Palvelujen valvonta ja ohjaus

Perustana sosiaali- ja terveydenhuollon järjestelmälle on kunnallinen sosiaali- ja terveydenhuolto joka on toteutettu valtion tuella. Yksityiset yrittäjät tuottavat palveluja julkisen sektorin ohella. Nä i-den lisäksi Suomessa toimii myös laajalti eri sosiaali- ja terveysjärjestöjä jotka tuottavat maksullisia sekä maksuttomia palveluja. Sosiaali- ja terveysministeriön tehtäviin kuuluu valmistella lainsäädä n-töä sekä ohjata sen toteutumista. Lisäksi se ohjaa ja johtaa sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen kehittämistä sekä näiden toimintapolitiikkaa. Tehtävänä on myös määritellä suuntaviivat sosiaali- ja terveyspolitiikalle, valmistella keskeisimmät uudistukset ja ohjata näiden toteutumista sekä yhtee n-sovitusta. Sosiaali- ja terveysministeriön tehtävänä o n myös vastata poliittisen päätöksenteon yhte-yksistä (Sosiaali- ja terveysministeriö 10.10.2017).

Sosiaalihuollossa valtakunnallisena ohjaus- lupa ja valvontaviranomaisena toimii Valvira. Silloin kun palveluntuottajat toivat useamman kuin yhden aluehallintoviraston alueella, toimintaluvan voi myöntää heille Valvira. Mikäli palveluntuottaja toimii vain yhdellä aluehallintoviraston alueella, voi luvan myöntää aluehallintovirasto. Aluehallintovirastojen tehtävänä on ohjata ja valvoa sosiaali-huollon toimintaa, heidän lisäkseen ohjaus- ja valvonta a harjoittavat myös kunnat. Tavoitteena on että sosiaalihuollon lupahallinto olisi mahdollisimman yhdenmukainen koko maassa, ja jotta tämä toteutuisi, Valvira ohjaa aluehallintovirastoja. Valvira ja aluehallintovirastot sopivat työnjaon val-vontaohjelmassa kuvattujen kuntien sekä eri toimintayksiköiden valvonnasta ja toteuttavat tämän suunnitelman mukaisesti. Ensisijaisesti kantelut jotka koskevat sosiaalihuoltoa, käsitellään alueha l-lintovirastoissa. Joissain tapauksissa Valvira voi käsitellä kantelun. Tällaisia tapauksia ovat muun muassa sellaiset kantelut missä kysymys on laajakantoisesta periaatteellisesta asiasta tai vireillä olevasta valvonta-asiasta (Valvira –www- sivut).

3 VAMMAISPALVELUT VAMMAISTEN OIKEUKSIEN EDISTÄJÄNÄ

Vammaisuuden määrittely ei ole mitenkään yksiselitteistä, koska jo eri palveluita myönnettäessä vammaisuutta määritellään eri tavoin. Esimerkkinä vaikeavammaisille tarkoitettu kuljetuspalvelu, jota järjestettäessä vaikeavammaisena pidetään sellaista henkilöä joka jolla on joitakin sellaisia er tyisiä vaikeuksia liikkumisessa sairauden tai vamman vuoksi, ettei voi käyttää julkisia joukkoli i-kennevälineitä niin, ettei hänelle synny siitä kohtuutto man suuria vaikeuksia. Suoritettaessa taas asunnon muutostöitä tai asuntoon kuuluvien laitteiden ja välineiden asennusta asuntoon, vaike a-vammaisena pidetään sellaista henkilöä jolle omatoiminen suoriutuminen, ja liikkuminen vakitui-sessa asunnossa tuottaa erityisiä vaikeuksia vamman tai sairauden vuoksi (Räty 2017, 304, 481).

Näkökulma vammaisuudesta on siis eri erilaisia palveluja myönnettäessä.

Vammaisuutta märitellään eri tavoin, josta muutama esimerkki kuvailtu tässä kappaleessa. Lisäksi kuvataan vammaisille tarkoitetut palvelut ja avataan lyhyesti että millaisia palvelumuotoja vamma i-sille on tällä hetkellä olemassa sekä keskeiset lait mitä vammaispalveluja myönnettäessä sovelle-taan. Kappaleessa kuvaillaan ja erotellaan subjektiivisiksi määritellyt palvelut sekä sellaiset palvelut mitkä ovat määrärahasidonnaisia. Vammaispalvelulaki takaa vammaisille nämä palvelut, ja subjek-tiiviset palvelut on myönnettävä kunnan määräämistä määrärahoista riippumatta.

