman pöydän ympärillä esit- tämässä vaihtoehtoja, joista
“me” valitsemme parhaan. Ky- symys on siis (ajattomasti) sii- tä, onko fenomenologian pro- jekti hylättävä ja tarjoaako Fou- cault vaihtoehdon. Oksalan kanta on, että ei tarjoa.
Vaikka Oksala toteaa alus- sa, että ottaessaan erityisesti esille Foucault’n fenomeno- logiasuhteen hän ei pyri vä- heksymään muiden intellek- tuaalisten vaikutteiden, kuten Nietzschen tai strukturalismin
ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ T&E 2/03
osuutta Foucault’n ajattelun virikkeinä, niin monessa koh- din työtä lukiessa tulee kui- tenkin mieleen, että varsinkin Nietzschen puuttuminen ku- vasta korostuu. Erityisesti tämä vaivaa keskustelussa taiteesta ja vapaudesta: yhteys Nietz- scheen ja “dionyysisen” kä- sitteeseen olisi varmasti sy- ventänyt analyysia.
Feministisen teorian kan- nalta työ tarjoaa vähemmän kuin lupaa. Vaikka Oksala esit- tää, että feministinen filosofia toimii hänellä Foucault’lle esi- tettyjen kysymysten motivoi- jana, niin Foucault’ta löyde- tyn “vapauden” ulottuvuuden merkitys feministiselle teoreti- soinnille sekä fenomenologi- sen otteen edut feministisessä filosofoinnissa jäävät paljolti eksplikoimatta. Suuri ongel- ma Oksalan keskustelussa on se, että “feministinen filoso- fia” on hänellä aivan liian yleinen käsite, ja hän jättää ottamatta huomioon merkit- tävät erot nykyisen feministi- sen filosofoinnin tavoissa. Tä- mä on sitäkin ongelmallisem- paa, kun Foucault’n tulkinta on yksi keskeinen piirre näi- den erojen rakentumisessa.
Tutkimus jakautuu kolmeen osaan, joista kukin vastaa te- kijän teesin mukaan keskeistä aluetta, jolla vapauden teema tulee esille Foucault’n tuotan- nossa: I Kieli, II Ruumis, III Etiikka. Tässä tulee esille työn mielestäni aivan erinomaisesti konstruoitu rakenne. Sen kol- me osaa käsittelevät vapautta olennaiselta kolmelta eri nä- kökannalta, ja samalla ne esit- televät Foucault’n tuotannon keskeiset osat: arkeologian, genealogian ja etiikan. Sama kolmijako mahdollistaa kol- men fenomenologin ajatte- lun käsittelyn hallituissa puit- teissa: ensimmäisessä osassa keskiössä on Husserl, toises-
sa Merleau-Ponty ja kolman- nessa Levinas. Ja kun kolmi- jako vastaa vielä Foucault’n tuotannon ajallista järjestys- täkin, niin tekijä on rakennel- mallaan tavoittanut ikään kuin kolme kärpästä yhdellä iskul- la. Jokainen kolmesta päälu- vusta on lisäksi jaettu kol- meen alalukuun, jotka myös noudattavat keskenään samaa kaavaa: ensimmäisessä esi- tellään Foucault’n työtä, toi- sessa ja kolmannessa käsitel- lään Foucault’n suhdetta fe- nomenologiaan sekä arvioi- daan Foucault’n ajattelua “ylei- seltä” filosofiselta kannalta.
Joku voisi moittia rakennetta liiastakin kaavamaisuudesta;
itse pidän tästä arkkitehtoni- sesta suorituksesta.
Vaikka kirjan rakenne on yhtäältä hieno, se antaa toi- saalta myös mahdollisuuden kritiikkiin. Olen aika lailla häm- mästynyt siitä, että työ on rakennettu vapauden käsitteen ympärille. “Vapaus” on vaikea ja historialtaan rikas käsite ja moneen kertaan perinpohjai- sesti keskusteltu erilaisissa fi- losofisissa yhteyksissä. Sen keskeinen asema työssä edel- lyttäisi keskustelua sen merki- tyksistä ja sitä koskevan kirjal- lisuuden arvioimista. Oksala on päätynyt siihen ratkaisuun, että hän ei ole systemaattisesti tarkastellut keskeistä käsitet- tään “vapaus” työn alkupuo- lella, vaan sen sijaan kokoaa käsitteen merkitykset Fou- cault’lla yhdessä työn kolman- nen osan luvuista. Sitä ennen
“vapaus” on kuitenkin esillä jo moneen kertaan, ja näh- däkseni sille implikoituu teks- tissä useita eri merkityksiä, jotka liukuvat toisikseen ilman että merkityksistä varsinaisesti keskustellaan.
“Vapauden” sijaan tekijällä olisi ollut mahdollisuus toi- seen varteenotettavaan ratkai- suun työn otsikoksi ja päätee-
maksi, nimittäin “Foucault ja fenomenologia”. Foucault’n fenomenologia-suhde kulkee työssä keskeisenä teemana ja sitä on käsitelty perin pohjin.
Oksalan toisella “akselilla”, fe- minismillä, ei ole samaa ase- maa työssä. Työn argumen- taatio painottuu ennen kaik- kea Foucault’n ja fenomeno- logian suhteeseen.
I O S A
Työn ensimmäinen osa on otsikoitu “Kieli” ja siinä tekijä keskittyy Foucault’n niin kut- suttuun arkeologiseen kau- teen, erityisesti kirjaan The Order of Things (OT) ja va- pauden ilmenemiseen siinä.
Oksalan väite on, että kieli, erityisesti avantgardistisen ru- nouden sääntelemätön kieli, esiintyy Foucault’lla erityise- nä vapauden alueena. Hän tarkastelee tässä osassa Fou- cault’n ja myöhäisen Husser- lin fenomenologisen ajatte- lun suhdetta ja perustelee väitettä, että Foucault’n kysy- myksenasettelut “nousevat”
fenomenologisista kysymyk- senasetteluista.
Ensimmäisen osan ensim- mäisessä luvussa tekijä refe- roi OT:n keskeisiä teesejä mel- ko pitkään. Tätä voi kyllä puolustaa sillä, että samasta kirjasta näkee kirjallisuudes- sa paljon heikkoja esityksiä.
