Hallinnasta yhteenkuuluvuuteen
Ympäristöeettiset kysymykset Kirkkojen maailmanneuvoston
yleiskokouksissa 1948–2013
Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Läntinen teologia
Pro gradu, huhtikuu 2016 Systemaattinen teologia Atte Hokkanen
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Filosofinen tiedekunta
Osasto – School Teologian osasto
Tekijä – Author Atte Hokkanen Työn nimi – Title
Hallinnasta yhteenkuuluvuuteen – Ympäristöeettiset kysymykset Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksissa 1948–2013.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages Systemaattinen teologia Kandidaatintutkielma 19.4.2016 102 s.
Pro gradu -tutkielma x Aineopintojen tutkielma Sivuainetutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tutkimuksen tehtävänä on selvittää Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) ympäristöeettisen ajattelun kehitys siinä määrin, kuin se ilmenee KMN:n yleiskokousten dokumentaatioissa. Tutkimustehtävän toteuttaminen edellyttää ensinnäkin sen selvittämistä, missä määrin ympäristöeettiset kysymykset ovat olleet esillä KMN:n yleiskokouksissa, ja toiseksi mikä on näiden lausuntojen teologis-eettinen sisältö. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi, jonka kohteena ovat KMN:n yleiskokousten viralliset raporttikirjat. Taustaluvussa esitellään lyhyesti KMN:n ja sen yleiskokousten luonne.
Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan ajanjaksoa, joka kattaa Amsterdamin (1948), Evanstonin (1954), New Delhin (1961) ja Uppsalan (1968) yleiskokoukset. Tässä vaiheessa ympäristöetiikkaa määrittää voimakas antroposentrismi eli ihmiskeskeisyys:
ihminen on luomakunnan keskus, jota varten muu luomakunta on olemassa. Teknologian nopea kehitys koetaan positiivisena kehityksenä kohti kasvavaa luonnon hallintavaltaa. Tämä antroposentrinen käsitys ihmisen suhteesta muuhun luomakuntaan nousee ihmiselle annettua hallintavaltaa eli dominiota korostavasta raamatuntulkinnasta. Niin teknologista kehitystä kuin luonnon hyödyntämistäkin tulee yleiskokousten mukaan arvioida inhimillisten seurausten näkökulmasta. Tämän vuoksi Jumalan antamaa luomakunnan lahjaa ei tule haaskata kohtuuttomasti.
Kolmannessa pääluvussa tarkastellaan toista ajanjaksoa, joka kattaa Nairobin (1975), Vancouverin (1983) ja Canberran (1991) yleiskokoukset. Tässä vaiheessa ympäristöetiikkaa ei enää määritä yhtä voimakas antroposentrismi kuin aiemmin, vaan sen korvaa osittain tilanhoitajuuden (stewardship) korostus. Ihmisen tehtävä ei ole alistaa luomakunta hallintaansa, vaan hoitaa sitä vastuullisesti. Tästä uudesta korostuksesta johtuen yleiskokousten aineistossa on havaittavissa tietoinen pyrkimys luopua ihmisen hallintavaltaa korostavasta kielenkäytöstä.
Tästä huolimatta Nairobin ja Vancouverin yleiskokouksissa kehityksen arvioimisen kriteeriksi asetetaan edelleen ihminen.
Antroposentrisen lähtökohdan ohella on kuitenkin nähtävissä kasvava taipumus ymmärtää Jumala, ihmiskunta ja luomakunta läheisesti suhteessa toisiinsa. Tämän vuoksi Nairobin ja Vancouverin ympäristöetiikkaa voidaankin nimittää ei-eristäytyneeksi antroposentrismiksi, jossa luomakunta ymmärretään ihmiskunnan kumppanina samalla. Canberran yleiskokouksen aineistossa tätä käsitystä korostetaan yhä enemmän: Jumala, ihmiskunta ja luomakunta nähdään syvästi yhteenkuuluvana kokonaisuutena, joka perustuu Pyhän Hengen yhdistävälle toiminnalle. Tämän käsityksen vuoksi Canberran yleiskokouksen muotoilemaa ympäristöetiikkaa ei voida pitää suoranaisesti antroposentrisena. Paremminkin se on elämäkeskeistä tai jumalakeskeistä etiikkaa, jossa ihmisen lisäksi kaikella luodulla on ihmisestä riippumaton itseisarvo sekä arvo Jumalalle.
Neljännessä pääluvussa tarkastellaan kolmatta ajanjaksoa, joka kattaa Hararen (1998), Porto Alegren (2006) ja Busanin (2013) yleiskokoukset. Tässä vaiheessa ympäristöetiikkaa määrittää ajatus globalisaation haasteisiin vastaamisesta rakentamalla solidaa- risuuteen perustuvia, kestäviä yhteisöjä. Näitä yhteisöjä yhdistää solidaarisuus Jumalaa, toinen toisiaan ja luomakuntaa kohtaan.
Esille tuodaan myös ajatus Jumalalle kuuluvasta elämän kotitaloudesta (God’s Household of Life), joka sisältää ajatuksen ihmis- kunnasta yhtenä osana luomakunnan kokonaisuutta.
Kaiken kaikkiaan ajanjakso merkitsi vaihetta, jolloin ympäristöetiikka integroitui tiiviisti osaksi KMN:n teologisia perusrakenteita ja sosiaalietiikkaa. Ympäristökysymykset eivät enää muodostaneet yhtä huomionarvoista kysymysjoukkoa muiden eettisten kysy- mysten joukossa, vaan niistä tuli KMN:n olemusta määrittävä ulottuvuus. Tämä kehitys tiivistyy Busanin yleiskokouksen esille tuomassa oikeudenmukaisuuden ja toivon pyhiinvaelluksen käsitteessä, jossa ei enää mainita erikseen luomakuntaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse ympäristönäkökulman hylkäämistä, vaan sen lopullista integroitumista osaksi oikeudenmukaisuuden käsitettä.
KMN:n ympäristöetiikan kokonaiskehitys voidaan tiivistää sanapariin hallinnasta yhteenkuuluvuuteen. Alkuvaiheen yleiskokoukset korostivat ihmiselle annettua luonnon hallintavaltaa, keskivaiheessa tämä lähestymistapa korvautui tilanhoitajuuden ja huolenpidon korostuksella, ja viimeisimmässä vaiheessa käsitys yksipuolisesta huolenpidosta vaihtui käsitykseen syvemmän tason yhteenkuuluvuudesta.
Avainsanat – Keywords
Kirkkojen maailmanneuvosto, yleiskokoukset, ympäristöetiikka, ekoteologia, sosiaalietiikka, kristillinen etiikka, ekumeniikka
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Philosophical Faculty
Osasto – School School of Theology Tekijä – Author
Atte Hokkanen Työn nimi – Title
From Dominion to Solidarity – Issues of Environmental Ethics in the World Council of Churches’ Assemblies 1948–2013.
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date Sivumäärä – Number of pages
Systematic Theology Kandidaatintutkielma 19.4.2016 102 p.
Pro gradu -tutkielma x Aineopintojen tutkielma Sivuainetutkielma Tiivistelmä – Abstract
The purpose of this study is to examine the development of the environmental ethics of the World Council of Churches (WCC) as far as it appears in the documentation of the WCC’s assemblies. This consist of two tasks: firstly, to examine to what extent the questions of environmental ethics have been taken up in the assemblies of the WCC and secondly, what is the theological and ethical substance of the assemblies’ statements concerning environmental ethics. The method of the study is systematic analysis.
The source materials of this study consist of the official reports of the WCC’s assemblies. The background chapter takes a brief look at the nature of the WCC and its assemblies.
The first analysis chapter treats the period which covers the assemblies in Amsterdam (1948), Evanston (1954), New Delhi (1961) and Uppsala (1968). At this phase considerations about environmental ethics are defined by strong anthropocentrism. Humanity is perceived as the center of the creation and the rest of the creation exists for the sake of humanity. The accelerated technological development is seen as a positive development towards fuller domination over nature. This kind of anthropocentric idea of humanity’s relation to the rest of the creation is based on the interpretation of the Bible which emphasizes God given dominion over creation. However, according to the assemblies’ statements development and the usage of nature should be evaluated on the basis of human consequences. Therefore, the God-given gift of creation should not be ruthlessly wasted.
The second analysis chapter treats the period which covers the assemblies in Nairobi (1975), Vancouver (1983) and Canberra (1991). At this phase the considerations about environmental ethics are no longer defined by as strong anthropocentrism as before.
The emphasis is partly replaced by environmental stewardship which emphasizes caring about the creation. The task of humanity is not to subdue the earth but to treat it responsibly. Because of this new emphasis the assemblies can be found deliberately renouncing any references to dominion in their official statements.
However, the statements of Nairobi and Vancouver still emphasize anthropocentrism to some degree. Humanity is still made the ethical criterion of evaluating development. But in addition, there can be found a growing tendency to see God, humanity and creation in close relationship with each other. Therefore, the environmental ethics of these assemblies should be called non-solitary anthropocentrism which emphasizes the creation as humanity’s companion. At the Canberra assembly’s statements this new conception is given even greater emphasis: God, humanity and creation are understood as a closely connected whole which is based on the uniting work of the Holy Spirit. Because of this new understanding the environmental ethics of the assembly should be regarded as life-centered or theocentric environmental ethics. At these ethical models all created beings are considered to have intrinsic value regardless of any instrumental value to humanity. Furthermore, all beings have value to God.
