KIELENTUTKIMUKSEN IA KESKUSTELUNANALYYSIN
SUl-ITEESTA
HELENA KANGASl-IARJU
VÄITÖKSENALKAIAISESITELMÄ HELSINGIN YLIOPISTOSSA
10. KESÄKUUTA 1998
Täytin väitökseni edellä lomakkeen, jolla väitöskirjastani välitetään tiedot kansainvä- liseen abstraktikokoelmaan. Siinä yhtey- dessä minun piti valita koodi, joka ilmoit- taa, mihin tieteenalaan väitöskiıjanikuuluu.
Ainoa mahdollinen valinta minulle oli ling- vistiikka, mutta siinä yhteydessä ajattelin, ja ajattelen vieläkin, että ei ole aivan itses- tään selvää, että väitöskirjani on ling- vistinen väitöskirja tai suomen kielen väi- töskirja. Vai onko väitöskirja. joka on kir- joitettu englanniksi, käyttää sosiologista tutkimusmenetelmääja analysoi esimerkik- si nyökkäyksiäja naurua, tyypillinen suo- men kielen väitöskirja? Olenko tutkijana
fennisti tai edes lingvisti?
Samat kysymykset koskevat monia lä- hivuosina suomen kielen laitokselta väitte- leviä, ja siksi haluan hiukan pohtia kielen- tutkimuksen ja keskustelunanalyysin suh- detta. Vuorovaikutuksen tutkija tunnen ole- vani: siitä minulla ei ole epäilystä, mutta tällaista tutkimusta ei ole vielä oikein sel- västi sijoitettu lingvistiikan kenttään. On- gelma ei ole pelkästään teoreettinen, vaan sillä voi olla myös käytännön seurauksia.
Hain muutama vuosi sitten tutkimus- apurahaa hankkeeseen. jolla oli tekemistä suomalais-ugrilaisen kielitieteen kanssa.
Suomalainen fennougıisti kirjoitti asiantun- tijalausunnossaan. että keskustelunanalyy- siin suuntautumista ei ainakaan toistaisek- si voida pitää meriittinä suomalais-ugrilai-
sessa kielentutkimuksessa. Tämän määrit- D VIRITTÄIÄ 3/1998
telyn mukaan en ole ainakaan fennougris- ti. En ole kuitenkaan varsinaisesti tästä asiasta kovin huolestunut. Pikemminkin näen asian niin, että keskustelunanalyysi on Suomessa vielä niin uutta, että sitäja sen tu- loksia ei toistaiseksi tunneta riittävän hyvin edes kielitieteen piirissä, vaikka tämä tut- kimus yleisesti hyväksytäänkin yhden kie- litieteen osa-alueen, kielenkäyttöä tutkivan pragmatiikan, piiriin. Sitä, ettei keskuste- lunanalyysin tarjoamia mahdollisuuksia osata vielä yhdistää esimerkiksi fenno- ugristiikkaan, osoittaa myös eräässä suoma- lais-ugrilaisen kielitieteenjulkaisussa 1990- luvulla ilmestynyt artikkeli, joka käsittelee mordvan imperatiivisia partikkeleja. Artik- kelissa analysoidut esimerkit ovat selvästi dialogisia, mutta tutkimusaineistona on käytetty kirjoitettuja satutekstejä eikä au- tenttisia keskusteluja, eikä aineistoa millään tavalla problematisoida.
Koska oma näkemykseni on se, että keskustelunanalyysi ja kielentutkimus voi- vat erinomaisesti täydentää toisiaan, käsit- telen seuraavassa sitä, mitä keskustelunana- lyysi voi antaa kielentutkimukselle, ja sen jälkeen hiukan sitä, mitä kielentutkimus kenties voi antaa keskustelunanalyysille.
MITÄ KESKUSTELUNANALYYSI VOI ANTAA
KI ELENTUTKIMUKSELLE?
Kielitieteessä on totuttu näkemään kaksi paradigmaa: yhtäältä on tutkimusta joka käsittelee kielen ilmiöitä autonomisina, forrnaaleina yksikköinä perinteisen kieli- opin tapaan, ja toisaalta on olemassa funk- tionalistinen suuntaus, joka tutkii kieltä suhteessa kontekstiin ja kielen käyttäjiin.