Oksalan ansio on, että hän osaa selvästi lukea Foucaulta, joka on jo tehtävä sinänsä, päätellen siitä valtavasta mää- rästä kirjallisuutta, jossa mil- loin mitäkin esitetään Fou- cault’n ajatuksina. Tässä mie- lessä Oksalan esitystä on ilo lukea. Ainoastaan voi huo- mauttaa, että Foucault’n mo- dernia epistemeä kuvatessaan hän keskittyy ajallistamisen ilmiöön ja jättää referoimatta Foucault’n myös painottaman
“selittävän”, “sisäisen” syvä-
T&E 2/03 ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ (“työ” taloustieteessa, “elämä”
biotieteissä, “kieli” kielitietees- sä). (OT, luvut 7 ja 8.)
Toisessa luvussa Oksala
“vertaa” Foucault’n humanis- tisten tieteiden historiaa Hus- serlin projektiin Krisis-teok- sessa, jossa tieteellisen tiedon taustalla analysoidaan olevan
“elämismaailman” kokemuk- selliset edellytykset. Oksala esittelee perusteellisesti ensin Foucault’n fenomenologia- kritiikin OT:ssa. Tämä on hyvä esitys, josta käy ilmi, että OT:ssa Foucault asettaa kyseenalai- seksi Husserlin fenomeno- logisen metodin kummankin osan: pääsyn ensin tieteelli- sestä tiedosta elämismaailman paljastumiseen ja sitten toi- sessa vaiheessa, eli transsen- dentaalisessa reduktiossa, elä- mismaailman taakse konsti- tutiiviseen tietoisuuteen, puh- taaseen kokemuksen ehtojen tarkasteluun, eli transsenden- taaliseen subjektiin.
Oksalan keskeinen väite on kuitenkin, että tutkiessaan tieteellisen tiedon muotoa hal- litsevia historiallisia diskurs- seja (renessanssi, klassinen ja moderni episteme) Foucault itse asiassa tutkii tiedon mah- dollisuuden ehtoja, ja tämä merkitsee, että Foucault’n työ ei ole katkos vaan jatkoa fe- nomenologian keskeiselle pro- jektille tiedon mahdollisuu- den ehtojen paljastamiseksi transsendentaalisessa subjek- tissa. Hänen mukaansa Fou- cault pyrkii löytämään his- toriallisen version transsen- dentaalista ja tunnustaa näin Husserlin yrityksen tärkeyden.
Foucault vain uudelleenmuo- toilee Husserlin historiallisen a priorin. Hänelle “ainoa tapa tutkia transsendentaalia on tut- kia sitä historian välityksellä”
ja näin “paljastaa perustavaa tasoa oleva määräävä tiedon järjestys tiettynä ajanjaksona”.
cault “muotoilee fenomeno- logiaa hylkäämällä transsen- dentaalisen subjektin ja pos- tuloimalla sen sijaan transsen- dentaalisen ilman subjektia”.
Tämä on väite, joka kaipaa kriittistä tarkastelua. “Histo- riallinen versio transsenden- taalista” on erikoinen konstruk- tio. Mikä on sellainen transsen- dentaali, joka ei ole transsen- dentaali vaan historiallinen?
Ja mitä on transsendentaali ilman subjektia? Ennen kaik- kea, voiko puhua fenomeno- logian uudelleenmuotoilusta jos ajatus transsendentaalisesta subjektista hylätään, ja mitä jää jäljelle transsendentaalin käsitteestä? Miksi tiettyinä ai- koina hallinneiden tiedon- muotojen tutkimista pitäisi kut- sua transsendentaalin tutki- miseksi, eli miksi nämä muo- dot pitäisi transsendentaallis- taa? Tässä liikutaan mielestä- ni melko oudoilla vesillä.
Oksala näkee paljon vai- vaa Foucault’n fenomeno- logia-kritiikkiin keskeisesti kuu- luvan “ihmisen kaksoisfiguu- rin” kritiikin vertaamiseksi Eu- gen Finkin esittämään “feno- menologian sisäiseen” ongel- maan historiallisesti a prioris- ta tiedosta ja nojaa tällä koh- din argumentaatiossaan pal- jon Beatrice Hanin kirjaan historiallisen ja transsenden- taalisen suhteesta Foucault’lla.
Oksala perustelee käsitystään päättelyllä, jonka malli on seu- raava: Foucault nostaa esille kysymykset x, y, z, ja fenome- nologian projektin “sisällä”
on nostettu esille kysymykset x, y, z. Tästä seuraa, että Foucault on fenomenologian projektin “sisällä”. Tällaiseen päättelyyn voi myös kohdis- taa arvostelua. Samalla logii- kalla voisi sanoa, että ateistit ja skeptikot ovat kristillisen tradition sisällä, koska he nos- tavat myös kysymyksen Ju-
Husserl on saksalaisen idea- lismin sisällä tai sen jatketta, koska nostaa myös kysymyk- sen transsendentaalisesta sub- jektista, tai että lähes kuka tahansa filosofi joka vakavas- ti kritisoi aikaisempaa oppia on sen sisällä ja sen jatketta.
Kysymys herää, mikä arvo on tämäntapaisilla “sisällä” ja “jat- ketta” -argumenteilla: miksi Oksalalle on niin tärkeää tai- vutella lukija sen käsityksen taakse, että Foucault tulee lu- kea fenomenologian “sisälle”
eikä sen “ulkopuolelle”?
Oksalan argumentointipro- jekti on kaiken kaikkiaan re- torisesti ovelasti rakennettu, mutta ei vakuuta hänen tee- sinsä pätevyydestä. On sel- vää, että vallitsee tietty analo- gia: Foucault todellakin tutkii tieteellisen tiedon mahdolli- suuden ehtoja – jotka hänen mukaansa muuttuvat vahvasti aika ajoin. On myös niin, kuten Oksala korostaa, että Husserlin jälkituotannossa ko- rostuu “elämismaailman” kä- sitteellä tieteelliseen tietoon si- sältyvä arkikokemuksen hori- sontti, ja että Foucault’n epis- temet praktiikkoina korostavat myös ajatusta kaikkeen koke- miseen, eikä vain tieteelliseen tietoon liittyvistä kokemisen ehdoista ja järjestyksistä. Mut- ta Husserl tutki ennen kaik- kea ihmisen tiedon ehtoja yleensä ja sen perustaa trans- sendentaalisessa subjektiudes- sa, Foucault taas tutki tieteel- lisen tiedon historiaa. Kun Foucault korostaa “subjek- tin” konstruoitumista, taustal- la vaikuttaa transsendentaali- filosofian subjektin ajatus.
