INSTITUTIONAALISTA NAURUA
MARKKU HAAKANA
VÄITÖKSENALKAJAISESITELMÄ HELSINGIN YLIOPISTOSSA
26. MARRASKUUTA 1999
Olen kirjoittanut keskustelunanalyyttisen väitöskirjan, jossa tutkin naurua vuorovai- kutuskeinona lääkärin ja potilaan terveys- keskuskohtaamisissa. Olen analysoinut ti- lanteita, joissa naurulla tehdään erilaisia vuorovaikutustekoja: jaetaan humoristisia näkökulmia, osoitetaan tehtävän teon arka- luonteisuutta tai ohitetaan toisen puheen vakavia puolia.
Tutkimusprosessin aikana tutkimusai- hettani on kommentoitu monin tavoin. Pari vuotta sitten esittelin osaa työstäni tervey- denhuoltovuorovaikutusta käsittelevässä kansainvälisessä konferenssissa. Eräs lää- käri tervehti tutkimustani sanomalla »But that’s just linguistics!». Suomeksi tämä kääntyy sekä muotoon »tuohan on pelkkää kielitiedettä» että »tuohan on pelkkää kie- lellisiin yksityiskohtiin takertumista». Var- sin vastakkaisen reaktion sain eräässä suo- malaisessa kielitieteellisessä seminaarissa, jossa kysyttiin »Miten aiot perustella työsi kielitieteelliselle yleisölle? Nauruhan ei ole kieltä». Ollessani vierailevana tutkijana Yorkin yliopistossa, esittelin tutkimusaihet-
tani sosiologian jatko-opiskelijoille. Poltta- vin kysymys kuului »Mitkä ovat työsi po- liittiset implikaatiot?». Tämä suomentunee muotoon »Onko työstäsi jotakin käytännön hyötyä?». Suomalainen maallikkovastaan- ottaja useimmiten kommentoi tutkimusai- hettani ja erityisesti -aineistoani sanomal- la, että tutkimus on tärkeä; lääkäreiden olisi- kin syytä oppia monia asioita. Yleensä tätä seuraa kertomus tai kertomuksia omista tai sukulaisten ikävistä lääkärikokemuksista.
Lisäksi tutkimusaiheeni on tuottanut koko joukon huomautuksia siitä, miten h u u - m o r i on tärkeä aihe ja epäilyksiä siitä, onko lääkärin ja potilaan vuorovaikutuk- sessa naurua — sehän ei ole erityisen hu- vittava tilanne. Tavatonta ei myöskään ole ollut tutkimusaiheeseeni reagoiminen tut- kimusaiheellani, nauraen.
Näyttää siis siltä, että tutkimusaihetta- ni voi lähestyä monelta suunnalta ja monin tavoin. Joku liittää aiheeni huumoriin, toi- nen miettii tutkimuksen käytännön vaiku- tuksia — voiko tutkimukseni avulla muut- taa lääkärin ja potilaan vuorovaikutusta? — ja kolmas taas penää työn kielitieteellistä re- levanssia. Usein olen itsekin joutunut py- sähtymään ja miettimään, mitä oikein olen tutkimassa ja tutkinut, mihin työni tieteen
ja elämän kentässä sijoittuu. Uskon, että lopulta työni on käytettävissä kaikkiin edel- lä mainittuihin tarkoituksiin, mutta se mistä olen ensisijaisesti itse ollut kiinnostunut, on vuorovaikutuksen jäsentyneisyys, sen lain- alaisuudet. Huomaan käyttäväni työssäni usein termiä vuorovaikutuksen kielioppi.
