Koulukiusattujen elämäntarinat: Kiusaamisen kokemusten yhteys myöhempään elämäntarinaan ja narratiivisen identiteetin muodostumiseen
Pro gradu -tutkielma Sanni Vaskinen Sosiaalipsykologia Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Itä-Suomen yliopisto Syksy 2019
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos
Sosiaalipsykologia
VASKINEN, SANNI: Koulukiusattujen elämäntarinat: Kiusaamisen kokemusten yhteys myöhem- pään elämäntarinaan ja narratiivisen identiteetin muodostumiseen
Pro gradu -tutkielma, 86 sivua, 1 liite (2 sivua)
Ohjaajat: Professori Vilma Hänninen & tutkijatohtori Mervi Issakainen Syksy 2019
________________________________________________________________________________
Avainsanat: koulukiusaaminen, elämäntarina, narratiivinen identiteetti, kerronnallinen tutkimus
TIIVISTELMÄ
Tämä tutkimus tarkastelee entisten koulukiusattujen elämäntarinoita. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia merkityksiä entiset kiusatut antavat kokemuksilleen ja millä tavoin he näkevät kiusaamishistoriansa vaikuttaneen heidän myöhempään elämäntarinaansa. Tutkimuksessa pureudu- taan lisäksi siihen, miten kiusaamiskokemukset ovat muokanneet entisten kiusattujen narratiivisen identiteetin muodostumista sekä eritellään millaisten tarinatyyppien kautta kiusattujen elämäntari- noita voisi tarkastella. Tutkimuksen tavoitteena on lisätä ymmärrystä siitä, miten kiusatuksi joutumi- nen lapsuudessa ja nuoruudessa saattaa muokata entisen kiusatun elämäntarinaa ja elämänvalintoja vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun kiusaaminen tekoina on loppunut.
Tutkimuksen aineisto on kerätty e-lomakkeella julkaistulla kirjoituspyynnöllä huhti-elokuussa 2018.
Aineisto koostuu 29 elämäntarinasta. Teoriakehyksenä tutkimus käyttää laadullista, narratiivista tut- kimusotetta, joka mahdollistaa tutkittavien autenttisen äänen sekä kokemusten ja niille annettujen merkitysten esiin tuonnin.
Tutkimus erittelee entisten koulukiusattujen elämäntarinat viiteen tarinatyyppiin, jotka ovat (1) sel- viytymisen tarina, (2) voimaantumisen ja kasvun tarina, (3) yksinäisyyden tarina, (4) kelpaamatto- muuden tarina ja (5) itsereflektion tarina. Näiden lisäksi tulososiossa pureudutaan entisten kiusattujen nykyiseen elämäntilanteeseen sekä käsityksiin omasta itsestään.
Koulukiusaaminen on sekä aiemman että tämän tutkimuksen perusteella vakava yhteiskunnallinen ongelma. Kiusaaminen näyttäytyy merkittävänä elämäntapahtumana, joka tavallisesti jättää jälkensä kiusattuun. Kiusaamisesta toipuminen vaatii ponnisteluja sekä suurta työtä, jossa korostuvat erityi- sesti kiusatun kyky resilienssiin ja itsereflektioon sekä ulkopuolelta saatava tuki. Kiusatuksi joutu- minen saattaa vaikuttaa kiusatun myöhempään elämään niin psyykkisesti, fyysisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisestikin. Lisäämällä ymmärrystä kiusaamisen kokemusten merkityksistä elämäntari- nalle voidaan kasvattaa tietoisuutta sekä kiusatuksi joutumisen pitkäaikaisvaikutuksista että ennalta- ehkäisytyön tärkeydestä.
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences
Social Psychology
VASKINEN, SANNI: Life stories of the bullied: The relation between bullying experiences, later life story and forming the narrative identity.
Master’s thesis, 86 pages, 1 appendice (2 pages)
Advisors: Professor Vilma Hänninen & Postdoctoral Researcher Mervi Issakainen Autumn 2019
________________________________________________________________________________
Keywords: School bullying, life story, narrative identity, narrative inquiry
ABSTRACT
This study examines the life stories of the former school bullied. The aim of this study is to find out the meanings the former bullied give for their experiences and how they see their bullying history has affected their later life stories. This study also considers what impact bullying experiences has been while forming the narrative identity and what story types can be found among the life stories of the bullied. The goal of this study is to increase understanding of how being bullied in childhood and adolescence might form the life story of the bullied and the life choices even after decades when bullying actions has stopped.
The research material for this study has been collected between April and August 2018 by using e- lomake. The material consists of 29 life stories. The theoretical framework selected for this study is qualitative, narrative approach. This narrative method enables the authentic voice of the storytellers to be heard and in addition brings out the meanings the stories are containing.
This study categorizes life stories of the bullied into five story types. These types are (1) the story of survival, (2) the story of empowerment and growth, (3) the story of loneliness, (4) the story of un- worthiness and (5) the story of self-reflection. In addition these story types results this study examines the present life situations of the bullied and their images of themselves.
Based on the former studies as well as this study school bullying is a serious societal issue. Being bullied seems to be a significant life event, which usually leaves a mark on the bullied. Recovery process demands hard work emphasizing the capability of resilience, self-reflection and support from others. Being bullied may have an effect the later life of the bullied on the psychological, physical, social and economical level. Increasing understanding of how meaningful the bullying experiences are for the life story is the key to enhance awareness both long term effects of bullying and importance of preventive work.
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO………. 1
1.1 Tutkimuksen aihe………1
1.2 Tutkimuskysymykset………. 3
1.3 Tutkimuksen rakenne………. 4
2 KOULUKIUSAAMINEN ILMIÖNÄ………... 5
2.1 Tutkimuksen keskeiset käsitteet………. 5
2.1.1 Koulukiusaaminen………... 5
2.1.2 Narratiivinen identiteetti………...6
2.2 Ostrakismi………...8
2.3 Yleistä kiusaamisesta………11
2.3.1 Kiusaamisen moninaiset muodot………11
2.3.2 Nettikiusaaminen 2010-luvun ilmiönä………13
2.3.3 Kiusaaminen yhteiskunnallisena ongelmana………. 14
2.4 Koulukiusaaminen sosiaalisena ilmiönä………. 15
2.4.1 Vertaissuhteiden merkitys………. 15
2.4.2 Kiusaamisen yhteisölliset ja yksilölliset vaikutukset………. 17
2.4.3 Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä………...19
2.4.4 Kiusaamisen synty- ja kehitysmekanismit ryhmässä………. 21
2.5 Julkisuus ilmiön ympärillä………22
2.6 Aikaisempi tutkimus aiheesta………...24
3 NARRATIIVINEN LÄHESTYMISTAPA TEORIAKEHYKSENÄ………. 29
3.1 Kerronnallinen tutkimus………...29
3.2 Elämäntarina……… 30
4 MENETELMÄT………...32
4.1 Laadullisesta tutkimuksesta………. 32
4.2 Narratiivinen lähestymistapa metodologisena ratkaisuna……… 33
4.3 Kirjoituspyyntö aineistonkeruun tapana………...35
4.4 Aineiston kuvailua………37
4.5 Aineiston analyysi……… 38
4.6 Kerronnallisuuden luotettavuudesta ja yleistettävyydestä tutkimuksessa……… 40
4.7 Tutkimuksen eettisyydestä………42
5 TULOKSET………. 44
5.1 Tarinatyypit………. 44
5.1.1 Selviytymisen tarina……… 44
5.1.2 Voimaantumisen ja kasvun tarina………46
5.1.3 Yksinäisyyden tarina………48
5.1.4 Kelpaamattomuuden tarina………. 50
5.1.5 Itsereflektion tarina………. 51
5.2 Kiusaamisen merkitykset elämäntarinalle………53
5.2.1 Koulutus- ja työelämätausta………...54
5.2.2 Psyykkinen ja somaattinen sairastavuus sekä päihteidenkäyttö……… 55
5.2.3 Ystävyys- ja parisuhteet………. 57
5.2.4 Selviytymisen tavat ja vaikutukset elämäntarinalle………57
5.2.5 Kiusaamishistorialle annetut merkitykset nykyisyydessä………...59
5.3 Kiusaamisen vaikutukset narratiiviseen identiteettiin………...61
5.3.1 Minä sosiaalisissa tilanteissa ja tunteet itseä kohtaan……… 61
5.3.2 Itsetunto ja minäkuva………. 64
5.3.3 Minän oikeudenmukaisuus, sitkeys ja sinnikkyys………. 65
6 POHDINTA JA JOHTOPÄÄTÖKSET………67
6.1 Tulosten yhteenveto………. 67
6.2 Tutkimuksen suhde aiempaan tutkimukseen……… 69
6.3 Pohdintaa tutkimuksen teemoista………. 72
6.4 Suhteeni koulukiusaamiseen ja kerättyyn aineistoon………74
6.5 Jatkotutkimukset………...75
6.6 Käytännön päätelmiä: Kiusaamisen jälkihoito sekä kirjoittamisen parantava voima………. 76
LÄHTEET………. 81 LIITTEET
1 Kirjoituspyyntö
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen aihe
Ihmisellä on vahva, psykologisesti rakentunut tarve tuntea yhteenkuuluvuutta toisten ihmisten kanssa.
Yhteenkuuluvuuden myötä yksilö saa osakseen rakkauden, läheisyyden ja turvallisuuden kokemuk- sia. Tunne ryhmään kuulumisesta antaa vahvan pohjan eheälle ja koherentille minuudelle. On väi- tetty, ettei ihminen pelkää mitään muuta niin kovasti kuin hylätyksi tulemista. Tämä pelko vaikuttaa muun muassa yksilön identiteettiin, itseluottamukseen ja kykyyn luottaa muihin. Hylkäämisiä tapah- tuu kuitenkin kouluissa päivittäin ja usein nämä hylätyksi tulemisen kokemukset kasaantuvat sa- moille, kiusatuille oppilaille. (Höistad 2003, 17–18.)
Pro gradu -tutkielmani tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä entiset koulukiusatut antavat kokemuksilleen ja miten he näkevät kiusatuksi joutumisen vaikuttaneen heidän elämäntarinaansa.
Koen koulukiusattujen elämäntarinoiden tutkimisen merkitykselliseksi, sillä on arvioitu, että jokai- sesta ikäluokasta noin 10 % joutuu kiusatuksi koulussa (Hamarus, Holmberg-Kalenius & Salmi 2015, 7) ja näyttäisi, että jokaisella luokalla luokka-asteilla 1–6 on ainakin yksi jatkuvasti kiusattu oppilas (Salmivalli 2010, 17). Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen vuonna 2017 teettämän kyselyn mukaan vähintään kerran viikossa kiusaamista kokee seitsemän prosenttia perusopetuksen 4. ja 5. luokan op- pilaista. 8. ja 9. luokalla vastaava luku on kuusi prosenttia. Lukiossa ja ammatillisissa oppilaitoksissa kolme prosenttia opiskelijoista kokee säännöllistä kiusaamista. Kiusatuksi joutumisen kokemukset ovat pojilla yleisempiä kuin tytöillä kaikissa ikäryhmissä. Kiusaamisessa esiintyy myös alueellista vaihtelua: Kainuussa viikoittain toistuvaa kiusaamista esiintyy vähemmän kuin muussa maassa kes- kimäärin. Sen sijaa Kymenlaaksossa, Pohjois-Karjalassa ja Satakunnassa kiusaaminen näyttäisi ole- van hieman keskimääräistä yleisempää. (THL 2018, 17-19.)