Vammaispalvelujen saaminen tähän asti on ollut hyvin diagnoosipohjaista ja uuden lakiehdotuksen myötä palvelujen saaminen määrittyisi jatkossa enemmän toimintakyvyn perusteella, eikä diagnoo-sin. Tämä helpottaisi palvelujen saamista varsinkin niille henkilöille jotka ovat niin sanotusti ”väliin putoajia”, sellaisia henkilöitä kenellä on runsaasti erilaisia toimintakyvyn haittoja, mutta ei sellaista diagnoosia joka oikeuttaisi vammaispalvelujen saamiseen. Suomessa erilaiset järjestöt ajavat va m-maisten etuja ja niillä on merkittävä asema vamm-maisten ihmisten elämässä, heitä koskevien palvelu-jen suunnittelussa sekä heidän oikeuksiensa ajamisessa.

Kappaleen lopussa on avattu vammaisten oikeuksien sekä valinnan vapauden kehityksen lähtöko h-tia. Nämä ovat hyvin merkittäviä ja oleellisia asioita vammaisten oikeuksien sekä myös vammaispa-lelujen kehittymisen kannalta.

Kaikissa yhteiskunnissa kaikkina aikoina on esiintynyt ja tulee esiintymään vammaisuutta. Va m-maisten määrä vaihtelee ja siihen vaikuttaa vammaisuuden määrittelyn tavat sekä yhteiskunnallinen tilanne. Nykyisin vammaisuuden määrittely tapahtuu tarkastelemalla sitä, minkälaisia rajoituksia toimintakyvyssä vamma aiheuttaa ihmiselle siinä elinympäristössä, missä hän on. Vammasta aihe u-tuu sosiaalista haittaa, joka on riippuvainen ympäröivästä yhteiskunnasta. Va mmaiseksi henkilöksi voidaan katsoa myös sellainen henkilö, jolla on pitkäaikaisia tai pysyviä rajoitteita toiminnassa ja hänellä on vaikeuksia suoriutua omassa elinympäristössään ta vanomaisista elämäntoiminnoista.

(Malm, Matero, Repo, Talvela 2012, 9, 12).

Olipa ihminen sitten fyysisesti vammainen tai kehitysvammainen, on hän ennen kaikkea oma yksilö ainutlaatuisineen piirteineen. Tämän vuoksi ei häntä voida minkään määrittelyn avulla täydellisesti kuvata. Vamma ei välttämättä ole edes kovinkaan merkittä vä asia, se on ainoastaan yksi häntä luo n-nehtiva seikka. Määritelmien avulla voidaan paremmin auttaa huomaamaan mahdolliset erityista r-peet tai saamaan osalliseksi yhteiskunnan tukitoimiin tai palveluihin. Nykyään vammaiset osallistu-vat entistä aktiivisemmin ja näkyvämmin yhteiskunnan erilaisiin toimintoihin yhdenvertaisesti mui-den ihmisten kanssa. Tämä osoittaa parhaiten sen, että kaikki ihmiset ovat erilaisia joilla on osin samanlaiset ja osin erilaiset tarpeet ja toiveet. Olennainen ihmisiä erottava tekij ä ei siis ole vamma tai vammattomuus (Malm, Matero, Repo, Talvela 2012, 9, 12).

Vammaisuutta voidaan käsitellä yksilön tilana sekä kokemuksena ja sosiaalipoliittisena ja yhteis-kunnallisena kysymyksenä. Vammaisille tehdään erilaisia suunnitelmia ja toimint aohjeita, joiden laatiminen edellyttää täsmennyksiä yksilön toimintakyvystä sekä toimintamahdollisuuksista. Joka i-nen vammaii-nen henkilö tulisi nähdä yksilönä. Maailman terveysjärjestö WHO on määritellyt va m-maisuuden niin, ettei elimistön vaurio yksinään merkitse toimintakyvyn rajoitusta. Joillekin henk i-löille se voi kuitenkin aiheuttaa vajavuutta toiminnassa joka voi johtaa siihen, että se voi yksilön elinolosuhteissa aiheuttaa rajoitteita. Olosuhteiksi voidaan mainita ympäristö- ja yhteisötekijät joi-den toimivuus ovat merkittäviä vammaisen henkilön arjessa. Vammattomuujoi-den ja vammaisuujoi-den välille ei voida vetää selkeää rajaa (Räty 2017, 249, 250.) Nykyisin vammaisuutta arvioidaan to i-mintakyvyn rajoitusten perusteella jotka ovat vamman aiheuttamia. Lisäksi sit ä arvioidaan myös lääketieteellisin, psykologisin sekä tilastollisten määrittelyjen avulla (Kettunen, Ihalainen & Heik-kinen 2004, 142.)