Kuten Auli Hakulinen kirjoituksessaan
»Keskustelun kielioppia» mainitsee, kes- kustelun — tai vuorovaikutuksen — ja kie- liopin mainitseminen samassa yhteydessä voi tuntua haetulta. Keskustelu on usein nähty sunnittelemattomana ja spontaanina, kun taas kielioppiin liitämme selkeän sään- nönmukaisuuden. Niinpä voi vaikuttaa sil- tä, että kun puhutaan vuorovaikutuksen kieliopista, puhutaan metaforisesti: esite- tään keskustelu ja vuorovaikutus samankal- taisena kuin se »oikea» kielioppi. Liiku- taanko tällöin siis samalla tasolla kuin vaik- kapa Cosmopolitan-lehden kesäisessä otsi- kossa »Kesän kuumin kielioppi — flirttai- lijan ohjeet»? Ehkä, toisaalta ehkä ei. Mie- lestäni meidän kielen- ja keskusteluntutki- joiden tulisi myös pysähtyä miettimään, mitä tarkoitamme, kun puhumme vuorovai- kutuksen kieliopista. Siitä kun kuitenkin puhutaan. Viime vuosina sanat vuorovaiku- tus ja kielioppi ovat esiintyneet tiuhaan yhdessä: joskus rinnastettuna (interaction and grammar), joskus muodossa vuorovai- kutuksen kielioppi (grammar of interacti- on), joskus taas kielioppina vuorovaikutuk- sessa (grammar in interaction).
Käyttämäni tutkimustapa — keskuste- lunanalyysi — tutkii nimenomaan vuoro- vaikutuksen jäsentyneisyyttä: sitä säännön- mukaisuutta, jonka varassa ihmiset vuoro- vaikutuksessa toimivat ja toisiaan ymmär- tävät. Keskustelunanalyysi on osoittanut, että vuorovaikutus on pienintä piirtoaan myöten tavattoman jäsentynyttä toimintaa, niin kielellisesti kuin muutoinkin. Metodin suhde kielitieteeseen ei kuitenkaan ole ol- lut selvä. Viime aikoinakin näiden kahden
suhde on puhuttanut: asiaa ovat lektioissaan käsitelleet viime vuosina väitelleet keskus- teluntutkijat Helena Kangasharju ja Eeva- Leena Seppänen. Jatkan samaa linjaa. Ky- symys keskustelunanalyysin ja kielitieteen suhteesta ei mielestäni liity pelkästään oppi- alakiistoihin sinänsä, vaan myös siihen miten näemme vuorovaikutuksen jäsenty- neisyyden liittyvän »kieleen» ja »kieliop- piin» — ja päinvastoin. Ovatko esimerkik- si sellaiset vuorovaikutuksen perusraken- teet kuin vuorottelu ja vierusparit osa »kie- lioppia»?
Me keskustelunanalyytikot tutkimme monenlaisia asioita. Toiset keskittyvät tiet- tyihin kielellisiin aineksiin, aivan perintei- siinkin kieliopillisiin kysymyksiin. Tarkas- tellaan vaikkapa tietyn aikamuodon tai tiet- tyjen pronominien toimintaa vuorovaiku- tuksessa. Tällöin usein ikään kuin lisäillään perinteiseen kielioppiin ja osoitetaan tutuil- le aineksille uusia ja erilaisia tehtäviä. Toi- set keskusteluntutkijat taas keskittyvät tie- tynlaisten toimintojen kuvaamiseen: tutki- taan vaikkapa kertomista, kysymysten esit- tämistä ja niihin vastaamista, samanmieli- syyden ja erimielisyyden ilmaisemista. Jot- kut taas lähtevät liikkeelle tietyntyyppisen vuorovaikutuksen erityiskysymyksistä ja haluavat selvittää, millaista on vaikkapa te- rapiavuorovaikutus tai lääkärin ja potilaan vuorovaikutus. Näissä viimeksi mainituis- sa tapauksissa ollaan jo kauempana perin- teisistä kielitieteellisistä kysymyksistä; tut- kitaan sitä, miten puhujat yhdessä rakenta- vat merkityksiä, vuorovaikutusta ja siihen liittyviä identiteettejä. Kaikki nämä eri lä- hestymistavat ovat tarpeellisia ja tukevat toisiaan. Väittäisin myös, että kaikki tutki- vat vuorovaikutuksen kielioppia. Kaikkien keskustelunanalyytikkojen on näet lähdet- tävä samoista periaatteista. Vuorovaikutusta
— ja kieltä siinä — tarkastellaan nimen- omaan toimintana. Ei tarkastella yksittäisiä lauseita tai lausumia, vaan vuoroja ja toi-
mintoja osana laajempia kokonaisuuksia.
Vuorovaikutus ei ole pelkästään kielellistä, vaan myös ei-kielellistä: sellaiset keinot kuin tauot, katse, eleet ja nauru kuuluvat yhtä lailla merkitysten rakentamiseen kuin aikamuodot, pronominit ja erilaiset syntak- tiset kuviot.