Kiusatuksi joutumisen vaikutusten on katsottu tavallisesti päättyvän siihen, kun kiusaaminen tekoina päättyy. On kuitenkin yleistä, että kiusaaminen aiheuttaa kiusatulle pysyviä traumoja, kipua ja tuskaa, jotka ulottuvat jopa vuosikymmenten päähän siitä, kun kiusaaminen tekoina on loppunut. Esimerkiksi masennusoireiden taustalla on useissa tapauksissa pitkään jatkuneen kiusaamisen aiheuttama trauma- tisoituminen. Koulukiusaaminen on yhteiskunnallinen ongelma, jonka tunnistamiseen, ehkäisyyn ja ymmärtämiseen tulisi kohdistaa huomiota ja tutkimusta jatkuvasti enemmän. (Hamarus ym. 2015, 7–
8.)
Koulukiusaaminen ilmiönä on noussut aktiivisen tutkimuksen kohteeksi vasta viimeisen kahdenkym- menen vuoden aikana. Kiusaamistutkimuksen kentältä löytyy lukuisia tutkimuksia, jotka tarkastele- vat kiusatulle välittömästi aiheutuneita seurauksia, kun taas kiusaamisen pitkäaikaiset seuraamukset ovat huonommin tunnettuja. Fakta on, että kiusaamisen pitkäaikaisseuraukset ovat moninaisempia kuin on yleisesti ajateltu. Näiden seuraamusten vakavuuden on katsottu riippuvan kiusatun iästä, ke- hitysvaiheesta ja siitä millaisia resursseja lapsella tai nuorella on käsitellä kiusaamista. Puhutaan re- silienssistä, joka tarkoittaa selviytymis- ja sopeutumiskykyä haastavissa ja ennakoimattomissa elä- mäntilanteissa (Hinduja & Patchin 2017, 53.) On esitetty, että kiusatuksi joutuneiden kokemukset ja kiusaamisen pitkäaikaisseuraamukset ovat samankaltaisia kuin lapsuudessa hyväksikäytetyiden las- ten vastaavat (Ks. esim Carlisle & Rofes 2007, 16).
Nuoruuden pääasiallinen kehitystehtävä on muodostaa koherentti, toisista yksilöistä eroava identi- teetti. Merkityksellistä on lisäksi tunne johonkin kuulumisesta. Kiusatuiksi joutuneilla lapsilla ja nuo- rilla tämän kehitystehtävän täyttyminen vaarantuu ja he kohtaavat merkittäviä haasteita niin turvalli- suudentunteen, kuulumisen kuin hyväksynnän osa-alueilla. (Carlisle & Rofes 2007, 16.) Kiusaami- nen aiheuttaa kiusatulle kroonista stressiä, joka saattaa pitkän ajan kuluessa altistaa kiusattua muun muassa sairastumaan psyykkisesti (Zarate-Garza ym. 2017, 90).
Kiusaamisen yleisyydestä on esitetty monia lukuja, jotka vaihtelevat sen mukaan, mistä yhteiskun- nasta ne on kerätty. Myös sillä, kuka kiusaamisesta raportoi, on merkitystä. Opettajien ja vanhempien mukaan kouluissa kiusataan vähemmän kuin oppilaiden itsensä kertomana. Moni kiusattu kärsii kiu- saamisesta hiljaa itsekseen kertomatta siitä kenellekään. Tavallisesti tämä johtuu pelon ja häpeän tun- teista. On tutkittu, että noin 50% lapsista ja nuorista kertoisi vain harvoin tai ei koskaan kiusaamisesta vanhemmilleen. 30-60% taas ei haluaisi kertoa opettajalle tulleensa kiusatuksi. Kun kiusattu jää yksin kokemustensa ja tunteidensa kanssa, altistaa se häntä oireilemaan moninaisilla tavoilla sekä nykypäi- vässä että tulevassa. (Wolke & Lereya 2015, 6.) Kiusaaminen jättää synkän varjon osaksi kiusatun elämäntarinaa ja identiteettiä noussen esiin mitä erinäisimmissä elämäntilanteissa. Kuten omakin tut- kimukseni osoittaa, moni entinen kiusattu näkee, arvottaa ja määrittää itsensä yhä edelleen kiusaami- sen kautta.
Kiusaamista on ollut olemassa kaikissa tunnetuissa yhteiskunnissa aina antiikin sivilisaatioista ja met- sästäjä-keräilijäyhteisöistä moderneihin yhteiskuntiin saakka. Kiusaaminen ja evoluutio on liitetty toisiinsa siten, että kiusaamista voidaan pitää vahvemman tapana pärjätä ja päästä käsiksi yhteiskun- nan arvostettuihin resursseihin, kuten korkeaan statukseen, turvattuun selviytymiseen ja parempiin parinsaantimahdollisuuksiin. Kiusaamisen voidaan siis sanoa olevan ihmisyyteen luonnostaan kuu- luva selviytymismekanismi. (Wolke & Lereya 2015, 6.) Se, palveleeko tämä kiusaamisen
evolutiivinen päämäärä enää nykyihmistä, voidaan sen sijaan kyseenalaistaa. Kiusaamisesta on kas- vanut merkittävä yhteiskunnallinen ongelma ja kiusatuksi joutumisen vaikutuksia kiusatun psyykki- seen ja fyysiseen hyvinvointiin on tutkittu laajasti. Kiusaamista tapahtuu monilla elämänalueilla, mutta oma tutkimukseni keskittyy koulukiusaamiseen.
Tutkimusten perusteella voidaan tehdä johtopäätös, jonka mukaan aikainen kiusaamiseen puuttumi- nen vähentää ja ennaltaehkäisee kiusaamisesta aiheutuneita pitkäaikaisseuraamuksia. Esimerkiksi Klomek ja kollegat (2009, 260) esittävät, että tyttöjen itsemurhat voisivat vähentyä 10%, mikäli kiu- saaminen saataisiin eliminoitua jo ennen kuin se edes alkaa. Kiusaaminen kuormittaa myös julkista terveydenhuoltoa ja aikainen puuttuminen voisi vähentää sekä yksilölle että terveydenhuollolle ai- heutuvaa stressiä ja kuluja (Evans-Lacko ym. 2017, 127). Kiusaamiseen puuttuminen voidaan mää- ritellä lisäksi moraaliseksi imperatiiviksi (Ttofi ym. 2011, 68).
1.2 Tutkimuskysymykset
Pro gradu- tutkimukseni keskittyy tarkastelemaan entisten koulukiusattujen elämäntarinoita, sekä niitä merkityksiä, mitä tarinoissa kiusaamiselle annetaan. Erityisesti minua kiinnostaa se, nähdäänkö kiusatuksi joutumisen ja myöhempien elämäntarinoiden korreloivan keskenään. Tutkimuskysymyk- seni ovat seuraavat:
1. Millaisia merkityksiä koulukiusatuksi joutumisella katsotaan olevan kiusatun myöhemmälle elämäntarinalle?
2. Miten kiusatuksi joutuminen on vaikuttanut entisen kiusatun narratiivisen identiteetin muok- kautumiseen?
3. Millaisten tarinatyyppien kautta kiusattujen elämäntarinoita voisi eritellä?
Olen itse ollut koulukiusattu yläkoulun ajan ja osittain tämän – ja osittain akateemisen kiinnostuksen – vuoksi kiusaamisasiat ovat lähellä sydäntäni. Oma kiusaamiskertomukseni ja sen reflektointi suh- teessa aineistooni löytyy pohdinta ja johtopäätökset -osiosta.
Ennen kuin aloitin tutkimukseni, minulla oli vahva ennakkokäsitys siitä, että kiusatuksi joutuminen koetaan lähes poikkeuksetta merkityksellisenä oman elämäntarinan suuntaajana. Moni tapaamani kiusattu omaa edelleen kiusatun identiteetin. Myös uutisointi aiheesta sekä aiemmat tutkimukset ovat usein lähteneet liikkeelle ongelmanäkökulmasta, jonka mukaan kiusatuksi joutuminen altistaa myö- hemmässä elämässä vaikeuksille monilla elämänalueilla. Poikkeuksen tekevät lapsuuden ja
nuoruuden kiusaamisestaan avautuneet julkisuuden henkilöt, joiden tarinoissa kiusatuksi joutuminen kuvautuu usein suhteessa nykyisyyteen motivaattorina menestyä ja selvitä. Kiusaamisen on nähty lisänneen sinnikkyyttä sekä edesauttaneen määrätietoista ponnistelua kohti haluttuja päämääriä. Voi- daankin nähdä, että näillä julkisuuden henkilöiden esiintuloilla kiusaamisen saralla on vahvistava vaikutus myös nykyisiin kiusattuihin. Odotin mielenkiinnolla, millaisena kokemuksena kiusaaminen näyttäytyisi omassa aineistossani ja muuttuisivatko ajatukseni siitä, että kiusatuksi joutumisella on usein pelkkiä negatiivisia vaikutuksia kiusatutun elämäntarinalle ja identiteetille.
1.3 Tutkimuksen rakenne
Aloitan pro gradu -tutkimukseni syventymällä koulukiusaamiseen teemana sekä perustelen, miksi olen valinnut tutkimuksen kohteeksi entisten koulukiusattujen elämäntarinat. Tästä siirryn tutkimus- kysymysten määrittelyyn ja tutkimuksen rakenteen kuvaukseen. Luvussa kaksi tarkastelen koulukiu- saamista ilmiönä esitellen tutkimuksen keskeiset käsitteet. Perehdytän lukijan lisäksi koulukiusaami- sen maailmaan kertoen yleisiä seikkoja kiusaamisesta ja kuvailen kiusaamista sosiaalisesti muodos- tuneena ilmiönä. Pohdin myös julkisuutta, jonka media kiusaamisen ympärille on luonut. Viimeisenä luvussa kaksi esittelen aikaisemmat tutkimukset aiheesta. Luvussa kolme kohdennan tarkastelun tut- kimuksen teoriakehykseen, eli kerronnalliseen tutkimukseen ja elämäntarinoihin. Luvussa neljä ku- vailen tutkimuksen teossa käyttämäni menetelmät, kerron kirjoituspyynnöstä aineistonkeruun tapana sekä luon katsauksen kerättyyn aineistoon sekä sen analysointiin. Pohdin myös yleisesti kerronnalli- suuden luotettavuuskäsitystä ja tutkimukseni eettisyyttä. Tästä siirryn luvussa viisi esittelemään tut- kimukseni tulokset. Aloitan kuvailemalla tarinatyyppejä, joita olen muodostanut aineistosta sekä tuon esiin millainen vaikutus kiusatuksi joutumisella on tarinoiden perusteella katsottu olevan kertojan narratiivisen identiteetin muodostumiselle. Pohdinta- ja johtopäätösluvussa vedän yhteen tutkimuk- sen tulokset, tarkastelen millä tavoin saamani tulokset suhteutuvat aiempiin tutkimustuloksiin ai- heesta sekä mietin omaa suhdettani koulukiusaamiseen sekä kerättyyn aineistoon. Esitän myös ideoita jatkotutkimuksille. Viimeisenä esittelen Hamaruksen, Holmberg-Kaleniuksen ja Salmen (2015) ke- hittelemän kiusaamisen jälkihoidon mallin sekä kuvailen sitä, millainen parantava vaikutus oman ta- rinan kirjoittamisella voi parhaimmillaan olla. (Pennebaker 1997).