Foucault pyrkii ilmiselvästi ky- seenalaistamaan ja historial- listamaan transsendentaalisen subjektin ja “ihmisen” yleen- sä. Tämän olennaisen katkok- sen esittäminen jatkeena on Foucault’n (transsendentaali-)
ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ T&E 2/03
filosofiakriittisen projektin ra- dikaaliuden vesittämistä.
Analogia Husserlin historial- lisen a priorin ja Foucault’n arkeologiaan sisältyvän histo- riallisen a priorin välillä on siis mielestäni aivan liian pit- källe viety Oksalan esitykses- sä, koska Husserlilla kyse on transsendentaalifilosofiasta ja Foucault nimenomaan hylkää transsendentaalifilosofian. Fou- cault’n historialliset a priorit ovat tutkijoiden (ei välttämättä tietoisesti) käsittelemiä tiedon järjestyksen muotoja, jotka kui- tenkin ovat historiantutkimuk- sen avulla selvitettävissä. Ne eivät ole universaali tietoisuu- den struktuuri, kuten Oksala- kin toteaa. Tähän sisältyy filo- sofian kannalta olennainen ja suuri ero: kun transsenden- taalisen subjektin ajatus on poissa Foucault’lla, niin sa- malla on myös koko fenome- nologian projekti. Pitää aina- kin kysyä, mitä jää jäljelle
“fenomenologian projektista”
tällaisen jatkamisen jälkeen.
Vielä ongelmallisempaa on, että Foucault ei itse esitä tätä ratkai- suna fenomenologian ongel- maan, vaan fenomenologian hylkäämisenä.
Suhde on tietenkin merkit- tävä, kuten käy ilmi esimer- kiksi Foucault’n englannin- kielisen OT:n esipuheen eks- plisiittisestä fenomenologias- ta irtisanoutumisesta: “Jos jos- tain haluan sanoutua irti niin fenomenologisesta lähestymis- tavasta”, hän toteaa. Erityises- ti Foucault toteaa korvaavan- sa havainnoivan subjektin ensi- sijaisuuden, joka johtaa trans- sendentaalisen tietoisuuden pohdintaan, ja sanoo, että tieteen historiaa tutkittaessa ei pidä pyrkiä tietävän subjektin vaan diskursiivisen käytän- nön teoriaan.
Koska fenomenologia on Foucault’n alkuperäinen filo- sofian oppimisen ympäristö,
ei ole mikään uutinen tai tulos, että Foucault “lähtee”
fenomenologisista kysymyk- sistä. Mielenkiintoisempana näen sen, että hän on filoso- fiassaan ennen kaikkea rea- goinut negatiivisesti fenome- nologiseen lähestymistapaan, hylännyt vahvasti sen perus- lähtökohdat ja kehittänyt jo- takin muuta.
Oksalan esitys on harkitun tendenssimäinen, eli “projek- tina” on vähätellä Foucault’n eksplisiittistä fenomenologian kritiikkiä. Filosofisessa argu- mentaatiossa ollaan usein ten- denssimäisiä, joten tämä ei ole sinällään heikkous. Kai- ken kaikkiaan Oksalan esittä- mä tulkinta ja hänen argu- mentointinsa sen puolesta on mielestäni vähintäänkin mie- lenkiintoinen uhkarohkeudes- saan. Keskiverto Foucault-tut- kimuksen asiantuntemustason tämä argumentointi selvästi voittaa, vaikka mielestäni vää- rän kannan puolesta.
Ensimmäisen osan kolman- nessa luvussa Oksala koros- taa lisää Foucault’n OT-teok- seen sisältyvää fenomeno- logista filosofista projektia ver- raten sitä Foucault’n seuraa- vaan teokseen The Archeo- logy of Knowledge, jossa hän näkee Foucault’n luopuvan transsendentaalifilosofisesta lä- hestymistavasta ja analysoi- van tiedon ehtoja “vain empii- risellä tasolla”.
Tämä luku toimii samalla Oksalan Foucault-kritiikkinä.
Oksala argumentoi edelleen sen (mielestäni kyseenalai- sen) oletuksen avulla, että Foucault’n työhön OT:ssa si- sältyy pyrkimys historiallisilla esityksillä “paljastaa transsen- dentaalinen perusta, jonkin- lainen symbolinen järjestys, joka tekee tutkimuksen mah- dolliseksi”, “järjestys ennen järjestyksiä” tai paljastaa on- tologisen järjestys, “the fun-
damental order before or- ders”. Kritiikkinä hän toteaa (Beatrice Haniin nojaten), et- tei Foucault ollut johdonmu- kainen ontologiassaan. Ok- sala tarkastelee myös sitä mah- dollisuutta, että Foucault ei pyri esittämään transsenden- taalista, vaan korvaa transsen- dentaalin diskurssilla tutki- muksissaan tiedon mahdolli- suuksista. Tässä tapauksessa Oksala toteaa Foucault’n pyr- kimyksen myös epäonnistu- neeksi (nyt Dreyfusiin ja Ra- binowiin vedoten) sillä pe- rusteella, että jos historialli- nen a priori viittaa ainoas- taan diskurssiin, diskurssista muodostuu sekä empiirinen tosiasia että sen oman mah- dollisuuden ehto, eli empiiri- set sisällöt toimivat transsen- dentaalisina ehtoina.
On mielenkiintoista, että tämä kritiikki puree tietenkin vain sillä oletuksella, että toimitaan käsitejärjestelmän
“transsendentaalinen”/“empii- rinen” puitteissa. Voi siis sa- noa, että Oksala argumentoi Foucault’ta vastaan fenomeno- logiasisäisin kriteerein. Voisi nimittäin kysyä, onko ongel- ma Foucault’lle, että empiria toimii kokemuksen ehtona, jos hän on hylännyt transsenden- taalisen projektin. Transsen- dentaalifilosofialle se tieten- kin on ongelma. Tämä sama rakenne toistuu usein Oksa- lan argumentaatiossa: kritiikki on taitavasti rakennettu ikään kuin ansaksi, josta kritisoitu ei livahda, jollei ole omaksunut kritiikkiä esittävän edustamaa käsitteistöä, eli juuri siitä häntä syytetään.