Keskustelunanalyyttisen tutkimuksen myötä myös kielitieteilijöille onkin noussut kokonaan uudenlaisia tutkimuskohteita.
Esiin ovat nousseet myös sellaiset kielelli- set ainekset, joita ei perinteisesti ole juuri tarkasteltu. Paras esimerkki lienee dialogi- partikkelit, sellaiset kielenainekset kuin mm tai joo ja nii(n), joita esimerkiksi Marja- Leena Sorjonen on väitöskirjassaan tarkas- tellut. Lisäksi vuorovaikutuksen analysointi pakottaa myös lingvistin tarkastelemaan ei- kielellisiä aineksia — vuoroja ja toimintaa tarkastellessa katseita ja nauruja ei voi ohit- taa, tai analyysi jää puolinaiseksi. Muistet- tava on myös, että vuorovaikutuksen jäsen- tyneisyys jo itsessään on oma tutkimuskoh- teensa. Kaikki tämä kuuluu keskustelun- analyyttiseen tutkimukseen ja mielestäni vuorovaikutuksen kielioppiin. Kyse voi siis yhtäältä olla kieliopin tarkastelusta vuoro- vaikutuksessa ja toisaalta vuorovaikutuksen omien lainalaisuuksien tarkastelusta. Ja vielä siitä, miten nämä kietoutuvat yhteen.
Tällaiset kysymykset ovat monimutkaisia
— ei ihme, että kaikki ei ole vielä selvillä.
Tutkiessaan yhtäkin keskustelunaines- ta, onpa kyseessä sitten pronomini tai par- tikkeli tai jokin ei-kielellinen aines kuten nauru, tutkija joutuu kysymään ja analysoi- maan monen tason kysymyksiä. Liikkeelle lähdetään niistä vuoroista, joissa aines tai rakenne esiintyy, mutta siihen ei voi pysäh- tyä. Seuraava kaavio esittelee niitä eri taso- ja, joilla analysoija voi joutua tutkimuksen kuluessa liikkumaan:
kielellinen / ei-kielellinen aines vuoro / toiminto
sekvenssi
keskustelun kokonaisrakenne vuorovaikutuksen laji (kahden / monen hengen;
puhelin- / kasvokkaiskeskustelu;
arkikeskustelu / institutionaalinen) kulttuuri / yhteiskunta
Jos tutkii yksittäistä kielellistä tai ei-kielel- listä ainesta vuorovaikutuksessa, huomio kohdistuu tietysti ensin niihin vuoroihin ja toimintoihin, joissa aines esiintyy. Aines voi kenties muodostaa myös oman vuoronsa (kuten esimerkiksi joo tai nauru). Vuoroa täytyy kuitenkin tarkastella osana toimin- tajaksoa, sekvenssiä. Merkitystä voi olla myös sillä, millaisessa kohdassa keskuste- lua sekvenssi esiintyy; tietynlaiset sekvens- sit voivat ehkä esiintyä vain tietynlaisissa kohdissa keskustelua (esimerkiksi terveh- dykset vain keskustelun alussa). Keskuste- lun kokonaisrakenne, sen sekvenssit ja vuo- rot taas voivat riippua keskustelun lajista;
joillakin institutionaalisilla keskusteluilla voi olla hyvinkin vakiintuneita kokonais- rakenteita, arkitilanteissa rakenne voi olla huomattavankin väljä. Keskustelun lajien piirteet ja keinot voivat vielä vaihdella eri kulttuureissa.
Kaikki nämä tasot voivat tulla siis yh- denkin aineksen tarkastelussa merkityksel- lisiksi. Mielestäni kaikki kaavion tasot ovat myös — ainakin potentiaalisesti — nähtä- vissä vuorovaikutuksen kielioppina. Tutkija voi lähteä liikkeelle myös kaavion toisesta päästä; analysoidessaan sitä, miten vaikka- pa suomalainen lääkäri-potilas -vuorovai- kutus toimii, tutkija joutuu palaamaan myös yksittäisiin kielellisiin ja ei-kielellisiin kei- noihin ja miettimään, miten niiden avulla vuorovaikutusta rakennetaan.