The third analysis chapter treats the period which covers the assemblies in Harare (1998), Porto Alegre (2006) and Busan (2013).
At this phase the considerations about environmental ethics are defined by the issues created by globalization. Building sustainable communities based on solidarity between God, humanity and creation is seen as a workable solution to address these issues.
Furthermore, the concept of God’s Household of Life which involves humanity as one part of the whole creation is brought forward.
On the whole, the period marked a phase wherein environmental ethics integrated closely to WCC’s theological basis and social ethics. The issues concerning environmental ethics were not merely one important issue group among others anymore, but a central dimension defining the nature of the WCC. This integration can be seen in the concept of the Pilgrimage of Justice and Peace which was brought forward at the Busan assembly. Although creation is not mentioned separately in the name of the concept, that does not indicate the renouncement of the dimension of environmental ethics. Instead, it indicates that the perspective of environmental ethics has completely integrated with the concept of justice.
In conclusion, the total development of the environmental ethics of the WCC can be summed up to the phrase “from dominion to solidarity”. At the first phase the assemblies emphasized the concept of God-given dominion over nature. At the second phase this concept was replaced by the concept of environmental stewardship and care. Finally, at the most recent phase the concept of stewardship was replaced by the concept of deep connectedness and solidarity between God, humanity and Creation.
Avainsanat – Keywords
World Council of Churches, assemblies, environmental ethics, eco-theology, social ethics, christian ethics, ecumenics
1 SISÄLLYS
1 JOHDANTO ... 3
2 KIRKKOJEN MAAILMANNEUVOSTO ... 9
2.1 Olemus ja tehtävä ... 9
2.2 Yleiskokoukset ja asiakirjojen sitovuus ... 12
2.3 Eettiset kysymykset ... 14
3 HERÄÄVÄ YMPÄRISTÖHUOLI (1948–1968) ... 16
3.1 Yleiskokoukset pääpiirteissään ... 16
3.2 Vastuullinen yhteiskunta ... 23
3.3 Ympäristöetiikka Amsterdamista Uppsalaan ... 26
3.3.1 Amsterdam ... 26
3.3.2 Evanston ... 27
3.3.3 New Delhi ... 29
3.3.4 Uppsala ... 32
3.3.5 Pohdinta ... 33
4 KASVAVA YMPÄRISTÖHUOLI (1975–1991) ... 37
4.1 Nairobin yleiskokous pääpiirteissään ... 37
4.2 Oikeudenmukainen, osallistuva ja kestävä yhteiskunta (JPSS) ... 40
4.3 Vancouverin yleiskokous pääpiirteissään ... 42
4.4 Canberran yleiskokous pääpiirteissään ... 45
4.5 Oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys (ORLE) ... 46
4.6 Ympäristöetiikka Nairobista Canberraan ... 48
4.6.1 Nairobi ... 48
4.6.2 Vancouver ... 55
4.6.3 Canberra ... 60
4.6.4 Pohdinta ... 67
5 AVOIN YMPÄRISTÖHUOLI (1998–2013) ... 71
5.1 Yleiskokoukset pääpiirteissään ... 71
5.2 Ekklesiologia ja etiikka ... 75
2
5.3 Ympäristöetiikka Hararesta Busaniin ... 77
5.3.1 Harare ... 77
5.3.2 Porto Alegre ... 80
5.3.3 Busan ... 83
5.3.4 Pohdinta ... 88
6. HALLINNASTA YHTEENKUULUVUUTEEN ... 91
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ... 96
Lähteet ... 96
3 1 JOHDANTO
Heinäkuussa 2014 Kirkkojen maailmanneuvoston1 taloudellisiin kysymyksiin keskit- tyvä talouskomitea (finance policy committee) teki päätöksen, että KMN ei enää tule jatkossa sijoittamaan fossiilisiin polttoaineisiin.2 Vaikka KMN on verrattain pieni si- joittaja, päätös voidaan tulkita merkittävänä ympäristöeettisenä kannanottona. KMN:n pääsihteeri Olav Fykse Tveit kommentoi päätöstä seuraavasti: ”The use of fossil fuels must be significantly reduced and by not investing in those companies we want to show a direction we need to follow as a human family to address climate changes properly”.3
Nykyaikana ympäristöeettinen tietoisuus on levinnyt niin laajalle, että tällaiset kan- nanotot tuntuvat KMN:n lausumina suorastaan luonnollisilta. Kuitenkin kristinuskoa on ainakin 1900-luvun puolivälistä saakka syytetty ympäristön kannalta haitallisten asenteiden synnyttämisestä. Alulle tämän keskustelun saattoi Lynn White Jr:in kuu- luisa artikkeli The Historical Roots of Our Ecologic Cricis (1967), jossa hän esitti tee- sin, että Genesiksen luomiskertomusten yksipuolinen, luonnon hallintaa (dominium) korostava tulkintaperinne on ollut oikeuttamassa luonnonvarojen vastuuttoman hyö- dyntämisen.4
Whiten esittämä teesi on osa laajempaa 1960- ja 1970-luvun taitteeseen sijoittuvaa ympäristöliikehdintää, jonka synnytti kasvava tietoisuus maailmaa koettelevasta ym- päristökriisistä.5 Kuitenkin jo varsin pian Whiten artikkelin julkaisun jälkeen sen väit- teet osoitettiin kärjistetyiksi ja jopa harhaanjohtaviksi. White myös itse lievensi myöhemmin kantojaan. Joka tapauksessa nykyään teesin ansiona pidetään sitä, että se nosti yleiseen tietoisuuteen maailmankatsomusten ja arvojen merkityksen ympäristö- asenteiden muokkaajana.6
1 World Council of Churches, WCC. Tutkimuksessa tullaan tästä eteenpäin käyttämään Kirkkojen maa- ilmanneuvostosta lyhennettä KMN.
2 Investment in fossil fuels is off the table for the WCC (3.11.2014).
3 Investment in fossil fuels is off the table for the WCC (3.11.2014).
4 White 1967, 1205–1206.
5 Pihkala 2014, 237.
6 Pihkala 2014, 238.
4
Whiten teesit otettiin teologian piirissä pääasiassa vakavasti. Vastauksena Whiten artikkelissaan asettamiin haasteisiin syntyi teologinen suuntaus nimeltä eko- teologia. Se voidaan määritellä kontekstuaaliseksi teologiaksi, jonka määrittelevä kon- teksti on globaali ympäristökriisi.7 Panu Pihkala määrittelee ekoteologian tarkemmin seuraavalla tavalla:
Ekoteologia on teologian ala, joka tutkii kristinuskon ja luonnon välistä suhdetta.
Akateemisessa tutkimuksessa se voi analysoida mitä tahansa teologista suun- tausta sen sisältämien luontoon liittyvien näkemysten kannalta, mutta sen erityi- senä kohteena ovat eksplisiittisesti luontoa käsittelevät erilaiset teologiat.8
Pihkala tekee lisäksi hyödyllisen jaottelun deskriptiivisen ja normatiivisen ekoteolo- gian välillä. Deskriptiivinen ekoteologia on kuvailevaa teologiaa, jonka pyrkimyksenä ei ole normatiivisten väitteiden muodostaminen. Normatiivinen ekoteologia on puo- lestaan käytännöllisesti suuntautunutta teologiaa, jonka tavoitteena on positiivisten ympäristöasenteiden edistäminen. Tällaisessa teologiassa ei pyritä ainoastaan kuvaile- maan tarkasteltavia kohteita, vaan esitetään myös normatiivisia väittämiä. Käytän- nössä deskriptiivistä ja normatiivista otetta käytetään myös yhdessä siten, että deskriptiivisen tarkastelun perusteella rakennetaan perusteltu, normatiivinen mieli- pide.9
Asenteet ympäristöä ja sen käyttöä kohtaan ovat siis historian saatossa muuttuneet, kuten edellä esitetyn perusteella voidaan todeta. Mutta kuinka tällaiseen avoimeen ym- päristövastuun tunnustamiseen ja sen pohjalta tapahtuviin konkreettisiin toimiin on päädytty? Jos kristillisen ympäristöetiikan historialliset lähtökohdat ovat sellaiset kuin White esseessään antaa ymmärtää, ei ole lainkaan itsestään selvää, että lopputulos on sellainen kuin nykypäivänä voidaan havaita esimerkiksi KMN:n toiminnassa. Tämä kehitys Whiten kuvaamista lähtökohdista nykyajan avoimeen ympäristövastuun tun- nustamiseen on ollut pitkällinen prosessi, joka on vaatinut syvällistä teologista työs- kentelyä. Juuri monivaiheisuutensa vuoksi tämä prosessi muodostaa mielenkiintoisen tutkimuskohteen. Käsillä oleva tutkimus pyrkii omalta osaltaan valaisemaan tätä kehi- tystä yhdestä, rajatusta näkökulmasta.