Oksala esittää Foucault’n ongelmana myös sen, että tämä uskoo voivansa astua diskurs- sin ulkopuolelle tarkastele- maan sitä, kuten hän tekee modernille epistemelle, joka on hänen mukaansa vallitse- va. Myös tämä “ongelma” seu-
T&E 2/03 ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ että diskurssi todella toimii Foucault’lla jonkinlaisena feno- menologisesti transsendentaa- lina ehtona. Jos Foucault pitää epistemejä historiallisesti ra- jallisina praktiikkoina, jotka ovat empiirisesti tutkittavissa, hänelle ei ole mikään ongel- ma se, että niitä pystytään myös tarkastelemaan ulko- puolelta. Ainoastaan Oksalan tekemä oletus diskursseista transsendentaaleina muodos- taa tämän ongelman. Oksala esittää “paremmaksi” metodiksi klassisen fenomenologisen reduktion, ja katsoo Foucault’n joutuvan suuriin vaikeuksiin, kun ei hyväksy fenomeno- logista reduktiota metodina.
Kolmannen luvun toisessa alaluvussa Oksala käsittelee vapauden teemaa kielessä.
Hän näkee Foucault’n työssä vastakohta-asetelman yhtääl- tä tieteen ja sen järjestetyn kielen, ja toisaalta taiteen ja sen vapaan kielen välillä. Ok- sala argumentoi hyvin niitä vastaan, jotka syyttävät Fou- cault’ta subjektin kuolettami- sesta, ja esittää ajatuksen, että vapaus liittyy pikemmin lo- puttomaan merkitysten li- sääntymiseen, joka tekee mah- dollisia näkemisen tapoja mää- räävän historiallisen a prio- rin epästabiiliksi. Vapaus on näin Oksalan mukaan pikem- minkin kielen kuin subjektin ominaisuus.
Pääteesi on, että Foucault’n ajatteluun liittyy “antihuma- nistinen” ymmärrys vapau- desta uusien mahdollisuuk- sien aukeamisena. “Antihu- manistinen” on mielestäni ou- to termi tässä yhteydessä, mut- ta itse ajatus tietynlaisen on- tologisen kontingenssin olen- naisuudesta Foucault’n ajat- telussa on mielestäni mitä tärkein, ja kuuluu Oksalan työn mielenkiintoisimpiin ke- hittelyihin. Sitä voisi vapau-
kintaulottuvuutena käsitellä enemmänkin.
Oksala puolustaa kantaa, jonka mukaan transgression teema ei koskaan katoa Fou- cault’n työstä. Hän vetoaa var- sinkin Foucault’n varhaiseen ja vähemmän tunnetuun Ray- mond Roussel -kirjaan ja ko- rostaa Foucault’n surrealismia ja kielellä kokeilijoita kohtaan tuntemaa kiinnostusta. Oksa- lan keskustelu on sinänsä hy- vin etenevä. Siinä harmittaa vain kliseiseltä vaikuttavan eron rakentaminen tieteen ja tai- teen, järjestyksen ja vapauden välille. Mielestäni on hieman banalisoivaa katsoa, että Fou- cault ajatteli tieteen aina edus- tavan järjestystä ja avantgar- de-kirjoituksen aina muodos- tuvan vastadiskurssiksi. Fou- cault’han oli kiinnostunut eri- laisista järjestyksistä. Jos tar- kasteltaisiin syvällisemmin va- pauden ajatusta kontingens- sina, voitaisiin kysyä, miksei todellisuuden vakiinnuttami- nen kielellä, yhtä hyvin kuin sen hajottaminen kielellä, si- sältäisi vapauden elementtiä Foucault’lla.
I I O S A
Toinen osa on otsikoltaan
“Ruumis”, ja siinä Oksalan painopiste on Foucault’n niin kutsutussa genealogisessa tuo- tannossa, erityisesti Seksuaa- lisuuden historia -kirjasarjan ensimmäisessä osassa. Femi- nistisen filosofian kysymykset tulevat enemmän esille tässä kuin muissa osissa tutkimusta.
Oksalan väite on, että Fou- cault sijoittaa ruumiiseen mer- kittävän vapauden alueen, jo- hon perustuu kyky vastustaa diskursiivisia järjestyksiä. Hän puolustaa yritystä lukea Fou- cault’ta fenomenologisen ko- kevan ruumiin teoreetikkona verraten Foucault’n ajattelua
miin teoretisointiin ja ehdot- taa tämänkaltaista teoretisoin- tia pohjaksi feministiselle nais- ten “vapautuksen” ajattelulle.
Ensimmäisessä luvussa kes- kustellaan ilman uusia teesejä feministisen teorian parissa esitellyistä kysymyksenasette- luista koskien ruumista, sen muotoiltavuutta ja vastustus- kykyä. Toisessa luvussa Oksa- la lukee Foucault’n genealogiaa pyrkimyksenä uudelleenajatella fenomenologista subjektia. Ok- salan lähtökohta on jälleen se, että vaikka Foucault’n subjek- tin genealogia voidaan lukea kriittisenä reaktiona fenome- nologiseen subjektiin, niin kui- tenkin Foucault’n lähestymis- tapa muistuttaa transsenden- taalista konstituutiota, ja siksi se edustaa transsendentaalista kysymisen tapaa.
Tietenkin on hyvä kiinnit- tää huomiota Foucault’n ky- symisen tapaan, ja väitteessä on kyllä jonkin verran perää.