2 KOULUKIUSAAMINEN ILMIÖNÄ 2.1 Tutkimuksen keskeiset käsitteet
2.1.1 Koulukiusaaminen
Koulukiusaamiselle on annettu erilaisia määritelmiä. Vaikka omassa laadullisessa narratiivisessa tut- kimuksessani ei ole olennaista näiden määritelmien täyttyminen, vaan se, että kertoja itse kokee jou- tuneensa kiusatuksi, on tärkeää ymmärtää perustasolla mitä kiusaamisella yleisesti tarkoitetaan. Yksi ensimmäisistä kiusaamisen määritelmistä on Olweuksen (1992, 14) määritelmä, jonka mukaan ”yk- silöä kiusataan tai hän on kiusaamisen uhri, jos hän on toistuvasti tai pidempään alttiina yhden tai useamman muun henkilön negatiivisille teoille”. Olweuksen kuvaus kiusaamisesta on yhä käytössä, tosin sitä on hieman tarkennettu. Nykyisen määritelmän mukaan kiusaaminen on toistuvaa, pitkäai- kaista, yhteen henkilöön kohdistettua henkistä, ruumiillista tai sosiaalista väkivaltaa (Hamarus 2008, 12). Yksittäistä tekoa ei pidetä kiusaamisena, vaan kiusaamiselle on tyypillistä sen toistuvuus (Pat- chin & Hinduja 2016, 8). Se, että nuoremmat oppilaat ilmoittavat tulleensa kiusatuksi huomattavasti useammin kuin ylemmillä luokka-asteilla olevat, voidaan selittää juuri toistuvuuden puuttumisen avulla; ekaluokkalainen määrittelee tulleensa kiusatuksi, kun hänet jätetään kerran leikin ulkopuo- lelle. Toki on mahdollista, että jo yhdestä negatiivisen teon kohteeksi joutumisesta syntyy kokemus kiusatuksi tulemisesta, varsinkin jos teko on ollut vakava. Toistuvuuden lisäksi toisena kiusaamisen tärkeänä määritelmänä pidetään tarkoituksellisuutta. Toista ei voi kiusata vahingossa, eikä myöskään vahingossa toisen tunteiden satuttaminen ole kiusaamista. (Patchin & Hinduja 2016, 10.)
Kiusaamisessa osapuolten välillä vallitsee epätasapaino, jonka vuoksi kiusattu on avuton kiusaajiaan kohtaan. Tämä epätasapaino voi olla ruumiillista, henkistä tai sosiaalista. Ruumiillinen epätasapaino tarkoittaa sitä, että kiusaaja on fyysisesti vahvempi tai isokokoisempi kuin kiusattu. Henkisellä epä- tasapainolla kuvataan tilaa, jossa kiusaaja on sanavalmiimpi, käyttäytyy alistavasti tai osaa manipu- loida toiset oppilaat puolelleen. Kiusattu taas voi olla epävarma, hiljainen, pelokas tai käyttäytyä hil- litysti. Sosiaalisessa epätasapainossa kiusaajalla on takanaan suuri joukko tukijoita kiusatun jäädessä yksin. Kahden tasavahvan oppilaan keskeistä nahistelua ei lasketa kiusaamiseksi, vaan kiusaamiseen kuuluu, että kiusattu on avuton kiusaajia vastaan. Olennaista on myös jatkuva uhka kiusatuksi tule- misesta, johon sisältyy nöyryyttävä ja halveksiva suhtautuminen kiusattua oppilasta kohtaan. (Salmi- valli 2010, 12–13; Hamarus 2008, 12.)
Tavallisesti kiusaamisessa on kysymys vallan tavoittelusta. Valta voi perustua aseman luokassa, suo- sioon, ystävien tai huomion tavoitteluun. Kiusaaja vahvistaa kiusaamisella omaa asemaansa luokassa ja luo pelon ilmapiirin, jossa kuka tahansa häntä vastaan asettuva voi olla seuraava kiusattu. (Hamarus 2008, 12–13.)
Edellä esitelty kiusaamisen määritelmä herättää monia kysymyksiä, jotka liittyvät erityisesti kiusaa- misen jatkuvuuteen ja toistuvuuteen. Mikäli vain pitkäkestoinen toiseen oppilaaseen kohdistuva vä- kivalta on kiusaamista, miten pitkään näiden tekojen tulee jatkua, jotta ne määriteltäisiin kiusaa- miseksi? Tai miten usein kiusaamista täytyy tapahtua, jotta se nähdään kiusaamisena? Mielekkääm- pää kuin tarkastella kiusaamista näiden teoreettisten kysymysten kannalta onkin keskittyä kiusatun omiin kokemuksiin kiusaamisesta. (Hamarus 2008, 12–13.) Juuri näin teen omassa koulukiusattujen elämäntarinoita käsittelevässä tutkimuksessani.
2.1.2 Narratiivinen identiteetti
Identiteetin voidaan nähdä muistuttavan tarinaa, sillä tarina integroi yhteen erilaisia psykologisia ele- menttejä sekä luo narratiivista järjestystä ja koherenssia kokemusmaailman kaoottisuuteen. Mikäli ihmisiltä kysytään, kuinka heistä tuli juuri se ihminen, jollainen he ovat ja miten he näkevät tulevai- suutensa, on vastaus tavallisesti tarinamuodossa. Ihmiset ovat siis luonnostaan tarinankertojia. Nar- ratiivinen identiteetti voidaan nähdä sisäisenä, kehittyvänä elämäntarinana, jossa on sekä retrospek- tiivisiä että prospektiivisia piirteitä. Identiteetti tarinana kiinnittää ihmisen maailmaan ja sen avulla luodaan merkityksiä elämäntarinalle ja sen tapahtumille. Tarinoiden päämäärä on usein sosiaalinen;
tarinoiden on tarkoitus viihdyttää ja herättää tunteita kuulijassaan. Elämäkerrallisten muistojen jaka- minen myös lujittaa sosiaalisia suhteita. Narratiivinen identiteetti on erityinen tarina siitä, kuinka mi- nusta tuli minä. Elämäkerralliset muistot tarjoavat lisäksi suuntaviivoja elämälle. Ihmisen kohdatessa vaikeita päätöksiä, voi hän muistella onko hän kenties kokenut vastaavia tilanteita menneisyydessä ja hakea ohjeistusta siihen, kuinka toimia nykyisyydessä. (McAdams 2018, 361–365.)
Narratiivisen identiteetin kehittyminen tapahtuu yksilön reflektoidessa menneisyyden kokemuksia suhteessa nykyiseen ja tulevaan minään. Puhutaan merkitysten muodostamisesta. Narratiivisen iden- titeetin katsotaan kehittyvän myöhäisteini-iässä ja varhaisessa aikuisuudessa. Erityisen merkityksel- linen vaihe on noin 15–16 vuoden iässä. Yksi identiteetin rakennuksen päätehtävistä varsinkin länsi- maisissa kulttuureissa on muodostaa minuus, joka on uniikki ja erottaa yksilön toisista ihmisistä.
Tarinoilla on keskeinen rooli tässä prosessissa. (McLean, Breen & Fournier 2010, 166–167, 181.) Sosiokulttuurinen malli narratiivisen identiteetin kehittymisestä ehdottaa narratiivinen identiteetin ra- kentuvan hitaasti yksilöiden kertoessa tarinoita kokemuksistaan sosiaalisessa kontekstissa. Minuus luo tarinoita, ja tarinat minuutta. Narratiivisen identiteetin muokkautumisen edellytyksenä pidetään tarinoiden kerronnan opettelemista siinä formaalissa ja informaalisessa kontekstissa, jossa yksilö elää. Erityisen merkittävä vaikutus lapsen narratiivisten kykyjen kehitykselle ovat keskustelut van- hempien kanssa. Varhaisessa vanhempi-lapsi-suhteessa lapset oppivat kuinka henkilökohtaisille ta- pahtumille luodaan merkityksiä. Tämä kyky muodostaa merkityksiä toimii pohjana narratiivisen identiteetin kehitykselle. Osansa on myös vallitsevalla kulttuurilla, joka määrittelee, millaiset tarinat ovat hyväksyttyjä ja suotavia, mitkä taas ei-toivottuja ja ei-hyväksyttyjä. (McAdams & McLean 2013, 235.) Puhutaan kulttuurisista mallitarinoista (Hänninen 1999, 50).
Kognitiivisen kehityksen on katsottu olevan tärkeässä roolissa oman itsen ja elämänkokemusten muokkautumisessa. Se, että narratiivisen identiteetin kehittyminen osuu juuri myöhäisteini-ikään ja varhaisaikuisuuteen johtuu myös ulkoa tulevista sosiaalisista paineista. Teinejä ja nuoria aikuisia roh- kaistaan tavallisesti muodostamaan kuva siitä, keitä he ovat. Tarkkaavaiset ja vastaanottavat kuulijat, kuten esimerkiksi vertaisryhmän jäsenet, kannustavat toisiaan kertomaan tarinat syvemmin kuin kuuntelijat, joita ei kiinnosta. Myös kertojan ja kuuntelijan suhteella on väliä. Mikäli kuuntelija on tarinan kertojalle merkityksellinen, auttaa se kertojaa tulkitsemaan ja muokkaamaan henkilökohtaisia kokemuksiaan pysyvämmin ja monipuolisemmin. (McAdams & McLean 2013, 236.)
Tyttöjen ja poikien välillä on todettu olevan eroja siinä, miten he muodostavat merkityksiä kokemuk- silleen. Tyttöjen tarinat ovat pääasiassa pidempiä, yksityiskohtaisempia ja sisältävät enemmän kog- nitioon ja tunteisiin liittyvää kielenkäyttöä kuin poikien tarinat. Tämän on ehdotettu johtuvan siitä, että pojilla on vähemmän mahdollisuuksia kehittää narratiivisia kykyjään lapsuudessa. Aikuisten kohdalla vastaavia sukupuolieroja merkitystenantoprosesseissa ei ole havaittu. (McLean, Breen &
Fournier 2010, 182–183.)
Tyypillistä narratiiviselle identiteetille on sen dynaaminen, kontekstiin sidoksissa oleva luonne. Elä- mäntarina sisältää tavallisesti nousukohtia (high points), laskukohtia (low points) ja muutoskohtia (turning points), jotka määrittävät sisältääkö tarina vapauttavia vai turmelevia teemoja. Tutkimukset ovat todenneet itseä määrittävien positiivisten merkityksenantojen ennustavan kohonnutta itseluotta- musta. (McAdams 2018, 362–365.) Lisäksi niiden tarinankertojien, jotka kärsimysten kokemuksista huolimatta näkevät tarinansa sisältävän vapauttavia merkityksenantoja, on todettu voivan psyykki- sesti paremmin kuin jos nämä elementit jäisivät puuttumaan. Vapauttavat tarinat on liitetty myös yleiseen hyvinvointiin ja kypsyyteen ihmisenä. (McAdams & McLean 2013, 234–235.)