7 Pihkala 2013, 144.
8 Pihkala 2013, 151.
9 Pihkala 2013, 148–149.
5
Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää KMN:n ympäristöeettisen ajattelun kehitys siinä määrin, kuin se ilmenee KMN:n yleiskokousten dokumentaatioissa. Tutkimus- tehtävän toteuttaminen edellyttää sen selvittämistä, missä määrin ympäristöeettiset ky- symykset ovat olleet esillä Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksissa, ja mikä on näiden lausuntojen teologis-eettinen sisältö. Tutkimus on rajattu koskemaan aino- astaan yleiskokouksia siksi, että se pysyisi laajuudeltaan mielekkäänä. Syvällinen pe- rehtyminen KMN:n koko laajan organisaation ympäristöeettisiin lausuntoihin vaatisi huomattavasti pro gradu -tutkielmaa mittavamman tutkimuksen.
Myös ekoteologian yleisen kehityksen tarkastelu on rajattu pois tästä tutkimuksesta.
KMN:n yleiskokousten dokumentaatiota on mahdollista tarkastella itsenäisenä koko- naisuutena ilman laajemman ekoteologisen keskustelun huomioimista. Tutkimuksen varsinainen tehtävä on KMN:n yleiskokousten dokumentaation analyysi. Samalla tut- kimus voi kuitenkin tätä aineistoa tarkastelemalla tuoda uutta tietoa niin ekumeenisen kuin muista konteksteista nousevan ekoteologian ja ympäristöetiikan kehityksestä.
Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi, joka painottuu edellytysten analyy- siin. Pyrkimykseni ei kuitenkaan ole selvittää, millaisen ekumeenisen keskustelun tai esityöskentelyn tuloksena lausunnot ovat syntyneet, vaan ennen kaikkea paljastaa val- miiden lausuntojen piilevät teologis-eettiset lähtökohdat. Tätä monipuolisempi edelly- tysten analyysi, joka huomioisi pitkällisen esityöskentelyn ja sen pohjalta syntyneet valmisteluasiakirjat, ei ole mahdollinen tämän tutkimuksen puitteissa.
KMN:a ja sen eri ulottuvuuksia on tutkittu verrattain paljon. KMN myös itse julkaisee ekumeenista liikettä ja omaa toimintaansa tarkastelevia tutkimuksia. Kuitenkaan KMN:n ympäristöeettisen ajattelun kehityksestä ei ole olemassa kokonaisesitystä, joka keskittyisi teologiseen tarkasteluun.10 Tällaista ei ole myöskään yleiskokousten osalta.
Ympäristökysymyksiin ja niiden käsittelyyn kyllä viitataan erilaisissa artikkeleissa, joita tullaan hyödyntämään tässä tutkimuksessa, mutta kaiken kaikkiaan teemaa on kuitenkin tutkittu varsin vähän.
10 Daniel McFee tarkastelee artikkelissaan Prophets, policy-makers and advocates: The World Council of Churches and institutional environmental ethics, 1991–2006 KMN:n harjoittamaa ympäristöetiikkaa institutionaalisesta näkökulmasta. McFee ei tarkastele KMN:n ympäristöetiikkaa sen sisällön kannalta, vaan tutkimuksen painopiste on KMN:n tarkasteleminen kansalaisjärjestönä (NGO), joka on sitoutunut eettiseen vaikuttamistoimintaan. Ks. McFee 2009.
6
Tutkimuksen ensisijaisina lähteinä ovat KMN:n yleiskokouksista laaditut viralliset ra- porttikirjat (Official Report), joissa on esitetty kattavasti kunkin yleiskokouksen tapah- tumat, keskustelujen tiivistelmät ja raportit kokouksen eri osioista (sections).
Viimeisimmissä raporttikirjoissa on myös yleiskokouksissa pidettyjä puheita. Tutki- mukseni kannalta olennaisia tekstejä ovat osioiden raportit, sillä niihin on kirjattu yleiskokouksen osanottajien yhteinen näkemys käsitellystä aihepiiristä.
KMN:n seitsemässä ensimmäisessä yleiskokouksessa (1948–1991) erikseen nimitetyt työryhmät laativat ennalta osoitetun teeman pohjalta raportin, joka vietiin yleisko- koukselle keskusteltavaksi ja hyväksyttäväksi. Kutakin raporttia käsiteltiin sille osoi- tetussa osiossa. Rapotin tehtävä oli kuvata yleiskokouksen yhteisesti hyväksymä mielipide käsiteltävästä aihepiiristä. Tämä lopullinen, hyväksytty raportti otettiin vi- ralliseen raporttikirjaan. Vancouverin yleiskokouksessa (1983) oli osioiden sijasta kuusi työryhmää (issue groups), mutta niiden pohjalta laadittiin samanlaiset raportit kuin aiempien yleiskokousten osioista, joten lähdeaineisto on laadullisesti yhtenevä edellisten yleiskokousten aineistojen kanssa.
KMN:n kolmessa viimeisimmässä yleiskokouksessa (1998–2013) raportoinnin tapa on kuitenkin hieman erilainen, mikä vaikuttaa lähdeaineistoon. Hararen yleiskokouk- sessa (1998) oli osioiden sijasta kolme kuulemisten (hearings) sarjaa, joissa kokouk- seen osallistuvien jäsenkirkkojen valtuutetut (delegates) ja muut osanottajat pohtivat ennalta osoitettuja teemoja. Ohjelmakomitea (Programme Guidelines Committee) laati näiden keskustelujen pohjalta raportit, joita ei ole julkaistu. Komitea sen sijaan reflektoi keskustelujen tuloksia lyhyesti omassa raportissaan. Tämä raportti muodos- taa Hararen yleiskokouksen pääasiallisen lähdeaineiston.
Porto Alegren (2006) ja Busanin (2013) yleiskokouksissa oli kuulemisten sijaan aiem- pien yleiskokouksien osioita vastaavia temaattisia täysistuntoja (thematic plenary sessions), joissa ei kuitenkaan käsitelty ennalta laadittuja raportteja, vaan kuultiin vaihteleva määrä tyyliltään varsin erilaisia teemapuheita tai esityksiä kulloinkin käsi- teltävästä teemasta. Nämä puheenvuorot on kummankin kokouksen osalta otettu osaksi virallista raporttikirjaa, mutta niiden pohjalta ei kuitenkaan ole laadittu erillisiä, yhtenäistäviä raportteja.
7
Kolmen viimeisimmän yleiskokouksen lähdeaineisto on siis laadullisesti varsin eri- laista kuin seitsemän ensimmäisen yleiskokouksen. Tutkimuskysymykseen vastaami- sen kannalta aineisto on kuitenkin paras saatavilla oleva. Täysistunnoissa pidettyjen puheiden ottaminen osioiden raporttien tilalle viralliseen raporttikirjaan antaa niille merkittävän painoarvon. Kolmen viimeisimmän yleiskokouksen sisällyttäminen tutki- mukseen on myös perusteltua kokonaiskuvan muodostumisen kannalta. Niiden ai- neisto paitsi auttaa arvioimaan tulevaisuuden suuntaviivoja, myös selkeyttää aiempien yleiskokousten erityispiirteitä.
Taustoittavana kirjallisuutena tutkimuksessa käytetään valikoidusti myös aiemmissa yleiskokouksissa pidettyjä asiantuntijaesitelmiä, joista osa on julkaistu raporttikirjojen yhteydessä, ja osa KMN:n The Ecumenical Review -lehdessä. Näihin puheisiin viita- taan siinä määrin kuin ne auttavat ymmärtämään yleiskokousten muotoilemaa ympä- ristöetiikkaa. Myös hakuteoksen Dictionary of the Ecumenical Movement (2.ed. 2002) artikkeleita hyödynnetään laajasti lausuntojen taustoittamisessa.
Ekumeenisella lähdeaineistolla on omat erityispiirteensä, jotka asettavat tutkimukselle tiettyjä haasteita. Ekumeeniset asiakirjat ovat aina jonkinlaisen kompromissin loppu- tuloksia, mistä johtuen niiden muotoilut ovat varsin abstrakteja ja pysyttelevät yleisellä tasolla. Risto Saarinen on eritellyt kolme kompromissinteon strategiaa, joita ekumee- nisissa asiakirjoissa voidaan havaita: ensinnäkin asia voidaan ilmaista yleisellä tasolla, toiseksi asia voidaan ilmaista raamatunlauseita käyttäen, kolmanneksi eri osapuolet voivat esittää tekstin päätteeksi vielä erikseen oman näkökulmansa käsiteltyyn asi- aan.11 Käsillä olevan tutkimuksen lähdeaineistossa korostuu etenkin kaksi ensimmäistä strategiaa.
Tutkimus rakentuu siten, että ennen varsinaista yleiskokousten lausuntojen analyysia luon luvussa 2 katsauksen Kirkkojen maailmanneuvostoon organisaationa: sen ole- mukseen, tehtävään, yleiskokousten luonteeseen ja lopuksi vielä lausuntojen arvoval- taan. Luku sijoittaa yleiskokoukset KMN:n kokonaisuuteen ja selkeyttää niiden merkitystä. Taustaluvun jälkeen tutkimus etenee luvuissa 3–5 kronologisesti Amsterdamissa vuonna 1948 pidetystä ensimmäisestä yleiskokouksesta viimeisim- pään, vuonna 2013 pidettyyn Busanin yleiskokoukseen.
