Henkilökohtainen budjetointi vammaispalveluissa

HENKILÖKOHTAINEN BUDJETOINTI VAMMAISPALVELUISSA

Nina Lukkarinen Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö

Syksy 2017

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta, Yhteiskuntatieteiden laitos, sosiaalityö

LUKKARINEN, NINA: Henkilökohtainen budjetointi vammaispalveluissa Pro gradu -tutkielma, 76 sivua.

Tutkielman ohjaajat: Yliopistonlehtori Veli – Matti Poutanen Yliopistonlehtori Heli Kantola

marraskuu 2017

Avainsanat: palvelujärjestelmä, henkilökohtainen budjetointi, valinnanvapaus, vammaisuus.

Henkilökohtainen budjetointi on suhteellisen uusi palvelumalli Suomessa, mutta maailmalla ollut jo pidempään käytössä. Budjetoinnin avulla voidaan lisätä vammaisen henkilön valinnanvapautta, itsemääräämisoikeutta sekä osallisuutta. Tässä tutkimuksessa selvitetään 1. Kuinka vammaispalve- luissa voidaan edistää asiakkaan valinnanvapautta henkilökohtaisen budjetoinnin avulla sekä 2. Mi- kä on valinnanvapauden merkitys palveluperiaatteena vammaispalveluissa. Palvelutarpeen arvioin- nin perusteella asiakkaalle laaditaan henkilökohtainen budjetti, jota asiakas voi käyttää tarvitsemiin- sa palveluihin sekä valita palveluntuottajan itse. Palvelumalli aktivoi vahvasti asiakasta oman elä- mänsä suunnitteluun sekä hänen tarvitsemiensa palvelujen suunnitteluun ja toteutukseen.

Tutkimus on toteutettu kuvailevan kirjallisuuskatsauksen avulla. Tutkimuksen lähteinä on käytetty aikaisempia tutkimuksia, raportteja sekä internet -lähteitä. Henkilökohtaisesta budjetoinnista on Suomessa toteutettu muutamia hankkeita, jotka ovat olleet merkittäviä palvelun käyttöön ottamisen kannalta Suomalaiseen palvelujärjestelmään. Näistä eri hankkeiden raporteista olen saanut myös paljon tietoa tutkimukseeni.

Henkilökohtainen budjetointi on palvelumuoto, jossa asiakas itse saa määritellä palveluntarpeensa sekä valita itselleen palveluntuottajan tarvitsemiinsa palveluihin. Henkilökohtaisen budjetoinnin avulla pystytään yksilöllisesti räätälöimään asiakkaalle sopivat palvelut hänen toiveidensa sekä ta r- peidensa mukaisesti. Sitä voidaan käyttää palvelumuotona useissa eri asiakasryhmissä, mutta tässä tutkimuksessa pääpaino on vammaispalveluissa. Henkilökohtaisesta budjetoinnista on saatu paljon myönteisiä kokemuksia, esimerkiksi sen voidaan todeta lisäävän selvästi asiakkaan valinnanvapautta.

Henkilökohtainen budjetointi kytkeytyy vahvasti myös meneillään olevaan Sote -uudistukseen jossa valinnanvapauden merkitys korostuu ja lisääntyy suunniteltaessa sosiaali- ja terveyspalveluita.

Suomessa toteutettavan henkilökohtaisen budjetoinnin lisäksi tutkimuksessa on kuvattu myös Eng- lannin mallia vammaisten palveluista sekä henkilökohtaisen budjetoinnin toteutusta. Englanti on otettu tutkimukseen esimerkkimaaksi koska maa on merkittävä edelläkävijä henkilökohtaisen bud- jetoinnin suunnittelussa ja toteutuksessa ja palvelumalli on Englannissa ollut jo pidempään käytö s- sä.

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies, Department of Social Sciences

LUKKARINEN, NINA: Personal budgeting in disability services.

Master's thesis, 76 pages.

Advisors: University professor Veli – Matti Poutanen University professor Heli Kantola

November 2017

Keywords: service system, personal budgeting, discretion, disability

Personal budgeting is a fairly new service system in Finland, but it has been used for some time in other parts of the world. Discretion, self-determination and involvement of a disabled person can be increased with personal budgeting. This study aims 1. to find out how to progress the discretion of the client with using the personal budeting and 2. what is the meaning of discretion as a service principle in disablity services. A personal budget is set by evaluating the service need and a client can use the budget for needed services and choose the service provider. The service system strongly activates clients to plan their life as well as planning and implementation of the services needed.

This study is carried out by using descriptive literature survey. The reference list includes previous studies, reports and internet references. A few projects of personal budgeting have been done in Finland and these projects have been significant in introducing this service into the Finnish service system. The reports of different projects have been a major source of material in this study.

Personal budgeting is a form of service in which a client can define the service need as well as choose the service provider in services needed. Individual services can be customised to fit the ho- pes and needs of a client by using personal budgeting. It can be used as a service form for different client groups, however the emphasis in this study is in disability services. Personal budgeting gives positive experiences, for instance it clearly increases discretion for a client.

Personal budgeting is strongly linked into ongoing service structure reform of social welfare and healthcare in which discretio n is emphasised and increased when designing social and healthcare services. This study shows also the English model regarding disability services and implementation of personal budgeting as well the Finnish model of personal budgeting. Britain has been shown as a model country since it has been a pioneer in planning and implementing of the personal budgeting and the service model has been used in England already for some time now.

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 1

2 VAMMAISPALVELUIDEN YLEISET PERIAATTEET... 5

2.1 Sosiaalityön arvot ja eettiset periaatteet... 5

2.1.1 Ihmisarvo ... 6

2.1.2 Perus- ja ihmisoikeudet ... 8

2.1.3 Oikeudenmukaisuus ... 8

2.1.4 Tasa – arvo ja yhdenvertaisuus... 9

2.1.5 Itsemääräämisoikeus ... 10

2.2 Sosiaalihuollon oikeusperiaatteet ... 10

2.3 Palvelujen järjestäminen ja rahoitus ... 12

2.4 Sosiaali- ja terveyspalvelujen hallinto ... 13

2.5 Palvelujen valvonta ja ohjaus ... 15

3 VAMMAISPALVELUT VAMMAISTEN OIKEUKSIEN EDISTÄJÄNÄ ... 16

3.1 Vammaisuuden määritelmä vammaispalveluissa ... 16

3.2 Vammaisille henkilöille tarkoitetut palvelut ... 18

3.2 Vammaispalveluissa sovellettavat lait ... 22

3.3 Vammaisten oikeuksien ja valinnanvapauden kehityksen arvolähtökohdat ... 24

3.3.1 Arvolähtökohdat vammaispalveluja toteuttaessa... 24

3.3.2 Valinnanvapauden kehittyminen Suomessa ... 24

3.3.3 YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista... 25

3.3.4 Uusi lakiesitys asiakkaan valinnanvapaudesta sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä sen vaikutukset valinnanvapauteen ... 27

3.4.4 Vammaisjärjestöt vammaisten oikeuksia puolustamassa ... 30

4 HENKILÖKOHTAINEN BUDJETOINTI ASIAKKAAN VALINNANVAPAUDEN EDISTÄJÄN Ä .... 32

4.1 Henkilökohtainen budjetointi osana vammaispalveluita ... 32

4.2 Kansainvälisiä tutkimuksia henkilökohtaisesta budjetoinnista... 37

4.3 Englannin palvelujärjestelmä vammaispalveluissa ... 38

4.3.1 Vammaisuus ja vammaispalvelujen lähtökohdat... 38

4.3.2 Rahoitus ja organisaatiot... 39

4.3.3 Palvelujärjestelmän kehityssuunta ... 40

4.3.4 Valinnanvapauden kehittyminen ... 40

4.3.5 Valinnanvapauden vaikutukset ... 43

4.3.6 Valinnanvapauden vaikutukset väestön näkökulmasta ... 44

4.3.7 Henkilökohtainen Budjetointi ... 45

4.3.8 Henkilökohtaisen budjetoinnin vaikutukset ... 46

4.4 Henkilökohtaisen budjetoinnin kokeilu Suomessa... 46

4.4.1 Tiedän mitä tahdon -projekti ... 49

4.4.2 Avain kansalaisuuteen –hanke vuosille 2016 - 2019 ... 51

4.5 Henkilökohtaisen budjetoinnin prosessi vammaispalveluissa ... 54

5 KESKEISET TUTKIMUSTULOKSET SEKÄ JOHTOPÄÄTÖKSET ... 56

6 POHDINTA ... 63

7 LÄHTEET ... 67

1 JOHDANTO

Perustuslain 19§:n mukaan jokaisella henkilöllä, joka ei itsenäisesti kykene hankkimaan itselleen sellaista turvaa joka on ihmisarvoisen elämän edellyttämää, on hän oikeutett u välttämättömään toi- meentuloon sekä huolenpitoon. Julkisen vallan on säännöksen 3 momentin mukaisesti, kuten laissa tarkemmin säädetään, taattava jokaiselle henkilölle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Täten pe- rustuslain säännös asettaa julkiselle vallalle (valtio ja kunnat) velvollisuuden huolehtia riittävien sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä. Kuntien järjestämisvastuurajoista ja sen ulottuvuude s- ta on tarkemmin määritelty sosiaalihuoltolaissa sekä sosiaalihuollon erityislainsäädännössä. Sosiaa- lihuoltolain mukaisesti kunnilla on velvollisuus huolehtia sosiaalipalveluiden järjestämisestä asuk- kailleen. Sosiaalipalveluiden järjestäminen on lakisääteistä toimintaa. Kunnilla on oikeus päättää siitä, missä laajuudessa sosiaalipalveluita järjestetään sekä kuinka paljon määrärahoja suunnataan erilaisiin palveluihin ja tukitoimiin. Sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta sekä valtionosuu- desta annetussa laissa 3§:n mukaan kunnalla on velvollisuus osoittaa voimavarojaan valtionosuuden perusteena olevaan sosiaali- ja terveydenhuoltopalveluihin. Osaltaan säännös velvoittaa myös sii- hen, että kaikkiin välttämättömiin ja lakisääteisiin sosiaali- ja terveydenhuollon tehtäviin on kuntien varattava sopivat määrärahat (Räty 2017, 211).