Jos tarkastelun kohteena on jokin tietty kielellinen tai ei-kielellinen aines, liikkeelle siis lähdetään vuoron ja toiminnon tasolta:
katsotaan, millaisissa keskustelun kohdis- sa aines esiintyy. Omassa työssäni esimer-
kiksi havaitsin, että potilaat nauravat usein tietyntyyppisissä keskustelun kohdissa:
esimerkiksi osana sellaisia puheenvuoroja, joissa jotenkin ongelmallistetaan lääkärin neuvoa tai ohjetta (Mul ei oikee oo varaa semmosee; Mä yritin mut ei se oikeen on- nistunut). Tässä huomataan heti, että ollaan jo siirrytty yhdestä vuorosta sekvenssiin:
täytyy siis tarkastella sitä, millaisiin toimiin vastataan nauraen; millaisissa vastauksissa neuvoihin nauretaan; onko poikkeuksia;
millaisia erilaisia vastausvaihtoehtoja neu- voihin on ylipäätään olemassa. Yhtä vuoroa täytyy tarkastella vaihtoehtojen paradigmaa vasten.
Sekvenssien tarkastelussa kysymyksek- si muodostui myös se, onko nauraminen luonteeltaan mukaan kutsuvaa: jos potilas nauraa, nauraako lääkäri mukana; jos lää- käri nauraa, yhtyykö potilas nauruun.
Useinhan ajatellaan, että nauru on nimen- omaan yhdessä tehtävää toimintaa, ja mo- nesti nauru todellakin voi toimia vastaan- ottajalle merkkinä siitä, että nyt sopii sinun- kin nauraa. Kaikki naurut eivät kuitenkaan ole tällaisia. Esimerkkinä mainitsemissani tapauksissa, joissa potilaat nauraen ongel- mallistavat lääkärin direktiivejä, nauru ei ole luonteeltaan kutsuvaa. Jos potilas nau- reskelee rahaongelmilleen, jotka ovat estee- nä hoitoon, lääkäri ei naura mukana, eikä hänen sopisikaan. Kysymykseksi nousee tällöin: milloin sitten voi nauraa naurajan mukana? Vastaus ei ole yksiselitteinen, vaan esiin nousee monenlaisia muuttujia, esimer- kiksi se, millaisille asioille nauraja nauraa.
Tutkimassani aineistossa sellaiset naurun aiheet, jotka ovat stereotyyppisesti humo- ristisia ja tavalla tai toisella kaukana käsi- teltävästä vaivasta ovat helpompia yhteisen naurun aiheita kuin sellaiset, joissa esitetään ongelmia naureskellen tai vastustetaan tai ongelmallistetaan toisen tekemisiä. Huo- masin myös, että keskustelun kokonaisra- kenne osoittautui oleelliseksi sen suhteen,
nauretaanko yhdessä vai erikseen. Yhdes- sä nauramiset sattuvat todennäköisemmin erilaisiin konsultaation suvantokohtiin kuin keskelle suullista tai fyysistä tutkimusta.
Suvantokohdat ovat tyypillisesti siirtymiä vaiheesta toiseen: esimerkiksi suullisesta fyysiseen tutkimukseen. Näissä keskuste- lun virta yleensä katkeaa ja tekee mahdol- liseksi esimerkiksi sen, että tuodaan esiin joitakin ei-medikaalisia aiheita. Yhdessä nauramiset myös helposti sijoittuvat erilais- ten jaksojen ja topiikkien loppuun. Naurun tutkimuksessa täytyi siis tarkastella myös konsultaatioita kokonaisuutena.
Tähänkään ei kuitenkaan voi pysähtyä.
Esiin nousee myös kysymys siitä, millä ta- voin lääkärin ja potilaan kohtaamiset ovat erityisiä vuorovaikutustilanteita: millä ta- voin ne eroavat tavallisista arkisista keskus- teluistamme tai toisenlaisista institutionaa- lisista tilanteista, vaikkapa oikeussali-istun- noista tai terapiasta. Oman työni kohdalla kiinnostavaksi nousi se epäsuhta, joka val- litsee lääkärin ja potilaan naurujen määräs- sä: potilaat nauravat huomattavasti useam- min kuin lääkäri. Huomiota herätti myös se, että suurin osa nauruista on yksinnauruja.