11 Saarinen 1998, 16.
8
Yleiskokoukset on ryhmitelty päälukuihin kokousten ympäristöeettisiä lausuntoja yh- distävän eetoksen perusteella. Luvussa 3 analysoin KMN:n neljän ensimmäisen, aika- välillä 1948–1968 pidetyn, yleiskokouksen raportteihin kirjattuja ympäristöeettisiä lausuntoja. Luvussa 4 keskityn aikavälillä 1975–1991 pidettyihin kokouksiin, ja lu- vussa 5 1998–2013 pidettyihin kokouksiin. Jotta ympäristöeettiset lausunnot sijoittui- sivat mielekkäästi osaksi kokouksen laajempaa aihepiiriä, tarkastelen jokaisen luvun alussa yleiskokouksessa käsiteltyjä aiheita pääpiirteissään. Lisäksi tarkastelen jokai- sessa pääluvussa kullakin ajanjaksolla vallalla olleita KMN:n eettisen ajattelun mal- leja, mikä suhteuttaa ympäristöeettiset lausunnot osaksi KMN:n eettisen ajattelun kokonaiskehitystä. Luvussa 6 luon vielä katsauksen lausuntojen kokonaiskehitykseen ja arvioin sitä kriittisesti.
9 2 KIRKKOJEN MAAILMANNEUVOSTO
2.1 Olemus ja tehtävä
Kirkkojen maailmanneuvosto on laaja ja moniulotteinen organisaatio, mistä johtuen kysymykseen KMN:n olemuksesta ja tehtävästä on vaikea muotoilla lyhyttä vastausta.
KMN:n verkkosivujen mukaan KMN on laajin ja kattavin ekumeenisen liikkeen orga- nisoitunut ilmaus.12 Määritelmä kertoo ainakin sen, että KMN sitoutuu ekumenian pe- riaatteisiin ja päämääriin eli edistämään kristittyjen välistä yhteyttä. Mutta mitä tämä merkitsee käytännössä? KMN:n julkaisujen johtavana toimittajana toiminut Marlin VanElderenin mukaan vastaus kysymykseen vaihtelee sen mukaan, mitä osa-aluetta KMN:n toiminnasta kukin pitää merkittävimpänä.13
VanElderen luettelee KMN:a esittelevässä oppaassaan kuusi mahdollista tapaa ym- märtää KMN:n merkitys. Ensinnäkin KMN:a voidaan pitää organisaationa, joka toimii kärsivien auttamiseksi erilaisten kriisien ja onnettomuuksien yhteydessä. Toiseksi voi- daan viitata siihen, kuinka KMN tuo yhteen teologeja, kirkkojen johtajia ja muita kris- tittyjä keskustelemaan usein kiistanalaisistakin opillisista kysymyksistä. Kolmanneksi KMN:n keskeisimpänä tehtävänä voidaan pitää sekä moraalisen että taloudellisen tuen välityksellä toteutettavaa taistelua oikeudenmukaisuuden edistämiseksi maailmassa.
Neljänneksi voidaan viitata ekumeeniseen työhön, jota tehdään Genevessä sijaitse- vassa Bosseyn ekumeenisessa instituutissa erilaisten konferenssien ja kurssien muo- dossa. Viidenneksi voidaan korostaa KMN:n merkitystä universaalin kirkon julistaman rauhan ja sovinnon sanoman eteenpäin viejänä. Kuudenneksi voidaan ko- rostaa KMN:n maailmanlaajuista kattavuutta: KMN tuo yhteen kristittyjä kaikkialta maailmasta ja pyrkii edistämään kristittyjen ja muiden uskontojen välistä kanssakäy- mistä ja yhteisöllisyyttä.14
Jokainen esitellyistä kuudesta hahmotustavasta kuitenkin korostaa vain yhtä erityistä osa-aluetta KMN:n laaja-alaisesta toiminnasta. VanElderen käyttää esimerkkinä ker- tomusta sokeista henkilöistä ja elefantista: jokainen sokea henkilö koskettaa jotakin
12 What is the World Council of Churches? (1.2.2015).
13 VanElderen 1992, 1.
14 VanElderen 1992, 1–3.
10
osaa elefantista – kärsää, syöksyhammasta, jalkaa – ja määrittelee sen perusteella ele- fantin antaen näin vain osittaisen kuvauksen koko totuudesta.15 Kuten sanotaan, koko- naisuus on osiensa summa.
Selkeämmän käsityksen Kirkkojen maailmanneuvoston olemuksesta ja tarkoituksesta antaa KMN:n baasis eli perusta. Baasis ei ole luonteeltaan KMN:n uskontunnustus, vaan pikemminkin kaava (formula), joka toimii jäsenkirkkojen välisen yhteyden pe- rustana.16 Se määrittelee KMN:n työskentelyn suunnan ja rajaa siinä mainitun yhtey- den (fellowship) laajuuden.17 Baasis kuuluu nykyisessä New Delhin yleiskokouksessa vuonna 1961 tarkennetussa muodossaan seuraavasti:
The World Council of Churches is a fellowship of churches which confess the Lord Jesus Christ as God and Saviour according to the Scriptures and therefore seek to fulfil together their common calling to the glory of the one God, Father, Son and Holy Spirit.18
Baasiksen muotoilussa huomionarvoista on, että Kirkkojen maailmanneuvosto mää- rittelee olemuksensa nimenomaan termillä kirkkojen yhteys (fellowship). KMN ei siis pyri olemaan – eikä halua olla – kirkko jäsentensä yläpuolella tai jonkinlainen ”super- kirkko”.19 Sääntöjensä mukaisesti KMN ei määrittele virallisia kannanottoja (legislate) jäsenkirkkojensa puolesta eikä myöskään toimi näiden puolesta muulloin kuin näiden tahtoessa. Sen sijaan se tarjoaa neuvoja ja mahdollisuuden toimia yhdessä yhteisten mielenkiinnon kohteiden puolesta.20 Näin ollen KMN:n itseymmärrys on varsin inst- rumentaalinen: KMN on paremminkin väline ekumeenisten tavoitteiden saavuttami- seen kuin itsenäinen toimija.
Baasis määrittelee myös joukon opillisia edellytyksiä, jotka jäsenyyttä hakevan yhtei- sön tulee hyväksyä.21 Käytännössä Baasiksen muotoilu edellyttää, että jäsenyyttä hakeva yhteisö tunnustaa Raamatun arvovallan, Jeesuksen Kristuksen Jumalana ja Vapahtajana, kolminaisuusopin sekä yleisen pyrkimyksen konkreettiseen
15 VanElderen 1992, 3–4.
16 Stransky 2002, 1225.
17 Thomas 2002, 1239.
18 The New Delhi Report 1962, 152. ”Kirkkojen maailmanneuvosto on niiden kirkkojen yhteys, jotka Raamatun mukaan tunnustavat Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, kunniaksi.” Suom. Saarinen 1994, 14–15. Alkuperäinen Amsterdamin yleiskokouksen vuonna 1948 vahvistama muotoilu oli typistetympi: ”The World Council of Churches is a fellowship of churches which accept our Lord Jesus Christ as God and Saviour.” The First Assembly 1949, 197.
19 Stransky 2002, 1225.
20 Constitution and Rules of the World Council of Churches (27.1.2015).
21 Thomas 2002, 1238.
11
kristilliseen toimintaan.22 Baasiksen muotoiluja on myös kritisoitu: esimerkiksi Jee- suksen Kristuksen tunnustamista Jumalaksi ja Vapahtajaksi on pidetty liian ohuena pohjana kristilliselle yhteydelle.23 Joka tapauksessa baasiksen asettamat rajat sulkevat Kirkkojen maailmanneuvoston jäsenyyden ulkopuolelle ainakin sellaiset uskonnolliset yhteisöt, jotka eivät hyväksy Kristuksen Jumaluutta (islam, juutalaisuus) tai kolminai- suusoppia (Jehovan todistajat, mormonit).24
Baasiksen pohjalta Kirkkojen maailmanneuvoston sääntöjen (constitution) kolmas py- kälä (III. Purposes and Functions) muotoilee KMN:n ensisijaisen tehtävän seuraavalla tavalla:
The primary purpose of the fellowship of churches in the World Council of Churches is to call one another to visible unity in one faith and in one Eucharistic fellowship, expressed in worship and common life in Christ, through witness and service to the world, and to advance towards that unity in order that the world may believe.25
Pykälän muotoilun mukaisesti KMN:n muodostaman kirkkojen yhteyden ensisijaisena tehtävänä on kutsua toinen toisiaan näkyvään yhteyteen (visible unity) yhdessä uskossa ja yhdessä ehtoollisyhteydessä. KMN:n tavoittelema täysi, näkyvä yhteys on kunnian- himoinen tavoite, ja sen suhde KMN:n vaatimattomana koettuun itseymmärrykseen herättää jatkuvaa keskustelua.26
Kaiken edellä esitetyn perusteella voidaan KMN:n olemus ja tehtävä määritellä tiivis- tetysti seuraavasti: KMN on maailmanlaajuinen ekumeeninen organisaatio, joka on olemukseltaan kirkkojen välinen yhteys (fellowship). Sen tavoitteena on kristittyjen näkyvä yhteys, joka näkyy konkreettisesti ehtoollisyhteytenä. Kuitenkin, kuten tutki- muksessa tullaan edellä huomaamaan, KMN:n näkemys sen tavoitteleman yhteyden sisällöstä on kehittynyt varsin paljon yleiskokousten historian aikana.