Kuntalain velvoittamana kunnanvaltuuston on määrä tehdä aina vuoden loppuun mennessä seura a- valle vuodelle laadittu talousarvio. Kunnan on toiminnassaan ja taloudenhoidossaan noudatettava talousarviota. Kunnallisella toimielimellä ei ole valtaa ylittää määrärahaa, joka talousarviossa on laadittu. Mikäli talousarvioon on tehtävä muutoksia, päättää siitä valtuusto. Silloin kun kyseessä on subjektiiviset oikeudet, on kunnan varattava niihin täysimääräisenä tarvittava t määrärahat. Vam- maispalvelulaissa säädetään erikseen erityisen järjestämisvelvollisuuden piirissä olevista palveluis- ta. Muut kuin erityisen järjestämisen piirissä olevat vammaispalvelut ja tukitoimet järjestetään mä ä- rärahojen puitteissa koska tällaiset palvelut kuuluvat yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin (Räty 2017, 212, 213).

Tämä tutkimus koskee henkilökohtaista budjetointia vammaispalveluissa. Aihe on ajankohtainen ja sitä on tärkeä tutkia koska Suomessa ollaan parhaillaan toteuttamassa suurta palvelurakenneuudis- tusta sosiaali- ja terveydenhuollossa ja samalla ottamassa henkilökohtaisen budjetoinnin palvelu- mallia laajemmalti käytäntöön. Tavoitteena tälle on kasvattaa ihmisten valinnanvapautta, jotta on erilaisia tapoja antaa ihmisille tarvittavat palvelut. Puhuttaessa Sote -uudistuksesta, henkilökohtai-

sen budjetoinnin malli tulisi olla näkyvästi esillä. Eri maista tehdyt raportit ovat osoittaneet, että henkilökohtainen budjetointi monine eri järjestelmineen johtaa positiivisiin muutoksiin ihmisten elämässä. Puolestaan mikään raportti ei ole osoittanut sen ole van mitenkään vahingollista tai vievän asioita huonompaan suuntaan.

Henkilökohtainen budjetointi on yksi vammaispalvelun muoto jonka avulla mahdollistetaan vam- maisten henkilöiden aktiivinen osallistuminen omassa elämässään, sekä heidän omien palvelukoko- naisuuksiensa suunnittelussa sekä toteutuksessa. Henkilökohtaisessa budjetoinnissa palveluiden käyttäjälle määritellään henkilökohtainen budjetti, joka muodostuu hänen avun ja tuen tarpeidensa sekä tuen ja palveluiden kustannusten pohjalta. Henkilökohtainen budjetti on rahasumma, jolla hen- kilön palvelukokonaisuus on mahdollista järjestää yksilöllisesti sekä palveluiden käyttäjän toiveiden ja tarpeiden sekä tavoitteiden mukaisesti. Niin sanotusti raha seuraa asiakasta ja ohjautuu hänelle palveluihin, jotka ovat hänelle tarkoituksenmukaisia (Rajalahti 2016, 1).

Merkityksellistä palvelun toteutuksessa on se, kuinka henkilökohtaisen budjetoinnin malli on suun- niteltu. Malli toimii silloin parhaiten, kun muistamme sen, ettei raha ole tärkein asia elämässä. (Ke- hitysvammaisten palvelusäätiö 10 – 40.) Aikaisemmin henkilökohtaista budjetointia on toteutettu muun muassa Belgiassa, Alankomaissa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Australiassa sekä Iso- Britanniassa. Suomessa tätä on toteutettu toistaiseksi laajamittaisimmin kehitysvammaliiton sekä kehitysvammaisten liiton Tiedän mitä tahdon projektissa 2010-2014. Pienimuotoisemmin sitä on kokeiltu mm. Vantaan kaupungissa sekä Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiri Eksotessa (Verneri www- sivut)

Viimeaikaisessa tutkimuksessa palveluntuottajan muuttaessa kehitysvammaisten henkilöiden palve- lusopimukset henkilökohtaiseksi budjetiksi, saavutettiin suuria parannuksia ja se vaikutti myös tur- vallisuuteen. Tutkimus osoittaa myös, että ihmiset tuntevat olonsa turvallisemmaksi sekä kokevat vähemmän hyväksikäyttöä verrattaessa laitosmaisissa olosuhteissa esiintyvin riskeihin jotka ovat merkittäviä. Silloin kun ihmisille annetaan vapautta ja vastuuta, he käyttävät heille myönnettyä bud- jettia aivan tavanomaisiin asioihin elämässään, ja saavat tukea sellaisilta henkilöiltä joihin he luo t- tavat ja joiden kanssa he haluavat viettää aikaa.

Tässä tutkimuksessa näkökulmani on asiakkaan valinnanvapauden toteutuminen. Tutkimuksessa etsitään vastauksia valinnanvapauden merkityksestä palveluperiaatteena vammaispalveluissa sekä miten henkilökohtaisen budjetoinnin palvelumallin avulla lisätään asiakkaan valinnanvapautta. Tut-

kimuksessa otetaan esille myös Englannin malli henkilökohtaisesta budjetoinnista, koska Englanti on merkittävä edelläkävijä henkilökohtaisen budjetoinnin suunnittelussa ja toteutuksessa.

Tutkimuskysymykset

1. Mikä on valinnanvapauden merkitys palveluperiaatteena vammaispalveluissa?

2. Miten henkilökohtaisella budjetoinnilla edistetään asiakkaan valinnanvapauden toteutumista?

Olen valinnut tutkimukseni aiheeksi Henkilökohtaisen budjetoinnin vammaispalveluissa. Aihe on ajankohtainen ja se liittyy olennaisesti myös parhaillaan meneillään olevaan Sote- uudistukseen sekä valmisteilla olevaan valinnanvapauslakiin koskien sosiaali- ja terveyshuoltoa. Suomessa tehty- jen tutkimusten perusteella tutkimuksessa selvitetään henkilökohtaisen budjetoinnin merkittävyyttä ja vaikuttavuutta vammaisten henkilöiden palveluiden järjestämiseen ja saamiseen, sekä vammais- ten henkilöiden valinnanvapauteen nykyiseen pa lvelujärjestelmään verrattuna. Tutkimuksessa hyö- dynnetään myös kansainvälisiä lähteitä ja esimerkkimaana hyödynnetään Englantia ja siellä tote u- tettavaa palvelujärjestelmää. Henkilökohtaisesta budjetoinnista olisi tärkeää saada suomalaiseen palvelujärjestelmään sopiva palvelumalli. Tehtyjen kokeilujen avulla voidaan selvittää palvelun toimivuutta sekä sen tuomia hyötyjä, haittoja sekä uhkia ja näiden avulla kehittää palvelumallia toimivammaksi kokonaisuudeksi. Sosiaalityön tutkimuksen kannalta on myös tärkeää tutkia aihet- ta, koska vammaispalvelut ovat jatkuvan kehityk sen alla ja näihin liittyvät olennaisesti valmisteilla olevat lainsäädännön uudistukset sekä suunnitteilla olevat muutokset sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa.

Toteutan tutkimukseni kuvailevana kirjallisuuskatsauksena. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus on yksi yleisesti käytetyistä kirjallisuuskatsauksen perustyypeistä. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus on yleis- katsauksellinen, käytettävät aineistot ovat hyvin laajoja eikä metodiset säännöt raja a aineiston valin- taa. Kuvailevan kirjallisuuskatsauksen avulla tutkittavaa ilmiötä pystytään kuitenkin kuvailemaan laajaa - alaisesti sekä luokittelemaan ilmiöitä ja niiden ominaisuuksia (Salminen 2011, 6).

Käytän lähteinä erilaista kirjallisuutta, artikkeleita, sosiaalialan aikakausilehtiä, sekä teen aiheesta hakuja eri tietokannoista. Etsin sopivia lähteitä myös raporteista joita on tehty aiheeseen liittyen, esimerkiksi hankkeista jotka liittyvät henkilökohtaiseen budjetointiin. Etsin lähteistä tietoa, jonka avulla vastaan tutkimuskysymyksiini. Henkilökohtainen budjetointi on suhteellisen uusi palvelu- malli Suomessa, joten siitä ei ole paljoa kotimaista kirjallisuutta. Sen sijaan ulkomaista kirjallisuutta löytyy enemmän, koska henkilökohtaisen budjetoinnin palvelumalli on ollut jo pidempään maail-

malla käytössä. Aiheeseen liittyen Suomessa on toteutettu erilaisia hankkeita jotka ovat edistäneet merkittävästi henkilökohtaisen budjetoinnin käyttöönottoa. Osa hankkeista on jo toteutettu ja osa on tälläkin hetkellä toteutusvaiheessa.

2 VAMMAISPALVELUIDEN YLEISET PERIAATTEET

Tässä kappaleessa kuvataan sosiaalihuollon oikeusperiaatteita, sosiaalityön eettisiä periaatteita, so- siaali- ja terveyspalveluja Suomessa, niiden hallintoa, rahoitusta ja kustannusten jakautumista sos i- aali- ja terveydenhuollon palveluissa, palvelujen järjestämisvastuuta sekä näiden valvonnasta va s- taavia tahoja. Kuvauksen tarkoituksena on selventää erilaisia sosiaalihuollon periaatteita, joita sosi- aalihuollossa työskentelevien tulee noudattaa asiakkaiden kanssa työskenneltäessä. Oikeusperiaa t- teet ohjaavat vahvasti asiakastyötä sekä auttavat toteuttamaan muun muassa asiakkaiden valinna n- vapautta sekä oikeudenmukaisuutta sosiaalihuollossa.

Sosiaalialalla toimivan ammattihenkilön toiminta tulee perustua ihmisoikeuksien sekä ihmisarvon kunnioittamiseen. Kaikilla ihmisillä on oikeus arvokkaaseen elämään, koskemattomuuteen sekä henkilökohtaiseen vapauteen. Jokaisella ihmisellä on ihmisyyden perusteella ihmisoikeuksiin. Ih- misoikeudet eivät voi olla riippuvaisia siitä, miten henkilö käyttäytyy tai toimii. Työssään sosia a- lialan työntekijän tulee kunnioittaa sekä edistää ihmisoikeuksia, jotka ovat myös perusoikeuksia (Heikkinen 2017, 11).