Ovatko nämä piirteet tyypillisiä medikaa- liselle vuorovaikutukselle, vai laajemmin institutionaaliselle vuorovaikutukselle? Sa- mantyyppisiä tuloksia institutionaalisesta keskustelusta ovat saaneet ainakin Candace West ja Viveka Adelswärd omissa tutki- muksissaan. Ratkaisematta on vielä se ky- symys, onko yksin nauraminen harvinai- sempaa tavallisissa arkikeskusteluissa — niitä ei ole tämän kysymyksen suhteen vie- lä systemaattisesti katsottu.Vielä kiinnos- taa kulttuurinkin taso esimerkiksi sen suh- teen, ovatko naurun säännöt samanlaisia kulttuurista toiseen: nauretaanko samoille asioille ja samanlaisissa keskustelunkoh- dissa.
Tutkiessaan yhtäkin ainesta tutkija siis joutuu peilaamaan ajatuksiaan ja analyyse-
jaan monella tasolla. Mielestäni keskuste- lunanalyytikon tuleekin tutkia ja miettiä kaikkia näitä tasoja: on tutkittava, miten tie- tynlaiset toimet rakennetaan syntaktis-lek- sikaalis-kieliopillisesti ja myös ei-kielelli- sesti; on tutkittava millaisia toimintajakso- ja syntyy — millaisia ovat odotuksenmu- kaiset ja -vastaiset reaktiot kutsuihin, vitsei- hin, kohteliaisuuksiin; on tutkittava miten keskustelut kokonaisuutena rakentuvat ja miten nämä rakentumisen tavat ovat saman- laisia tai erilaisia erityyppisissä tilanteissa.
Kulttuurienvälinen vertailu voi perustua vain kaikkien näiden tarkalle tutkimukselle.
Yhdessä työssä kaiken tämän käsittely on tietysti vaikeaa, mutta tutkimus onkin näh- tävä nimenomaan kasautuvana prosessina.
Keskustelunanalyyttisen tutkimuksen voi- kin nähdä kumulatiivisena vuorovaikutuk- sen kieliopin tutkimusprosessina.
Pohtiessaan keskustelunanalyysin tule- vaisuutta uudella vuosituhannella Emanuel Schegloff, yksi keskustelunanalyysin kehit- täjistä, muistuttaa siitä, että keskustelunana- lyysin tutkimuskohteena on vuorovaikutus itsessään. Schegloff on huolissaan siitä, että keskustelunanalyyttinen tutkimus käsittelee nykyään usein tiettyjä vuorovaikutustilan- teita, erityisesti institutionaalisia sellaisia, ja pyrkii vastaamaan niiden erityiskysy- myksiin. Tällainen tutkimus ei hänen mu- kaansa yleensä pysähdy miettimään, mitä tutkimus kertoo vuorovaikutuksesta ylei- semmin. Lainataan keskustelunanalyysilta, muttei tuoda mitään takaisin. Schegloffin ajatus on kärkevä, mutta osin varmastikin paikkansapitävä. Meidän keskustelunana- lyytikkojen tulisi pitää huolta siitä, että tut- kimustietomme kumuloituu: että vertailem- me, tuomme tuloksiamme yhteen ja mie- timme asioita myös laajemmassa perspek- tiivissä. Naurun tarkastelu lääkärin ja poti- laan vuorovaikutuksessa tuo tietoa tietynlai- sesta tilanteesta ja sen erityispiirteistä. Samal- la se kuitenkin luo mahdollisuuden naurun
samantyyppiseen tarkasteluun muissakin ti- lanteissa. Tutkimukseni antaa välineitä ar- vioida uudelleen niitä löydöksiä, jotka kos- kevat tavallista arkikeskustelua ja toisaalta vertailupohjan muiden institutionaalisten ti- lanteiden analyysiin. Ovi on siis ainakin raollaan yleisemmällekin tarkastelulle.