Maailman terveysjärjestön WHO määrittelee älyllisen kehitysvammaisuuden tavalla, jossa tarkoit e-taan tilaa, missä henkisen suorituskyvyn on estynyt tai epätäydellinen. (Kaski, Manninen, Pihko 2012, 16.) WHO:n laatiman raportin (World Report Disability 2011) mukaan maailman väestöstä noin 15%:lla esiintyy vammaisuutta sekä erilaisia toiminnan rajoitteita. Tässä sopimuksessa vam-maisuuden ei katsota pelkästään olevan yksilön ominaisuus, vaan se on vuorovaikutuksessa ymp ä-röivään yhteiskuntaan sekä siellä esiintyviin asenteisiin ja esteisiin, jotka johtuvat ympäristöstä.

tässä tapauksessa kysymyksessä ei siis ole lääketieteellinen diagnoosipohjainen määrittely. Käsit-teenä vammaisuus ei myöskään ole muuttumaton. Vammaisiksi luokitellaan ne henkilöt, jolla on pitkäaikainen ruumiillinen, älyllinen, henkinen tai aisteihin liittyvä vamma joka voi erilaisten este i-den kanssa vuorovaikutuksessa estää vammaisen henkilön tehokkaan sekä täysimääräisen osallis-tumisen yhteiskuntaan muiden kanssa yhdenvertaisesti. Vammaisiksi henkilöiksi voidaan määritellä myös sellaiset henkilöt joilla on pitkäaikainen toimintarajoite jonka vaikeusaste vaihtelee (Räty 2017, 36).

Vammaisuus ilmiönä on sosiaalinen konstruktio joka voi ajan kuluessa irtautua fysikaalisista omnaispiirteistä, joita ihmisillä on. Se ei ole selitettävissä pelkästään fysiologisilla ja biologisilla tek i-jöillä, vaan siihen liittyy usein hyvin yleisiä mekanismeja ja sosiaalisia rakenteita. Niin sanotusti vammaisuus on alkanut elää omaa elämäänsä. Jotkut yksilölliset piirteet tai toimintatavat saatetaan tällöin leimata elimellisiksi vammoiksi, vaikka todistettavasti niiden taustalta ei ole kyetty löytä-mään selvää elimellistä perustaa. Vammaisuuden historialliset juuret sosiaalisena ilmiönä on pa i-kannettu länsimaissa 1800- luvulle. Tämä selittynee kaupungistumisella, teollisen kapitalismin syn-nyllä, lääketieteen nousemisella sosiaaliseksi sekä ihmistä koskevan auktoriteetiksi. Nämä erottivat eri tavoin systemaattisesti vammaiset ihmiset omaksi ihmisryhmäkseen. Vammaiset poikkeavat monista muista vähemmistöryhmistä eettisesti, poliittisesti sekä taloudellisesti. (Vehmas 2014 10).

3.2 Vammaisille henkilöille tarkoitetut palvelut

Kunnat ovat vastuussa vammaisille järjestettävien palveluiden ja tukitoimien organisoinnista.

Vammaispalvelut ovat yksi osa sosiaalihuoltoa. Sosiaalihuoltolain mukaisesti yksilöasioissa jotka koskevat sosiaalihuoltoa, päätösvalta kuuluu kuntien valtuustojen nimeämille toimielimille jotka ovat monijäsenisiä. toimielin koostuu vähintään kolmesta luottamushenkilöstä. Yleensä ottaen to i-mielimiksi voidaan luetella sosiaalilautakunta, perusturvalautakunta tai sosiaali- ja terveyslautakun-ta (Räty 2017, 33).