Sosiaalityössä työntekijä joutuu kohtaamaan monenlaisia eri tilanteita, joka edellyttää työntekijältä kykyä pohtia asioita sosiaalialalla määriteltyjen arvojen mukaisesti. Käsitteenä ammattietiikka on laajempi kuin lait sekä erilaiset ohjeet, koska se ohjaa kaikkea ammatillista toimintaa sekä siihen liittyviä valintoja sekä ratkaisuja. Ammattieettinen pohdinta työyhteisössä koskee kaikkia siellä työskenteleviä henkilöitä. Työntekijän ominaisuuksiin kuuluu ammattieettinen valmius sekä siihen liittyvä harkinta. Ammattietiikan lähtökohdat sekä keskeiset periaatteet ovat sosiaalisen oikeuden mukaisuus, ihmisoikeudet sekä ihmisarvo. Sen tavoitteena on edistää asiakkaiden hyvän elämän toteutumista (Talentia –lehti 24.3.2017).

Ammattietiikan merkitys korostuu entisestään meneillään olevassa vahvassa yhteiskunnallisessa muutoksessa. Nykyään sosiaalialan ammattilaiselta edellytetään ammattihenkilölain edellyttämää koulutusta työhön ja heidän toimintaansa valvotaan aktiivisesti. Työntekijältä odotetaan jatkuvaa oman osaamisen kehittämistä sekä päivittämistä. Eettisen osaamisen taito kehittyy työtä tekemällä sekä kohtaamalla erilaisia tilanteita työssään. Ammattilainen ei voi työssään korostaa pelkästään

omia arvojaan, vaan hänen tulee kunnioittaa asiakkaan tekemiä omia valintoja koska hänellä on siihen oikeus. Edellyttäen kuitenkin sitä, että asiakkaan tekemät valinnat eivät uhkaa muiden etuja tai oikeuksia. Ammattihenkilön tulee työssään puolustaa asiakkaan ihmisarvoa sekä ihmisoikeuksia.

Hänen tulee samalla pohtia sekä kyseenalaistaa omaa toimintaansa asiakastyössä sekä yhteiskunna l- lista päätöksentekoaan. Edellä mainitut asiat ovat sosiaalityön kriittisessä ytimessä ja siksi sosiaali- työ eroaakin monista muista ammateista merkittävästi (Heikkinen 2017, 3).

Ammattihenkilön työssä ammattietiikka ohjaa harkintavallan käyttöä ja sen tulee olla osana amma t- tikäytäntöä. Päätökset joita ammattihenkilö työssään tekee, eivät tulisi perustua pelkästään kok e- mukseen ja tietoon, vaan eettinen pohdinta kuuluu osana päätöksentekoprosessiin. Sosiaalialalla työskentelevällä ammattihenkilöllä on vastuu omista eettisistä ratkaisuistaan ja valinnoistaan amma- tinharjoittamisen yhteydessä. Ammattieettinen harkinta onkin keinojen, valintojen, kohteiden ja seurausten käsittelyä sekä tutkimista ammatilliseen toimintaan liittyen. Työyhteisöissä eettinen ha r- kinta vaatii yhdessä keskustelemista sekä pohtimista. Ammattihenkilön omaa toimintaa tulee pohtia ja arvioida kriittisesti useista eri näkökulmista. Sosiaalialan ammattietiikka pyrkii sen tavoitteiden mukaisesti etsimään ratkaisuja, niiden löytämistä sekä niistä valitsemista. Etiikan sekä arvojen filo- sofisena perustana on eettisen keskustelun jäsentäminen sekä myös lähtökohtana sosiaalityölle tie- teenalana sekä ammattina (Heikkinen 2017, 25).

Ammattieettisistä velvoitteista on säädetty tarkemmin 4§:ssä sosiaalihuollon ammattihenkilölaissa.

Ammatillisen toiminnan päämääränä sosiaalihuollossa on sosiaalisen toimintakyvyn, osallisuuden sekä yhdenvertaisuuden edistäminen ja hyvinvoinnin lisääminen. Päämää ränä on myös ehkäistä asiakkaiden syrjäytymistä. Sosiaalihuollossa työskentelevällä ammattihenkilöllä on velvollisuus noudattaa ammattiasemassaan tätä lakia (Heikkinen 2017, 25).

2.1.1 Ihmisarvo

Yhteiskunnan inhimillistä perustaa kuvastaa ihmisarvon loukkaamattomuus. Tätä oikeutta tulee vaalia valtion tahdosta sekä oikeusjärjestyksestä riippumattomana. Ihmisarvon loukkaamattomuus voidaan mieltää myös eräänlaiseksi tasa-arvo oikeudeksi joka asettaa kaikki yhdenvertaiseen as e- maan. Sosiaaliturvan säännöksistä ihmisarvoa koskettavat lähinnä ne säännökset, joilla pyritään turvaamaan välttämätön toimeentulo sekä huolenpito. Samalla se muodostaa myös esteen joillekin aktiivisille toimenpiteille. Esimerkiksi geenimanipulaatioilla, aborteilla sekä hedelmöityshoido illa

on yhteys ihmisarvon loukkaamattomuuteen. Pelkästään kyse ei ole vain kunnioittamisvelvollisuu- desta julkisen vallan perusoikeuksista, vaan myös suojaamisvelvollisuudesta. Perustuslaissa ihmis- arvo esiintyy 1§:n lisäksi, ovat § 7, 9 ja 19. Perustuslain 19§:ssä viimeiseksi tasoksi on asetettu ih- misarvoisen elämän turvaaminen. Yhteisenä piirteenä säännöksille voidaan pitää kiinnittymistä ih- misyyden perustaan sekä inhimilliseen kohteluun (Arajärvi 2011, 19).

Kaikilla tulisi olla tasavertaisesti yhtäläinen oikeus terveyteen, elämään, ravintoon, liikkumiseen, asumiseen, ihmissuhteisiin, sosiaaliseen osallisuuteen sekä itsemääräämiseen. Tämä ei kuitenkaan aina toteudu, esimerkiksi rikkaat voivat saada parempaa kohtelua kuin köyhät. Yksilön hyvinvoin- nin kannalta kulttuuriset, ympäristölliset sekä yhteiskunnalliset tekijät ovat ratkaisevampia kuin henkilökohtaiset ominaisuudet, teot tai valinnat. Kyseenalaista on se, että vaarantavatko yksilöiden henkiset tai ruumiilliset erityispiirteet, yksilön tasavertaisuutta sosiaaliseen osallisuuteen riippumat- ta käytännöistä, rakenteista tai olosuhteista, jotka yhteiskunnassamme vallitsevat (Vehmas 4.12.2013).

Jotta sosiaalisesti luotuja haittoja voidaan poistaa, täytyy niitä luokitella yleisesti hyväksyttävästi olevilla säännöillä, jotta niitä voidaan poistaa. Syrjinnän tunnistaminen on paremmin mahdollista, kun meillä käytössämme kriteerit määrittelylle. Jotta yhteiskunnallisesti luotuja haittoja voidaan poistaa, edellyttää se vammaisten ihmisten tunnistamista, se taas ede llyttää että heidän vammansa tunnistetaan. Muista vähemmistöidentiteeteistä vammaisuus poikkeaa sekä eettisesti, poliittisesti että taloudellisesti (Vehmas 4.12.2013).

Vammoihin liittyy ei- toivottava ulottuvuus, mutta se ei anna perustetta vammaisten ihmisten iden- titeetin väheksymiselle. Vammaistutkimuksessa ei voida välttää normatiivisten kysymysten tarka s- telua oikeasta tai väärästä, hyvästä tai pahasta. Yhteiskuntatieteisiin tämä pätee laajasti, koska ym- märrys sosiaalisista ilmiöistä ilman niihin liittyvää tarkastelua normeista ja arvoista ei tee oikeutta kyseisille ilmiöille. Yhteiskunnallisen vammaistutkimuksen tehtävänä on tuottaa tietoa niistä a r- voista, käytännöistä, ideologioista ja poliittisista ratkaisuista, jotka luovat kehyksen vammaisten ihmisten elämälle. Artikkelin loppupuolella Vehmas tuo esille, että tarvitaan vielä lisää tietoa siitä, miksi vammaisten ihmisten asema yhteiskunnassamme on eriarvoinen ja mitkä seikat tähän ilmiöön ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen (Vehmas 4.12.2013).

2.1.2 Perus- ja ihmisoikeudet

Keskusteluissa, joissa aiheena ovat perus- ja ihmisoikeudet. harvemmin kiinnitetään huomiota ve l- vollisuuksien ja oikeuksien yhteisölliseen luonteeseen. Yksilötasolla velvollisuudet ja oikeudet to- teutuvat kuitenkin vain yhteisössä. Kun arvioidaan perusoikeuksia ja oikeuksia, on tärkeää että huomio kiinnitetään myös yksilöiden välisiin suhteisiin sekä oikeuksien keskinäisiin suhteisiin. Yk- silön oikeuksia toteuttaessa ollaan aina suhteessa toisiin tai toisen henkilön oikeuksiin, ja niiden oikeuksien rajoittaminen on mahdollista yhteisön tai toisen yksilön hyväksi. Pohdittaessa näitä te e- moja, nousee esille myös oikeudenmukaisuuden kysymys. Oikeudenmukaisuutta mittaavia peruso i- keuksia ovat tasa-arvo, yhdenvertaisuus sekä syrjinnän kielto (Arajärvi & Sakslin 2007, 47).

Aaltolan 2010 mukaan kysymykset ihmisoikeuksista nousevat usein silloin kun koetaan, etteivät oikeudet toteudu. Siinä mielessä ihmisoikeuksiin liittyy paradoksi; mikäli oikeudet toteutuvat, ei käsitteellä välttämättä ole käytännön merkitystä. Ihmisoikeuksien avulla voidaan tarkastella esime r- kiksi laillisia ja poliittisia käytäntöjä sekä yhteiskunnallisia epäkohtia (Donnelly 2003.) Niinpä yh- teiskunnallisissa keskusteluissa ihmisoikeuksilla voi olla merkittäväkin rooli. Erityisesti ihmisoi- keudet ovat esillä liberaalidemokraattisissa keskusteluissa kun keskusteluiden aiheena ovat ihmisa r- vo sekä hyvinvointi. Laajassa mittakaavassa ihmisoikeudet liittyvät hyvään elämään, ne myös suo- jelevat ihmisarvoa ja hyvinvointia. Ne ovat myös universaaleja, tasavertaisia sekä pysyviä. Ihmiso i- keuksien voidaan katsoa yhdistyvän moraalisiin oikeuksiin sekä laillisiin oikeuksiin (Niemelä 2010, 38, 39).