Keskustelunanalyysi kuuluu ilman muuta jälkimmäisen piiriin. Tutkimuksessa on väistämättä mentävä puhtaasta kielentut- kimuksesta maailmaan: kieltä ei voida erot- taa ympäröivästä maailmasta, ihmisistä ja
heidän toiminnoistaan.
Keskustelunanalyysi merkitsee melko suurta ajattelutavan muutosta sellaiselle, joka on alun perin suuntautunut perintei- seen kielentutkimukseen. Ehkä suurin ero on se, että ilmauksia ei tarkastella erillisi- nä ilmiöinä, vaan aina suhteessa johonkin edellä sanottuun tai jäljessä tulevaan tai - useimmiten _ molempiin. Keskustelun- analyysi näkee kielenkäytön merkitykselli- senä toimintana ja tutkii muun muassa sitä, miten ihmiset loppujen lopuksi saavuttavat intersubjektiivisuuden eli pystyvät ymmär- tämään toisiaan. Vuorovaikutuksen tutki- jalle merkitykset ovat harvoin vakiintunei- ta: merkitysten katsotaan syntyvän vuoro- vaikutuksessa. Keskustelussa näkyy myös koko ajan, että tietyn puheenvuoron esittä- jä ei voi yksin päättää vuoronsa merkityk- sestä, vaan vastaanottajan reaktio voi muut- taa merkitystä, tai puhuja voi ainakin jou- tua neuvottelemaan siitä, mitä hän itse asiassa tarkoitti.
Perinteisen kielitieteen rajoja koettelee myös se, että merkityksellinen toiminta voi vuorovaikutuksessa olla myös sanatonta.
Kun me esimerkiksi reagoimme edellä pu- huneen väitteeseen partikkelillajoo, voim- me toiminnallamme osoittaa samanmieli- syyttä edellä puhuneen kanssa. Suurin piir- tein sama toiminto voidaan kuitenkin teh- dä myös ilman sanoja eli nyökkäämällä, jos keskustelukumppanit ovat katseyhteydessä keskenään. Vuorovaikutuksen tutkija ei voi toisin sanoen erottaa sanallisia ja sanatto- mia keinoja, jos hän haluaa kuvata esimer- kiksi samanmielisyyden osoittamisen kei- noja keskustelussa.
Keskustelunanalyysi on tuonut uusia alueita kielentutkimukseen. Aikaisemmas- sa kielentutkimuksessa on usein jäänyt si- vuun sellaisten ilmiöiden tutkimus, joita esiintyy vain ihmisten välisessä dialogissa.
Näihin ilmiöihin kuuluvat esimerkiksi mo- net sellaiset partikkelit kuin ai, aha, joo,
408
nii(n), mm, e!ja kato. Tutkimattomiin aluei- siin liittyy myös an/ostuksia: sitä mitä ei ole tutkittu, ei ole myöskään arvostettu. Yksi esimerkki tästä on dialogipartikkeli joo, joka näyttäisi nykytutkimusten mukaan ole- van tavallisin samanmielisyyden osoittami- seen käytetty partikkeli suomessa. Joo ei kuitenkaan ole ollut salonkikelpoinen kuin aivan viime vuosina, ja osin juuri kes- kusteluntutkimuksen ansiosta. Nykysuo- men sanakirja toteaa partikkelistajoo, että se on »kansanomainen››, mikä on melko
selvä vihje siihen suuntaan, että partikke-
lia ei käytetä eikä tulisi käyttää paremmis- sa piireissä. Myöskään vanhemmissa suo- mea vieraana kielenä käsittelevissä oppikir- joissa ei yleensä edes mainita partikkelia joo, vaan lähes ainoa samanmielisyyspar- tikkeli niissä on kyllä, joka nykypuhekielen tutkimusten mukaan näyttäisi olevan pi- kemminkin harvinainen. Kannattaa kuun- nella esimerkiksi jonkun puhelimeen puhu- van nykysuomalaisen puhelinkeskusteluaja havainnoida, kuinka usein hän sanoojoo ja kuinka usein kyllä.Yksi asia, joka yllätti minut omassa tut- kimuksessani, oli se systemaattisuus ja hienovarainen hierarkia, jonka mukaisesti partikkelit joo, níi(n) ja mm järjestäytyvät keskustelijoiden puheessa. Aineistoni pe- rusteella voi hiukan yleistäen esittää, että partikkelia lcyllä käytetään siinä lähes yk- sinomaan samanmielisessä keskustelussa _ sikäli kuin sitä ylipäänsä käytetään lain- kaan. Erimielisyydessä vahvimmin liittou- tumista osoittava partikkeli on laskevalla intonaatiolla lausuttu níi(n); joo voi osoit- taa ymmärtämistä, hyväksymistäja mukau- tumista, mutta ei välttämättä liittymistä, ja paıtikkelillamm on monenlaisia tehtäviä.