Silti yhtäläisyysmerkkien ve- täminen on mielestäni aivan liiallista. Oksalakin keskuste- lee myös tulkintansa ongel- mallisuudesta siltä kannalta, että Foucault itse asiassa his- toriallistaa subjektin. Hän pää- tyy ratkaisemaan asian totea- malla, että Foucault jakaa fe- nomenologian kanssa trans- sendentaalisen kysymisen ta- van, mutta ei hyväksy subjek- tia sen metodologisena lähtö- kohtana. Tämä on mielestäni taas outoa. On erittäin ongel- mallista puhua “pelkästä” me- todologisesta erosta, kun “fe- nomenologinen metodi” on niinkin olennainen asia feno- menologiselle filosofialle. Mitä on fenomenologia, joka ei käytä fenomenologista meto- dia? Fenomenologinen meto- di ja transsendentaalisen sub- jektiuden oletus ovat niin olen- naisia fenomenologialle, että on vaikea enää puhua feno-
ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ T&E 2/03
menologiasta tai transsenden- taalisesta kun näitä oletuksia ei ole. Mitä on “transsenden- taalinen kysymisen tapa”? Ku- ten edellisissäkin luvuissa, on- gelma on se, että Oksala ei selvitä mitä tarkoittaa trans- sendentaalilla, eikä avaa sitä, mistä koostuu ero historial- listen ja transsendentaalis- ten mahdollisuuksien ehto- jen välillä.
“Transsendentaalin” lisäksi toinen ongelmallinen käsite pitkin Oksalan esitystä on “sub- jectivity”: se liukuu merkityk- sestä toiseen. Välillä Oksala viittaa sillä selvästi transsen- dentaalisubjektiin, joka on spe- sifi filosofinen ajatus, välillä taas ihmisen tietoisuuteen, em- piiriseen yksilöön. Joskus se on subjekti aktiivisessa merki- tyksessä, kokija tai tekijä. Eri- tyisesti transsendentaalisubjekti ja yksilöllinen subjekti (tai sub- jektit) olisi pidettävä erillään käsitteellisesti. Esimerkiksi nel- jännen alaluvun keskustelus- sa “subjektit” näyttävät sekoit- tuvan toisiinsa. Puhutaan 1) fenomenologisesta transsen- dentaalisubjektista, 2) Fou- cault’n historiallisesti tarkas- telemasta subjektiudesta eli kokemuksen, toiminnan ja ra- tionaalisuuden mahdollisuuk- sista tiettyinä aikoina ja 3) subjektista merkityksessä toi- mijuus (agency), niin kuin se esiintyy sekä Foucault’lla että Butlerilla, jota tässä myös kä- sitellään. Myöhemmin taas on kyse “subjektipositioista”, yk- sityisten henkilöiden valinnois- ta ja niiden selittämisestä. “Sub- jekti”-kategorian epämääräi- nen käyttö on ollut nykyisen teoriakeskustelun vitsaus jon- kin aikaa, eikä tässä työssä valitettavasti tunnuta tuovan paljon selkeyttä asiaan.
Vapaus tulee ruumiin osal- ta tematisoiduksi viidennessä alaluvussa “Anarchic Body”.
Siinä Oksala lukee Foucault’n
ruumiin “anarkistiseksi” puo- lustaen näkemystä, että se pitää ymmärtää kokevana ruu- miina, jossa on tärkeää trans- gressio, varsinkin seksuaali- sessa kokemuksessa. Tässä näyttäytyy taas Oksalalle Fou- cault’n ajattelussa “vapauden”
alue, jossa kaikki mahdolliset kokemukset eivät ole diskur- siivisesti konstituoituneita.
Toisen osan kolmannessa luvussa Oksala esittelee laa- jasti Merleau-Pontyn filoso- fiaa. Hän argumentoi muun muassa Judith Butlerin esit- tämää Merleau-Ponty-kritiik- kiä vastaan ja esittää Merleau- Pontysta ei-perustahakuiseksi (non-foundational) kutsu- mansa luennan, jossa koros- tuu intersubjektiivisuus. Hän puolustaa fenomenologista feminististä filosofiaa “mielen- kiintoisempana” kuin Fou- cault’n pohjalle rakentuvaa.
On hankalaa esittää perus- talle hakeutumatonta luentaa fenomenologeista, kun feno- menologia niin eksplisiittisesti hakeutuu perustalla olevaan.
Oksalan ei-perustahakuisen luennan onnistuminen on myös kyseenalaista, koska on epäselvää mitä on “not a foun- dation, but a constitutive con- dition: a dimension of sense constitution”, jonka varaan ar- gumentaatio nojautuu. Kuten I osassa Husserlin ollessa ky- seessä, myös tässä osassa Mer- leau-Pontyn ja Foucault’n tuo- minen lähelle toisiaan on vä- kinäisen tuntuinen operaatio, kun tiedetään Foucault’n itse eksplisiittisesti olleen hyvin kriittinen Merleau-Pontyn ajat- telua kohtaan. Lähestymistapaa leimaa jotenkin “siitä huoli- matta että” -asenne, ikään kuin perääntyvä puolustus. Tulee mieleen kysyä, pääsevätkö Hus- serlin ja Merleau-Pontyn filo- sofiat oikeuksiinsa, kun heitä puolustetaan ikään kuin it- seään vastaan, ei-perusta-
hakuisina. Husserl ja Merleau- Ponty eivät varmasti olisi pi- täneet perustahakuisuutta syn- tinä, päinvastoin!
Luvuissa 2 ja 3 feministi- nen filosofia toimii erityisesti Foucault’lle esitettyjen kysy- mysten motivoijana. Yhtäältä Oksala puhuu feministisestä teoriasta kuin olisi vain yksi sellainen ja kuin olisi selvää mitä sen näkökulmasta näkyy, toisaalta hän vertaa fenome- nologista ja Foucault-pohjaista feminististä teoriaa toisiinsa.
Hän suosittaa fenomenologista eletyn ruumiin filosofiaa fou- cault’laisen ruumiin vapau- den ajatuksen lisäykseksi ja toisaalta foucault’laista vapau- den ajatusta fenomenologisil- le teoretisoinneille kutsuen tätä
“uneasy allianceksi”.
Merleau-Pontyn ja Fou- cault’n filosofointitavoilla seu- raa kuitenkin keskenään ai- van erilaista feminististä tut- kimusta, ja olisi hyvä, jos tätä eroa kuvattaisiin konkreetti- semmin. Vertailu tässä ta- pahtuu sillä perusteella, että
“feministisen filosofian” ta- voite on tarjota “account of the female body”, joka ei kuitenkaan tunnetusti ole ta- voite Foucault’n pohjalta läh- tevässä feministisesssä teorias- sa. Jälleen kyseessä on siis taitavalla argumentaatiolla jär- jestetty ansa, jossa yhden suuntauksen kriteereillä arvioi- daan “puolueettomasti” kah- den eroja.