2.1.3 Oikeudenmukaisuus

Oikeudenmukaisuus on usein toiminnan taustalla vaikuttava arvo, mutta se on myös normatiivinen käsite. Se ottaa kantaa siihen, kuinka asioiden tulisi olla. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus liittyy yhteiskunnan sääntöjärjestelmiin, toimintaa ohjaaviin lakeihin sekä instituutioiden tapaan tuottaa palveluita siten, että kaikkien yhteiskunnan tuottamien palvelujen tarvitsijoille taataan palvelu.

(Herne 2012, 11- 13).

Oikeudenmukaisuudesta keskustellaan vilkkaasti yleisesti sekä yksittäistapauksissa sekä sillä määr i- tellään millä ehdoilla ja minkälaisia eroja voidaan sallia yksilöiden välillä erilaisissa sekä samanlai- sissa olosuhteissa. Tämä sitoo myös tasa-arvon käsitteeseen sekä ilmentää vahvasti oikeudenmuka i- suuden yhteiskunnallista luonnetta. Yksittäisessä tilanteessa oikeudenmukaisen ratkaisun aikaa n- saaminen ei välttämättä ole helppoa, mutta siltikään se ei anna perustetta leimata tavoitetta vääräksi.

Tällöin ne tekijät nousevat esille millä oikeudenmukaisuutta voidaan arvioida. Oikeudenmukaisuu- desta puhuttaessa voidaan puhua myös moraaliperiaatteesta, on oikein, että pyrkii oikeudenmukai- suuteen. Yhdenvertaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat kiinteästi sidoksissa toisiinsa (Arajärvi &

Saksin 2007, 47- 48).

Hyvinvointivaltiossa, kuten suomalaisen yhteiskunnan voidaan olettaa olevan, oikeudenmukaisuus voidaan nähdä instituutioiden hyveenä. Tässä instituutioilla tarkoitetaan lainsäädäntöön perustuvaa sosiaaliturvajärjestelmää, joka turvaa kansalaisten hyvinvointia. Vastavuoroisuus on oikeudenmu- kaisuuden tärkein periaate. Toinen periaate on impartiaalisuus eli yksilön toiminnan puolueeton arviointi. Kolmas oikeudenmukaisuuden periaate on heistä huolehtiminen, jotka eivät siihen itse kykene (Yeung, Saari & Lagerspetz 2007, 12 - 15).

2.1.4 Tasa – arvo ja yhdenvertaisuus

Käsitteenä tasa-arvo on laaja-alainen ja sen yksiselitteinen määrittely lienee mahdotonta. Tasa- arvoministeri Stefan Wallinin määritelmä vuodelta 2010 kuuluu: ”kun puhutaan sukupuolten väli- sestä tasa-arvosta, on se, että kaikilla pojilla, tytöillä, miehillä ja naisilla täytyy olla täsmälleen samanlaiset edellytykset elämän kaikilla aloilla ja alueilla”. Peruskoulun seitsemännen luokan op- pilaanohjauksen oppikirjassa tasa-arvo määritellään yhdenvertaisuudeksi sekä niin tärkeäksi asiaksi, että siitä on säädetty lailla. Historiallinen käsitys naisten ja miesten töistä on edelleen vaikuttamassa ajatteluun ja tuo haasteita naisen asemaan työmarkkinoilla. (Heikkinen, Kutvonen, Valutie 2016, 155).

Perustuslain 6§:ssä käsitellään yhdenvertaisuusperiaatetta, joka tarkoittaa sitä, että ihmiset ovat yh- denvertaisia lain edessä. Laissa käsitellään myös syrjintäkieltoa, joka tarkoittaa sitä että ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta eri asemaan alkuperän, iän, sukupuolen, kielen, mielipiteen, us- konnon, vakaumuksen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvä syyn perusteella (Kantola; Nousiainen & Saari 2012, 143).

2.1.5 Itsemääräämisoikeus

Sosiaalihuoltoa suunniteltaessa on huomioitava ja kunnioitettava asiakkaan itsemääräämisoikeut- taan. Kun palveluita suunnitellaan ja toteutetaan, asiakkaalla on oikeus niitä koskeviin olla mukana tässä prosessissa. Joskus on tilanteita, milloin asiakas ei itse kykene ilmaisemaan omaa tahtoaan tai toiveitaan. Tällöin on kuultava hänen laillista edustajaansa tai omaista, jotta asiakkaan oma tahto ja toiveet saataisiin selvitettyä. Asiakkaan ollessa alaikäinen, toive tulee ottaa huomioon iän ja kehi- tystason mukaisesti (Sosiaali- ja terveysministeriö.) Itsemääräämisoikeus kuuluu osana perusoik e- usjärjestelmäämme, sillä turvataan jokaisen ihmisen oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen ja kos- kemattomuuteen. Se on luonteeltaan yleisperusoikeus ja suojaa fyysisen koskemattomuuden lisäksi myös tahdonvapautta ja itsemääräämisoikeutta (HE 108/2014.)

2.2 Sosiaalihuollon oikeusperiaatteet

Oikeusperiaatteet ovat tarkoitettu normeiksi, jotka ohjaa vat asiakastyötä sekä sosiaalihuollon järjes- tämistä. Lisäksi ne ovat tärkeä osa ammattitaitoa käytännön tehtävissä työskenteleville ammattila i- sille jotka työskentelevät sosiaalihuollossa. Sosiaalihuollon toimintaperiaatteiksi voidaan luetella normaalisuus, palveluhenkisyys, luottamuksellisuus, valinnanvapaus, ennaltaehkäisy, salassapito sekä omatoimisuuden lisääminen (Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 36.)

Normaalisuuden periaatetta toteutetaan siten, että kunnioitetaan asiakkaan itsemääräämisoikeutta sekä välttämällä työntekijöiden holhoavaa asennetta. Vaikka asiakkaiden tarpeet ja toiveet poik- keaisivatkin keskimääräisestä normista, kohdeltaisiin heitä siitä huolimatta tasavertaisesti muiden kanssa. Tätä periaatetta voi olla erityisen haastavaa noudatta a esimeriksi niissä tilanteissa, kun asi- akkaan kulttuuritausta, kieli, ulkoinen olemus tai muu sellainen poikkeaa ”tavanomaisesta” asiak- kaasta. Toisekseen tähän voi vaikuttaa myös työntekijän omat lähtökohdat. Normaalisuus edellyttää käytännön tasolla moniarvoisuuden hyväksymistä sekä suvaitsevaisuutta. Periaatteena normaalisuus tarkoittaa sitä, että palveluja järjestetään niin pitkään kuin ne nähdään tarkoituksenmukaisina ja niitä on mahdollista järjestää kaikille kuntalaisille (Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 36).

Valinnanvapaus toimintaperiaatteena tarkoittaa sitä että viime kädessä asiakas päättää omista palve- luistaan. Hän saa itse päättää, minkälaisia palveluja haluaa, missä laajuudessa sekä kuinka usein palveluja tarvitsee. Yhteiskunta tarjoaa ja järjestää erilaisia palveluja, mutta asiakkaan ei ole pakko

näitä käyttää ja halutessaan hän voi kieltäytyä vastaanottamasta palveluita. Joskus voi olla kuitenkin sellaisia tilanteita, jossa ainoaksi vaihtoehdoksi jää tahdonvastainen hoito. Tästä on olemassa tarkat määritelmät erityislainsäädännössä koskien sosiaali- ja terveyshuoltoa (Kettunen, Ihalainen, Heik- kinen 2004, 36, 37).

Asiakassuhteiden tulee aina perustua ehdottomaan luottamuksellisuuteen. Luottamus näkyy esimer- kiksi niin, että asiakas luottaa työntekijän ammattitaitoon sekä hänen sitoutumisena asiakastyöhön.

Erityisesti se tarkoittaa työntekijän ehdottomana vaitiolovelvollisuutena niin, etteivät asiakkaiden asiat leviä eteenpäin missään tapauksessa. Luottamus perustuu myös avoimuuteen sekä hie notuntei- suuteen. Erilaisten ongelmien syntyä voidaan kuvata prosessina, tästä esimerkkinä syrjäytyminen.

Tämä ei tapahdu hetkessä, vaan useimmiten kyse on pidemmältä ajalta kasautuneista ongelmista sekä kierteestä jota on vaikea katkaista. Mitä aikaisemmin asiakasta päästään auttamaan ja tuk e- maan, mahdollisuudet katkaista ongelmien kierre on parempi (Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 37 - 39).

Suomalaisen sosiaaliturvan keskeisenä oikeusperiaatteena on, että asiakasta autetaan auttamaan itseään eli toisin sanoen tuetaan häntä omatoimisuuteen. Silloin on tärkeää että tiedetään ja tunniste- taan asiakkaan sen hetkiset voimavarat. Käytännön asiakastyössä omatoimisuuden tukemisessa on tärkeää että työntekijä osaa työskennellä hienovaraisesti sekä on tilanneherkkä ja osaa toimia tilan- teen vaatimalla tavalla. Omatoimisuutta tuetaan muun muassa kannustamalla, neuvomalla, ohja a- malla sekä järjestetään riittävät ja tarvittavat tuet sekä palvelut (Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 39 - 41).

Sosiaalihuollossa työskennellään ihmisten kanssa läheisessä kontaktissa, ammattitaito perustuu la a- jaan sekä monipuolisesta tietämyksestä ihmisistä fyysisenä, psyykkisenä, sekä sosiaalisena koko- naisuutena. Sosiaalialalla käytetään tiettyjä työmenetelmiä sekä tarvitaan erilaisia taitoja, mutta en- nen kaikkea tärkeitä taitoja ovat oikea asenne sekä työote sosiaalityöhön. Työntekijä työskentelee yksilöiden kanssa, mutta samanaikaisesti sovittaa työhön yhteiskunnallista näkökulmaa(Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 39 - 41).