Partikkelienjooja nii(n) käyttäytymistä eri- tyisesti kahdenkeskisissä keskusteluissa on ansiokkaasti kuvannut Marja-Leena Sorjo- nen viime vuonna valmistuneessa väitöskir- jassaan, mutta omassa työssäni kävi lisäk-
si ilmi, että partikkelit käyttäytyvät monen henkilön keskustelussa hiukan eri tavalla kuin kahdenkeskisessä keskustelussa, ja vielä erikseen eri tavalla silloin, kun monen- keskisessä keskustelussa on eri mieltä oleva puolue. Partikkelien saama merkitys vaih- telee merkittävästi sen mukaan, millä taval- la ne äännetään ja kenen vuoroon ne ovat reaktioita.
Dialogipartikkelien tutkimisesta on suoraan käytäntöön sovellettavaa hyötyä.
Niitä ja monia muita kielen dialogisia il- miöitä käsitellään vieläkin liian vähän esi- merkiksi vieraan kielen opetuksessa. Kun opetin suomea vieraana kielenä Upsalan yliopistossa, totesin kyllä, että partikkelien käytön opettaminen on vaikeaa, ja havait- sin joskus, että opiskelijat käyttivät reakti- oissaan partikkeleja kyllä ja joo oudolta kuulostavalla tavalla, mutta minulla ei ol- lut juurikaan aseita analysoida käyttöä tar- kemmin. Partikkelien opettaminen olisi luultavasti vaikeaa vieläkin, mutta nyt tun- nistan ainakin muutamia selkeitä käyttö- yhteyksiä. Kun korvani nyt on herkistynyt, olen havainnut esimerkiksi teatterissa is- tuessani, että käännetysssä näytelmätekstis- sä käytetään partikkeleja ››epäsuomalaisel- la›› tavalla.
Tutkimusta tällaisista ilmiöistä tarvitaan varsinkin nyt, kun suomea opetetaan vieraa- na tai toisena kielenä luultavasti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Näiden ilmiöi- den tutkimuksen tarve ei koske tietenkään ainoastaan suomen kieltä, vaan kaikkia kie- liä. Ruotsissa afaatikkojen puhetta tutkinut Elisabeth Ahlsén on peräänkuuluttanut dialogipartikkelien tutkimusta muun muas- sa afaatikkojen kuntouttamisen tarpeisiin, koska nämä ilmaukset kuuluvat keskeisiin vuorovaikutuksen keinoihin. Käsitykseni mukaan myös suomalaisessa vieraan kielen opetuksessa voitaisiin tehdä enemmän täl- lä alueella; ainakin kun kuuntelin Ruotsis- sa asuessani Suomesta tulevien nuorten ja ı>
muuten hyvin ruotsia puhuvien keskuste- lua, yksi suuri puute siinä oli juuri dialogi- partikkelien yksipuolisuus ja siitä seuraava keskustelun monotoninen sävy. Ruotsin kielessä on suuri variaatio esimerkiksi juu- ri eriasteista samanmielisyyttä ilmaisevien dialogipartikkelien käytössä, eikä keskus- telu kuulosta aivan luontevalta, jos reaktio on aina vainja, kun syntyperäiset käyttävät asteikkoa ja, jo, javisst, visst, jodå, jovisst jne. Reagoinnin epäidiomaattisuus on tyy- pillinen vierasta kieltä hyvin puhuvien on- gelma: kun he muuten osaavat kieltä hyvin,
››väärä>› reagointi tulkitaan helposti tylyy- deksi tai tyhmyydeksi.