Edellä kuvattu negatiivista elämänkokemuksista voimaantuminen tapahtuu tavallisesti kahden vai- heen kautta. Ensimmäisessä vaiheessa yksilö tutkailee syvällisesti koettua negatiivista tapahtumaa ja pohtii miltä kokemus tuntui, miten se tapahtui ja millaisia seurauksia sillä voi mahdollisesti olla.
Olennaista ovat pohdinnat siitä, millaisen roolin tämä negatiivinen tapahtuma voi saada yksilön elä- mäntarinassa. Toisessa vaiheessa yksilö päätyy ratkaisuun, jossa tapahtumalle annetaan positiivinen merkitys negatiivisen sijaan. Ensimmäisen vaiheen on katsottu liittyvän persoonalliseen kasvuun ja toisen onnellisuuteen. (McAdams & McLean 2013, 233-234.) Omassa aineistossani nousi selkeästi esille, miten ne entiset kiusatut, jotka näkivät kiusatuksi joutumisella olleen myös positiivisia ja voi- maannuttavia seurauksia, voivat nykyhetkessä paremmin kuin ne, joilta nämä kokemukset puuttuivat.
He myös puhuivat itsestään positiivissävytteisemmin ja kuvasivat olevansa vahvempia ihmisenä kuin kiusaamisen pelkästään negatiivisena nähneet tarinankertojat.
Osa tutkijoista lähestyy narratiivista identiteettiä suurena tarinana, joka muodostuu moni erilaisista luvuista, tapahtumapaikoista ja henkilöhahmoista, kun toiset taas keskittyvät tietyssä kontekstissa esiintyviin pieniin tarinoihin (McAdams 2018, 362). Yritän omassa tutkimuksessani ottaa huomioon sekä suuren tarinan, että kohdistaa huomiota myös pienille, kokonaisuutta selittäville minitarinoille.
2.2 Ostrakismi
Ihmisellä on perustavanlaatuinen tarve kuulua ryhmään ja saada hyväksyntää lajitovereiltaan. Meillä on taipumus reagoida hyljeksintään voimakkaasti ja ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin voidaan sanoa riippuvan siitä, millaiset suhteet hänellä on toisiin ihmisiin. Ostrakismi, eli sosiaalinen hyljeksintä on kuitenkin ilmiö, joka koskettaa kaikkia ihmisiä ja sillä on keskeinen osa yksilöiden välisessä sosiaa- lisessa vuorovaikutuksessa. Ostrakismiksi lasketaan käyttäytyminen, jonka tavoitteena on sulkea tietty yksilö sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Tällaista sosiaalista hyljeksintää voi olla muun muassa luokkatoverin syrjiminen, rasistinen syrjintä, uskottomuus tai vaikkapa vain tuntemat- toman ihmisen katseen välttäminen hississä. Vaikka ostrakismi vaikuttaa harmittomammalta kuin fyysinen tai sanallinen väkivalta, aiheutuu siitä kokijalleen suurta kipua ja tuskaa. Jo kerran koettu ostrakismi satuttaa, ja pitkittyessään sosiaalinen hyljeksintä saattaa johtaa syrjäytymiseen, mielenter- veysongelmiin ja äärimmillään jopa väkivallantekoihin. Edellä kuvatun perusteella ostrakismilla il- miönä on merkittävä rooli sekä yksilön kuin yhteiskunnan kannalta. Yksi ostrakismin muodoista on koulukiusaaminen, ja ostrakismitutkimuksen tunteminen auttaakin ymmärtämään kiusaamisen vai- kutuksia kiusattuun. On kuitenkin tarpeen muistaa, ettei kiusaamiseen aina liity ostrakismia.
Ostrakismiin ei myöskään aina liity tarkoitusta vahingoittaa, toisin kuin koulukiusaamiseen. (Syrjä- mäki, Lyyra & Hietanen 2017, 376–378.)
Ostrakismi ja torjunta liittyvät käsitteinä toisiinsa, sillä ne molemmat ovat uhka yksilön tarpeelle kuulua ryhmään ja kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yleisesti ostrakismi määritellään ulkopuolelle jättämiseksi, kun taas torjunnan kautta tietylle yksilölle ilmaistaan, ettei hän ole toivottu ryhmän jä- sen. Ostrakismi voidaan nähdä myös yhtenä torjunnan muotona. (Syrjämäki ym. 2017, 377.) Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana ostrakismista on tehty lukuisia tutkimuksia. Nämä tutki- mukset ovat todenneet, että jo lyhytaikainen ostrakismi, kuten katsekontaktin välttäminen tai tietoko- neella pelattavan pallopelin ulkopuolelle joutuminen koetaan epämiellyttäväksi. Sosiaalinen hyljek- sintä vaikuttaa yksilön käyttäytymiseen. Ostrakismin on katsottu mahdollisesti lisäävän aggressiivi- suutta ja imitointia sekä vähentävän fyysistä aktiivisuutta. Pitkään jatkunut ostrakismi altistaa yksi- näisyydelle ja on sitä kautta yhteydessä masennukseen, heikkoon fyysiseen terveyteen ja lisääntynee- seen kuolleisuuteen. Iso-Britanniassa tehdyssä kyselytutkimuksessa saatiin selville, että koululaiset kokevat juuri ulkopuolelle jäämisen ikävimpänä kiusaamisen muotona. Toisessa tutkimuksessa tode- taan, että viidestätoista analysoidusta kouluampumisesta kolmeentoista liittyi yhtenä elementtinä so- siaalista hyljeksintää. (Syrjämäki ym. 2017, 377.)
Yleisimmän käytetty koeasetelma tutkittaessa lyhytaikaista ostrakismia on tietokoneella pelattava pallonheittelypeli Cyberball. Cyberballin ideana on, että tutkittavat heittelevät palloa kahden tai kol- men muun pelaajan kanssa. Inkluusion, eli täyden osallistumisen vastakohtana tutkittava jätetään en- simmäisten heittojen jälkeen kokonaan pelin ulkopuolelle. Pelissä aiheutetun ostrakismin pohjalta on todettu ulkopuolelle joutumisen aiheuttavan vahvoja hylätyksi tulemisen tunteita. Muissa ostrakismia tutkivissa koeasetelmissa tutkittavalle väitetään muun muassa tekaistun persoonallisuustestin perus- teella, että heidän elämänsä tulee olemaan yksinäistä tai kerrotaan, ettei kukaan halua tehdä töitä tä- män kanssa. Perusideana kaikissa edellisissä on aiheuttaa tutkittavalle ulkopuolisuuden kokemus ja tarkastella tästä kokemuksesta aiheutuneita tunteita. (Syrjämäki ym. 2017, 378.)
Hyljeksityksi joutuminen on uhka neljälle ihmisen sosiaaliselle perustarpeelle; yhteenkuuluvuuden tunteelle, itsetunnolle, hallinnan tunteelle ja tunteelle elämän merkityksellisyydestä. Nämä perustar- peet ja niiden vaarantuminen ovat tyypillisiä juuri ostrakismille eikä esimerkiksi fyysisellä tai sanal- lisella väkivallalla ole niihin yhtä merkittävää vaikutusta. Edellä kuvatun mallin mukaan yksilöt rea- goivat ostrakismiin kahden tai kolmen vaiheen kautta. Välittömässä vaiheessa ostrakismi havaitaan ja siihen reagoidaan. Seuraavassa, reflektiivisessä vaiheessa yksilö pyrkii korjaamaan tilanteen. Mi- käli korjausyritykset eivät onnistu ja hyljeksintä pitkittyy, ajaudutaan kolmanteen vaiheeseen, jota
kutsutaan luovutusvaiheeksi. Luovutusvaiheessa yksilö eristäytyy, altistuu mielenterveysongelmille ja saattaa jopa käyttäytyä itsetuhoisesti. (Syrjämäki ym. 2017, 379.) Vaikka vain kahta ensimmäistä vaihetta on mahdollista tutkia kokeellisesti eettisten normien rajoissa, näen, että oma, kokemuksiin perustuva tutkimukseni tuo osaltaan esiin sen, mitä vaikutuksia pitkään jatkuneella ostrakismilla on yksilölle ja hänen elämäntarinalleen.
On ehdotettu, että sosiaalisille eläinlajeille – kuten ihmiselle – on kehittynyt ostrakismin havaitsemis- järjestelmä, jonka tehtävä on varoittaa potentiaalisesta uhasta. Järjestelmän aktivoituminen ilmenee sosiaalisena kipuna. Samalla tavoin kuin fyysisen kivun funktio on varoittaa ihmistä fyysisestä vau- riosta, ilmoittaa sosiaalinen kipu sosiaalisesta vauriosta. Sosiaalisen kivun ja hyljeksityksi tulemisen on tutkittu olevan yhtä epämukavaa riippumatta siitä, onko ostrakismi yksilölle haitallista, merkityk- setöntä vai jopa hyödyllistä. (Syrjämäki ym. 2017, 380.) Edellisen pohjalta olisikin mielenkiintoista tarkastella sitä, onko koulukiusatun ostrakismin havaitsemisjärjestelmä jatkuvassa valmius- ja herä- tetilassa, mikäli hyljeksityksi tulemisen kokemukset ovat läsnä jokapäiväisessä arjessa. Myös se, mi- ten tämä jatkuva havaitsemisjärjestelmän valmiustila vaikuttaa kiusatun psyykkiseen hyvinvointiin olisi mielenkiintoinen tutkimuskohde.
Myös persoonallisuudenpiirteiden on havaittu muuttavan hyljeksinnän välitöntä vaikutusta. Esimer- kiksi ryhmä A:n persoonallisuushäiriöiden kohdalla ostrakismin välittömät vaikutukset olivat mata- lampia. Eräässä tutkimuksessa taas todettiin, että ostrakismin kokemukset vaikuttavat voimakkaam- min yksinäisiksi itseään kuvaaviin ihmisiin. Myös itsetunnolla on merkitystä; mitä matalampi itse- tunto, sitä voimakkaampaa oli kipu ostrakismin aikana. Iällä sen sijaan ei ole havaittu olevan vaiku- tusta sosiaalisen hyljeksinnän kokemiseen. Ostrakismia kokeneista introvertit ovat muita alttiimpia vetäytymään sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Ostrakismin ja käyttäytymisen väliset suhteet kaipaa- vat kuitenkin vielä lisätutkimuksia. (Syrjämäki ym. 2017, 380–382.)
Ostrakismi on uhka ihmisen sosiaalisten perustarpeiden täyttymiselle. Siksi olisi tärkeää, että hyljek- sinnän kokemuksesta palauduttaisiin mahdollisimman tehokkaasti. Tutkimukset ovat osoittaneet, että muun muassa sosiaalinen ahdistus hidastaa ostrakismista palautumista. Samoin hyljeksintää aiheut- taneiden tilanteiden märehtimään jääminen on vahingollista palautumisprosessille. Erityisen tehokas keino palautua ostrakismista ovat onnistuneet ihmissuhteet, jossa yksilö saa vahvistusta sille, että hän kelpaa ja on hyväksytty. Mielenkiintoinen tutkimustulos toteaa torjutuksi joutumisen lisäävän haluk- kuutta tutustua uusiin ihmisiin ja ryhmätyöskentelyyn. (Syrjämäki ym. 2017, 381–382.) Oman koke- mukseni ja kiusaamista käsittelevien tutkimusten valossa näin ei kuitenkaan ole kiusattujen kohdalla.