2.3 Palvelujen järjestäminen ja rahoitus

Rahoitusta tarkastellaan tässä tutkielmassa erityisesti vammaisten henkilöiden oikeuksien sekä it- semääräämisen kannalta. Näkökulma on tärkeä myös velvollisuuksien kannalta, mutta tarkasteluni keskittyy ennen kaikkea vammaisten ihmisten oikeuksiin.

Alun perin sosiaalipalvelut oli tarkoitettu korjaamaan sellaisten henkilöiden asemaa, ketkä elävät ongelmallisessa elämäntilanteessa. Palvelut ovat kohdistuneet köyhiin sekä vammaisiin henkilöihin sekä eri tavalla sellaisten henkilöiden kohdalla, ketkä ovat suojan ja huollon tarpeessa. Palvelujen kehittämistä voidaan kutsua hyvinvointivaltiolliseksi kehittämiseksi joka on muuttanut sosiaalipa l- velujen suuntaa niin että palvelujen kohdistuminen erityisryhmien lisäksi kohdistuu myös yleisesti koko väestöön. Nykyisin sosiaalihuolto jakautuukin niin että on olemassa yleiset sosiaalipalvelut sekä joidenkin väestöryhmien erityispalveluihin. Sosiaalipalvelujen yleislaki on sosiaalihuoltolaki, jonka mukaan sosiaalipalveluja järjestetään (Arajärvi 2011 3, 4, 33, 34).

Laki sisältää säännöksiä mm. sosiaalityöstä ja erilaisista neuvontapalveluista ja joistakin vammais- ten etuuksista. Sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista on annettu erikseen laki 812/200, sosiaalihuollon asiakaslaki, jossa erityisesti käsitellään käyttäjän asemaa sosiaalihuollossa. Sosiaali- huoltoon on kiinteässä yhteydessä myös monen muun alan lainsäädäntö. Vastuu julkisista Sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisestä on lain nojalla pääosin annettu kunnille. Menettely koskee so- siaali- ja terveyspalveluja sekä opetuspalveluja perusopetuksen suhteen. Järjestämisvastuu on henk i- lön kotikunnassa (Arajärvi 2011 3, 4, 33, 34).

Kotikunnan määräytymisestä säädetään tarkemmin kotikuntalaissa (201/1994). Kunta voi halutes- saan tuottaa palvelut itse tai voi antaa tehtävän toiselle kunnalle tai muulle palveluntuottajalle. Näis- tä säädetään erikseen kuntalaissa (365/1995) 2§ sekä sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionavustuksessa annetussa laissa (733/1992) 4§. Muiden kuntien kanssa yhteistyössä kuntayh- tymän perustaminen on myös mahdollista (Arajärvi 2011 3, 4, 33, 34).

Erilaiset palvelut ja tuet kustannetaan suurelta osin verovaroin. Tämä tarkoittaa sitä että laaja sos i- aaliturva edellyttää suhteellisen korkeaa verotusta. Valtion on perittävä monenlaisia veroja ka- nasalisilta, yrityksiltä sekä yhteisöiltä. Verotuksesta onkin käyty oikeudenmukaisuuskeskustelua, koska yleensä ne henkilöt ketkä joutuvat maksamaan eniten veroa käyttävät vähiten julkista sosia a- liturvaa ja sitten taas ne ketkä maksavat vain vähän veroa, voivat olla sosiaaliturvan suurkuluttajia.

Sosiaaliturvasta tulisi olla jotain hyötyäkin siinä mielessä että hyvätuloiset suostuisivat korkeaan verotukseen. Hyöty jonka laaja sosiaaliturva tuo yhteisk untaamme, näyttäytyy turvallisuuden tun- teena, tukina sekä palveluina (Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 31, 32).

Sosiaaliturvasta osa rahoitetaan pienillä asiakasmaksuilla sekä omavastuuosuuksilla. Nämä eivät kata kuin pienen osan kuluista esimerkiksi päivähoitomaksuissa tai terveydenhuollon maksuista, mutta näistä rahoista osa suunnataan kuitenkin niille, jotka näitä palveluja käyttävätkin. Keskeinen sosiaalipalvelujen rahoittaja on Raha-automaattiyhdistys. Vuotuiset tuotot jaetaan hallituksen to i- mesta yleishyödyllisille yhteisöille joiden tärkeimmät toimialat ovat vanhus- ja vammaispalvelut, lastensuojelu- ja nuorisotyö, lomatyö sekä päihdetyö. Mannerheimin lastensuojeluliitto, Vanhustyön keskusliitto sekä Suomen punainen risti ovat esimerkkejä raha-automaattiyhdistyksen tukea saavista järjestöistä. Sosiaalimenoja rahoitetaan osin myös muiden tuottojen tai lainarahan avulla (Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 31, 32).

Sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionavustuksesta annetun lain mukaan valtion- avustusta voidaan myöntää kansallisten kehittämisohjelmien toteuttamiseksi määrärahojen puitteis- sa sellaiseen kehittämishankkeeseen, jossa mukana on useita kuntia tai kuntayhtymiä. Tällaiset hankkeet tulee toteuttaa tavoitteiden mukaan, jotka sosiaali- ja terveyspoliittisten tavoitteiden sekä alueellisten kehittämistarpeiden mukaan. Erilaisiin perustamishankkeisiin voidaan myös myöntää valtionavustusta silloin, kun voidaan perustellusti osoittaa että hanke on välttämätön ja sen avulla pystytään turvaamaan kunnan tai kuntayhtymän sosiaali- ja terveyspalvelut. Tästä on myös säädetty erikseen sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionavustuksesta annetussa laissa. Alue- hallintovirasto vaatii kunnilta selvitystä toteutuneista hankkeista sekä kustannuksista, jonka jälkeen se vahvistaa lopullisen valtionavustuksen (Arajärvi 2011, 541).

2.4 Sosiaali- ja terveyspalvelujen hallinto

Suomessa sosiaali- ja terveyspalveluiden toimivuudesta vastaa sosiaali- ja terveysministeriö. Lisäksi se määrittelee suuntaviivat palvelujen kehittämiselle, ohjaa uudistusten toteuttamista sekä valmiste- lee lainsäädännön. Ministeriön tehtävänä on myös valvoa miten palvelut toteutuvat ja miten laaduk- kaita ne ovat. Lisäksi sen tulee tehdä yhteistyötä valtioneuvoston, eduskunnan sekä muiden yhteis- työkumppaneiden kanssa (Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 30).

Kansalaisten oikeudet suomessa ovat turvattu perustuslaissa. Tästä laista lähtevä velvoite julkiselle vallalle on edistää kansalaisten terveyttä, hyvinvointia ja turvallisuutta. Lain mukaan jokaisella kansalaisella on oikeus välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon mikäli hän ei pysty turva a- maan itselleen turvaa ja ihmisarvoista elämää. Perustuslain mukaan jokaisella on myös oikeus saada riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Näistä palveluista ovat vastuussa kunnat. Suomen kansantalo u- den kannalta sosiaali- ja terveydenhuollolla on suuri merkitys. Koko työllisestä väestöstä alalla työskentelee noin 350 000 henkilöä. Viime vuosien sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannuskehityk- seen on vaikuttanut kunnan toteuttamat organisatoriset sekä toiminnalliset mallit. Kustannusrake n- teeseen vaikuttaa myös eri kuntien väestörakenne (S tenvall & Virtanen 2012, 11, 12).

Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalalla toimivat myös suuret itsenäiset virastot ja laitokset.

Nämä tuottavat erilaista tutkimustietoa muun muassa pohjaksi päätöksenteolle sosiaali- ja terveys- politiikan linjauksiin sekä lainsäädännön valmisteluun. Näitä yksiköitä ovat Kansanterveyslaitos, lääkelaitos, Stakes, Terveydenhuollon oikeusturvakeskus sekä sosiaali- ja terveydenhuollon tuote- valvontakeskus. Löyhemmin sidoksissa olevat Eläketurvakeskus, työterveyslaitos sekä Kela lask e- taan myös Sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalaan. Kokonaisuudessaan nämä toimintayksiköt tukevat sosiaalipolitiikan kehittämistä. Perusturvalautakunta joka on perustettu Sosiaali- ja terveys- ministeriön yhteyteen, käsittelee valitukset jotka koskevat välttämättömien peruspalvelujen järje s- tämistä kunnissa (Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 30, 31).

Sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa tai yhteydessä toimii myös itsenäisiä neuvottelukuntia ja lautakuntia. Näistä esimerkkinä voi mainita työttömyysturvalautakunnan, kuntatarkastuslauta- kunnan sekä työsuojelupiirin. Lääninhallitukselle on määritelty omat tehtävänsä, joita ovat esime r- kiksi tarkastaa, arvioida sekä seurata sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen tuotantoa, kehitystä sekä rakennetta. Lisäksi läänihallitus seuraa ammattityöntekijöiden toimintaa kunnissa sekä yksityi- sillä sektoreilla jotka tuottavat sosiaali- ja terveyspalveluja. Läänihallitukset päättävät myös luvista ja valvonnasta jotka koskevat sosiaali- ja terveydenhuoltoa (Kettunen, Ihalainen, Heikkinen 2004, 30, 31).

2.5 Palvelujen valvonta ja ohjaus

Perustana sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmälle on kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto joka on toteutettu valtion tuella. Yksityiset yrittäjät tuottavat palveluja julkisen sektorin ohella. Nä i- den lisäksi Suomessa toimii myös laajalti eri sosiaali- ja terveysjärjestöjä jotka tuottavat maksullisia sekä maksuttomia palveluja. Sosiaali- ja terveysministeriön tehtäviin kuuluu valmistella lainsäädä n- töä sekä ohjata sen toteutumista. Lisäksi se ohjaa ja johtaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kehittämistä sekä näiden toimintapolitiikkaa. Tehtävänä on myös määritellä suuntaviivat sosiaali- ja terveyspolitiikalle, valmistella keskeisimmät uudistukset ja ohjata näiden toteutumista sekä yhtee n- sovitusta. Sosiaali- ja terveysministeriön tehtävänä o n myös vastata poliittisen päätöksenteon yhte- yksistä (Sosiaali- ja terveysministeriö 10.10.2017).