Otan toiseksi esimerkiksi joitakin par- tikkelin mm käyttöalueita. Emme tavallises- ti edes ajattele, että partikkelilla mm olisi jokin oma merkitys, puhumattakaan, että sillä olisi monia erilaisia merkityksiä ja käyttötapoja ja vielä eri kulttuureissakin hiukan toisistaan poikkeavia merkityksiä.
Partikkeli mm sijoittuu kuitenkin syste- maattisesti dialogipartikkelien järjestel- mään. Yksi tämän partikkelin keskeisiä käyttöalueita on jonkinasteisen mukana- olon osoittaminen. Keskustelija tarvitsee myös sellaisia vuorovaikutuksen keinoja, joiden avulla hän voi osoittaa olevansa mu- kana keskustelussa mutta samalla välttää selvän kannan ottamista edellä sanottuun.
Tällaiseen tehtävään sopii nimenomaan partikkeli mm, jota omassa aineistossani voi kutsua myös erimielisyyspartikkeliksi sii- nä mielessä, että mitä pidempija vakavampi erimielisyys on kyseessä, sitä enemmän keskustelussa alkaa suhteellisesti esiintyä partikkelia mm.
Yksi melko yleinen virheellinen näke- mys on ollut esimerkiksi se, että mm-palaut- teita käyttävä henkilö ilmaisisi ainajonkin- laista empatiaa tai kannustusta puhekump- panilleen. Näin saattaa joskus olla, mutta mm voi kuitenkin olla myös disaffiliatiivi- nen ja pikemminkin toisen vuoroa latista-
vaja vähäistä mielenkiintoa osoittava reak- tio. Rod Gardner, joka on tehnyt väitöskir- jan australialaisten pariskuntien mm-par- tikkelin käytöstä, on todennut tällaisesta minimiosallistumista osoittavasta partikke- lista, että sillä on suurin piirtein merkitys 'kuulen mitä sanot, mutta minulla ei ole enää mitään sanottavaa tästä asiastafi Par- tikkelin käyttö on kuitenkin vielä yhteistyö- halukkuuden merkki: se osoittaa halua pi- tää kanavaa aukijajatkaa keskustelua, mikä ei ole mikään vähäpätöinen tehtävä, jos seuraava askel olisi vaikeneminen ja kom- munikaation katkaiseminen.
Keskustelunanalyysi on siis nostanut kielitieteessä esiin uusia ilmiöitä. Lisäksi se voi auttaa kielentutkijoita löytämään monil- le kielen ilmiöille ja ilmaisutavoille moti- vaation vuorovaikutuksesta, kun pystytään osoittamaan, että tietty rakenne palvelee nimenomaan vuorovaikutusta. Me tiedäm- me toistaiseksi melko vähän siitä, missä määrin kieliopilliset rakenteet ovat synty- neet vuorovaikutuksessa esiintyvien tarpei- den pohjalta, mutta on ilmeistä, että sellai- sia rakenteita on enemmänkin kuin olem- me luulleet.
Keskustelunanalyysi auttaa myös ha- vaitsemaan, kuinka tavattoman systemaat- tisesti ja rationaalisesti me voimme käyttää kielen resursseja. Mainitsen vain yhden kie- len resurssin, jota on omassa aineistossani käytetty samanmielisyyden ja liittoutumi- sen osoittamiseen: edellisen puhujan il- mausten toiston. Samanmielisyyden osoit- tamisen lisäksi toistoa voidaan käyttää mitä moninaisimpiin muihin tehtäviin: edellisen puhujan ilmausta toistamallaja hiukan pro- sodiaa vaihtelemalla me voimme ilmaista esimerkiksi vahvaa erimielisyyttä, ihmetel- lä, päivitellä, kysyä, ironisoida, vahvistaa tai vähätellä.