Jatkuvasti ryhmässä torjutuksi tuleva lapsi tai nuori alkaa enemmänkin vältellä ihmiskontakteja ja nähdä toiset ihmiset epäluotettavina kuin pyrkiä kohti uusia ihmissuhteita. Myös pari- tai ryhmätöitä
tehdessä kiusattu jättäytyy ennemmin vapaaehtoisesti yksin kuin tulee torjutuksi taas kerran. Ostra- kismi liittyy kiusaamiseen myös siinä, miten hyljeksinnän kohteeksi joutunut voi pyrkiä sosiaalisen aseman vahvistumisen toivossa miellyttämään muita. Ostrakismin voidaankin sanoa lisäävän käyt- täytymistä, jonka tavoitteena on täyttää menetetyn yhteenkuuluvuuden jättämää aukkoa. Joissain ta- pauksissa tämä tapahtuu jopa ostrakismia kokeneen oman hyvinvoinnin kustannuksella. Toisissa ta- pauksissa taas ostrakismin on todettu vähentävän prososiaalista käyttäytymistä ja lisäävän aggressii- visuutta. (Syrjämäki ym. 2017, 382.)
Hyljeksityksi tuleminen muuntaa ihmisen sosiaalista havaitsemista aina hyvinvoinnista käyttäytymi- sen kautta havaintojärjestelmien toimintaan asti. Ostrakismia kokeneet ovat muun muassa taipuvaisia katsomaan pidempään hymyileviä kasvoja ja he löytävät hymyilevät kasvot muiden kasvojen jou- kosta nopeammin. Tämän on arveltu johtuvan siitä, että hyljeksitty saattaa tiedostamattaan kiinnittää huomionsa sellaisiin henkilöihin, joiden hän olettaa voivan tyydyttää menetetyn yhteenkuuluvuuden tarpeen. Sosiaalisesti hyljeksittyjen on myös väitetty käsittelevän tehokkaammin sosiaalista infor- maatiota kuin niiden, joilla ei vastaavia kokemuksia ole. Erään tutkimuksen mukaan ostrakismia ko- keneet kykenivät erottamaan iloiset ja vihaiset kasvot toisistaan vaivattomasti sekä määrittelemään tarkasti kuuluuko toinen ihminen samaan etniseen ryhmään kuin itse. Voimakkaalla huomion kiin- nittymisellä sosiaalista uhkaa ennustaviin merkkeihin on myös haittapuolensa, sillä liiallinen yliha- vainnointi saattaa saada yksilön asettumaan turhaan varpailleen ja aiheuttaen tätä kautta yksinäi- syyttä. On tärkeää muistaa, että ostrakismin vaikutus sosiaalisen informaation käsittelyyn on riippu- vainen kontekstista sekä ostrakismista tehdyistä tulkinnoista. (Syrjämäki ym. 2017, 283–386.)
2.3 Yleistä kiusaamisesta
2.3.1 Kiusaamisen moninaiset muodot
Kiusaaminen jaotellaan tavallisesti suoraan ja epäsuoraan kiusaamiseen. Kun kyseessä on suora kiu- saaminen, kohdistaa kiusaaja negatiiviset tekonsa suoraan kiusatulle. Suoraa kiusaamista ovat esi- merkiksi päälle käyminen tai kiusatulle päin naamaa haukkuminen ja huutaminen. Epäsuora kiusaa- minen taas tapahtuu näennäinen salaa kiusatun selän takana. Epäsuora kiusaaminen ilmenee muun muassa juorujen kertomisena, selän takana panetteluna tai ostrakismina. Toinen tapa jaotella kiusaa- mista on eritellä fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kiusaaminen. Fyysinen kiusaaminen viittaa
fyysisen väkivallan käyttämiseen. Henkinen kiusaaminen tapahtuu sanoilla, ilmeillä ja eleillä. Sosi- aalisen kiusaamisen perimmäinen tarkoitus on vaikuttaa ryhmässä vallitseviin vuorovaikutus- ja ys- tävyyssuhteisiin. (Hamarus 2008, 45–46.)
Hamarus (2008, 46–71) on tyypitellyt kiusaamista myös sen mukaan, millä tavoin oppilaat itse käsit- tävät kiusaamisen ja sen ilmenemisen omassa luokka- ja kouluryhmässään. Tämä jaottelu käsittää sanallisen kiusaamisen, eristämisen ja syrjimisen, äkillisen fyysisen päälle käymisen, prosessikiusaa- misen, suhdekriisinä ilmenevän kiusaamisen, häirinnän, ärsytyksestä johtuvan kiusaamisen, sekä net- tikiusaamisen. (Emt.) Avaan seuraavassa kappaleessa mitä edellä luetelluilla kiusaamisen muodoilla tarkoitetaan. Nettikiusaamiselle olen varannut oman alaluvun, sillä näen netissä tapahtuvan kiusaa- misen olevan melko uusi, mutta samalla kasvava ilmiö. Nettikiusaaminen myös eroaa perinteisestä kiusaamisesta siinä, ettei se rajoitu aikaan tai paikkaan, vaan kiusata voi periaatteessa missä ja milloin vain.
Sanallinen kiusaaminen on nimensä mukaisesti sanojen kautta tuotettua kiusaamista. Sanallinen kiu- saaminen voi ilmetä nimittelynä, pilkkana, uhkailuna tai nöyryyttävänä tapana puhua kiusatusta. Vai- kutusta voidaan tehostaa nonverbaalisella elekielellä. Sanallinen kiusaamisen päämääränä on halvek- sia kiusattua ja vahvistaa kiusaajan valta-asemaa. Eristäminen ja syrjiminen tapahtuu ostrakismin, eli sosiaalisen hyljeksinnän kautta. Joissain tapauksissa eristämiseen liittyy mukaan ottavaa eristämistä, eli kiusattu on näennäisesti osa ryhmää, mutta hänelle viestitetään koko ajan, ettei hän kuitenkaan kuulu ryhmään. Äkillinen fyysinen päälle käyminen taas on rajua, ilman syytä käynnistyvää fyysistä väkivaltaa. Prosessikiusaamisessa kiusaaminen alkaa ikään kuin varkain ja kehittyy kohti huippua, joka ilmenee kiusatun epätoivoisena tekona. Tällainen teko voi äärimmillään olla esimerkiksi itse- murhan yrittäminen tai väkivallan teko koulutovereita kohtaan. Suhdekriisillä alkunsa saavalle kiu- saamiselle on tyypillistä, että kiusaaja ja kiusattu ovat voineet olla hyviä ystäviä, mutta esimerkiksi niin sanottu kolmiodraama on luonut skismaa entisten ystävien välille. Häirinnässä kiusaamisen ja sukupuolisen ahdistelun rajat sekoittuvat ja limittyvät toisiinsa. Ärsytyksestä johtuva kiusaaminen on ainut Hamaruksen mainitsemista kiusaamisen tyyppi, jossa vastuun kiusaamisesta voidaan näennäi- sesti sanoa olevan kiusatulla itsellään. Tässä kiusaamisen tyypissä kiusattu ei alistu rooliinsa syrjit- tynä ja käyttäydy niin kuin hänen kiusattuna oletetaan, vaan ottaa itselleen valtaa ja pyrkii toistuvasti mukaan ryhmään. Muu ryhmä kokee tämänkaltaisen käytöksen tungeksivana ja ärsyttävänä, joka taas antaa syyn kiusaamiselle. (Hamarus 2008, 46–71.)
2.3.2 Nettikiusaaminen 2010-luvun ilmiönä
Internetistä on tullut erottamaton osa nykynuorten jokapäiväistä elämää. Yksi internetin käyttöön liit- tyvistä negatiivisista ilmiöistä on nettikiusaaminen (cyberbullying). Nettikiusaamisen katsotaan ole- van yksi verkossa tapahtuvan kiusaamisen muodoista. Sen määritellään olevan yksilön tai ryhmän taholta tulevaa, luonteeltaan toistuvaa väkivaltaa, joka tapahtuu elektronisen tai digitaalisen median, kuten internetin tai kännykän kautta. Tyypillistä on, ettei uhri pysty puolustautumaan toistuvia hyök- käyksiä kohtaan. Vaikka kiusaamisen määritelmään kuuluukin toistuvuus, ovat viime aikaiset tutki- mukset osoittaneet, että jo yksikin haitallinen teko voi vaikuttaa uhriin yhtä haavoittavasti kuin tois- tuvat aggressiiviset hyökkäykset. Tällaisia yksittäisiä tekoja voivat olla esimerkiksi nöyryyttävän va- lokuvan, videon tai muun visuaalisen materiaalin lataaminen Youtubeen tai sosiaaliseen mediaan.
Ladatulle sisällölle on tavallista, että se saavuttaa suuren yleisön ja kiusatun itse on mahdoton poistaa sisältöä yleisestä jaosta. (Ševčíková, Shamel & Otavová 2014, 92–93.)
Netissä tapahtuvassa kiusaamisessa voidaan erottaa samantyyppisiä rooleja kuin perinteisessäkin kiu- saamisessa: kiusaaja, kiusattu ja sivustaseuraaja. Kiusaaja on yksilö tai ryhmä, joka julkaisee tai lä- hettää verbaalisia tai visuaalisia viestejä, joiden tarkoitus on uhkailla, pelotella, satuttaa tai nöyryyttää kiusattua. Kiusattu taas on yksilö, jonka vahingoittamiseksi nämä viestit kohdistuvat. Sivustaseuraa- jien rooli on katsoa ja mahdollisesti välittää eteenpäin loukkaavia viestejä sekä kommentoida taus- talta. (Olenik-Shemesh, Heiman & Eden 2014, 133–134.) Netissä tapahtuvan kiusaamisen vallan epä- tasa-arvoiseen jakautumiseen liitetään kolme seikkaa. Nämä seikat ovat teknologinen tietämys, ano- nymiteetti ja uhrin rajoitetut pakomahdollisuudet. Teknologisella tietämyksellä tarkoitetaan sitä, että kiusaajalla on paremmat kyvyt teknologian saralla kuin kiusatulla. Anonymiteetillä taas katsotaan olevan psykologista merkitystä; kiusattu on avuton eikä välttämättä tiedä kuka häntä vainoaa. Juuri anonymiteetin vuoksi kiusatun on vaikea puolustaa itseään nimetöntä kiusaajaa tai kiusaajajoukkoa vastaan. Rajoitetuilla pakomahdollisuuksilla kuvataan internetin kokoaikaista läsnäoloa, jonka vuoksi kiusaaminen ei rajoitu aikaan ja paikkaan, kuten perinteinen, koulussa tapahtuva kiusaaminen.
(Ševčíková ym. 2014, 93.)