Sosiaalihuollossa valtakunnallisena ohjaus- lupa ja valvontaviranomaisena toimii Valvira. Silloin kun palveluntuottajat toivat useamman kuin yhden aluehallintoviraston alueella, toimintaluvan voi myöntää heille Valvira. Mikäli palveluntuottaja toimii vain yhdellä aluehallintoviraston alueella, voi luvan myöntää aluehallintovirasto. Aluehallintovirastojen tehtävänä on ohjata ja valvoa sosiaali- huollon toimintaa, heidän lisäkseen ohjaus- ja valvonta a harjoittavat myös kunnat. Tavoitteena on että sosiaalihuollon lupahallinto olisi mahdollisimman yhdenmukainen koko maassa, ja jotta tämä toteutuisi, Valvira ohjaa aluehallintovirastoja. Valvira ja aluehallintovirastot sopivat työnjaon val- vontaohjelmassa kuvattujen kuntien sekä eri toimintayksiköiden valvonnasta ja toteuttavat tämän suunnitelman mukaisesti. Ensisijaisesti kantelut jotka koskevat sosiaalihuoltoa, käsitellään alueha l- lintovirastoissa. Joissain tapauksissa Valvira voi käsitellä kantelun. Tällaisia tapauksia ovat muun muassa sellaiset kantelut missä kysymys on laajakantoisesta periaatteellisesta asiasta tai vireillä olevasta valvonta-asiasta (Valvira –www- sivut).

3 VAMMAISPALVELUT VAMMAISTEN OIKEUKSIEN EDISTÄJÄNÄ

Vammaisuuden määrittely ei ole mitenkään yksiselitteistä, koska jo eri palveluita myönnettäessä vammaisuutta määritellään eri tavoin. Esimerkkinä vaikeavammaisille tarkoitettu kuljetuspalvelu, jota järjestettäessä vaikeavammaisena pidetään sellaista henkilöä joka jolla on joitakin sellaisia er i- tyisiä vaikeuksia liikkumisessa sairauden tai vamman vuoksi, ettei voi käyttää julkisia joukkoli i- kennevälineitä niin, ettei hänelle synny siitä kohtuutto man suuria vaikeuksia. Suoritettaessa taas asunnon muutostöitä tai asuntoon kuuluvien laitteiden ja välineiden asennusta asuntoon, vaike a- vammaisena pidetään sellaista henkilöä jolle omatoiminen suoriutuminen, ja liikkuminen vakitui- sessa asunnossa tuottaa erityisiä vaikeuksia vamman tai sairauden vuoksi (Räty 2017, 304, 481).

Näkökulma vammaisuudesta on siis eri erilaisia palveluja myönnettäessä.

Vammaisuutta märitellään eri tavoin, josta muutama esimerkki kuvailtu tässä kappaleessa. Lisäksi kuvataan vammaisille tarkoitetut palvelut ja avataan lyhyesti että millaisia palvelumuotoja vamma i- sille on tällä hetkellä olemassa sekä keskeiset lait mitä vammaispalveluja myönnettäessä sovelle- taan. Kappaleessa kuvaillaan ja erotellaan subjektiivisiksi määritellyt palvelut sekä sellaiset palvelut mitkä ovat määrärahasidonnaisia. Vammaispalvelulaki takaa vammaisille nämä palvelut, ja subjek- tiiviset palvelut on myönnettävä kunnan määräämistä määrärahoista riippumatta.

Vammaispalvelujen saaminen tähän asti on ollut hyvin diagnoosipohjaista ja uuden lakiehdotuksen myötä palvelujen saaminen määrittyisi jatkossa enemmän toimintakyvyn perusteella, eikä diagnoo- sin. Tämä helpottaisi palvelujen saamista varsinkin niille henkilöille jotka ovat niin sanotusti ”väliin putoajia”, sellaisia henkilöitä kenellä on runsaasti erilaisia toimintakyvyn haittoja, mutta ei sellaista diagnoosia joka oikeuttaisi vammaispalvelujen saamiseen. Suomessa erilaiset järjestöt ajavat va m- maisten etuja ja niillä on merkittävä asema vammaisten ihmisten elämässä, heitä koskevien palvelu- jen suunnittelussa sekä heidän oikeuksiensa ajamisessa.

Kappaleen lopussa on avattu vammaisten oikeuksien sekä valinnan vapauden kehityksen lähtöko h- tia. Nämä ovat hyvin merkittäviä ja oleellisia asioita vammaisten oikeuksien sekä myös vammaispa- lelujen kehittymisen kannalta.

Kaikissa yhteiskunnissa kaikkina aikoina on esiintynyt ja tulee esiintymään vammaisuutta. Va m- maisten määrä vaihtelee ja siihen vaikuttaa vammaisuuden määrittelyn tavat sekä yhteiskunnallinen tilanne. Nykyisin vammaisuuden määrittely tapahtuu tarkastelemalla sitä, minkälaisia rajoituksia toimintakyvyssä vamma aiheuttaa ihmiselle siinä elinympäristössä, missä hän on. Vammasta aihe u- tuu sosiaalista haittaa, joka on riippuvainen ympäröivästä yhteiskunnasta. Va mmaiseksi henkilöksi voidaan katsoa myös sellainen henkilö, jolla on pitkäaikaisia tai pysyviä rajoitteita toiminnassa ja hänellä on vaikeuksia suoriutua omassa elinympäristössään ta vanomaisista elämäntoiminnoista.

(Malm, Matero, Repo, Talvela 2012, 9, 12).

Olipa ihminen sitten fyysisesti vammainen tai kehitysvammainen, on hän ennen kaikkea oma yksilö ainutlaatuisineen piirteineen. Tämän vuoksi ei häntä voida minkään määrittelyn avulla täydellisesti kuvata. Vamma ei välttämättä ole edes kovinkaan merkittä vä asia, se on ainoastaan yksi häntä luo n- nehtiva seikka. Määritelmien avulla voidaan paremmin auttaa huomaamaan mahdolliset erityista r- peet tai saamaan osalliseksi yhteiskunnan tukitoimiin tai palveluihin. Nykyään vammaiset osallistu- vat entistä aktiivisemmin ja näkyvämmin yhteiskunnan erilaisiin toimintoihin yhdenvertaisesti mui- den ihmisten kanssa. Tämä osoittaa parhaiten sen, että kaikki ihmiset ovat erilaisia joilla on osin samanlaiset ja osin erilaiset tarpeet ja toiveet. Olennainen ihmisiä erottava tekij ä ei siis ole vamma tai vammattomuus (Malm, Matero, Repo, Talvela 2012, 9, 12).

Vammaisuutta voidaan käsitellä yksilön tilana sekä kokemuksena ja sosiaalipoliittisena ja yhteis- kunnallisena kysymyksenä. Vammaisille tehdään erilaisia suunnitelmia ja toimint aohjeita, joiden laatiminen edellyttää täsmennyksiä yksilön toimintakyvystä sekä toimintamahdollisuuksista. Joka i- nen vammainen henkilö tulisi nähdä yksilönä. Maailman terveysjärjestö WHO on määritellyt va m- maisuuden niin, ettei elimistön vaurio yksinään merkitse toimintakyvyn rajoitusta. Joillekin henk i- löille se voi kuitenkin aiheuttaa vajavuutta toiminnassa joka voi johtaa siihen, että se voi yksilön elinolosuhteissa aiheuttaa rajoitteita. Olosuhteiksi voidaan mainita ympäristö- ja yhteisötekijät joi- den toimivuus ovat merkittäviä vammaisen henkilön arjessa. Vammattomuuden ja vammaisuuden välille ei voida vetää selkeää rajaa (Räty 2017, 249, 250.) Nykyisin vammaisuutta arvioidaan to i- mintakyvyn rajoitusten perusteella jotka ovat vamman aiheuttamia. Lisäksi sit ä arvioidaan myös lääketieteellisin, psykologisin sekä tilastollisten määrittelyjen avulla (Kettunen, Ihalainen & Heik- kinen 2004, 142.)

Maailman terveysjärjestön WHO määrittelee älyllisen kehitysvammaisuuden tavalla, jossa tarkoit e- taan tilaa, missä henkisen suorituskyvyn on estynyt tai epätäydellinen. (Kaski, Manninen, Pihko 2012, 16.) WHO:n laatiman raportin (World Report Disability 2011) mukaan maailman väestöstä noin 15%:lla esiintyy vammaisuutta sekä erilaisia toiminnan rajoitteita. Tässä sopimuksessa vam- maisuuden ei katsota pelkästään olevan yksilön ominaisuus, vaan se on vuorovaikutuksessa ymp ä- röivään yhteiskuntaan sekä siellä esiintyviin asenteisiin ja esteisiin, jotka johtuvat ympäristöstä.

tässä tapauksessa kysymyksessä ei siis ole lääketieteellinen diagnoosipohjainen määrittely. Käsit- teenä vammaisuus ei myöskään ole muuttumaton. Vammaisiksi luokitellaan ne henkilöt, jolla on pitkäaikainen ruumiillinen, älyllinen, henkinen tai aisteihin liittyvä vamma joka voi erilaisten este i- den kanssa vuorovaikutuksessa estää vammaisen henkilön tehokkaan sekä täysimääräisen osallis- tumisen yhteiskuntaan muiden kanssa yhdenvertaisesti. Vammaisiksi henkilöiksi voidaan määritellä myös sellaiset henkilöt joilla on pitkäaikainen toimintarajoite jonka vaikeusaste vaihtelee (Räty 2017, 36).

Vammaisuus ilmiönä on sosiaalinen konstruktio joka voi ajan kuluessa irtautua fysikaalisista omi- naispiirteistä, joita ihmisillä on. Se ei ole selitettävissä pelkästään fysiologisilla ja biologisilla tek i- jöillä, vaan siihen liittyy usein hyvin yleisiä mekanismeja ja sosiaalisia rakenteita. Niin sanotusti vammaisuus on alkanut elää omaa elämäänsä. Jotkut yksilölliset piirteet tai toimintatavat saatetaan tällöin leimata elimellisiksi vammoiksi, vaikka todistettavasti niiden taustalta ei ole kyetty löytä- mään selvää elimellistä perustaa. Vammaisuuden historialliset juuret sosiaalisena ilmiönä on pa i- kannettu länsimaissa 1800- luvulle. Tämä selittynee kaupungistumisella, teollisen kapitalismin syn- nyllä, lääketieteen nousemisella sosiaaliseksi sekä ihmistä koskevan auktoriteetiksi. Nämä erottivat eri tavoin systemaattisesti vammaiset ihmiset omaksi ihmisryhmäkseen. Vammaiset poikkeavat monista muista vähemmistöryhmistä eettisesti, poliittisesti sekä taloudellisesti. (Vehmas 2014 10).