Keskustelunanalyysi tekee myös meidät tietoisiksi monista kulttuurisista konven- tioista, ja tätä tietoa voidaan hyödyntää ai-
van arkisissakin yhteyksissä. Yksi esimerk- ki hyvin konventionaalistuneesta puhetilan- teesta on puhelinkeskustelu. Kaikilla ulko- mailla asuneilla on varmasti kokemuksia siitä, miten hankalia rutiininomaisetkin puhelinkeskustelut voivat olla vieraassa kulttuurissa. Kyse ei ole niinkään kielitai- dosta vaan siitä, että emme tunne puhelimen käyttöön liittyviä konventioita asianomai- sessa kulttuurissa. Tämäntyyppinen kult- tuurinen tietämättömyys johtaa myös hel-
posti piinallisiin tilanteisiin, koska rutiinien
hallitsemista pidetään kulttuurin sisällä niin itsestään selvänä. Keskusteluntutkijat ovat analysoineet yksityiskohtaisesti eri kulttuu- rien puhelinkeskusteluja, viimeksi Anna Lindström ruotsalaisia puhelinkeskustelu- ja äskettäin valmistuneessa väitöskirjas-saan.
Kerron yhden esimerkin siitä, kuinka tiedostamatonta kulttuuristen konventioi- den noudattaminen on. Auli Hakulinen aloitti puhelinkeskustelujen analysoinnin Suomessa 1980-luvun lopulla. Yksi hänen ensimmäisiä tuloksiaan oli, että kaksi kol- mesta suomalaisesta soittajasta aloittaa puhelinkeskustelunsa partikkelilla no (No Pekka täällä hei). Olin seminaarissa, jossa hän esitteli tuloksiaan, ja olin juuri lausu- massa ääneen, että minä en ainakaan aloita puhelua sillä tavalla, kun Auli Hakulinen soitti äänittämänsä nauhan, joka alkoi ››No Kangasharjun Helena tässä hei››. Tietoi- suuteni suomalaisesta puhelinkäyttäytymi- sestä kasvoi hetkessä, ja saatoin myös Upsa- lassa suomea opettaessani kertoa opiskeli- joille, että Suomessa on luontevaa aloittaa
puhelinkeskustelu partikkelilla no.
MITÄ KIELENTUTKIMUS VOI ANTAA KESKUSTELUN'
ANALYYSILLE?
Jos asia käännetään toisin päin, voidaan kysyä, mitä kielentutkimus voi antaa kes-
kustelunanalyysille ja sosiologialle? Kie- lentutkimuksen ja keskustelunanalyysin rajoja on käsitelty myös pari vuotta sitten ilmestyneessä teoksessa Interaction and grammar, jossa kielentutkijatja sosiologiaa edustavat keskusteluntutkijat esiintyvät yhdessä. Tässä yhteydessä yksi keskuste- lunanalyysinjohtavista tutkijoista, Emanuel Schegloff, toteaa muun muassa, että kie- lelliset ilmiöt ovat lähes aina olleet epäsuo- rasti mukana myös sosiologisessa keskus- telunanalyysissa, mutta että sosiologeille kieli on merkinnyt suunnilleen samaa kuin mitä »kirvesmiehelle merkitsee eri puula- jien tuntemus››. Schegloff toteaa myös, että sosiologit eivät ole pystyneet tuomaan riit- tävän hyvin esiin sitä, miten kielen raken- ne ja vuorovaikutuksen järjestyneisyys liit- tyvät toisiinsa, ja toivoo kielentutkijoiden ja sosiologien yhteistyötä. Tällä hetkellä
onkin nähtävissä useita yhteistyöhankkeita,
joissa on mukana sekä sosiologeja että kielen- tutkijoita. Hankkeista vähäisin ei ole Suo- messa meneillään oleva lääkärin ja potilaan keskusteluja koskeva tutkimusprojekti.Lähinnä kielentutkimusta edustava De- borah Schiffrin on muutama vuosi sitten todennut, että sosiologit selviytyvät keskus- telunanalyysista ilman kielitieteen välineis- töä, mutta että toisaalta perinteinen lingvis- tinen analyysi voidaan suhteuttaa melko helposti keskustelunanalyysiin. Tällainen keskustelunanalyysi voitaisiin nähdä (Schiff- riniä mukaillen) suunnilleen seuraavanlai- sena:
Keskustelunanalyysi on teoreettista ja empiiristä tutkimusta, joka kohdistuu todel- lisen maailman ilmiöihin, jajossa vuorovai- kutus ja osallistujien toiminta ovat keskei- siä analyysin kohteita. Osa vuorovaikutuk- sesta hoidetaan kielellisin, osa muunlaisin keinoin. Vastaukseksi alun kysymyksiini tulee silloin: lingvisti voi olla keskustelun- tutkija, ja keskusteluntutkija voi olla ling- visti.