Teleoperaattori Elisan heinäkuussa 2018 teettämässä selvityksestä ilmenee, että noin 15% 15–17- vuotiaista suomessa asuvista nuorista on kokenut joutuneensa nettikiusaamisen uhriksi. Lievempää häiriköintiä oli kohdannut yli 60% runsaasta kuudestasadasta vastaajasta. Kyseisen selvityksen mu- kaan tavallisimpia nettikiusaamisen muotoja ovat ryhmän ulkopuolelle jättäminen, huhujen levittä- minen, ahdistelu ja sosiaalisen median päivitysten ilkeä kommentointi. Yleisin nettikiusaamisen
muodoista on ryhmän ulkopuolelle jättäminen, jota oli kokenut 40% tytöistä ja 24% pojista. Tyypil- lisimmin häiriköinti tapahtuu nuorten suosimissa sosiaalisen median palveluissa, kuten Snapchatissä, Instagrammissa ja WhatsUpissa. Suurimmassa osassa tapauksia kiusaaja ja kiusattu ovat toisilleen tuttuja. Eniten loukkaavaksi koettiin ulkonäön arvostelu. Satuttavina koettiin myös huorittelu ja ho- mottelu, lannistaminen, alistaminen, ”tapa itsesi”-kehoitukset sekä tappouhkaukset. Kuten perintei- sessä kasvokkaisessa kiusaamisessa, niin myös nettikiusaamisessa nuori jää usein ilman muiden tu- kea. Esimerkiksi eristämistä kokeneista vain hieman yli joka neljäs kertoi saaneensa tukea kiusaamis- tilanteessa. Selvityksen mukaan nettikiusaamisen kohteiksi joutuneet tunsivat yksinäisyyden, ulko- puolisuuden ja ahdistuneisuuden tunteita sekä ulkonäköpaineita. Myös ongelmia itsetunnossa ilmeni.
(STT 2018, luettu 3.1.2018.)
Laajemmassa skaalassa Euroopassa, USA:ssa ja Kanadassa toteutetut tutkimukset osoittavat, että noin 20% 7-18-vuotiaista lapsista ja nuorista internetin käyttäjistä on kokenut nettikiusaamista (Ole- nik-Shemesh ym. 2014, 133). Tsekkiläisen tutkimuksen mukaan taas 7,6% 12–19-vuotiaista on ko- kenut jonkinlaista kiusaamista tai panettelua netissä ja 3,4% useita kertoja kuukaudessa toistuvaa netin välityksellä tapahtuvaa kiusaamista. Nettikiusaamisen on näissä tutkimuksissa todettu aiheutta- van sosiaalisten vaikeuksien (matala sosiaalinen status, matala sosiaalinen integraatio) lisäksi muun muassa masennusta, yksinäisyyttä ja itsemurha-ajatuksia. Yksi mahdollisuus on, että sosiaalinen eris- täytyneisyys ja masentunut mieliala itsessään ovat syitä lisääntyneeseen netin käyttöön ja riskiin tulla kiusatuksi. Osaan netissä tapahtunutta kiusaamista ei kuitenkaan koeta liittyvän negatiivisia seurauk- sia, tai seuraukset ovat vain lyhytaikaisia. Nettikiusaaminen voi olla hyvin monimuotoista, minkä vuoksi myös kiusaamisen laadulla on todettu olevan merkitystä. Esimerkiksi uhrista kuvatun visuaa- lisen materiaalin levittämisen on tutkittu olevan kaikista haitallisin nettikiusaamisen muoto. Mikäli uhria kiusataan sekä verkossa, että koulussa, aiheutuu uhrille haittaa huomattavasti enemmän kuin jos kiusaamista tapahtuisi vain esimerkiksi kouluympäristössä. (Ševčíková ym. 2014, 92–93; Olenik- Shemesh ym. 2014, 134–143.)
2.3.3 Kiusaaminen yhteiskunnallisena ongelmana
Syiden etsiminen sille, miksi joitakuita kiusataan, on luonut yhteiskunnallisia myyttejä. Esimerkki tällaisesta myytistä on vaikkapa ajatus siitä, että kiusaaminen johtuu kiusatun erilaisuudesta. Myytit määrittävät myös sen, millaisena kiusattua tai kiusaajaa pidetään; kiusattu on herkkä, ujo reppana, joka ei kykene kiltin luonteensa takia puolustamaan itseään, kun taas kiusaaja on luontainen narsisti
ja johtajasielu. Yhteiskunnassamme elää sitkeässä myös myytti siitä, että kiusaaminen on vain tiet- tyyn ikään kuuluvaa sosiaalisten taitojen kokeilua. Vaikka emme tekisi sitä tietoisesti, ohjaavat nämä myytit ajatteluamme ja suhtautumistamme kiusaamiseen. Ihmiset myös luokittelevat toisiaan sekä tietoisesti että tiedostamattomasti. Kulttuurista riippuen tietyt piirteet tai yksilön ominaisuudet ovat joko hyväksyttyjä tai hyljeksittyjä. Leimat, joita kiusatulle annetaan, tuotetaan sosiaalisesti. Tällä ta- voin syy poikkeavuudesta siirretään kiusatulle itselleen. Leimoihin ja stigmoihin yhdistetään ajatus, ettei niitä ole mahdollista muuttaa, koska ne johtuvat kiusatusta itsestään. Kiusaaminen siis oikeute- taan ja luodaan mielikuvaa siitä, että kiusaamista tulee aina olemaan riippumatta siitä, yritetäänkö ilmiöön vaikuttaa vai ei. Kiusaamisesta aiheutunutta psyykkistä oireilua ei myöskään pidetä kiusaa- misesta johtuvana, vaan syytetään esimerkiksi kiusatun perhetaustaa tai persoonallisia ominaisuuksia.
(Hamarus ym. 2015, 19–21; Munukka & Kurki 2019, luettu 9.1.2019.)
Erilaisuus voidaan tuottaa kenelle tahansa. Erilaisuus pohjautuu vallitsevan yhteisön kulttuuristen piirteiden vastakohtiin. Tällainen vastakohta voi olla esimerkiksi toisista poikkeava maailmankatso- mus, jonkun sosiaalisesti arvostetun taidon puute, erilainen käyttäytyminen tai ulkonäköön liittyvät seikat. Kiusaamisen perustaksi valitaan sellainen ominaisuus, jota yhteisö ei arvosta. Kiusaaminen siis perustuu vallitseville arvoille, mutta se myös osaltaan luo niitä arvoja, jotka yhteisö määrittää hyväksytyiksi. Kiusaamisen avulla nuorisokulttuuri voimaannuttaa tiettyjä piirteitään. (Hamarus ym.
2015, 35–36.) Jotta kiusaamista ja sen seurauksia pystyttäisiin ymmärtämään paremmin ja irrottautu- maan sitkeässä pysyvissä myyteistä, tarvitaan yhteiskunnallista muutosta sekä asenteissa että kulttuu- risissa tavoissa nähdä kiusaaminen sekä kiusattu.
2.4 Koulukiusaaminen sosiaalisena ilmiönä
2.4.1 Vertaissuhteiden merkitys
Kaveriporukkaan integroitumisella ja hyvän sosiaalisen aseman saavuttaminen on merkityksellistä sekä sosiaalisesti, että kehityksellisesti. Vertaisryhmään kuuluminen antaa onnistumisen kokemuksia, ajanvietettä ja tunteen yhteenkuulumisesta. Ryhmässä harjoitellaan niin yhteistoiminnan pelisääntöjä, kompromissien tekemistä kuin oman paikan ottamista ryhmässä. Kuulumalla vertaisryhmään kasvava nuori muokkaa ja rakentaa minäkuvaansa sekä käsitystä itsestään. Mikäli vertaisryhmä jatkuvasti tor- juu nuoren, saattaa hän itsekin kokea olevansa sosiaalisesti epäonnistunut. On tutkittu, että vaikkei
korkea sosiaalinen asema olekaan positiivisen kehityksen välttämätön edellytys, edes jonkinlainen suosio kaverien keskuudessa suojaa nuorta vaikeuksilta. Torjutuksi tulevilla lapsilla on riski syrjäy- tyä, kokea yksinäisyyden tunteita ja joutua kiusatuksi. Mikäli nuori ei saa mahdollisuutta harjoitella sosiaalisia taitojaan, jäävät ne usein puutteellisiksi. (Salmivalli 2005, 32–33.) Torjutuksi tulemisella ei kuitenkaan tarkoiteta samaa kuin kiusatuksi joutumisella. Torjuttu lapsi on epäsuosittu ja hänestä ei pidetä ryhmässä, kun taas kiusattuun lapseen kohdistetaan tarkoituksellista fyysistä tai henkistä väkivaltaa. (Salmivalli 2005, 43.) Toki voidaan väittää, että myös torjutuksi tuleminen on yksi kiu- saamisen ilmentymismuodoista. Tällöin puhutaan ostrakismista. (Syrjämäki ym. 2017).
Lapsen kielteinen käsitys itsestään altistaa vertaissuhteiden ongelmille. Tavallisesti ystävyyssuhteista vetäytyminen ei ole kiusatun oma valinta, vaan kiusaamisesta johtuvaa. Kun kiusattu torjutaan ka- verisuhteissa kerta toisensa jälkeen, alkaa hän välttää kontaktin ottamista vertaisiinsa. Samalla kun kiusattu menettää mahdollisuuden olla ystävä, menettää hän myös kokemukset osallisuudesta luok- kayhteisössä. Vertaissuhteet merkitsevät lapselle tai nuorelle hyväksytyksi tulemista. Vain ne, jotka eivät kelpaa ja joissa on jotain vikaa, ovat ilman kavereita. Ilman vertaissuhteita jäävä kiusattu kokee yksinäisyyden, heikkouden ja turvattomuuden tunteita, jotka johtavat kielteisen minäkäsityksen muo- dostumiseen. (Holmberg-Kalenius 2008, 40.) Kielteiseen minäkäsitykseen liitetään alistuvaa ja ve- täytyvää käytöstä. Kiusattu liittää muilta saamansa sosiaalisen palautteen osaksi minäkuvaansa. Kiu- satuksi joutuminen aiheuttaa myös itsesyytöksiä ja muokkaa tunnetta siitä, että ei ansaitsekaan ystä- viä. (Salmivalli 2005, 46.)
On esitetty, että vastavuoroiset ystävyyssuhteet ja ryhmään kuuluminen valmentavat lasta eri tarkoi- tuksiin. Ystävyyssuhteissa harjoitellaan sitoutumista, uskoutumista, läheisyyttä ja luottamusta, kun taas ryhmään kuuluminen opettaa esimerkiksi jämäkkyyttä ja johtamistaitoja. Voidaan väittää, että ystävyyssuhteet kehittävät taitoja toimia läheisissä suhteissa, kun taas ryhmässä opetellaan toimi- juutta yhteiskunnassa. (Salmivalli 2005, 38.)
Lapsen ja nuoren sosiaalinen status muodostuu ryhmässä. Ryhmästä voidaan erottaa suositun, torju- tun, keskimääräisessä asemassa olevan, huomiotta jätetyn ja ristiriitaisessa asemassa olevan statuksen omaavia jäseniä. Kun status on kerran muodostunut, on sen todettu olevan melko pysyvä. Käytän- nössä tämä tarkoittaa sitä, että mikäli ryhmässä torjutun aseman saanut lapsi käyttäytyisi millä tavoin tahansa, ryhmä tulkitsee sen kielteisesti. (Salmivalli 2005, 33, 127.) Myös ryhmänormit säätelevät ryhmän jäsenten toimintaa. Se, mikä yhdessä ryhmässä johtaa hyväksytyksi tulemiseen, voi toisessa ryhmässä aiheuttaa torjutuksi joutumista. Esimerkiksi aggressiivinen käytös saa tukea nimenomaan ryhmissä, joissa se koettiin normina. (Salmivalli 2005, 139.) Olettaisin edellä mainitun pohjalta, että
ryhmässä, jossa vallitsee vahva kiusaamisen kulttuuri ja kiusaamista ei nähdä normien vastaisena, myös kiusataan.