3.2 Vammaisille henkilöille tarkoitetut palvelut

Kunnat ovat vastuussa vammaisille järjestettävien palveluiden ja tukitoimien organisoinnista.

Vammaispalvelut ovat yksi osa sosiaalihuoltoa. Sosiaalihuoltolain mukaisesti yksilöasioissa jotka koskevat sosiaalihuoltoa, päätösvalta kuuluu kuntien valtuustojen nimeämille toimielimille jotka ovat monijäsenisiä. toimielin koostuu vähintään kolmesta luottamushenkilöstä. Yleensä ottaen to i- mielimiksi voidaan luetella sosiaalilautakunta, perusturvalautakunta tai sosiaali- ja terveyslautakun- ta (Räty 2017, 33).

Vammaispalvelujen tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia mui- den kuntalaisten kanssa mahdollisimman yhdenvertaisesti sekä vähentää vammaisuuden aiheutt a- mia haittoja ja esteitä. Vaikeavammaiselle henkilölle laaditaan palvelusuunnitelma jossa selvitetään palveluiden tarve. Vaikeavammaiselle henkilölle tarkoitettuja palveluita ovat -kuljetus- ja saattaja- palvelut, henkilökohtainen apu, päivätoiminta, asunnon muutostyöt, palveluasuminen sekä muut välttämättömät palvelut joita vammainen henkilö tarvitsee suoriutuakseen tavanomaisen elämän toiminnoista (Räty 2017, 33).

Suomessa kuntien on varattava subjektiivisiin oikeuksiin määrärahat jotka vastaavat tarvetta täys i- määräisesti. Toimielin joka vastaa sosiaalihuollosta, ei voi päätöksenteossa vedota siihen ettei mä ä- rärahoja ole varattu riittävästi subjektiivisiin oikeuksiin. Talousarviota on muutettava, mikäli määr ä- rahat loppuvat kesken talousarviovuoden. Erityisen järjestämisvelvollisuuden alaisia palveluita ovat päivätoiminta, henkilökohtainen apu, palveluasuminen, kuljetuspalvelut, asuntoon kuuluvat välineet ja laitteet sekä asunnon muutostyöt. Näistä palveluista järjestämis- ja kustannusvastuussa on ensisi- jaisesti vaikeavammaisen henkilön kotikunta (Räty 2010, 110, 142). Osa vammaisten palveluista voidaan järjestää palvelusetelillä, joka antaa asiakkaalle valinnanvapauden valita palveluntuottaja

”listasta” jonka kunta on hyväksynyt palveluntuottajaksi. Viranhaltija tekee päätökset niistä palve- luista mihin seteli myönnetään (Henkilökohtainen budjetointi www- sivut).

Vammaispalvelulain mukaiset päätökset palveluista ja tukitoimista tehdään ilman aiheetonta viivy- tystä ja viimeistään kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun vammainen henkilö tai hänen edustajansa on esittänyt palvelua tai tukitoimia koskevan hakemuksen. Vammaispalvelulain mukaisia palveluita haetaan vammaispalveluhakemuksella, johon tulee laittaa liitteeksi alle vuoden vanha lääkärinlau- sunto (Vammaispalvelulaki 1987/380).

Yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvat muut vammaispalvelulain tarkoittamat palvelut ja tukitoimet. Näitä palveluita järjestetään määrärahojen puitteissa, kuitenkin kuntien on huolehdittava siitä, että palvelut ja tukitoimet vammaisille henkilöille järjestetään laajuudeltaan ja sisällöltään sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Viranhaltijat kunnissa ovat velvollisia noudatt a- maan ohjeita ja päätöksiä mitä kunnanvaltuustossa sekä lautakunnassa on tehty, elleivät ne ole il- meisen lainvastaisia. Päätöksenteossa viranhaltijat ovat kuitenkin velvollisia ottamaan huomioon erityislainsäädännön ohella myös velvoitteet jotka on säädetty perustuslainsäädännöllä julkiselle vallalle (Räty 2010, 110,111).

Vaikeavammaiselle henkilölle laaditaan palvelusuunnitelma, jossa selvitetään palveluiden tarvetta.

Mikäli kyseessä on vain tilapäinen neuvonta tai ohjaus, voidaan palvelusuunnitelma jättää laatima t- ta. Muutoin palvelusuunnitelma laaditaan aina ja tämä on lakisääteinen velvoite (Räty 2017 266).

Vaikeavammaiselle henkilölle tarkoitettuja, erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvia pal- veluita ovat -kuljetus- ja saattajapalvelut, henkilökohtainen apu, päivätoiminta, asunnon muuto s- työt, palveluasuminen, asuntoon kuuluvat välineet ja laitteet sekä muut välttämättömät palvelut, joiden avulla vammainen henkilö suoriutuu tavanomaisen elämän toiminnoista. Nämä muut tuk i- toimet ja palvelut kuuluvat yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin, joten niitä järjestetään määr ä- rahojen puitteissa (Räty 2017, 213).

Palvelusuunnitelman rooli on vahvistunut Suomessa vuonna 2009, jolloin vammaispalvelulakia uudistettiin edellisen kerran. Palvelusuunnitelma tulee laatia aina asiakaslähtöisesti, sekä sitä laadit- taessa asiakkaalla sekä työntekijällä tulisi olla yhteinen näkemys asiakaan palveluiden tarpeesta ja ne tulisi kirjata palvelusuunnitelmaan. Suunnitelmassa tulee näkyä asiakkaan itsensä määrittelemät palveluiden tarpeet sekä tavoitteet. Mikäli asiakas ei pysty itse kommunikoimaan, on apuna käyte t- tävä joko asiakkaan muita käyttämiä kommunikointikeinoja, asiakkaan läheisiä tai tarvittaessa es i- merkiksi tulkkia. Olisi erittäin tärkeää että asiakkailla olisi aidosti valinnanvapaus heitä koskevissa palveluissa (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos- muistio, 9).

Kuljetus –ja saattajapalvelut ovat keskeisiä vaikeavammaisten henkilöiden omatoimista suoriutu- mista auttava palveluita. Koulunkäynti, työ sekä harrastukset edellyttävät mahdollisuutta liikkua.

Vammaispalvelulain mukaisilla kuljetuspalveluilla turvataan kaikista vaikeimmin vammaisille hen- kilöille kohtuulliset liikkumismahdollisuudet samoin kustannuksin kuin muillekin kansalaisille (Rä- ty 2017, 290).

Saattajapalvelu on järjestettävä, mikäli vammainen henkilö tarvitsee runsaasti toisen henkilön apua matkan aikana, eikä matkaa voida toteuttaa ilman saattajaa. Palvelun voidaan katsoa tarkoitettavan välittömästi ennen matkaa, matkan aikana sekä välittömästi matkan jälkeen tapahtuvaa avustamista.

Saattajapalvelun tarkoituksena on mahdollistaa kuljetuspalvelujen käyttö (Räty 2017, 343).

Henkilökohtainen apu kohdistuu sellaisiin toimiin, jotka henkilö tekisi muuten itse, mutta ei näistä vamman tai sairauden vuoksi selviä. Osaltaan henkilökohtaisen avun tuella toteutetaan perustuslain 19§:ssä tarkoittamaa oikeutta riittäviin sosiaalipalveluihin sekä huolenpitoon. Henkilökohtaisen

avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä omien valintojensa toteuttamisessa niin kotona kuin kodin ulkopuolella, esimerkiksi päivittäisissä toimissa, työssä ja opiskelussa, harrastuksissa, yhteiskunnallisessa osallistumisessa sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitä misessä (Räty 396, 397).

Päivätoiminta on yleensä sellaista toimintaa, jota järjestetään kodin ulkopuolelle. Sitä voidaan jä r- jestää myös esimerkiksi palveluasumisyksikön tiloissa. Toiminnalla tuetaan vammaisen itsenäistä selviytymistä sekä edistetään sosiaalista vuorovaikutusta. Päivätoiminta on tavoitteellista toimintaa ja yhtenä tavoitteena on lisätä vaikeavammaisten henkilöiden kontakteja kodin ulkopuolella. Päivä- toiminnan sisältö vaihtelee paikasta riippuen, mutta se voi sisältää esimerkiksi ruuan laittoa, liikun- taa, retkeilyä, keskustelua sekä muuta sosiaalisten taitojen harjaannuttamista edistävää toimintaa (Räty 2017, 368, 369).

Asunnon muutostöistä sekä asuntoon kuuluvien välineiden ja laitteiden hankinnasta kunta on vel- vollinen korvaamaan niistä syntyneet kohtuulliset kustannukset silloin, kun vammainen henkilö niitä välttämättä tarvitsee suoriutuakseen päivittäisistä ja tavanomaisista elämäntoiminnoista. Näillä tukitoimilla pyritään turvaamaan ja mahdollistamaan se että vammainen henkilö voi asua omassa kodissaan. Sairauden tai vamman vuoksi välttämättömiksi asunnon muutostöiksi voidaan luetella välttämättömät rakennustyöt (esim. oviaukon leventäminen), luiskien rakentamine n, Wc:n, kylpy- huoneen tai ja vesijohdon asentaminen, rakennus- ja sisustusmateriaalien muuttaminen kiinteiden kalusteiden osalta, sekä muut vastaavat vammaisen henkilön vakituiseen asuntoon toteutettavat välttämättömät rakennustyöt (Räty 2017, 475).

Palveluasumisen tarkoituksena on antaa tukea vaikeavammaiselle henkilölle, joka on jatkuvan avun ja tuen tarpeessa sekä puutteellisen toimintakyvyn vuoksi tarvitsee paljon apua jotta omatoiminen asuminen mahdollistuisi. Palveluasumisessa on kiinnitettävä huomiota asumisturvallisuuteen tehtä- vä järjestelyt siten, että asiakkaan kuntoa sekä selviytymistä pystytään tarvittaessa seuraamaan vaikkapa päivittäin. Tällöin mahdollistuu se, että palvelut ovat jatkuvasti ja tarvittaessa ympärivuo- rokautisesti asiakkaan saatavilla. Yksinkertaisesti palveluasuminen tarkoittaa itsenäistä asumista sekä riittäviä palveluja ja turvallisuutta sen mahdollistamiseksi (Räty 2017, 371, 372).