Vammaispalvelujen tarkoituksena on edistää vammaisen henkilön edellytyksiä elää ja toimia mui-den kuntalaisten kanssa mahdollisimman yhmui-denvertaisesti sekä vähentää vammaisuumui-den aiheutt a-mia haittoja ja esteitä. Vaikeavammaiselle henkilölle laaditaan palvelusuunnitelma jossa selvitetään palveluiden tarve. Vaikeavammaiselle henkilölle tarkoitettuja palveluita ovat -kuljetus- ja saattaja-palvelut, henkilökohtainen apu, päivätoiminta, asunnon muutostyöt, palveluasuminen sekä muut välttämättömät palvelut joita vammainen henkilö tarvitsee suoriutuakseen tavanomaisen elämän toiminnoista (Räty 2017, 33).

Suomessa kuntien on varattava subjektiivisiin oikeuksiin määrärahat jotka vastaavat tarvetta täys i-määräisesti. Toimielin joka vastaa sosiaalihuollosta, ei voi päätöksenteossa vedota siihen ettei mä rärahoja ole varattu riittävästi subjektiivisiin oikeuksiin. Talousarviota on muutettava, mikäli määr ä-rahat loppuvat kesken talousarviovuoden. Erityisen järjestämisvelvollisuuden alaisia palveluita ovat päivätoiminta, henkilökohtainen apu, palveluasuminen, kuljetuspalvelut, asuntoon kuuluvat välineet ja laitteet sekä asunnon muutostyöt. Näistä palveluista järjestämis- ja kustannusvastuussa on ensisi-jaisesti vaikeavammaisen henkilön kotikunta (Räty 2010, 110, 142). Osa vammaisten palveluista voidaan järjestää palvelusetelillä, joka antaa asiakkaalle valinnanvapauden valita palveluntuottaja

”listasta” jonka kunta on hyväksynyt palveluntuottajaksi. Viranhaltija tekee päätökset niistä palve-luista mihin seteli myönnetään (Henkilökohtainen budjetointi www- sivut).

Vammaispalvelulain mukaiset päätökset palveluista ja tukitoimista tehdään ilman aiheetonta viivy-tystä ja viimeistään kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun vammainen henkilö tai hänen edustajansa on esittänyt palvelua tai tukitoimia koskevan hakemuksen. Vammaispalvelulain mukaisia palveluita haetaan vammaispalveluhakemuksella, johon tulee laittaa liitteeksi alle vuoden vanha lääkärinlau-sunto (Vammaispalvelulaki 1987/380).

Yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvat muut vammaispalvelulain tarkoittamat palvelut ja tukitoimet. Näitä palveluita järjestetään määrärahojen puitteissa, kuitenkin kuntien on huolehdittava siitä, että palvelut ja tukitoimet vammaisille henkilöille järjestetään laajuudeltaan ja sisällöltään sellaisina kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. Viranhaltijat kunnissa ovat velvollisia noudatt a-maan ohjeita ja päätöksiä mitä kunnanvaltuustossa sekä lautakunnassa on tehty, elleivät ne ole il-meisen lainvastaisia. Päätöksenteossa viranhaltijat ovat kuitenkin velvollisia ottamaan huomioon erityislainsäädännön ohella myös velvoitteet jotka on säädetty perustuslainsäädännöllä julkiselle vallalle (Räty 2010, 110,111).

Vaikeavammaiselle henkilölle laaditaan palvelusuunnitelma, jossa selvitetään palveluiden tarvetta.

Mikäli kyseessä on vain tilapäinen neuvonta tai ohjaus, voidaan palvelusuunnitelma jättää laatima t-ta. Muutoin palvelusuunnitelma laaditaan aina ja tämä on lakisääteinen velvoite (Räty 2017 266).

Vaikeavammaiselle henkilölle tarkoitettuja, erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvia pal-veluita ovat -kuljetu ja saattajapalvelut, henkilökohtainen apu, päivätoiminta, asunnon muuto s-työt, palveluasuminen, asuntoon kuuluvat välineet ja laitteet sekä muut välttämättömät palvelut, joiden avulla vammainen henkilö suoriutuu tavanomaisen elämän toiminnoista. Nämä muut tuk i-toimet ja palvelut kuuluvat yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin, joten niitä järjestetään määr ä-rahojen puitteissa (Räty 2017, 213).