2.4.2 Kiusaamisen yhteisölliset ja yksilölliset vaikutukset
Kiusaamisella on sekä yhteisöllisiä, että yksilöllisiä vaikutuksia. Yhteisöllisellä tasolla kiusaaminen muuttaa voimakkaasti oppilaskuttuuria. Tyypillistä on, että yhteisö alkaa välttää niitä piirteitä, joiden vuoksi jotakuta kiusataan. Tätä toimintamallia pitää yllä pelon kulttuuri; mikäli ei täytä yhteisön vaa- timia normeja esimerkiksi siitä, että käyttää merkkivaatteita, joutuu itsekin kiusatuksi. Kiusaaminen voi toimia myös koulun yleisiä tavoitteita vastaan. Mikäli jotakuta kiusataan hyvästä koulumenestyk- sestä, uskaltaa harva tuoda esiin omaa osaamistaan kiusaamisen pelossa. Kiusaaminen vaikuttaa myös yleiseen oppimisilmapiiriin. Jos oppimisympäristö on kiusaamisen kulttuurin takia turvaton, vähentää se kouluviihtyvyyttä ja vaikuttaa näin oppimiseen. Luokka, jossa vallitsee pelon ilmapiiri voi näyttäytyä ulospäin yhtä köyttä vetävältä toimivalta oppimisympäristöltä, mutta jatkuva pelko kiusatuksi joutumisesta vähentää muun muassa luovuutta ja avointa ilmaisua. Kun tällaista yhteisön tarkastellaan lähempää, tavallisesti huomataan, että näennäinen yhteisöllisyys perustuukin yhden jä- senen eristämiselle. Puhutaan keinotekoisesta yhteisöllisyydestä, jossa yhteisön pitää kasassa pelko ja jatkuva toiseuden tuottaminen. (Hamarus 2008, 75–76.)
Yhteisössä, jossa esiintyy kiusaamista, vallitsee epävirallisia normeja, joiden avulla estetään kiusaa- miseen puuttuminen. Mikäli näitä normeja rikotaan ja kiusaamisesta kerrotaan, joutuu ”vasikoija”
kärsimään sosiaalisen rangaistuksen, eli ryhmästä eristämisen. Kiusaamiskulttuurissa eläminen muokkaa myös yhteisön käsityksiä oikeudenmukaisuudesta sekä vastuusta. Yleinen asenne voi olla vastuun siirtäminen ja välttely, joka johtaa usein kollektiiviseen syyllisyyteen. Kun yhteisössä tapah- tuu kiusaamista, vain harva puuttuu siihen. Tätä voidaan selittää sillä, että yksilön auttamishalu vä- henee sitä mukaa, mitä enemmän tilanteessa on läsnä muita potentiaalisia auttajia. Se, ettei kiusaami- seen puututa, on moraalisesti helpompaa isossa yhteisössä ja tällöin vastuu auttamisesta siirretään pois itseltä. Sillä, puututaanko kiusaamiseen, on merkitystä myös yhteisöön kuuluvien moraaliin. Mi- käli kiusaaminen saa jatkua, viestittää se kiusaamista sivusta seuranneille, että alistava ja nöyryyttävä kohtelu on joissain tapauksissa hyväksyttävää. (Hamarus 2008, 76–79.)
Kiusaaminen vaikuttaa kaikista eniten kiusattuun yksilötasolla. Yksilötasolla tarkasteltuna Salmival- lin (2005, 52–53) mukaan yksi luotettavimmista tavoista tutkia kiusatuksi tulemisen
pitkäaikaisvaikutuksia on prospektiivinen, eli tulevaisuuteen suuntautuva tutkimus. Prospektiivinen tutkimus keskittyy tiettyyn lapsijoukkoon, jossa joukkoa seurataan aina lapsuudesta aikuisuuteen saakka ja luodaan johtopäätöksiä siitä, miten kiusatuksi joutuminen on yhteydessä esiin nousseisiin ongelmiin. Ensimmäisenä prospektiivisena tutkimuksena pidetään Dan Olweuksen tutkimusta kiusa- tuksi joutumisen seuraamuksista. Olweus tarkasteli kiusattuja, kiusaajia ja kontrolliryhmään kuuluvia henkilöitä kouluajasta nuoreen aikuisuuteen. Olweuksen mukaan kahdeksannella luokalla kiusatuksi joutuneet selviytyivät 23-vuotiaina useilla elämänalueilla verrattavan hyvin eivätkä he joutuneet työ- paikkakiusatuiksi sen todennäköisemmin kuin kontrolliryhmään kuuluneet. Tuloksista kuitenkin voi- daan nähdä, että kiusatuksi joutuneilla oli huonompi itsetunto ja he olivat masentuneempia kuin kont- rolliryhmän jäsenet. Olweuksen tutkimuksen heikkouksina voidaan pitää pientä otantaa ja sitä, että kaikki tutkittavat olivat miehiä. Epäselvää on myös se, olivatko kiusatut jo alun perin masentuneem- pia kuin kontrollihenkilöt. (Emt.) Omassa pro gradu -tasoisessa tutkimuksessani minun ei valitetta- vasti ole mahdollista hyödyntää prospektiivista seurantatutkimusta.
Yksilöllisellä tasolla tarkasteltuna monet kiusatuksi joutuneet näyttävät selviävän kiusaamiskoke- muksista ilman pitkäaikaisseurauksia. Jatkotutkimuksissa olisikin olennaista selvittää, mikä erottaa selviytyjät niistä, jotka oirehtivat kiusaamista vielä pitkänkin ajanjakson jälkeen. On väitetty, että esimerkiksi perheen tuki tai kavereilta saatu hyväksyntä voisivat vähentää kiusatuksi joutumisen pit- käaikaisseurauksia verrattuna niihin, joille tätä tukea ei ollut saatavilla. Yksi mielenkiintoinen tutki- mustulos on, että kiusatuksi joutumisen katsottiin vaikuttavan enemmän käsityksiin muista ihmisistä kuin käsityksiin itsestä tai itsetuntoon. Kiusatuksi joutumisella näyttäisi siis olevan merkittävä vai- kutus siihen, millaisiksi toiset ihmiset koetaan. Tutkimusten valossa kiusatuksi joutunut alkaa koke- maan toiset ihmiset epäluotettavina ja vihamielisinä. (Salmivalli 2005, 55–56.)
Syyllisyys ja häpeä sekä kiusaamiskokemukseen liittyvä ahdistus ovat yleisiä tunteita entisten koulu- kiusattujen keskuudessa. Myös muistikatkoksia esiintyy. Osalla entisistä kiusatuista on pakkoajatuk- sia, ihmispelkoa sekä sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Kiusatulla saattaa myös olla tunne, ettei kiu- saamiseen liittyvistä muistoista pääse eroon, vaikka kuinka haluisi ja ne jäävät hallitsemaan elämää vielä aikuisenakin. Lisäksi esiintyy itseinhoa ja itsevihaa sekä toivottomuuden tunteita. Tunteiden tunnistaminen saattaa myös vaikeutua. Osa kiusatuista ajattelee, että vaikka kiusaamiskokemus itses- sään onkin ollut negatiivinen, on se myös opettanut mm. sisukkuutta ja sinnikkyyttä. (Holmber-Ka- lenius 2008, 192–203.) Tämä ajatusmalli näkyy selkeänä myös omassa aineistossani.
Joissain tapauksissa kiusatulle muodostuu kostoajatuksia kiusaajia kohtaan. Nämä kostoajatukset toi- mivat eteenpäin kantavana selviytymiskeinona. (Holmber-Kalenius 2008, 199.) Äärimmillään kosto- ajatukset voivat kulminoitua kiusatun väkivaltaiseen tekoon kiusaajia kohtaan. On selvitetty, että
Amerikassa vuosien 1974–2000 tapahtuneiden 37 kouluampumisen taustalla kolmasosalla tekijöistä oli taustalla vakavia ja pitkäaikaisia kiusatuksi tai ahdistelluksi joutumisen kokemuksia. (Carlisle &
Rofes 2007, 18.) Myös suomalainen vuonna 2015 julkaistu Arto Halosen dokumenttielokuva Valkoi- nen Raivo käsittelee kiusaamista tästä näkökulmasta. Valkoinen raivo kertoo kiusatusta, koulusurmaa suunnitelleesta Laurista, joka kuitenkin päätyy hakemaan apua kostofantasioita koskeviin ajatuk- siinsa ja toimii nykyään aggression ja väkivaltaisen käyttäytymisen akateemisena tutkijana. Doku- menttielokuvan punaisena lankana kulkee teoria siitä, miten koulukiusaaminen ja lapsuudessa koettu trauma voivat saada kiusatun täyteen ”valkoista raivoa”, joka saattaa äärimmillään johtaa koulusur- miin ja muihin väkivallantekoihin. Valkoinen raivo synnytti runsasta keskustelua teemansa tiimoilta ja oli osaltaan myötävaikuttamassa koulukiusaamista koskevan lakialoitteen syntyyn. (Halonen ym.
Luettu 8.11.2018.)
Kiusatuksi joutumisella voi olla vaikutusta myös ammatinvalintaan, sillä kiusattu voi pyrkiä valitse- maan sellaisia valinnaisaineita, joissa hän pääsee toisiin ryhmiin kiusaajiensa kanssa. Päinvastaisessa tapauksessa koulussa menestymisestä muodostuu kiusatulle henkireikä ja pätemisen alue, jolla tehdä itsensä näkyväksi yhteisössä. (Hamarus 2008, 79.)
2.4.3 Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä
Sosiaalipsykologiassa ryhmäksi määritellään pieni joukko ihmisiä – kuitenkin vähintään kolme.
Nämä ihmiset ovat keskenään vuorovaikutuksessa ja mieltävät itsensä ryhmän jäseniksi. Ryhmän keskuudessa vallitsee me-henki ja tunne ryhmään kuulumisesta. Ryhmän jäsenillä on tämän lisäksi yhteinen tavoite, tai se on muodostettu tiettyä tarkoitusta varten. Ryhmän ei myöskään tarvitse olla pysyvä, vaan se voi olla muodostettu vain yhtä tapaamista silmällä pitäen. Jäsenten toimintaa ryh- mässä säätelevät yhteisesti jaetut ja sovitut normit. (Salmivalli 1998, 11.)
Kiusaaminen vaatii tapahtuakseen yhteisön tai ryhmän, sillä kiusatun erilaisuus ja toiseuden tuotta- minen luodaan aina ryhmässä. Ryhmä on elementti, joka vuorovaikutuksessa luo erilaiset tavat suh- tautua siihen kuuluviin ihmisiin. Kiusaamisen edellytys on yhteisö, joka täyttää seuraavat kolme tun- nusmerkkiä: Ensiksikään yhteisön jäsenillä ei ole ollut mahdollisuutta valita toisiaan. Toiseksi he kuuluvat yhteisöön pitkän tai määrittelemättömän ajan. Kolmanneksi yhteisöstä, johon kuulutaan eroaminen ei ole helppoa. Koulu on edellä kuvatun kaltainen yhteisö. (Hamarus ym. 2015, 16–20.)