Vammaispalvelulain mukaiset palvelut ovat osittain määrärahasidonnaisia palveluja tai tukitoim ia.

Tämä ei kuitenkaan koske ainoastaan vammaispalvelulain piirissä olevia palveluja, vaan myös muun lainsäädännön mukaisista palveluista moni on määrärahasidonnaisia. Määrärahasidonnaiset

palvelut järjestetään kunnissa varattujen määrärahojen puitteissa. Sellaiset palvelut jotka kuuluvat yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin ja ovat määrärahasidonnaisia, tekevät sosiaalityöntekijät päätökset näistä harkinnan mukaan (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos).

3.2 Vammaispalveluissa sovellettavat lait

Sosiaalipalvelut järjestetään vammaisille henkilölle ensisijaisesti sosiaalihuoltolain mukaisesti, osa- na yleistä palvelujärjestelmää. Uudistettu sosiaalihuoltolaki on tullut voimaan vuoden 2015 alusta lähtien. Sosiaalihuoltolaki on yleislaki ja laissa huomioidaa n kaikkien ikäryhmien tarpeet sekä edut.

Tavoitteena on että lain avulla voidaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa mahdollistaa tehokas sekä lyhytaikainen tuki. Lain keskeisenä tavoitteena on myös vahvistaa sosiaalihuollon yleislain asemaa sekä edistää yhdenvertaisuutta, saatavuutta ja saavutettavuutta kaikissa sosiaalihuollon pa l- veluissa. Lisäksi tarkoitus on siirtää painopistettä sosiaalihuollossa korjaavista toimenpiteitä varha i- seen tukeen ja hyvinvoinnin edistämiseen, vahvistaa asiakaslähtöisyyttä sekä huomioida kokonais- valtaisesti asiakkaan tarpeet ja vastata niihin sekä turvata tuen saanti siihen ympäristöön, missä ih- minen elää (Räty 2017, 20, 21).

Keskiössä ovat sekä yksilö että perhe omine tarpeineen. Tavoitteena on edistää ja tukea ihmisten omatoimisuutta sekä osallisuutta. Tavoitteena on myös että ihminen pystyisi itse mahdollisimman pitkälle itse vaikuttamaan yhteiskunnassa omiin palveluprosesseihinsa sekä tarkastella palveluko- konaisuutta ja sen muodostumista tarvelähtöisesti. Ihmisten arjen sujuminen tarkoittaa kotiin annet- tavien palvelujen kehittämistä sekä näiden arvon ymmärtämistä, joita sosiaalipalvelujen on tuettava.

Yhteistyötä tulee tehdä riittävästi eri yhteistyötahojen kanssa sekä vahvistaa yhteisiä toiminta- alueita, poistaa raja-aitoja ja kehittää asiakkaan näkökulmasta joustavia sekä toimivia palvelukoko- naisuuksia (Räty 2017, 20, 21).

Vammaispalvelulaki on toissijainen muihin lakeihin nähden. Silloin kun vammainen henkilö ei saa riittäviä ja hänelle sopivia palveluja tai etuuksia muun lain nojalla, niitä järjestetään vammaispalve- lulain 4§:n mukaisesti. Kehitysvammaisten erityishuollosta on säädetty erikseen ja lain 1§:ssä ta r- koitetulle henkilölle järjestetään ensisijaisesti hänen vammaisuutensa edellyttämät palvelut va m- maispalvelulain nojalla (Räty 2017, 49.) Kehitysvammaisten erityishuollosta säädetyssä laissa 1§:ssä tarkoitetulla henkilöllä tarkoitetaan sellaista henkilöä, jonka kehitys tai henkinen toiminta on estynyt tai häiriintynyt hänen syntymästään saakka tai hänellä on kehitys iässä todettu jokin vamma

tai sairaus ja hän ei voi saada tarvitsemiaan palveluja muun lain nojalla (Laki kehitysvammaisten erityishuollosta 1977/19770519).

Tarkoituksena onkin, että vammaispalvelulaki täydentää toimeentuloturvaa sekä yleisiä sosiaalipa l- veluja. Kriteereinä on riittävyys sekä sopivuus sekä niiden tulee täyttyä samanaikaisesti. Vammais- palvelulaki voi yksin tulla sovellettavaksi sellaisissa tilanteissa, kun katsotaan että ensisijaiset pa l- velut eivät ole sopivia vammaiselle henkilölle hänen vammastaan tai sairaudestaan aiheutuviin pa l- veluntarpeisiin. Mikäli ensisijaisen palvelun tai tukimuodon avulla ei voida poistaa vammasta a i- heutunutta tarvetta tai haittaa, tulee silloin sovellettavaksi vammaispalvelulaki. Laki voi tulla sove l- lettavaksi toissijaisesti myös niissä tilanteissa kun sinänsä ensisijainen palvelu olisi annettavissa, mutta asiakkaan tilanteessa vammaispalvelulaki antaa asiakkaalle niin sanotusti ”paremmat oike u- det” (Räty 2017, 49, 51).

Lain tavoitteena on vammaisten henkilöiden tasa-arvoisuuden edistäminen sekä edistää mahdolli- suuksia yhdenvertaiseen elämään muiden kansalaisten kanssa. Lisäksi vammaispalvelulain tarko i- tuksena on lisätä yksilön osallistumis- ja toimintamahdollisuuksia sekä mahdollisuus vaikuttaa yh- teiskunnan palveluiden suunnitteluun ja niiden toteuttamiseen. Vammaispalvelulaki korostaa oik e- utta vammaisten ihmisten osalta siihen että myös heillä on mahdollisuus toimia ja elää samoissa elinympäristöissä kuin muutkin kansalaiset elävät. Vammaispalvelulailla pyritään myös edistämään vammaisten henkilöiden mahdollisuuksia ja edellytyksiä elää ja toimia yhdenvertaisena yhteiskun- nan jäsenenä muiden kanssa (Räty 2010, 26).

Vammaispalvelulaki on tällä hetkellä uudistusten myllerryksessä. Uuden lain on tarkoituksena ko r- vata ja yhdistää nykyinen vammaispalvelulaki sekä kehitysvammalaki. Lähtökohtana erityispalve- luille olisi kuitenkin pitkäaikaisen sairauden tai vamman aiheuttama toimintarajoite, josta seurauk- sena on välttämätön sekä toistuva avun tai tuen tarve. Keskeisiä tavoitteita lain uudistamiselle on edistää ja toteuttaa vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta, osallistumista sekä osallisuutta. L i- säksi tavoitteena on taata heille tarpeenmukaiset ja riittävät palvelut (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos, vammaispalvelujen käsikirja).

Lainsäädännön uudistamisen yhteydessä on tehty esitys siitä että monien muiden tapaan myös Suomessa otettaisiin käyttöön henkilökohtaisen budjetoinnin palvelumalli yhdeksi palvelujen järje s- tämistavaksi (THL –muistio 23.10.2014.) Toisin kuin nykyisen lainsäädännön mukaan diagnoosi tai vamman laatu ei enää niin vahvasti määrittelisi palvelujen saamista. Myöskään uudistettua lakia ei

sovellettaisi mikäli henkilön avun tai tuen tarve johtuu pääasiassa korkealla iällä alkaneista, pahe n- tuneista tai lisääntyneistä sairauksista tai vammoista. Uudistetun lain on tarkoitus astua voimaan vuonna 2019 (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos, vammaispalvelujen käsikirja).

Kehitysvammalaissa on eritelty säännökset erityishuollon antamisesta sellaisille henkilöille , joiden henkinen toiminta tai kehitys on estynyt tai se on häiriintynyt kehitysiässä tai synnynnäisesti saadun vamman tai sairauden vuoksi ja joka ei voi muun lain nojalla saada tarvitsemiaan palveluita. Er i- tyishuollon tarkoituksena on edistää em. henkilö n suoriutumista päivittäisistä toiminnoista, suojata omintakeista toimeentuloa sekä sopeutumista yhteiskuntaan. Lisäksi lain nojalla turvataan henkilön tarvitsema hoito ja muu huolenpito (Laki kehitysvammaisten erityishuollosta 1977/19770519).

3.3 Vammaisten oikeuksien ja valinnanvapauden kehityksen arvolähtökohdat

3.3.1 Arvolähtökohdat vammaispalveluja toteuttaessa

Vammaispalveluja toteuttaessa on tärkeää ottaa huomioon niitä ohjaavat arvot palveluja toteutetta- essa. Lähtökohtaisesti jokainen ihminen on samanarvoinen. Palveluja tulisikin toteuttaa tasa- arvoisesti, suunnitella palvelut yksilöllisesti asiakkaan itsemääräämisoikeutta kunnioittaen.

Arvot ovat kaiken toiminnan perusta, myös lain säätämisessä sekä sen soveltamisessa. Muista arvo- järjestelmistä laki poikkeaa siinä, että se on yleinen ja sellainen järjestelmä joka koskee kaikkia lainsäädännön soveltamisen piiriin kuuluvia. Perustuslaissa 1§:ssä säädetään arvoista jotka koskevat valtionsääntöä sekä yhteiskunnan perustavanlaatuisia arvoja. Perusta vanlaatuiset arvot sisältävät ohjelmallisen sisällön sekä perusoikeuskytkennän, jonka vuoksi niillä on sosiaalipoliittisestikin merkittävä rooli. Lisäksi ne perustelevat sosiaalipoliittisen mallin luomisen, sekä ylläpitämisen luo- dessa universaaleja etuuksia (Arajärvi 2011, 18).

3.3.2 Valinnanvapauden kehittyminen Suomessa

Suomessa valinnanvapaus on ilmiönä vielä kohtalaisen nuori. Nykypäivänä poliittiset jännitteet kohdistuvat yhä enemmän tavoitteelliseen kustannustehokkuuden sekä eri järjestelmiä ideolo gisesti ohjaavan universalismin välille. Toimintaperiaatteena universalismi painottaa tasa-arvoisuutta sekä laadultaan hyviä palveluja joihin kaikilla kansalaisilla on oikeus. (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos –raportti 11/2016, 20.) Valinnanvapaus sosiaalipalveluissa tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että asia-