*
Työni on siis empiirinen tutkimus yhdestä vuorovaikutuskeinosta ja sen käytöstä tie- tyssä vuorovaikutuksen lajissa, lääkärin ja potilaan kohtaamisissa. Työni kuvaa sitä, miten me ihmiset toimimme, miten käytäm- me vuorovaikutuskeinoja ja sillä tavallam- me asetumme erilaisiin tilanteisiin ja roo- leihin, tässä tapauksessa lääkäriksi ja poti- laaksi. Onko tällaisella työllä sitten käytän- nön merkitystä? Voisiko työni avulla muut- taa lääkärin ja potilaan tapaamisia »parem- miksi»? En tiedä. Itse en osaa enkä halua pukea tutkimustuloksiani »ohjeiksi» lääkä- reille ja potilaille. Kuitenkin uskon, että analysoimalla ihmisten toimintaa ja yrittä- mällä ymmärtää sitä — mikä lienee meidän humanistien perustehtävä — ja toisaalta lukemalla tällaisia analyyseja, tulemme tie- toisemmiksi niistä asioista, joita teemme:
onpa kyse sitten siitä, miten toimimme ys- tävien tai perheen kesken, tai siitä, miten toimimme lääkärin vastaanotoilla lääkärei- nä ja potilaina. Tällainen oman ja toisen toiminnan havaitseminen ja ymmärtäminen on avain asioiden muuttamiseen, mikäli niitä halutaan muuttaa. Sellaista, jota ei tun- neta, on vaikeampi mennä muuttamaan — ainakaan menestyksekkäästi. Vuorovaiku- tus yleensäkin on luonteeltaan sellaista, että kaikki osaamme sitä tehdä noudattaen hy- vinkin monimutkaisia sääntöjä, mutta silti emme helposti pysty noita sääntöjä nimeä- mään tai kuvailemaan. Kuvittelemme usein toimivamme eri tavoin kuin oikeasti toi- mimme. Tällöin ajatuksemme vuorovaiku-
tuksen kulusta ja toimintatavoista voivat olla hyvinkin stereotyyppisiä. Tätä heijas- taa myös se tietty naiivius, joka monien vuorovaikutusoppaiden ja -konsulttien pu- heista kuultaa; annetaan yksinkertaisia oh- jeita vuorovaikutuksen muuttamiseksi, tyy- liin »pidä aina pidempi tauko kuin olit aja- tellut» tai »naura enemmän». Jokainen joka on vuorovaikutuksen tarkkaan tutkimuk-
seen perehtynyt, tietää, että tällaiset ohjeet ovat kestämättömiä. Vuorovaikutuksen tut- kimus näyttää lopultakin sen, miten moni- mutkaista ja hienovireistä sekä arkinen että institutionaalinen vuorovaikutuksemme on.
Väitöskirjani onkin myös tutkimus vuoro- vaikutuksen monimutkaisuudesta ja siitä taidokkuudesta, jolla ihmiset tätä monimut- kaisuutta käsittelevät.
Kliseytyminen eräässä makrokontekstissa
ULLA JÄPPINEN
tu runoissa toistuvia rakenne-elementtejä.
Kirjallisuudessa kliseitä on voitu käyttää tyylillisen tehon aikaansaamiseksi. Ny- kyään katsotaan, että kieli on luonteeltaan intertekstuaalista. Sanojen lisäksi kielen- käytössä voivat toistua myös sanoja laajem- mat ilmauskokonaisuudet. Pentti Saarikoski kirjoittaa suomantamansa Odysseian esipu- heessa:
Homeerisia runoja ei voitu luoda, ennen kuin oli luotu runomitta ja valmiit for- mulat, lauseet jotka olivat runoilijan välineet; hän ei operoinut sanoilla niin kuin kirjoittava runoilija. Hänellä ei ollut sanavarastoa vaan lausevarasto;
Väitöksenalkajaisesitelmä Åbo Akademissa 26. marraskuuta 1999
Kielestä puhuttaessa klisee-nimitystä on yleisimmin käytetty tyylin arviointiin, jol- loin se on ollut useimmiten negatiivisesti leimaava termi. On sanottu, että kliseitä käytetään henkisen laiskuuden vuoksi ja ne voivat olla vaaraksi ajattelulle ja kasvatuk- selle. Toisaalta on esitetty käsityksiä, jois- sa kliseen käsitteeseen ei ole liitetty nega- tiivista arvovarausta. Esimerkiksi kansan- runouden tutkimuksissa kliseiksi on sanot-
MARKKU HAAKANA Laughing matters. A conversation analytical study of laughter in doctor-patient interaction. Painamaton väitöskirja.
Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: markku.haakana@helsinki.fi