I I I O S A
Tekstin kolmannessa osassa, joka on nimeltään “Etiikka”
Oksala paneutuu erityisesti Foucault’n myöhäistuotan- toon eli lähinnä Seksuaali- suuden historia -teossarjan kahteen viimeiseen osaan, jotka käsittelevät antiikin Krei- kan ja Rooman etiikkaa ja eksplisiittistä vapauden har-
T&E 2/03 ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ sena. Oksalan mukaan vapaus ilmenee näissä töissä Fou- cault’lla pyrkimyksenä kehit- tää uusia elämäntapoja eli subjektiuden muotoja, jotka vastustavat normalisoivaa val- taa. Oksala vertaa tässä osas- sa Foucault’n ajattelua etiikan alalla Emmanuel Levinasin ajatteluun, jossa keskeinen käsite on “Toinen”. Levinasia Oksala käyttää osoittaakseen, että Foucault’n etiikan alueen ratkaisut ovat riittämättömiä tarjotakseen lähtökohdan va- pautta ja subjektia koskevalle ajattelulle yleensä.
Kolmannen osan ensim- mäisessä luvussa Oksala väit- tää, että Foucault’n töihin si- sältyy ääneen lausumaton,
“mykkä” etiikka. Etiikka on Foucault’lla Oksalan luennan mukaan henkilökohtaista prak- tiikkaa, sillä on vahva suhde taiteeseen, ja taiteessa on kyse transgressiosta, systeemin ja normalisoinnin vastustamises- ta. Vaikka Foucault’n etiikka ei siten ole muodostettavissa nor- matiiviseksi järjestelmäksi, Ok- salan teesi on, että Foucault’n jälkituotannossa muodostuu näkemys vapaudesta etiikan momenttina. Etiikka on jota- kin, joka voidaan näyttää filo- sofialla, vaikka sitä ei voi ilmaista propositionaalisella kielellä. Se on mykkä ethos, se voidaan elää elämällä filo- sofista elämää. Etiikassa on jotain perustavaa laatua ole- vaa, joka vastustaa ilmaisua.
Mielestäni ajatus etiikasta, jossa on jotakin perustavaa laatua olevaa, joka vastustaa ilmaisua, on ikään kuin sa- malla kertaa ylevä ja banaali.
Olen skeptinen tämän ajatuk- sen filosofisen oivaltavuuden suhteen, varsinkin kun se edustaa yhtä modernin ajat- telun perustroopeista. Ajatuk- sen jostakin, jonka voi näyt- tää muttei sanoin ilmaista,
ajattelussa. Mikä milloinkin vas- tustaa ilmaisua: tunne, taide, persoonallisuus, oikeudenmu- kaisuus tai etiikka. Mielestäni Oksala on aivan oikeassa ar- gumentoidessaan sen puoles- ta, että Foucault’n tuotannos- sa on vahva eettinen vire. Sitä voi kuitenkin hyvinkin analy- soida Foucault’n teksteissä olet- tamatta sen taustalle jotakin ilmaisua karttavaa. Eikö voi esimerkiksi sanoa, että Fou- cault ottaa kantaa aihevalin- noillaan – siksi hänen etiik- kansa ei ole mitenkään olen- naisesti “mykkä” tai “hiljai- nen”, vaan hän on selvästi artikuloinut tietyt teemat. Nyt Oksalan esityksessä Foucault’n etiikka ilmenee jotensakin ro- manttisena näkemyksenä, jon- ka mukaan “filosofinen elä- mä on eettistä”. Tämä filoso- fian glorifiointi ei minusta kuulosta laisinkaan Foucault’ta.
Kuten toisessa osassa työ- tä, tässäkin muodostuvat jäl- leen vahvat dikotomiat va- paus/systeemi, taide/tiede, joi- den vastakohtaisuus muodos- tuu aivan liian suureksi. Vaik- ka Oksala korostaakin, että ei ole kyse alkuperäisestä villis- tä vapaudesta, niin vapaus tuntuu hänen esityksessään asettuvan kontrollin vastakoh- daksi. Ajatus vapaudesta mah- dollisuuksina ja kontingens- sina on arvokas, mutta liian usein näyttää siltä, että Oksa- lan esityksessä kontingenssi avautuu vain transgressiossa ja taiteessa.
Kolmannen osan toisessa luvussa Oksala tarkastelee va- pauden kysymystä vielä poli- tiikan alueella. Hän ottaa esille Foucault’n esseet valistukses- ta ja puolustaa sellaista kan- taa, että niihin sisältyy utoop- pinen ulottuvuus, joka ilmen- tää Foucault’n positiivista suh- detta emansipatoriseen poli- tiikkaan kuten myös valistuk-
kaan filosofian tarkoitus on olla kriittinen voima, ja filo- sofia on siis emansipatorista.
Jälleen minusta vaikuttaa sil- tä, että Oksala korostaa filo- sofian automaattisesti eettistä luonnetta Foucault’lle vieraalla tavalla.
Tästä osuudesta näkee myös, että Oksala ei ole varsi- naisesti politiikan filosofian kysymysten erityistuntija. Ref- lektoimattomia problemaatti- sista peruskäsitteistä analyy- sissa ovat “emansipatorinen politiikka” ja “edistyksellinen politiikka”, jotka kaipaisivat analyysia ja joista on tieten- kin olemassa paljon kriittistä kirjallisuutta.
Vasta tähän kolmannen osan toisen luvun yhteen alalukuun sisältyy analyysi vapauden eri merkityksistä Foucault’lla. Ok- salan mukaan vapaudella on Foucault’lla neljä merkitystä:
1) antihumanistinen vapaus mahdollisuuksien avautumi- sena, 2) vapauden käytännöt, 3) vapaus valistuksen eetokse- na, 4) positiivinen vapaus.
Tämä ei ole lyhykäisyy- dessään kovin vaikuttavaa ot- taen huomioon, että sen tulisi koota työn keskeisin teema.
Ensimmäinen merkitys, jossa vapaus on odottamattoman momentti vastakohtana nor- malisoidulle, ennakoimaton vastakohtana määräytyneelle on, kuten olen jo todennut, mielenkiintoinen ja tärkeä, ja siitä olisi voinut keskustella työssä enemmänkin. Toises- sa merkityksessä on kyse siitä, että subjekti harjoittaa vapautta reflektoiden kriittisesti itseään.