22 Saarinen 1994a, 75.
23 VanElderen 1992, 6.
24 Saarinen 1994a, 15.
25 Constitution and Rules of the World Council of Churches (27.1.2015). “Kirkkojen maailmanneuvos- ton kirkkojen yhteyden ensisijainen tarkoitus on kutsua toinen toistaan näkyvään yhteyteen yhdessä uskossa ja yhdessä ehtoollisyhteydessä, minkä ilmauksena on yhteinen jumalanpalvelus ja yhteinen elämä Kristuksessa maailmaan kohdistuvan todistuksen ja palvelun kautta, ja edetä kohti tätä tavoitetta, jotta maailma voisi uskoa”. Käännös AH.
26 Saarinen 1994, 75.
12 2.2 Yleiskokoukset ja asiakirjojen sitovuus
Yleiskokous (assembly) on Kirkkojen maailmanneuvoston ylin päättävä elin, joka ko- koontuu noin seitsemän vuoden välein. Sen kokoonpanon muodostavat jäsenkirkkojen nimeämät viralliset edustajat. Yleiskokouksen tulee olla ilmaus elävästä yhteydestä jäsenkirkkojen välillä ja vahvistaa ekumeenista liikettä. Yleiskokouksen virallisia teh- täviä ovat KMN:n presidenttien ja keskuskomitean (central committee) jäsenten valit- seminen, yleisistä toimintaperiaatteista päättäminen ja käynnissä olevien ohjelmien arvioiminen sekä keskuskomitean valtuuttaminen erityisiin tehtäviin.27 Keskuskomitea kokoontuu vuosittain ja tämän jäsenistä valittava toimeenpaneva eksekutiivikomitea (executive committee) kahdesti vuodessa yleiskokousten välisenä aikana.28
Jäsenkirkkojen virallisten edustajien lisäksi yleiskokouksissa on läsnä suuri joukko muitakin henkilöitä, joilla ei kuitenkaan ole äänioikeutta kokouksessa: neuvonantajia, KMN:on kuulumattomien kirkkojen tarkkailijoita, eri organisaatioiden ja muiden us- kontojen edustajia. Näiden lisäksi yleiskokoukset vetävät puoleensa useita satoja me- dian edustajia.29 Viimeisimpään Busanissa vuonna 2013 pidettyyn yleiskokoukseen on arvioitu osallistuneen yli 5000 vierailijaa.30
KMN:n historian aikana on järjestetty kymmenen yleiskokousta. Alla olevassa taulu- kossa on esitettynä kyseiset kokoukset aikajärjestyksessä. Vuoden lisäksi kokouksesta esitetään paikka, teema ja edustettuina olleiden jäsenkirkkojen määrä.31
Vuosi Paikka Teema Jäsenkirkot
1948 Amsterdam Man's Disorder and God's Design 147
1954 Evanston Christ – the Hope of the World 161
1961 New Delhi Jesus Christ – the Light of the World 197
1968 Uppsala Behold, I make all things new 235
1975 Nairobi Jesus Christ Frees and Unites 285
1983 Vancouver Jesus Christ – the Life of the World 301 1991 Canberra Come, Holy Spirit – Renew the Whole Creation 317
1998 Harare Turn to God – Rejoice in Hope 339
2006 Porto Alegre God in your grace, transform the world 348 2013 Busan God of life, lead us to justice and peace 345
27 Constitution and Rules of the World Council of Churches (27.1.2015).
28 VanElderen 1992 93.
29 Bent & Kessler 2002, 1231.
30 Tenth Assembly of the World Council of Churches in Busan, South Korea (27.1.2015).
31 Taulukon tiedot: Assembly timeline (27.1.2015).
13
Käytännössä KMN:n yleiskokoukset ovat niin suuria, että ne eivät pysty tekemään yk- sityiskohtaisia päätöksiä. Paremminkin yleiskokouksen merkitys on ensinnäkin siinä, että se arvioi KMN:n toimintaa yleiskokouksien välisenä aikana, ja etsii yhteistä kan- nanottoa erityistä huomiota vaativiin ajankohtaisiin ekumeenisiin kysymyksiin. Yleis- kokous myös määrittelee löyhästi aihepiirejä, joihin KMN:n tulisi keskittyä aikana ennen seuraavaa yleiskokousta. Toiseksi, yleiskokous muodostaa keskustelufoorumin tai ekumeenisen tilan (ecumenical space), jossa eri kirkot voivat kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen ja ajatustenvaihtoon sekä kehittää keskinäisiä suhteitaan.32
Kuten edellä (luvussa 2.1.) todettiin, KMN ei tee mitään toimia jäsenkirkkojensa puo- lesta ilman näiden omaa aloitetta. KMN:lla ei ole valtaa määritellä jäsenkirkkoja sito- via dogmeja tai muilla tavoilla säädellä jäsenkirkkojensa toimintaa.33 Näin ollen myöskään yleiskokousten tuottamat dokumentit, kuten erilaiset julkilausumat, eivät juridisesti sido jäsenkirkkoja, vaikka ilmaisevatkin yleiskokouksen yhteisen kannan käsittelemästään aihepiiristä. Ne ovat luonteeltaan siis pikemminkin suosituksia.34
Risto Saarinen käyttää tällaisista monenvälisten neuvottelujen tuloksena syntyneistä teksteistä nimitystä kantoraketti: ne saattavat jonkin asian käsittelyn alkuun, minkä jälkeen asia voi saada tarkempia muotoiluja kahdenvälisissä neuvotteluissa ja saavut- taa laajankin sitovuuden näiden pohjalta syntyvän loppumodulin eli lyhyen julistuksen muodossa.35 Toisaalta ratkaisevaa sen kannalta, kuinka suuren vaikuttavuuden ja pai- noarvon mikäkin ekumeeninen asiakirja saa, on sen reseption eli vastaanoton laajuus.
Juridisesti sitomaton teksti voi saada hyvinkin suuren arvovallan, jos se otetaan eri kirkkojen parissa hyväksyvästi vastaan ja levitykseen.36 Näin ollen yleiskokousasiakir- jakin voi saavuttaa vaikuttavuutta juuri reseption kautta.
Huomionarvoista on myös se, että vaikka ekumeenisella asiakirjalla ei välttämättä ole juridista sitovuutta, se on kuitenkin velvoittava itse järjestölle, joka sitoutuu edistä- mään siinä muotoiltuja linjauksia.37 KMN:kin pyrkii siihen, että sen suositukset otet- taisiin vastaan jäsenkirkoissa. Tästä esimerkkinä on BEM-asiakirja (Baptism,
32 Bent & Kessler 2002, 1231. VanElderen 1992, 91–92.
33 VanElderen 1992, 49.
34 Saarinen 1994a, 75.
35 Saarinen 1998, 10.
36 Saarinen 1998, 15.
37 Saarinen 1998, 13.
14
Eucharist and Ministry, 1982), johon KMN pyysi jäsenkirkoiltaan virallisen vastauk- sen.38 Näin kirkot joutuivat pohtimaan ja määrittelemään kantansa asiakirjaan sen suo- situksellisesta luonteesta huolimatta.
2.3 Eettiset kysymykset
Ekumeeninen liike on ollut historiansa aikana syvästi sitoutunut eettisten kysymysten pohtimiseen. Yhteiskunnassa jatkuvasti tapahtuvat taloudelliset, kulttuuriset ja ideolo- giset muutokset ovat herättäneet uudenlaisia eettisiä kysymyksiä, joihin on täytynyt löytää vastauksia. Nämä kysymykset ovat usein olleet luonteeltaan sellaisia, että yk- sittäisillä kirkoilla ei välttämättä ole ollut teologisia valmiuksia niihin vastaamiseen.
Voidaan jopa väittää, että ekumeeninen liike syntyi vastauksena tämän kaltaisiin eet- tisiin haasteisiin.39
Vaikka ekumeenisen liikkeen eettinen keskustelu on perinteisesti ollut hyvin vilkasta, se on myös samalla ollut varsin hajanaista. Keskustelun pääpaino on ollut sosiaalietii- kassa kun taas yksilöetiikan suhteen on oltu vaitonaisia. Esimerkiksi aborttia ja euta- nasiaa ei ole käsitelty. Tämä johtuu Risto Saarisen mukaan siitä, että eri kirkkojen edustajat haluavat säilyttää yksilöeettisissä kysymyksissä oman päätäntävallan. Yksi- löeettisten lausuntojen myös pelätään aiheuttavan ekumeenisen liikkeen sisäisiä rii- toja.40
Ekumeeniseen eettiseen keskusteluun liittyy merkittäviä haasteita. Keskustelu esimer- kiksi on osaltaan tuonut esille eri kirkkojen eettisen ajattelun välisiä eroja ja siten pal- jastanut piileviä jännitteitä. Kysymys Raamatun arvovallasta ja sen tulkinnasta suhteessa eettisiin kysymyksiin sekä kirkon auktoriteetista suhteessa niihin jakavat mielipiteitä. Merkitystä on myös sillä, miten etiikan ja eskatologian suhde käsitetään.41 Perinteinen ajatus opista erottavana ja etiikasta yhdistävänä tekijänä ei siis ole täysin totuudenmukainen, vaan myös etiikka voi olla erottava tekijä.42 Mahdollisesti juuri näistä, syvällä vaikuttavista erimielisyyksistä johtuen ekumeenisessa liikkeessä on oltu pidättyväisiä eettisten kannanottojen teologisiin perusteisiin kohdistuvien pohdintojen
38 Saarinen 1998, 13.
39 Bonino 2002, 406.
40 Saarinen 1994b, 108.
41 Bonino 2002, 407.
42 Saarinen 1994b, 101.
15
suhteen.43 Näiden perusteiden paljastaminen muodostaakin mielenkiintoisen tutkimuk- sellisen haasteen.