Yksilöiden sosiaalinen käyttäytyminen on aina sidoksissa siihen ryhmään, johon hän kuuluu. Ryh- mien arvoilla ja normeilla sekä niiden kautta yksilölle luoduilla odotuksilla on vaikutusta siihen, mi- ten tämä toimii. Koulukiusaamiseen kuuluvat ryhmämekanismit ovat nähtävissä niin luokkaryhmän kuin sen alla toimivien klikkien ja pienryhmien tasolla. Esimerkiksi kiusaamiseen liittyvä aggressii- visuus ei johdu useinkaan yksilöiden taipumuksista käyttäytyä aggressiivisesti vaan siitä, että ryh- mässä on kehittynyt ryhmäprosessi, joka johtaa ryhmän sisäiseen tai ryhmien väliseen aggressioon.
(Salmivalli 1998, 80.) Ryhmälle on tyypillistä sen tarve suojella ja säilyttää identiteettinsä. Paras tapa tähän on vertailu toisiin ryhmiin ja vastakkainasettelu näiden kanssa. (Hamarus 2006.) Ryhmät pyr- kivät tavallisesti toimimaan yhtenäisesti ryhmässä vallitsevien normien mukaan. Ryhmälle muodos- tuu yhteinen tapa tulkita sosiaalista maailmaa. Kiusatun poikkeavuus nähdään uhkana ryhmän yhte- näisyydelle, ja kiusaaminen onkin yksi keino vahvistaa ryhmän koherenssia ja identiteettiä. (Salmi- valli 1998, 87.)
Kiusaamistilanteisiin liittyy tavallisesti neljänlaisia ryhmämekanismeja. Ensiksikin puhutaan sosiaa- lisesta tartunnasta tai mallioppimisesta. Tällä tarkoitetaan, että kiusaajan käytöksen katsotaan toimi- van mallina erityisesti epävarmoille oppilaille, joiden asema on heikko toverien joukossa. Mallioppi- misen vaikutus on vahvempi, mikäli kiusaaja nähdään vahvana ja pelottavana. Toiseksi, mikäli kiu- saamistilanteet päättyvät kiusaajan voittoon, saattaa se heikentää tilannetta sivusta seuranneiden op- pilaiden aggressiiviseen käyttäytymiseen liittyviä estoja. Kolmanneksi, mitä useampi oppilas osallis- tuu kiusaamiseen, sitä vähemmän kiusaamisesta tunnetaan syyllisyyttä. Neljänneksi, kiusaaminen muuttaa myös hiljalleen mielikuvaa kiusatusta oppilaasta; hänet aletaan nähdä arvottomana, kiusaa- misen ansaitsevana yksilönä. Kiusaamiseen liittyy mallioppimisen lisäksi aina pelkoa. Kiusaamisti- lanteisiin ei uskalleta puuttua siinä pelossa, että sen seurauksena on mahdollisuus valikoitua itse kiu- satuksi. (Salmivalli 1998, 81.) Ryhmään muodostuu kiusaamisen kulttuuri, jonka ryhmän jäsenet hil- jaisesti hyväksyvät (Holmberg-Kalenius 2008, 31).
Kun oppilailta kysytään syytä siihen, miksi he kiusaavat jotakuta oppilasta, kääntyy puhe tavallisesti kiusatun erilaisuuteen. Tämä tuntuu ristiriitaiselta, sillä jokaisesta meistä löytyy etsimällä joku poik- keavuus, joka erottaa meidät toisista yksilöistä. Koska kiusaaminen on ryhmäilmiö, saattaa selitys poikkeavuudesta kiusaamisen syynä kuitenkin päteä; ryhmä, joka pyrkii yhdenmukaisuuteen, havait- see poikkeavuudet hyvinkin tarkasti. Toki voidaan kysyä, mistä syystä tietyt poikkeavuudet koetaan ryhmässä vähemmän sallituiksi kuin toiset. Yksi mahdollinen selitys tähän liittyy poikkeavuuden tulkinnassa ja tunteissa, joita poikkeavuus aiheuttaa. Oppilaat, joiden nähdään olevan itse vastuussa poikkeavuudestaan, suhtaudutaan vihamielisemmin kuin niihin, joiden poikkeavuus ei ole niin sano- tusti itse aiheutettua. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi ylipaino nähdään syyksi
kiusata, kun taas fyysiseen vammaan tai sairauteen suhtaudutaan suopeammin. (Salmivalli 1998, 81–
85.)
Ryhmän välillä vallitsevassa vuorovaikutuksessa merkityksellistä ei ole ainoastaan se, miten sen jä- senet toimivat, vaan myös se, ”kuka on” ryhmässä. Ennakkoasenteilla ja odotuksilla on suuri rooli poikkeavuuden tulkinnoissa. Puhutaan sosiaalisesta maineesta, joka tietylle oppilaalle on aiempien tietojen ja kokemusten pohjalta ryhmässä muodostunut. Sosiaalinen maine voi vinouttaa oppilaiden havaintoja kiusatusta, sillä ihmisellä on taipumus havaita toisista niitä ominaisuuksia, jotka sopivat aiemmin muodostuneeseen kuvaan kyseisestä yksilöstä. Esimerkiksi suositun oppilaan käytös tulki- taan hyväksytyksi ja kiusatun oppilaan tuomittavaksi, vaikka he toimisivat täysin samalla tavoin. Tä- män sosiaalisen vinouman vuoksi mielikuvat kiusatusta muuttuvat muun ryhmän silmissä koko ajan negatiivisemmaksi. Ryhmän odotukset ja ennakkoasenteet voivat myös toimia itseään toteuttavana ennusteena kiusatun alkaessa toimia sen kuvan mukaan, minkä ryhmä on hänelle luonut. Tällöin pu- hutaan leimaantumisesta. (Salmivalli 1998, 85–86.)
2.4.4 Kiusaamisen synty- ja kehitysmekanismit ryhmässä
Koulukiusaamista selitetään tavallisesti joko yksilöllisestä tai yhteisöllisestä näkökulmasta. Yksilöl- linen näkökulma etsii kiusaamisen syitä kiusatusta itsestään, kun taas yhteisön vuorovaikutussuhteita tarkastelemalla nähdään ne seikat, joilla yhteisö joko edistää tai estää kiusaamisen syntymistä ja ke- hittymistä. Näistä kahdesta näkökulmasta on hedelmällisempää tutkia sitä, millainen vaikutus ihmis- ten välisellä vuorovaikutuksella ja sosiaalisilla suhteilla on kiusaamisen kehittymiseen tietyssä yhtei- sössä. Kiusaaminen on yhteydessä yhteisön ominaisuuksiin. Yhteisössä, jossa kiusaamista esiintyy sen jäsenet eivät ole voineet valita toisiaan, he ovat toistensa kanssa tekemisissä suhteellisen pitkän ajanjakson ja yhteisön vaihtaminen vaatii erikoisia ponnisteluja. (Hamarus 2008, 27.)
Kiusaaminen rakentuu yhteisössä, tässä tapauksessa koulussa tai spesifimmin luokassa sen varaan, mitä arvostetaan. Arvostettujen asioiden kautta kiusatulle luodaan toiseus ja syy kiusaamiselle. Toi- seus ei kuitenkaan ole pelkkää erilaisuutta, vaan toiseuden avulla luodaan kuva siitä, että kiusattu on ulkopuolinen koska hän omaa toisarvoisuuden piirteitä. Toiseus ei siis ole erilaisuutta, vaan se tuote- taan yhteisössä. Toiseus on helpointa tuottaa yhteisön kulttuurisista arvostuksista poikkeavalle yksi- lölle. Varsin tavallisia toiseuden syitä ovat ulkonäkö, vaatetus, jonkin taidon osaaminen tai osaamat- tomuus, perheen ominaisuudet tai maailmankatsomus. Erilaisuuden leima voidaan tuottaa kenelle
tahansa yhteisön normista eroavalle jäsenelle. Se mitä arvostetaan, vaihtelee myös kouluittain, joten eri kouluissa kiusataan eri syistä. (Hamarus 2008, 27–29.)
Yhteisössä, jossa kiusataan, kerrotaan peitetarinaa. Peitetarinassa kuvataan, ketä kiusataan, kuka kiu- saa, mistä kiusataan ja miten kiusataan. Tyypillistä peitetarinalle on, että se peittää alleen kiusaamisen todellisen syyn, joka voi olla esimerkiksi kateus kiusattua kohtaan. Kiusaamisen tositarina on usein vain kiusaajien tietoisuudessa. Peitetarina muuttuu harmilliseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun sen avulla tuotettu erilaisuus pääsee juurtumaan kiusatun identiteettiin. Tässä tapauksessa kiusattu alkaa uskoa olevansa sellainen, kuin peitetarina väittää ja ansaitsevansa siksi kiusaamisen. Kiusaajien ker- tomista tositarinoista voidaan kuitenkin todeta kiusaaminen olevan yhteisöllinen ilmiö, jonka kautta kiusaaja hakee itselleen valtaa ja suosiota. Kiusaaminen on siis vain aseman vahvistamisen väline.
(Hamarus 2008, 28–30.)
Kiusaaminen alkaa testaamisella, jonka kautta kiusaaja selvittää, kuinka potentiaalinen kiusattu rea- goi alkavaan kiusaamiseen. Tämän vaiheen tehtävä on myös kuulostella, lähteekö muu yhteisö mu- kaan kiusaamiseen. Testaamisen tarkoitus on löytää kiusaamisen kohde sekä sellainen syy, jonka muu yhteisö hyväksyy kiusaamisen selitykseksi. Testaamiseen liittyy yllätyksellisyys, jonka vuoksi kiu- sattu harvoin pystyy reagoimaan siihen muulla tavoin kuin hämmentymällä. Kun kiusaaminen on alkanut, siihen liittyy hauskanpitoa. Hauskanpito ja kiusatun saattaminen noloon tilanteeseen luovat muun ryhmän välille yhtenäisyyden kokemuksia ja vähentävät kiusaamisesta aiheutunutta syylli- syyttä. Kiusaamiseen liittyy tyypillisesti myös erilaisia rituaaleja. Tällainen rituaali voi olla esimer- kiksi tilanne, jossa muu ryhmä juoksee karkuun kiusatun ilmestyessä paikalle. Rituaalien tarkoitus on vahvistaa niihin osallistuvien yhtenäisyyttä ja eristää kiusattu tehokkaasti yhteisöstä. Edellisten lisäksi kiusaamiseen kuuluu vallan käyttöön liittyvää eristämistä ja vaientamista, jotka johtavat te- hokkaampaan ostrakismiin ja kiusatun syrjäytymiseen yhteisöstä. (Hamarus 2008, 31–32.)
2.5 Julkisuus ilmiön ympärillä
Koulukiusaaminen on ollut viime vuosina voimakkaasti esillä erilaisissa medioissa ja moni julkisuu- den henkilö on kertonut avoimesti lapsuuden ja nuoruuden kiusaamiskokemuksistaan. Tavallista on, että vaikka kiusaamisen on katsottu aiheuttaneen muun muassa ongelmia minäkuvassa, itsetunnossa tai sosiaalisia tilanteita kohtaan tunnettuja pelkotiloja, on kiusatuksi joutuminen onnistuttu kääntä- mään vahvuudeksi ja voimavaraksi. Näillä avautumisilla voidaan nähdä olevan nykyisiä kiusattuja