Tämän merkityksen yhteydes- sä olisi voinut käydä valaise- vaa keskustelua esimerkiksi kantilaisen moraaliteorian va- paudesta ja sen eri ulottu- vuuksista. Kolmannessa mer- kityksessä vapaus on kontin- gentti historiallinen eetos ja
ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ T&E 2/03
oman nykyisyyteemme suun- tautuvan kriittisen reflektion ehto. Tämä merkitys jää irralli- seksi, kuten myös neljäs mer- kitys: vapaus vallankäytön edellytyksenä. Kyseessä on va- paiden subjektien mahdolli- suuksien tila, johon valta koh- distuu. Tästä ei kuitenkaan keskustella työssä, ja kirjalli- suudessa sitä paitsi puhutaan yleensä tässä merkityksessä
“negatiivisesta” eikä “positii- visesta” vapaudesta.
Ongelma on, että Oksalan tarkastelu ei ole juuri missään yhteydessä niihin varsin ela- boroituneisiin keskusteluihin joita vapauden käsitteestä, ku- ten myös vallan käsitteestä, on käyty. Suhdetta esimerkik- si moraalifilosofiassa olennai- seen kantilaisen ajatusmaail- man ja liberaalin moraaliteo- rian ajatusmaailman eroihin, tai poliittisessa filosofiassa monisärmäiseen vapauden käsitteeseen ei tutkita. Toisin sanoen Foucault’n “vapauden”
käsitteen käyttöä ei ole työssä asetettu minkäänlaisen “va- pauden” käsitehistorian puit- teisiin. Oksala ei ole myös- kään tarkastellut sitä, miten Foucault konkreettisesti käyt- tää sanaa “vapaus” teksteis- sään. Pikaetsinnällä huoma- sin, että se esiintyy ainakin esimerkiksi poliittisessa va- pauden merkityksessä (poliit- tisen järjestelmän ominaisuu- tena). Perusteellinen käsite- analyysi Foucault’n vapauden käsitteistä kaipaisi paljon li- sää työtä.
Kolmannen osan kolman- nessa luvussa Oksala ottaa Levinasin avuksi paljastaak- seen Foucault’n etiikan alueen ajatteluun liittyvän ongelman:
subjektin autonomian ja Toi- sen aseman sen konstituoitu- misessa. Tietenkään tällaista ongelmaa ei voi edes formu- loida käyttämättä Levinasin käsitettä Toinen. Tämä vastaa
Oksalan kautta esityksen nou- dattamaa taitavaa retorisen ansan strategiaa, jossa hän esittää Foucault’n ajattelun ongelmana asioita, joita ei oikeastaan voida formuloida omaksumatta ensin tämän kri- tisoimien fenomenologisten ajattelijoiden lähtökohtia ja käsitteitä.
Vertailussa Oksala toteaa, että Foucault’n malli eettiselle subjektiudelle rakentuu antii- kin vapaan miehen figuurille, jonka pyrkimyksiä ovat aktiivi- suus, viriiliys, hallinta ja kun- nia. Sen sijaan hänen mu- kaansa Levinasin ajattelu si- sältää sellaisia etiikan perusta- vaa laatua olevia ennakkoeh- toja, erityisesti koskien eettistä subjektiutta, jotka Foucault ohit- taa. Levinasiin nojaten Oksala väittää, että eettinen subjektius muodostuu ainoastaan toisen toiseuden kohtaamisen väli- tyksellä. Hän myös väittää, edelleen Levinasiin nojaten, että normalisoidun yksilöyden transgressio mahdollistuu sen ansiosta, että toinen tuo kons- tituoivaan subjektiuteen toi- seuden.
Oksalan analyysin ongel- ma on, että se ei ota tarpeeksi huomioon sitä, että Foucault’lla ja Levinasilla kyse on perusta- vaa laatua olevalla tavalla eri- laisista tavoista teoretisoida etiikkaa, eli täysin erilaisista kysymyksenasetteluista, lähes- tymistavoista, lähtökohdista ja käsitesitoumuksista. Miten nä- mä kaksi voi asettaa vaihtoeh- doiksi, joista jomman kum- man olisi oltava parempi? Ok- sala esimerkiksi toteaa: “Levi- nas tarkasteli kysymystä toi- sesta enemmän kuin kukaan muu”. Toinen on Levinasin etiikan keskeinen käsite, jonka kompleksisuudesta ja eroavuu- desta arkikielen käsitteeseen Oksala kyllä antaa hyvän ku- van. Sen sijaan Foucault’n ajat- telussa tällaisellä käsitteellä ei
ole omaa roolia. On harhaan- johtavaa puhua neutraalisti
“toisen kysymyksestä” kuin se olisi olemassa riippumatta mis- tään teoreettisesta käsitteistös- tä ja kuin kyseessä olisi sama asia kuin Levinasin Toinen.
Levinasille Toinen on trans- sendentaalinen käsite, jolla on oma suhteensa fenome- nologiseen transsendentaali- subjektiin.
Oksalan esityksen ongel- ma on myös, että Foucault’n historiaa käsittelevät kirjat ole- tetaan niinkin vahvasti etii- kan teorian esitykseksi. Oksa- la kyllä myös keskustelee siitä ongelmasta, että Foucault toi- mi historioitsijana eikä etii- kan teoreetikkona. Voisi kui- tenkin vahvasti epäillä, että jos Foucault olisi ryhtynyt esittämään jotakin systemaat- tisesti etiikasta nykypäivänä, hän tuskin olisi aloittanut esi- merkiksi kunnian, viriiliyden ja hallinnan käsitteistä, jotka kuuluvat pikemminkin antii- kin Kreikan etiikkaan.
Levinas ja Foucault ovat ajattelijoina melko kaukaisia ja vaikeita keskenään verrat- taviksi. Levinasin ajattelu yk- sinään, hänen perustahakui- nen projektinsa etiikasta en- simmäisenä filosofiana on vaativa esittelyn kohde ja ehkä liian laaja aihe tähän koh- taan. Oksala ei esittele hänen ajatteluaan perusteellisesti.
Lisäksi käsittelemättä jää konaan feminismin ja Le- vinasin suhde, joka on hyvin haastava.