Kirkkojen maailmanneuvoston piirissä keskustelua kristillisen ja yhteiskunnallisen to- dellisuuden välisestä suhteesta on käyty aina KMN:n perustamisesta alkaen. Alkuvai- heessa keskustelu keskittyi ennen kaikkea demokratian ja kommunismin eri puolien arvioimiseen, mutta jo varsin pian, etenkin New Delhin yleiskokouksen jälkeen, kes- kustelun näkökulma muuttui globaalimmaksi, kun kolmannen maailman kirkot ja idän ortodoksisuus tulivat osaksi KMN:a. Aasian ja Afrikan kirkot nostivat esille esimer- kiksi kolonialismin purkautumisen, vapaustaistelun ja oman kansakunnan rakentami- sen teemoja. Nämä teemat puolestaan avasivat väylän esimerkiksi köyhyyden, ylikansallisten yhtiöiden ja militarismin käsittelyyn.44 Ajallaan käsittelyyn nousivat kasvavassa määrin myös ympäristöeettiset kysymykset, kuten tässä tutkimuksessa tul- laan myöhemmin huomaamaan.
Tämän tutkimuksen kattamana ajanjaksona KMN:n sosiaalieettisessä ajattelussa voi- daan havaita neljä konseptia tai vaihetta, joista kukin on ollut vuorollaan vallitseva KMN:n historian tietyssä vaiheessa. Ensimmäinen on ”vastuullisen yhteiskunnan malli”, joka oli vallitseva Amsterdamin vuoden 1948 yleiskokouksesta aina 1970-lu- vun alkuun asti. Vastuullisen yhteiskunnan mallin perustalta syntyi ”Oikeudenmukai- nen, osallistuva ja kestävä yhteiskunta (JPSS)”. Tämä malli oli vallitseva 1980-luvun alkuun asti. Sitä seurasi ”Oikeudenmukaisuus, rauha ja luomakunnan eheys (engl.
JPIC, suom. ORLE)”, joka oli vallitseva 1990-luvun alkuun asti.45 Neljäntenä konsep- tina voidaan nähdä vuosina 1992–1996 toiminut ”Ekklesiologia ja etiikka” -projekti.46 Nämä mallit esitellään tarkemmin tutkimuksen myöhemmissä vaiheissa.
43 Bonino 2002, 409. Saarinen 1994b, 101.
44 Bonino 2002, 409.
45 Bent 1995, 58. Saarinen 1998, 106.
46 Saarinen 1998, 114. Etiikka ja ekumenia (23.3.2016).
16
3 HERÄÄVÄ YMPÄRISTÖHUOLI (1948–1968)
Tässä luvussa tarkastellaan Kirkkojen maailmanneuvoston ensimmäisen kolmen yleis- kokouksen ympäristöeettisiä lausuntoja. Jotta nämä lausunnot asettuisivat osaksi yleis- kokouksissa käsiteltyjen moninaisten aiheiden kokonaisuutta, luvussa luodaan ensin katsaus kokousten suuriin linjoihin. Toiseksi luvussa tarkastellaan vastuullisen yhteis- kunnan mallia, joka kehittyi kolmen ensimmäisen kokouksen aikana vastaukseksi ajan sosiaalieettisiin kysymyksiin. Tämän jälkeen tarkastellaan erityisesti kokousten ympä- ristöeettisiä lausuntoja, ja suhteutetaan ne aiemmin käsiteltyyn. Lopuksi vielä tarkas- tellaan kokousten ympäristöetiikan kokonaiskuvaa.
3.1 Yleiskokoukset pääpiirteissään
Kirkkojen maailmanneuvoston ensimmäinen yleiskokous, joka oli samalla KMN:n pe- rustamiskokous, järjestettiin Amsterdamissa, Alankomaissa 22.8.–4.9.1948.47 Kokouksessa hyväksytiin KMN:n perustusasiakirja ja jäsenehdot.48 Amsterdamin pää- teema oli ”Man’s Disorder and God’s Design”, joka heijasteli juuri päättyneen toisen maailmansodan jälkeisen maailman ja yhteiskunnan sekasortoista tilaa. Pääteema ja- kautui edelleen neljään alaosioon:
1) Universaali kirkko Jumalan suunnitelmassa (The Universal Church in God’s Design)
2) Kirkon todistus Jumalan suunnitelmalle (The Church’s Witness to God’s Design)
3) Kirkko ja yhteiskunnan sekaannus (The Church and the Disorder of Society) 4) Kirkko ja kansainvälinen sekaannus (The Church and the International
Disorder).49
Ensimmäinen osio toimi teologisena pohjatyöskentelynä muiden aihepiirien käsitte- lylle. Osiossa todettiin, että kirkkojen ulkoisten yhteyspyrkimyksien ja sisäisen uudis- tumisen välillä on kiinteä yhteys. Nämä kaksi prosessia kuuluvat erottamattomasti
47 Krüger 1986, 37.
48 Bent & Kessler 2002, 1232.
49 Krüger 1986, 37. Käännös AH. Osioiden nimien käännökset ovat myös tästä eteenpäin tämän tut- kimuksen tekijän, ellei toisin mainita.
17
yhteen.50 Toisessa osiossa pohdittiin erityisesti kirkon mission (mission) ja evankeli- oinnin (evangelism) välistä suhdetta. Aiheesta todettiin yleisluontoisesti, että lähetys on kirkkojen yhteinen tehtävä eikä näiden kahden käsitteen välillä tule nähdä eroa, sillä jakoa kristillisten ja ei-kristillisten maiden välillä ei enää ole olemassa.51 Kolman- nessa osiossa käsitellään erilaisia sosiaalieettisiä kysymyksiä ja tuodaan ensikertaa esille vastuullisen yhteiskunnan malli.52 Mallia käsitellään tarkemmin luvussa 3.2.
Osio neljä jatkaa sosiaalieettisten kysymysten tarkastelua, mutta globaalimmasta nä- kökulmasta. Osiossa todetaan, että sota on periaatteessa (in principle) vastoin Jumalan tahtoa. Edelleen osiossa todetaan, että kristinuskoa ei voi samaistaa minkään yksittäi- sen poliittisen järjestelmän kanssa, ja että kirkoilla on yhteinen tehtävä kamppailla ty- ranniaa ja imperialismia vastaan.53
Kokonaisuudessaan Amsterdamin yleiskokouksen lausunnot eivät ole enää samanlai- sen optimistisen innostuksen värittämiä kuin aiemmissa ekumeenisissa konferens- seissa.54 Tähän vaikutti varmasti lähimenneisyydessä koettu toinen maailmansota ja sen jättämät traumat, jotka eivät antaneet aihetta suurelle optimistisuudelle maailman yhdentymisen suhteen. Toisaalta kokouksen viesti oli selkeä: kirkot olivat tulleet Ams- terdamissa yhteen Jumalan tahdon mukaisesti ja olivat valmiita kulkemaan rohkeasti kohti tuntematonta tällä yhteisellä tiellä. Tämän yhteyden perusta on Kristuksessa.55 Lisäksi kokouksessa tuotiin selkeästi esille kirkkojen yhteinen vastuu maailmaan koh- distuvasta palvelutehtävästä.56
KMN:n toinen yleiskokous järjestettiin Evanstonissa, USA:ssa 15.–31.8.1954. Ko- kouksen tapahtumapaikka oli merkittävä, sillä se mahdollisti USA:n vahvojen jäsen- kirkkojen laajamittaisen osallistumisen yleiskokoukseen.57 Myös niin sanotut Nuoremmat kirkot (Younger Churches) olivat huomattavasti vahvemmin läsnä kuin aiemmin. Nämä toivat läsnäolollaan kokoukseen aiempaa voimakkaamman vaatimuk- sen konkreettisen toiminnan puolesta.58