Palvelusuunnitelman rooli on vahvistunut Suomessa vuonna 2009, jolloin vammaispalvelulakia uudistettiin edellisen kerran. Palvelusuunnitelma tulee laatia aina asiakaslähtöisesti, sekä sitä laadit-taessa asiakkaalla sekä työntekijällä tulisi olla yhteinen näkemys asiakaan palveluiden tarpeesta ja ne tulisi kirjata palvelusuunnitelmaan. Suunnitelmassa tulee näkyä asiakkaan itsensä määrittelemät palveluiden tarpeet sekä tavoitteet. Mikäli asiakas ei pysty itse kommunikoimaan, on apuna käyte t-tävä joko asiakkaan muita käyttämiä kommunikointikeinoja, asiakkaan läheisiä tai tarvittaessa es i-merkiksi tulkkia. Olisi erittäin tärkeää että asiakkailla olisi aidosti valinnanvapaus heitä koskevissa palveluissa (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos- muistio, 9).

Kuljetus –ja saattajapalvelut ovat keskeisiä vaikeavammaisten henkilöiden omatoimista suoriutu-mista auttava palveluita. Koulunkäynti, työ sekä harrastukset edellyttävät mahdollisuutta liikkua.

Vammaispalvelulain mukaisilla kuljetuspalveluilla turvataan kaikista vaikeimmin vammaisille hen-kilöille kohtuulliset liikkumismahdollisuudet samoin kustannuksin kuin muillekin kansalaisille (Rä-ty 2017, 290).

Saattajapalvelu on järjestettävä, mikäli vammainen henkilö tarvitsee runsaasti toisen henkilön apua matkan aikana, eikä matkaa voida toteuttaa ilman saattajaa. Palvelun voidaan katsoa tarkoitettavan välittömästi ennen matkaa, matkan aikana sekä välittömästi matkan jälkeen tapahtuvaa avustamista.

Saattajapalvelun tarkoituksena on mahdollistaa kuljetuspalvelujen käyttö (Räty 2017, 343).

Henkilökohtainen apu kohdistuu sellaisiin toimiin, jotka henkilö tekisi muuten itse, mutta ei näistä vamman tai sairauden vuoksi selviä. Osaltaan henkilökohtaisen avun tuella toteutetaan perustuslain 19§:ssä tarkoittamaa oikeutta riittäviin sosiaalipalveluihin sekä huolenpitoon. Henkilökohtaisen

avun tarkoitus on auttaa vaikeavammaista henkilöä omien valintojensa toteuttamisessa niin kotona kuin kodin ulkopuolella, esimerkiksi päivittäisissä toimissa, työssä ja opiskelussa, harrastuksissa, yhteiskunnallisessa osallistumisessa sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitä misessä (Räty 396, 397).

Päivätoiminta on yleensä sellaista toimintaa, jota järjestetään kodin ulkopuolelle. Sitä voidaan jä r-jestää myös esimerkiksi palveluasumisyksikön tiloissa. Toiminnalla tuetaan vammaisen itsenäistä selviytymistä sekä edistetään sosiaalista vuorovaikutusta. Päivätoiminta on tavoitteellista toimintaa ja yhtenä tavoitteena on lisätä vaikeavammaisten henkilöiden kontakteja kodin ulkopuolella. Päivä-toiminnan sisältö vaihtelee paikasta riippuen, mutta se voi sisältää esimerkiksi ruuan laittoa, liikun-taa, retkeilyä, keskustelua sekä muuta sosiaalisten taitojen harjaannuttamista edistävää toimintaa (Räty 2017, 368, 369).

Asunnon muutostöistä sekä asuntoon kuuluvien välineiden ja laitteiden hankinnasta kunta on vel-vollinen korvaamaan niistä syntyneet kohtuulliset kustannukset silloin, kun vammainen henkilö niitä välttämättä tarvitsee suoriutuakseen päivittäisistä ja tavanomaisista elämäntoiminnoista. Näillä tukitoimilla pyritään turvaamaan ja mahdollistamaan se että vammainen henkilö voi asua omassa kodissaan. Sairauden tai vamman vuoksi välttämättömiksi asunnon muutostöiksi voidaan luetella välttämättömät rakennustyöt (esim. oviaukon leventäminen), luiskien rakentamine n, Wc:n, kylpy-huoneen tai ja vesijohdon asentaminen, rakennus- ja sisustusmateriaalien muuttaminen kiinteiden kalusteiden osalta, sekä muut vastaavat vammaisen henkilön vakituiseen asuntoon toteutettavat välttämättömät rakennustyöt (Räty 2017, 475).