I>
OMA TUTKIMUKS EN I KESKUSTELUNANALYYSIN
KENTÄSSÄ
Lopuksi muutama sana omasta tutkimuk- sestani ja sen sijoittumisesta keskuste- lunanalyysin kenttään. Olen tarkastellut yhtä vuorovaikutuksen ilmiötä, joka on mahdollinen vain useamman kuin kahden henkilön keskustelussa: osanottajien liittou- tumista ››puolueiksi›› erimielisyydessä. Sa- malla olen käsitellyt melko paljon sekä eri- rrıielisyyden käsittelytapoja että monenkes- kisen keskustelun ominaispiirteitä. Jo tämän vuosisadan alussa yksi ns. mikrososiologian uranuurtajista, George Simmel, totesi, että kolmen henkilön keskustelu eroaa ratkaise- vasti kahdenkeskisestä siinä, että kolmen- keskisessä keskustelussa on mahdollista muodostaa enemmistö, joka voi äänestää yksin jääneen kumoon. Mahdollisuus muo- dostaa enemmistöjä on olennainen monen- keskisen keskustelun piirre, ja tällainen liittoutuma voi myös saada vahvan aseman keskustelussa. Omassa aineistossanikin on muutama esimerkki, joiden yhteydessä puheenjohtaja pyrkii toiminnallaan ehkäi- semään vahvan liittoutuman voimannäyttö- jä.
Tutkimukseni sijoittuu institutionaalis- ten keskustelujen tutkimuksen kenttään, joskin aineistoni on keskusteluja voidaan pitää osin institutionaalisinaja osin arkikes- kustelua muistuttavina. Institutionaalista on esimerkiksi toiminnan tavoitteellisuus, tie-
tyn työjärjestyksen mukaan eteneminen ja ajoittainen puheenjohtajajohtoisuus. Arki- keskustelua taas muistuttaa esimerkiksi se, että osanottajilla ei ole suuria toimivalta- tai statuserojaja että keskustelu useimmiten ei ole puheenjohtajajohtoista, vaan osallistu- jat saavat valita itsensä puhujiksi vapaasti.
Aineistoni keskustelujen erimielisyydet eivät ole kovin vakavia, mutta yksi syy sii- hen, että ne eivät pääse kehittymään vaka- viksi, on ehkä juuri osallistujien tapa käsi- tellä erimielisyyksiä. Vaikka voi sanoa, että analysoimani keskustelut ovat konsensus- hakuisia, konsensus voi syntyä vain yhteis- työn tuloksena. Mielestäni on myös perus- teltua esittää hypoteesi, että osanottajien tiimiytyminen lieventää erimielisyyttä, vaikka en sitä vielä tällä aineistolla pysty todistamaan. Ainakin tässä aineistossa va- kavimmat erimielisyydet olivat kahden- välisiä.
Kun olen analysoinut liittoutumisen osoittamiseen käytettyjä keinoja, uskon, että en ole tehnyt vain kielikohtaista tutki- musta. Monet liittoutumisen osoittamisen keinot, esimerkiksi toisto, toisen vuoron täydentäminen, yhteisten luetelmien raken- taminen ja kenties tietyssä määrin myös (mahdollisesti universaalin?) mm-paı tikke- lin käyttö, näyttäisivät toimivan hyvin sa- malla tavalla niin USA:ssa, Australiassa kuin Saksassakin eli niissä kulttuureissa, joista toistaiseksi on saatavissa tutkimus- tuloksia samantapaisten ilmiöiden analysoi- misesta. I
HELENA KANGASHARJU Alignment in disagreement: building alliances in multiperson interaction. Helsingin yliopisto 1998.
Helsingin kauppakorkeakoulu, Runeberginkatu 14-16, PL 1210, 00101 Helsinki.
Sähköposti: Kangasha @ hkkkfi