50 Krüger 1986, 38.
51 Krüger 1986, 38.
52 Krüger 1986, 38–39.
53 Krüger 1986, 39.
54 Krüger 1986, 39.
55 Bent & Kessler 2002, 1232.
56 Krüger 1986, 39.
57 Krüger 1986, 39.
58 Krüger 1986, 40.
18
Siinä missä Amsterdamin yleiskokous oli ilmaissut halun pysyä yhdessä, Evanstonin yleiskokouksessa ilmaistiin halu edelleen kasvaa yhteen. Kokouksen pääteema oli kristologinen: ”Christ – Hope of the World”. Se heijasteli Amsterdamissa saavutettua yhteisymmärrystä Kristuksesta kirkkojen yhteyden perustana. Teema jakautui edel- leen kuuteen osioon:
1) Ykseytemme Kristuksessa ja hajaannuksemme kirkkoina (Our Oneness in Christ and our Disunity as Churches)
2) Kirkon missio sisäisen elämänsä ulkopuolelle (The Mission of the Church to those Outside her Life)
3) Vastuullinen yhteiskunta maailman näkökulmasta (The Responsible Society in a World Perspective)
4) Kristittyjen kilvoittelu maailman yhteisön puolesta (Christians in the Struggle for World Community)
5) Kirkot rotuun ja etnisyyteen liittyvien jännitteiden keskellä (The Churches amid Racial and Ethnic Tensions)
6) Maallikot: kristitty kutsumuksessaan (The Laity: the Christian in his Vocation).59
Evanstonissa pääteeman ja alaosioiden välillä vallitseva yhteys oli huomattavasti löy- hempi kuin Amsterdamissa, mikä herätti laajalti keskustelua. Myös jo itse pääteema synnytti kiihkeää keskustelua, sillä se toi esille Euroopan ja Amerikan kirkkojen teo- logisen ajattelun eroavaisuuksia etenkin kristillisen toivon tämän- ja tuonpuoleisuuden välillä. Euroopan kirkoilla oli taipumus korostaa toivon eskatologisuutta, kun taas Amerikan kirkot korostivat toivon toteutumista jo tässä maailmassa.60
Evanstonin työskentely pohjautui Amsterdamin yleiskokousta selkeämmin Raamat- tuun, mikä toi työskentelyyn teologista selkeyttä. Toisaalta Amsterdamin vahva lähe- tyspainotus ei näkynyt enää Evanstonissa, vaikka esimerkiksi maallikkojen lähetystehtävän tärkeyttä korostettiin osiossa kaksi.61
59 Krüger 1986, 39–40.
60 Krüger 1986, 39–40.
61 Krüger 1986, 40.
19
Myös Evanstonin työskentelyssä käsiteltiin useita eettisiä teemoja. Esimerkiksi kol- mannessa osiossa vastuullisen yhteiskunnan käsitettä tarkennettiin: vastuullinen yh- teiskunta ei ole vaihtoehtoinen sosiaalinen tai poliittinen järjestelmä, vaan pikemminkin yhteiskunnallisen arvioinnin kriteeri ja standardi yhteiskunnallisille, so- siaalieettisille valinnoille. Mallin käsittelyn yhteydessä tuotiin myös ilmi huoli talou- dellisesti alikehittyneiden maiden ongelmat ja vastuu niiden auttamisesta. Edellä mainittujen eettisten kysymysten lisäksi osioissa neljä ja viisi lausuttiin jälleen julki vastuu rauhan ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ja esitettiin valtioiden hallituk- sille vetoomus kieltää joukkotuhoaseet. Lisäksi korostettiin uskonnonvapauden ja ro- tujen välisen tasa-arvon toteutumisen tärkeyttä.62
KMN:n kolmas yleiskokous järjestettiin New Delhissä, Intiassa 19.11.–5.12.1961.
Kokouksen pääteema oli kristologista linjaa edelleen jatkava ”Jesus Christ – The Light of the World”.63 Merkittävänä tapahtumana New Delhissä hyväksyttiin 23 uutta kirk- koa KMN:n jäseniksi: Itä-Euroopan ortodoksiset kirkot, 18 kolmannen maailman kirk- koa ja kaksi Chilen helluntaikirkkoa. Näiden kirkkojen liittymistä KMN:on voidaan pitää teologisesti erittäin merkittävänä. Lisäksi New Delhissä KMN yhdistyi International Missionary Councilin kanssa, mikä osaltaan laajensi neuvostoa.64 Myös New Delhin kokouksessa pääteeman ja sen kolmen alaosion välinen yhteys oli varsin väljä. Teema toimi kokouksessa pikemminkin keskustelua ohjaavana periaatteena.
New Delhin kolme alaosiota olivat seuraavat:
1) Todistus (Witness) 2) Palvelu (Service) 3) Yhteys (Unity).65
Todistus-osion polttavimmaksi teologiseksi kysymykseksi nousi Kristuksen vaikutus muiden uskontojen parissa; missä määrin kristittyjen on mahdollista ajatella, että Jumala toimii muiden uskontojen parissa. Kysymykseen ei löydetty lopullista vas- tausta, mutta kokous kuitenkin lausui yleisluontoisesti, että Jumala ei ole jättänyt itse- ään tuntemattomaksi edes uskottomien parissa ja että Kristuksen sovitustyö kattaa
62 Krüger 1986, 41.
63 Krüger 1986, 41.
64 Krüger 1986, 41–42.
65 Krüger 1986, 42.
20
koko maailman. Edelleen lausuttiin, että vaikka ihmisellä voi olla vain vähän viisautta näissä asioissa, keskustelussa muiden uskojen kanssa tulee huomioida, että Kristus lä- hestyy heitä kirkkojen kautta ja kirkkoja heidän kautta. Lisäksi todettiin, että uusia lähetyksen muotoja tulee etsiä ja maallikkojen asemaa lähetyksessä korostaa.66
Palvelu-osiossa korostettiin kristittyjen solidaarisuutta maailmaa kohtaan. Osiolta puuttui vankka teologinen perusta, jonka muodostaminen oli osoittautunut lähes mah- dottomaksi niin suurelta joukolta erilaisia kirkkoja. Tämän vuoksi osio keskittyi ennen kaikkea käytännön ongelmiin, jotka liittyivät ajan poliittisiin, taloudellisiin ja sosiaa- lisiin muutoksiin. Osiossa myös todettiin, että Kristuksen absoluuttisen herruuden vuoksi kristittynä eläminen on mahdollista missä tahansa yhteiskunnallisessa järjestel- mässä.67
Yhteys-osio keskittyi erityisesti niin sanotun New Delhin yhteyslausuman (unity formula of New Delhi) ympärille. Siinä todetaan, että yhteys on sekä Jumalan tahto että tämän lahja kirkolleen. Tämä yhteys tulee näkyviin kokonaisuudessaan kaikkialla (as all in each palce) kastetuissa ja Kristukseen uskovissa henkilöissä.68
KMN:n neljäs yleiskokous järjestettiin Uppsalassa, Ruotsissa 4.–20.7.1968, ja sen pääteema oli ”Behold, I Make all Things New”.69 Kokouksen ilmapiiriin vaikutti ennen kaikkea kasvava teknologinen kehitys ja usko sen maailmaa yhdistävään vaikutuk- seen.70 Uppsalan kokoukseen osallistui myös aiempaa enemmän ortodoksisia kirkkoja, joiden läsnäoloon osa kokouksen protestanttisista osallistujista suhtautui epäilevästi.
Kuitenkaan ortodoksit eivät missään vaiheessa muodostaneet omaa blokkiaan eivätkä kokeneet tarpeellisena antaa mistään aiheesta erillistä ortodoksista lausuntoa.71
Oman leimallisen piirteen kokoukseen muodostivat myös ensinnäkin uudet, dynaami- semmat suhteet Rooman kirkkoon.72 Toiseksi nuoriso oli voimakkaasti edustettuna ko- kouksessa. Nuorisoedustajat toivat usein kriittisen äänensä käsiteltäviin asioihin ja
66 Krüger 1986, 42–43.
67 Krüger 1986, 43.
68 Krüger 1986, 43.
69 Bent & Kessler 2002, 1234.
70 Blake 1986. 413.
71 Blake 1986, 414.
72 Blake 1986, 414–415.
21
ilmaisivat selkeästi tyytymättömyytensä omaan asemaansa kokouksessa.73 Kokouksen viisi alaosiota olivat seuraavat:
1) Pyhä Henki ja kirkon katolisuus (The Holy Spirit and the Catholicity of the Church)
2) Missiossa uudistuminen (Renewal in Mission)
3) Maailman ekonominen ja sosiaalinen kehitys (World Economic and Social Development)
4) Kohti oikeudenmukaisuutta ja rauhaa kansainvälisissä suhteissa (Towards Justice and Peace in International Affairs)
5) Jumalanpalvelus (Worship)
6) Kohti uusia elämisen muotoja (Towards New Styles of Living).74
Ensimmäisessä osiossa käsiteltiin varsin polttavaa teologista kysymystä evankelisuu- den ja katolisuuden suhteesta: missä määrin kirkkoinstituution ja sen rakenteiden ko- rostaminen sopii yhteen Pyhän Hengen toiminnan korostamisen kanssa. Osiossa todetaan, että näitä ei tule nähdä toisilleen vastakkaisina, vaan läheisesti yhteen kuu- luvina prosesseina.75 Toisaalta tarvitaan jatkuvuutta menneisyyden kanssa, toisaalta uudistumista Pyhässä Hengessä. Lisäksi osiossa pohdittiin kysymystä, missä määrin kirkkojen ykseyspyrkimys on relevanttia toimintaa maailman kriisien keskellä. Vas- taukseksi todettiin, että kriisien ratkaiseminen ja ykseyden lisääntyminen ovat rinnak- kaisia prosesseja.76
Osio kaksi keskittyi lähetykseen ja sen haasteisiin. Aihepiiri nosti esille erilaisia mie- lipide-eroja koskien erityisesti kääntymystä, jonka pietistisesti suuntautuneet kristityt ymmärsivät varsin individualistisesti ja maailman ulkopuolisena, kun taas toiset ym- märsivät sen radikaalina, yhteiskunnan rakenteita ja arvoja ravistelevana, selkeämmin tässä maailmassa tapahtuvana asiana.77 Erimielisyyksistä huolimatta kokous pystyi muotoilemaan myös yhteisiä kannanottoja: osiossa todetaan, että kääntymyksellä on