Palveluasumisen tarkoituksena on antaa tukea vaikeavammaiselle henkilölle, joka on jatkuvan avun ja tuen tarpeessa sekä puutteellisen toimintakyvyn vuoksi tarvitsee paljon apua jotta omatoiminen asuminen mahdollistuisi. Palveluasumisessa on kiinnitettävä huomiota asumisturvallisuuteen tehtä-vä järjestelyt siten, että asiakkaan kuntoa sekä selviytymistä pystytään tarvittaessa seuraamaan vaikkapa päivittäin. Tällöin mahdollistuu se, että palvelut ovat jatkuvasti ja tarvittaessa ympärivuo-rokautisesti asiakkaan saatavilla. Yksinkertaisesti palveluasuminen tarkoittaa itsenäistä asumista sekä riittäviä palveluja ja turvallisuutta sen mahdollistamiseksi (Räty 2017, 371, 372).

Vammaispalvelulain mukaiset palvelut ovat osittain määrärahasidonnaisia palveluja tai tukitoim ia.

Tämä ei kuitenkaan koske ainoastaan vammaispalvelulain piirissä olevia palveluja, vaan myös muun lainsäädännön mukaisista palveluista moni on määrärahasidonnaisia. Määrärahasidonnaiset

palvelut järjestetään kunnissa varattujen määrärahojen puitteissa. Sellaiset palvelut jotka kuuluvat yleisen järjestämisvelvollisuuden piiriin ja ovat määrärahasidonnaisia, tekevät sosiaalityöntekijät päätökset näistä harkinnan mukaan (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos).

3.2 Vammaispalveluissa sovellettavat lait

Sosiaalipalvelut järjestetään vammaisille henkilölle ensisijaisesti sosiaalihuoltolain mukaisesti, osa-na yleistä palvelujärjestelmää. Uudistettu sosiaalihuoltolaki on tullut voimaan vuoden 2015 alusta lähtien. Sosiaalihuoltolaki on yleislaki ja laissa huomioidaa n kaikkien ikäryhmien tarpeet sekä edut.

Tavoitteena on että lain avulla voidaan mahdollisimman varhaisessa vaiheessa mahdollistaa tehokas sekä lyhytaikainen tuki. Lain keskeisenä tavoitteena on myös vahvistaa sosiaalihuollon yleislain asemaa sekä edistää yhdenvertaisuutta, saatavuutta ja saavutettavuutta kaikissa sosiaalihuollon pa l-veluissa. Lisäksi tarkoitus on siirtää painopistettä sosiaalihuollossa korjaavista toimenpiteitä varha i-seen tukeen ja hyvinvoinnin edistämii-seen, vahvistaa asiakaslähtöisyyttä sekä huomioida kokonais-valtaisesti asiakkaan tarpeet ja vastata niihin sekä turvata tuen saanti siihen ympäristöön, missä ih-minen elää (Räty 2017, 20, 21).

Keskiössä ovat sekä yksilö että perhe omine tarpeineen. Tavoitteena on edistää ja tukea ihmisten omatoimisuutta sekä osallisuutta. Tavoitteena on myös että ihminen pystyisi itse mahdollisimman pitkälle itse vaikuttamaan yhteiskunnassa omiin palveluprosesseihinsa sekä tarkastella palveluko-konaisuutta ja sen muodostumista tarvelähtöisesti. Ihmisten arjen sujuminen tarkoittaa kotiin annet-tavien palvelujen kehittämistä sekä näiden arvon ymmärtämistä, joita sosiaalipalvelujen on tuettava.

Yhteistyötä tulee tehdä riittävästi eri yhteistyötahojen kanssa sekä vahvistaa yhteisiä toiminta-alueita, poistaa raja-aitoja ja kehittää asiakkaan näkökulmasta joustavia sekä toimivia palvelukoko-naisuuksia (Räty 2017, 20, 21).