Kolmas osa on kokonai- suudessaan mielestäni kaiken kaikkiaan hätäisemmin laadi- tun oloinen kuin kaksi ensim- mäistä, on kuin tekijä olisi hieman väsynyt loppua kohti.
Toisaalta koko käytännöllisen filosofian keskeisten alueiden hallinta on myös liian suuri pala. Tässä on yritetty tarkas- tella kysymyksiä yksilöetiikas-
T&E 2/03 ESITTELYJÄ JA ERITTELYJÄ simmäisten osien epistemo- logiaan liittyvät osuudet ovat mielestäni vakuuttavampia.
Viimeinen lyhyt alaluku
“Anarchy in the Philosophy of Foucault” nostaa jo aiemmin- kin esiintyneen “anarkian” kä- sitteen keskeiseksi Foucault’n tulkinnan välineeksi. Levina- sin käsite “anarkia” summaa Foucault’n vapautta koskevan ajattelun filosofisen ytimen.
Vapaus on sitä mikä vastustaa tematisoimista eli kaikkia pyr- kimyksiä määritellä sen merki- tys. Keskeiseksi Oksalan ana- lyysissä vapaudesta Foucault’lla siis muodostuu “jokin jota ei voi ilmaista”. Foucault’lle va- paus on anarkiaa.
Väitöstilaisuudessa Oksa- la valotti lektiossaan mielen- kiintoisesti henkilöhistoriaan- sa, josta voi olettaa juontu- van esimerkiksi positiivisen suhteen termiin anarkia. Toi- saalta lektiossa oli kyse tun- nustuksellisesta sitoutumises- ta filosofiaan. Oksala kysyy, mitä filosofia on ja mikä on sen relevanssi, ja ilmoittaa uskovansa filosofiaan etiik- kana ja elämäntapana, filo- sofisena elämänä. Omaan ma- kuuni tällainen asenne on hieman tekopyhän oloinen:
siinä tehdään yhdestä tie- teenalasta vaarallisen suuri ja filosofeista varmasti hy- veellisiä. Tämä on kyllä lek- tiona ylevä aihe, mutta olisi- ko tieteenaloihin sittenkin suhtauduttava foucaultlaisem- min: historiallisesti muuttu- vina traditioina ja toiminnan tuloksina eikä ikään kuin py- syvinä olioina.
Vastaväittäjä, Sartren ja siis eksistentialistisen vapauden tutkijana ja ystävänä tunnet- tu Thomas Flynn, asettuu itse filosofian politiikassa ennem- minkin fenomenologis-eksis- tentiaalisen otteen puolusta- jien kuin kriitikoiden puolel-
Oksalan ote miellytti häntä, joskin joitakin teräviä kysy- myksiä väitöksessä kuultiin myös, esimerkiksi siitä mitä väittelijä tarkoittaa “transsen- dentaalilla”. Tähän ei tullut vastausta, vaikka moniin mui- hin kysymyksiin kyllä.
LO P U K S I
Mielestäni Oksala on kyllä ehdottomasti mielenkiintoi- sen tehtävän äärellä pohties- saan Foucault’n suhdetta fe- nomenologeihin. Tämä suh- de on merkittävä, eikä siitä ole kaikessa laajassa Fou- cault-kirjallisuudessa vielä lii- kaa kirjoitettu. “Foucault jat- kaa fenomenologiaa” -teesi kuitenkin köyhdyttää analyy- sia yksisilmäiseksi: analyysia rikastuttaisi, jos otettaisiin va- kavasti se, että Foucault on kehitelmissään pitänyt feno- menologisen ja eksistentiaa- lisen projektin vastustusta tär- keänä tehtävänä, ja analysoi- taisiin mitä kaikkea tästä hä- nen tuotantoonsa seuraa.
Kun työn yhdeksi keskei- seksi teesiksi näyttää muodos- tuvan se, että Foucault on positiivisessa suhteessa feno- menologiaan, niin Oksalan oli- si ollut tarpeen myös jossakin kohdin reflektoida sitä, mitä hän tarkoittaa fenomenolo- gialla. Usein “fenomenologia”
näyttää tekstissä muodostu- van ikään kuin omaksi toimi- jakseen tai oliokseen, puhu- taan paljon fenomenologian
“sisäpuolella” ja “ulkopuolel- la” olemisesta. Selkeämpää olisi pysyä ajattelijoiden ja kirjoitta- jien, sekä tekstien ja teesien tasolla.
Kun jatkuvuutta koroste- taan näin paljon, voidaan it- se asiassa kaikki filosofia se- littää edeltäjiensä jatkeeksi, ainakin sellaisen filosofian, jota vastaan eksplisiittisesti
arvo on pelkällä toteamuk- sella, että kritisoija “jatkaa”
kritisoimaansa filosofiaa, kun kiinnostavampaa olisi miten hän muuttaa sitä. Nyt Oksa- lan pyrkimykseksi jääkin ikään kuin “pelastaa” fenomenolo- gian projekti Foucault’n jälki- fenomenologiselta hyökkäyk- seltä nimeämällä tämä itsekin
“fenomenologiksi”. Toisaalta hän toteuttaa fenomenologian pelastusprojektia näyttämällä Foucault’n ajattelun riittämät- tömäksi verrattuna “oikeam- piin” fenomenologeihin (Hus- serl, Merleau-Ponty, Levinas).
Filosofiapoliittisesti tämä kaksoispuolustusstrategia on taitavasti toteutettu, ja sitä voi ihailla vaikka ei aivan va- kuuttuneeksi tulisikaan.
Aiheesta, josta näkee usein tämän päivän filosofisessa kirjallisuudessa turhan kons- tailevaa kirjoitustyyliä, Oksala on kyennyt kirjoittamaan hy- vin selkeästi ja ytimekkäästi.
Hän karttaa myös turhia for- malismeja ja kykenee hyvällä teoriaproosalla esittämään pal- jon hyvin valaisevasti sup- peassa tilassa.
Paradoksaalisesti tulen kai- kesta kritiikistäni huolimatta lopuksi siihen, että kyseessä on mielestäni opinnäytteenä aivan erinomainen työ. Näin voi käydä arvostelijalle, jolle filosofian viehätys on sen ago- nistisessa luonteessa. Suosit- telen ehdottomasti lukemista!
Tuija Pulkkinen