73 Blake 1986, 416–417.
74 Bent & Kessler 2002, 1234.
75 Blake 1986, 422.
76 Blake 1986, 421–422.
77 Blake 1986, 424.
22
nähtävä eettinen ja sosiaalinen sisältö. Lisäksi todetaan, että kirkkojen struktuureja tu- lee kehittää paremmin lähetyksen mahdollistaviksi. Lähetyksen on myös suuntaudut- tava kirkkoon nähden sekä sisäisesti että ulkoisesti, ja perustuttava Raamattuun.78
Kolmas osio keskittyi maailman nopeaan kehitykseen liittyviin ongelmiin. Osiossa en- sinnäkin todetaan, että kristittyjen on opittava tunnistamaan nykyaikaan liittyvät eko- nomisen elämän ongelmat. Toiseksi, neo-isolationismi voidaan voittaa juurruttamalla sellainen moraliteetti, joka tunnustaa täyden ihmisten välisen solidaarisuuden ja edis- tää maailman oikeudenmukaisuutta. Kolmanneksi, tarvitaan poliittisia välineitä, jotka voivat vastata teknologian yhtenäistämän maailman ongelmiin. Neljänneksi, julkinen mielipide tulee ohjata edistysmyönteiseksi. Viidenneksi, kehityksen on tapahduttava ihmisten eikä teknologian ehdoilla. Kuudenneksi todetaan, että ruoan ja teknologian saatavuuteen sekä väestönkasvun kontrollointiin on kiinnitettävä huomiota.79
Myös neljäs osio keskittyi eettisiin kysymyksiin. Osiossa todetaan kristittyjen var- muus, että kristillinen toivo on vastaus maailman epävarmuuteen.80 Tältä pohjalta to- detaan tarkemmin, millainen on erityinen kristillinen todistus maailman tilanteeseen.
Sen pohjana on osion mukaan toisaalta Luomakunnan ykseys ja toisaalta kristittyjen ykseys Kristuksessa. Hänen uhrinsa tähden kristittyjen tulee olla valmiita uhrauksiin ja samastua köyhien ja alistettujen kanssa. Kristityn tulee etsiä muutosta eikä vastustaa sitä. Edelleen todetaan, että kristitty käsitys rauhasta perustuu rakkaudelle vihollista kohtaan, ja vihollisten välinen sovinto Jumalan sovittavalle työlle.81
Uppsalan kokouksen viides osio oli ensimmäinen kokonaan jumalanpalvelukselle omistettu osio.82 Taustan osiolle muodostivat toisaalta jumalanpalvelukseen liittyvien tapojen moninaisuus ja toisaalta ihmisten vieraantuminen perinteisistä jumalanpalve- luksen muodoista.83 Jumalanpalvelus oli aiheensa omiaan herättämään kiistaa juma- lanpalveluksen uudistusta kannattavien ja perinteisiä tapoja kannattavien välillä.
Kuitenkin kokous onnistui sanomaan melko paljon. Se toteaa ensinnäkin perustavasti, että jumalanpalvelus ei vaadi olemassaololleen erillistä perustelua.84 Sen ei myöskään
78 Blake 1986, 425–426.
79 Blake 1986, 427–428.
80 Blake 1986, 428.
81 Blake 1986, 429–430.
82 Blake 1986, 430.
83 Blake 1986, 431.
84 Blake 1986, 431.
23
tule olla vain lähimmäisenrakkauden toteuttamisen väline, vaan siinä tulee säilyttää kristosentrinen palvonnan ulottuvuus. Tästä huolimatta jumalanpalveluksella tulisi olla myös sosioeettinen luonne.85
Osioon kuusi kohdistui kaksi merkittävää odotusta, joissa se kuitenkin epäonnistui.
Ensinnäkin toivottiin, että osiossa luotaisiin jonkinlainen käytännöllinen ratkaisu kon- tekstuaalisen etiikan ja moraaliperiaatteisiin perustuvan etiikan välillä. Toiseksi odo- tettiin, että osio auttaisi kristittyjä tekemään eron raamatullisen etiikan ja kulttuuristen tapojen välillä.86 Näiden sijaan osiossa esitetään joitakin linjanvetoja ajankohtaisiin ai- heisiin. Esimerkiksi todetaan, että asenteita nuorisoa ja vanhuksia kohtaan tulee tar- kistaa, vallan tulisi jakautua tasaisemmin, ja että naisen aseman paraneminen on hyvä asia.87 Näiden lisäksi muistutetaan, että yksittäisiä moraalisia ratkaisuja voi tehdä vain osana yhteisöä: tarvitsemme toisiamme.88 Lausunto muistuttaa mielenkiintoisella ta- valla ajattelutapaa, joka nousi lopullisesti vallitsevaksi 1998–2013 pidetyissä yleisko- kouksissa.
3.2 Vastuullinen yhteiskunta
Jo hieman ennen Amsterdamin yleiskokousta, mutta etenkin kyseisen kokouksen seu- rauksena, Kirkkojen maailmanneuvoston yhteiskunnallisen keskustelun kiinnekoh- daksi muodostui vastuullisen yhteiskunnan (responsible society) malli. Malli osoittautui varsin kestäväksi, sillä se säilytti asemansa KMN:n yhteiskunnallisen kes- kustelun keskiössä lähes kaksi vuosikymmentä.89 Sitä on myös pidetty ekumeenisessa liikkeessä yleisesti poliittisen toiminnan päämääränä.90 Amsterdamin yleis- kokouksessa malli määriteltiin tiivistetysti seuraavalla tavalla:
A responsible society is one where freedom is the freedom of men who acknowledge responsibility to justice and public order, and where those who hold political authority or economic power are responsible for its exercise to God and the people whose welfare is affected by it.91
85 Blake 1986, 432–433.
86 Blake 1986, 433.
87 Blake 1986, 434–435.
88 Blake 1986, 436.
89 Bent 1995, 58–59.
90 Grenholm 2002, 980.
91 The First Assembly 1949, 77.
24
Määritelmän mukaan vastuullinen yhteiskunta on vapaa ja demokraattinen yhteis- kunta, jossa kansalaisten vapaus on turvattu ja jossa vallankäyttäjät toimivat vastuul- lisesti heitä kohtaan. Tältä pohjalta Amsterdamin yleiskokous tuomitsi kaikki yritykset rajoittaa kirkon todistamisen vapautta; Jumalan tahdon mukaisen elämisen vapautta;
vapautta toimia vastuullisesti Jumalan edessä; mahdollisuutta vaikuttaa yhteiskuntaan;
vastuunkantamista lähimmäistä kohtaan sekä mahdollisuutta oppia tai levittää to- tuutta.92
Vastauksena idän ja lännen ideologioiden väliseen kilpailuun Amsterdamin yleisko- kous totesi, että kirkkojen on syytä torjua sekä kommunismi että vastuuton laissez- faire kapitalismi. Molemmat ideologiat ovat luvanneet asioita, joita eivät ole voineet toteuttaa.93 Yleiskokous myös huomautti, ettei yhteiskunnallisten ongelmien ainoa syy ole kirkkojen usein syyttämä sekularisaatio, vaan myös kirkot ovat olleet mukana omalla toiminnallaan synnyttämässä näitä ongelmia.94
Mallin suosio perustui ilman muuta sen provosoimattomaan muotoiluun, jota pidettiin merkittävänä vahvuutena. Malli myös onnistui puhuttelemaan yhtä aikaa sekä lännen että idän edustajia vastustaessaan kaikenlaista totalitarismia. Lisäksi se onnistui pal- jastamaan monia yhteiskunnan sosiaalisia ongelmia, ja mahdollisti sekularismin eri- laisten muotojen, kuten tieteisuskon ja materialismin, käsittelyn.95
Amsterdamin yleiskokouksen jälkeen mallia tarkennettiin ja laajennettiin eri yhteyk- sissä. Kristittyä yhteiskunnallista toimintaa pohtinut työryhmä (The study comission on Christian Action in Society) selkeytti vuoden 1949 tapaamisessaan erityisesti vas- tuulliseen yhteiskuntaan kuuluvan vapauden ja oikeudenmukaisuuden välistä yhteyttä.
Komissio totesi, että vapauden tulee liittyä yhteen taloudellisen oikeudenmukaisuuden kanssa, ja tämän puolestaan yhteen poliittisen ja hengellisen vapauden kanssa.96 Evans- tonin vuoden 1954 yleiskokous puolestaan korosti, että vastuullinen yhteiskunta ei ole vaihtoehtoinen poliittinen järjestelmä, vaan kriteeri, jonka avulla voidaan arvioida jo
92 Bent 1995, 60.
93 Bent 1995, 61.
94 Bent 1995, 60.
95 Bent 1995, 61.
96 Bent 1995, 61–62.