Vammaispalvelulaki on toissijainen muihin lakeihin nähden. Silloin kun vammainen henkilö ei saa riittäviä ja hänelle sopivia palveluja tai etuuksia muun lain nojalla, niitä järjestetään vammaispalve-lulain 4§:n mukaisesti. Kehitysvammaisten erityishuollosta on säädetty erikseen ja lain 1§:ssä ta r-koitetulle henkilölle järjestetään ensisijaisesti hänen vammaisuutensa edellyttämät palvelut va m-maispalvelulain nojalla (Räty 2017, 49.) Kehitysvammaisten erityishuollosta säädetyssä laissa 1§:ssä tarkoitetulla henkilöllä tarkoitetaan sellaista henkilöä, jonka kehitys tai henkinen toiminta on estynyt tai häiriintynyt hänen syntymästään saakka tai hänellä on kehitys iässä todettu jokin vamma

tai sairaus ja hän ei voi saada tarvitsemiaan palveluja muun lain nojalla (Laki kehitysvammaisten erityishuollosta 1977/19770519).

Tarkoituksena onkin, että vammaispalvelulaki täydentää toimeentuloturvaa sekä yleisiä sosiaalipa l-veluja. Kriteereinä on riittävyys sekä sopivuus sekä niiden tulee täyttyä samanaikaisesti. Vammais-palvelulaki voi yksin tulla sovellettavaksi sellaisissa tilanteissa, kun katsotaan että ensisijaiset pa velut eivät ole sopivia vammaiselle henkilölle hänen vammastaan tai sairaudestaan aiheutuviin pa l-veluntarpeisiin. Mikäli ensisijaisen palvelun tai tukimuodon avulla ei voida poistaa vammasta a i-heutunutta tarvetta tai haittaa, tulee silloin sovellettavaksi vammaispalvelulaki. Laki voi tulla sove l-lettavaksi toissijaisesti myös niissä tilanteissa kun sinänsä ensisijainen palvelu olisi annettavissa, mutta asiakkaan tilanteessa vammaispalvelulaki antaa asiakkaalle niin sanotusti ”paremmat oike u-det” (Räty 2017, 49, 51).

Lain tavoitteena on vammaisten henkilöiden tasa-arvoisuuden edistäminen sekä edistää mahdollsuuksia yhdenvertaiseen elämään muiden kansalaisten kanssa. Lisäksi vammaispalvelulain tarko i-tuksena on lisätä yksilön osallistumis- ja toimintamahdollisuuksia sekä mahdollisuus vaikuttaa yh-teiskunnan palveluiden suunnitteluun ja niiden toteuttamiseen. Vammaispalvelulaki korostaa oik e-utta vammaisten ihmisten osalta siihen että myös heillä on mahdollisuus toimia ja elää samoissa elinympäristöissä kuin muutkin kansalaiset elävät. Vammaispalvelulailla pyritään myös edistämään vammaisten henkilöiden mahdollisuuksia ja edellytyksiä elää ja toimia yhdenvertaisena yhteiskun-nan jäsenenä muiden kanssa (Räty 2010, 26).

Vammaispalvelulaki on tällä hetkellä uudistusten myllerryksessä. Uuden lain on tarkoituksena ko r-vata ja yhdistää nykyinen vammaispalvelulaki sekä kehitysvammalaki. Lähtökohtana erityispalve-luille olisi kuitenkin pitkäaikaisen sairauden tai vamman aiheuttama toimintarajoite, josta seurauk-sena on välttämätön sekä toistuva avun tai tuen tarve. Keskeisiä tavoitteita lain uudistamiselle on edistää ja toteuttaa vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta, osallistumista sekä osallisuutta. L i-säksi tavoitteena on taata heille tarpeenmukaiset ja riittävät palvelut (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos, vammaispalvelujen käsikirja).

Lainsäädännön uudistamisen yhteydessä on tehty esitys siitä että monien muiden tapaan myös Suomessa otettaisiin käyttöön henkilökohtaisen budjetoinnin palvelumalli yhdeksi palvelujen järje s-tämistavaksi (THL –muistio 23.10.2014.) Toisin kuin nykyisen lainsäädännön mukaan diagnoosi tai vamman laatu ei enää niin vahvasti määrittelisi palvelujen saamista. Myöskään uudistettua lakia ei

sovellettaisi mikäli henkilön avun tai tuen tarve johtuu pääasiassa korkealla iällä alkaneista, pahe n-tuneista tai lisääntyneistä sairauksista tai vammoista. Uudistetun lain on tarkoitus astua voimaan vuonna 2019 (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos, vammaispalvelujen käsikirja).

Kehitysvammalaissa on eritelty säännökset erityishuollon antamisesta sellaisille henkilöille , joiden henkinen toiminta tai kehitys on estynyt tai se on häiriintynyt kehitysiässä tai synnynnäisesti saadun vamman tai sairauden vuoksi ja joka ei voi muun lain nojalla saada tarvitsemiaan palveluita. Er i-tyishuollon tarkoituksena on edistää em. henkilö n suoriutumista päivittäisistä toiminnoista, suojata omintakeista toimeentuloa sekä sopeutumista yhteiskuntaan. Lisäksi lain nojalla turvataan henkilön tarvitsema hoito ja muu huolenpito (Laki kehitysvammaisten erityishuollosta 1977/19770519).

3.3 Vammaisten oikeuksien ja valinnanvapauden kehityksen arvolähtökohdat

3.3.1 Arvolähtökohdat vammaispalveluja toteuttaessa

Vammaispalveluja toteuttaessa on tärkeää ottaa huomioon niitä ohjaavat arvot palveluja toteutetta-essa. Lähtökohtaisesti jokainen ihminen on samanarvoinen. Palveluja tulisikin toteuttaa tasa-arvoisesti, suunnitella palvelut yksilöllisesti asiakkaan itsemääräämisoikeutta kunnioittaen.

Arvot ovat kaiken toiminnan perusta, myös lain säätämisessä sekä sen soveltamisessa. Muista arvo-järjestelmistä laki poikkeaa siinä, että se on yleinen ja sellainen järjestelmä joka koskee kaikkia lainsäädännön soveltamisen piiriin kuuluvia. Perustuslaissa 1§:ssä säädetään arvoista jotka koskevat valtionsääntöä sekä yhteiskunnan perustavanlaatuisia arvoja. Perusta vanlaatuiset arvot sisältävät ohjelmallisen sisällön sekä perusoikeuskytkennän, jonka vuoksi niillä on sosiaalipoliittisestikin merkittävä rooli. Lisäksi ne perustelevat sosiaalipoliittisen mallin luomisen, sekä ylläpitämisen luo-dessa universaaleja etuuksia (Arajärvi 2011, 18).

3.3.2 Valinnanvapauden kehittyminen Suomessa

Suomessa valinnanvapaus on ilmiönä vielä kohtalaisen nuori. Nykypäivänä poliittiset jännitteet kohdistuvat yhä enemmän tavoitteelliseen kustannustehokkuuden sekä eri järjestelmiä ideolo gisesti ohjaavan universalismin välille. Toimintaperiaatteena universalismi painottaa tasa-arvoisuutta sekä laadultaan hyviä palveluja joihin kaikilla kansalaisilla on oikeus. (Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos –raportti 11/2016, 20.) Valinnanvapaus sosiaalipalveluissa tarkoittaa parhaimmillaan sitä, että

asia-kas voi itse vaikuttaa ja tehdä päätöksiä enemmän häntä koskevissa asioissa sekä palvelujen laatu paranee. Toisaalta hajanaiset palvelujärjestelmät ja vallinnanvapauden lisääntyminen voivat vaik e-uttaa asiakasta valintojen tekemisessä ja tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että asiakas tarvitsee enemmän tukea valintojen tekemiseen (Palola 2/2012).

Sosiaalipolitiikassa valinnanvapautta pidetään tärkeänä, mutta se on samalla monimutkainen sekä moniulotteinen kysymys. Parin viime vuosikymmenen aikana valinnanvapauden korostumiselle keskeisenä kehyksenä on ollut markkinamekanismien liittäminen tiiviiksi osaksi eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden toimintaa. Tätä ajatusta osaltaan on vahvistanut Euroopan unionin tavoite joka on koskenut palveluiden sekä ihmisten vapaata liikkuvuutta Euroopassa. Valinnanvapaus on lisääntynyt erilaisten palvelumuotojen sekä palveluiden tarjoajien avulla. Riskinä on kuitenkin pa l-veluiden sirpaloituminen sekä asiakkaiden eriarvoisee n asemaan joutuminen. Sellaiset kansalaiset jotka käyttävät julkisia palveluja, nähdään kuluttajina valinnanvapautta koskevassa sosiaalipoliti i-kassa. Myös yksityisten sektorien roolia palveluiden tuottamisessa halutaan lisätä ja samalla luopua julkisista monopoleista (Palola 2/2012).

3.3.3 YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista

3.3.3 YK:n yleissopimus vammaisten henkilöiden oikeuksista